Part 5

Kuninkaan tullessa esiin kumarsi koko joukko yhtä syvään kuin ennen hänen pois lähtöään ja yhtä syvään kuin Kristian-kuninkaallekin, vaikka moni heistä oli juuri ollut häntä maasta karkoittamassa. Ensimmäisten joukossa oli herra David Pentinpoika ja vähän hänen takanaan, kaupungin kirkon kirkkoherran vieressä, oli kaniikki Helmich. Kuningas katseli edellistä tuokion, mutta ei vähääkään rasittavalla katseella, ainoastaan niin paljon, että ritari huomasi kuninkaalla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa hänelle persoonallisesti, ja David-herra näytti sen johdosta varsin tyytyväiseltä. Eikä hän pettynytkään.

Ratkaistuaan esitetyt asiat ja keskusteltuaan vähän jokaisen kanssa, ja kun seura salista alkoi vähetä, kääntyi kuningas David-herran puoleen.

"Teille, herra David, olisi minulla eräs kysymys tehtävänä... tuletteko mukanani tänne!"

He menivät sisähuoneisiin, ja heti oven sulettuaan kääntyi kuningas ritarin puoleen kysyen äkkiä:

"Oletteko te ottanut kiinni sukulaiseni, herra Niilo Sturen, David Pentinpoika?"

"Mitä kysytte, kuningas?" vastasi ritari, "minäkö olisin ottanut kiinni Niilo Sturen...? sitä ei yksikään rehellinen mies voi todistaa, ja jos katselette ympärillenne, Kaarlo-kuningas, niin ymmärrätte, kuinka vähän olisin sillä hyödyttänyt sitä asiaa, jonka puolesta olen taistellut..."

"Te taistelitte, herra David, enemmän veljenne kuin minun puolestani, sitä ette voine kieltää, ja kun Niilo-herra on minun ystäväni, niin ei hän ollut veljenne ystävä, ja silloin ei minusta ole ensinkään kummaa, että tahdoitte tehdä hänet tehottomaksi... mihinkä hän sitten joutui erottuanne toisistanne Krokeksin luostarissa?"

"Krokeksin luostarissa?" kysyi ritari, ikäänkuin tapaus olisi häneltä peräti unohtunut. "Sitä en osaa teille sanoa, Kaarlo-kuningas, ritari jäi sinne minun jälkeeni, sen voi pihateini todistaa... Muuten tuntuu minusta ihmeelliseltä, että te pidätte niin suurta lukua Niilo Sturesta... En voi mitään omasta puolestani varmaan sanoa, mutta se, joka sen on minulle sanonut, on täällä ulkona, ja hänen puheensa mukaan ei Niilo-herra suinkaan näytä teidän ystävältänne ja minä uskon häntä... eipä häntä ole nähty teidän puolestanne taistelemassa..."

"Hyvin ymmärrettävästi, herra David, jos hän oli silloin teidän luonanne!"

"Olkoonpa niin, koska te niin tahdotte, mutta tultuaan vihdoinkin taas ihmisten ilmoille, mikä tapahtui jo niihin aikoihin, kuin Kettil-piispa sai voittonsa Harakerin kirkolla, ei häntä sittenkään ole minun tietääkseni kukaan nähnyt kertaakaan taistelemassa teidän puolestanne, ei täällä Tukholmassa eikä muualla... siitä voitte kysyä, keneltä tahdotte; niin on asian laita!"

"Mutta sanokaapa siis, missä hän oli, kun te ette ole sattunut häntä näkemään?"

"Hän oli läheisessä seurustelussa teidän vihamiestenne kanssa, kuningas."

"Mahdotonta, David Pentinpoika,... mahdotonta...! Teitä on petetty!"

Ritari yskähti ja näytti suuttuneelta, tietysti siitä syystä, kun kuningas saattoi olettaa, että hän antaisi pettää itseään. Kuningas puolestaan käveli kerran lattian poikki edestakaisin ja kääntyi sitten jyrkästi ritariin kysyen:

"Voitteko sanoa minulle jonkun vihamieheni nimen, jonka kanssa hän on seurustellut?"

"Herra Iivari Akselipoika!" vastasi David Pentinpoika hyvin varmasti.

"Ja mistä tiedätte, että hän on vihamieheni?"

"Ensiksi hän on Kristian-kuninkaan miehiä..."

"Mutta annappas Kristian-kuninkaan koskea hänen läänityksiinsä, mikä voi hyvinkin tapahtua sen mukaan, mitä olen hiljakkoin kuullut, ja silloin voi Iivari-herrasta helposti tulla minun mieheni, kuten hänen veljensä, Eerik, jo on."

"Niin voi käydä, Kaarlo-kuningas, mutta vielä ei sitä ole tapahtunut, ja minulla on vieläkin eräs syy olettaa, että hän on teidän vihollisenne..."

"Ja se syy on...?"

"Että hän on ryöstänyt teidän tyttärenne, Magdalenan!"

Kuningas oli kuin ukkosen lyömä. Hän kalpeni ja punastui vuoroin, ja hänen ajatuksensa syöksähtelivät edestakaisin, kuin veri hänen suonissaan. Iivari Akselinpoika ja Penningeby, Penningeby ja Niilo Sture, kaikki tämä kietoutui sotkuiseksi ajatusvyyhdiksi, josta lopulta kävi epäämättömän selväksi, että Niilo Sturella sittenkin oli ollut ja oli kostontuumia häntä kohtaan, vaikka ne vasta nyt olivat puhjenneet tekoihin. Hänen parempi minuutensa pyrki kuitenkin vielä vastustamaan ja etsimään puolustussyitä, mutta tämä etsiminenkin jo osoitti kuninkaan olevan jo sisällisesti vakuutettu sukulaisensa syyllisyydestä.

"Ja mistä tämän kaiken tiedätte?" kysyi kuningas.

"Koska omani ja teidän onnenne, Kaarlo-kuningas, soi minun kerran antaa teille ystävyyden osoitteen, jota olette muistava... Minä olen pelastanut tyttärenne ja tuonut hänet tänne Pyhän Klaaran luostariin."

Nyt raukeni viimeinenkin suoja Niilo Sturen ympäriltä kuninkaan mielestä. Mutta niin rakkaaksi oli tuo jalo mies hänelle käynyt, ettei hän kaikesta huolimatta, mitä heidän sovintonsa jälkeen oli tapahtunut, ollut hiukkaakaan arvellut ottaa häntä ystävänä vastaan, ja nyt hän todella suri tätä alhaisen kostonhimon todistetta.

Melkein tuskalla hän siis tarttui David-herran käteen kiittäen häntä kaikista toimistaan. Sitten hän sanoi lähtevänsä heti luostariin katsomaan ja tervehtimään tytärtään.

Kuningas lähtikin ja tultuaan saliin näki hän siellä kaniikki Helmichin seisovan yksinään esille pääsyä odottain. Siitä tuli vaan ritarin alkaman keskustelun jatkaminen. Kaniikki osasi tietysti mitä oivallisimmin vahvistaa ritarin kertomuksen.

Yhä synkemmäksi meni kuningasraukan mieli ja yhä surullisemmaksi kävi hänen suurten silmäinsä tumma katse. Hän riensi pois kumartavan ritarin ja nöyrästi hymyilevän kaniikin luota, kuin luullen heistä päästessään pääsevänsä surustaankin ja epäluottamuksestaan ihmisarvon järkähtämättömyyteen.

V.

Vaara kasvaa.

Linnaa piiritettiin voimakkaasti, ja koska sieltä pääasiallisesti puuttui elintarpeita, joiden saanti kävi vielä vaikeammaksi, sittenkuin kuningas oli saanut Tukholman haltuunsa, niin rupesivat linnalaiset sangen pian keskustelemaan Kaarlo-kuninkaan kanssa. Siellä olevista herroista oli tanskalainen marski, Klaus Rönnow, etevin. Hän olikin ehdottomasti aikansa terävimpiä päitä, ehkä ainoa, joka siinä suhteessa voi vetää vertoja Ruotsin arkkipiispalle. Linnassa oli tanskalaisten ritarien joukossa myöskin kaksi Akselinpoikaa, herra Filip, Eerikin ja Iivarin veli, sekä eräs nuori Eerik niminen herra, joka oli Åke Akselinpojan poika ja niinmuodoin Tord Bonden lesken ja nuoren Ingeborg-neidin veli.

Mutta samaan aikaan kuin tämä tapahtui Tukholmassa, oli Kettil-piispa yhä Länsigöötanmaalla piirittämässä lujaa Axevallaa ja puhdistamassa tätä suurta maakuntaa Kristian-kuninkaan kannattajista. Eikä siellä tietty vielä ensinkään Kaarlo-kuninkaan saapuneen takaisin maahan. Tämä puolestaan ei ollut erin halukas heitä tapaamaankaan. Sillä hän tiesi hyvin, että piispa ja muut herrat hänet tavatessaan heti vaatisivat hänen täyttämään vaikeinta ehtoaan, nimittäin kutsumaan takaisin arkkipiispa Jönsin. Se kävisi tosin jotensakin laatuun, kun hän saisi linnassa olevat tanskalaiset herrat haltuunsa, mutta toistaiseksi viihtyi hän varsin hyvin rahvaan ja sen päälliköiden parissa. Hän halusi vaan hartaasti saadakseen Tukholman melkein valloittamattoman linnan käsiinsä, että täällä oli kaikki valmiina, ennenkuin rupeisi täyttämään lupaustaan vangitun arkkipiispan vapauttamisesta.

Tällä kannalla olivat asiat, kun eräs mustiin puettu mies asteli elokuun 23 päivän aamuna kiireisesti katua myöten kaupungin kirkon sivu ja siitä ahdetta myöten erääseen taloon vanhan kaupunginmuurin vieressä. Mies oli hintelö ja laiha, ja käydessään hän yskiä köhisi heikkorintaisen kuivaa yskää. Talon edustalla odotti joukko asemiehiä, joiden punaisiin ja viheriöihin ihokkaisiin oli ommeltu keltaisella langalla sarvekas häränotsa. Mustapukuinen kysyi, oliko herra David Pentinpoika tavattavissa, ja kun kysymykseen vastattiin myöntävästi, meni hän taloon ja tuli kohta tiedustelemansa luokse.

"En ollut odottanut näkeväni teitä täällä ennen itseäni", huudahti ritari käyden kaniikkia kohden. "Ei ollut kissaakaan hereillä, kun ratsastin tänne yöllä miehineni... Hyvä, että tavattiin! Saamme katsoa, miten voimme varovaisimmin toimia, ja teillä, Helmich on pää, jonka vertaa en ole Ruotsissa nähnyt veljeni, arkkipiispan päätä lukuunottamatta...!"

Helmich, jota nyt oli ruvennut vaivaamaan yhä vaikeampi rintatauti, mutta joka sittenkin sai säilytetyksi hengenvoimansa entisessä pirteydessään, kuunteli sangen suurella mielihyvällä ritarin kehua ja hymyili koettaen samalla estää rajua yskänpuuskaa esiin puhkeamasta.

"Otatte sanat suustani, jalo ritari", sanoi hän, "tarvitsemme todellakin paljon huolta, voidaksenne, tahi oikeammin voidaksemme saada yrityksemme onnistumaan. Minun ymmärtääkseni on jokseenkin varmaa, että veljenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns, on täällä, ennenkuin aavistetaankaan... varovaisuutta vaan ja vähän kärsivällisyyttä, ja vielä..."

Kaniikki täydensi katseellaan ja eräällä liikkeellä lauseensa, ja ritari ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän nyökkäsi vilkkaasti ja sanoi:

"Ja Jumala ja neitsy Maaria sekä pyhä Eerik kuningas auttakoot minua, ellen näe kädessänne piispansauvaa ensimmäisessä avoimessa hiippakunnassa Ruotsin valtakunnassa, niinpian kuin olette auttanut veljeni tänne takaisin... se onkin vähin palkinto, jonka hän voi antaa niin uskolliselle palvelijalle... Tuomiokapitulin muihin herroihin ei veljelläni liene juuri luottamista!"

"Niinpä kyllä, Jumala paratkoon... kuten sanotte, herra David...! He valittavat surkeasti sitä vääryyttä, jonka arkkipiispa on heille tuottanut sillä, ettei pysynyt hiippakunnassaan. Pelkään, ettei Kaarlo-kuninkaalla ole Niilo Sturea lukuunottamatta mitään luotettavampaa liittolaista kuin arkkihiippakunnan tuomiokapituli."

"Mitä Niilo-herraan tulee, lienemme tarpeeksi hyvin sulkeneet häneltä tien... se hauki on tarttunut koukkuun ja ui nyt niin kaukana pääapajoiltamme, ettei hän tiedä vähääkään, mitä täällä nyt tehdään... Viekas apulaiseni on houkutellut Niilo Sturen yhä kauemmas... ha-ha-ha... hän ratsastelee nyt Hallannissa, ja kunhan vaan saamme varman sanan Kristian-kuninkaalle, niin tulee hänen matkansa sangen lyhyeksi..."

Kaniikki pudisti epäilevästi päätään.

"Niilo-herra on viisaampi kuin luulettekaan, herra David, minä näin hänen asemiehensä, kun eilen illalla kuljin talonpoikasleirin läpi."

"Hänen asemiehensä?"

"Kuten sanon... ja se osoittaa, että hän kohta ilmestyy sinne, mihin vähimmin häntä toivomme."

Tieto näytti tekevän ritariin huomattavan vaikutuksen. Hän tiesikin paremmin kuin kukaan, millaista oli olla tekemisessä Niilo Sturen miesten kanssa.

"Jumalan nimessä!" huusi hän, "meidän täytyy auttaa tuota asemiestä sinne, jossa ei kuu nouse, eikä päivä paista, sillä me emme saa rauhaa, niinkauan kuin nuo miehet kiertelevät valtakuntaa! Jos mies saa nähdä kuninkaantyttären, niin on varmaa, että Niilo-herra on täällä, niinpian kuin hevonen voi juosta täältä Hjulebergiin Hallannissa ja sieltä takaisin."

"Entä sitten?" kysyi kaniikki aivan välinpitämättömänä ja yskien.

Ritari avasi harmaat silmänsä kummastuneena, ikäänkuin olisi väärin kuullut.

"Mitä teillä sitten olisi pelkäämistä, herra David, vaikka mies näkisikin kuninkaantyttären ja Niilo-herra tulisikin tänne...? Teidän syyksenne ei voida mitään todistaa... Kuninkaantytär on itse paras viattomuutenne todistaja, sillä hän ei muuta tiedä, kuin että te olette hänen pelastajansa... Ei, erehdys saattaisi nyt tuottaa mitä pahimpia seurauksia!... Nyt on muuta tehtävä, ja ehdottomasti tehtävä!"

"Mitä siis?"

"Saatettava takaisin veljenne, arkkipiispa... Samassa kuin hän on täällä, putoaa kruunu toisen kerran Kaarlo-kuninkaan päästä, eikä koko tapaus jää muuksi kuin keinoksi, jolla veljenne vapautettiin."

Tästä puheesta ei David-herra kaikessa oveluudessaan käsittänyt mitään. Kaniikin tarkoituksena ei ollutkaan, että hän sen ymmärtäisi, mutta sikäli kuin hän näitä veljeksiä tunsi, tiesi hän tarpeelliseksi osoittaa niin selvästi kuin suinkin, kuinka pontevia ja tarkoituksenmukaisia hänen hommansa olivat. Tämä veli oli nimittäin aina ollut arkkipiispan silmäteränä, ja siksi vaikuttaisi hänen sanansa paljon tuohon mahtavaan kirkonmieheen ja lähentäisi Helmichiä tarkoitusperäänsä kohden, joka oli piispanistuin ja se mahtava ja korkea yhteiskunnallinen asema, jonka se näinä aikoina omistajalleen tuotti.

"Tapani ei ole turhanpäiten kolhia vihollisiani, herra David", jatkoi hän, "ja siitä syystä, ja ehkäpä myöskin vangitun veljenne ystävyyden tähden minua kohtaan, olen saavuttanut jonkunlaisen vaikutusvallan, vieläpä itseensä Kaarlo-kuninkaaseen. Siten olen päässyt tilaisuuteen punoa ensimmäisen langan siihen kudokseen, joka saattaa teidän veljenne ja minun korkean suosijani tänne takaisin."

"Minä ymmärrän", lausui ritari mahtavasti, "minä ymmärrän, nyt linnan antaumisessa olette pannut eräitä ehtoja... olette saattaneet kuninkaan myöntymään veljeni vapaaksi laskemiseen ehdoksi tanskalaisten herrain...?"

Kaniikki nauroi, mutta nauru tuotti yskän, ja yskä teki hänelle mahdottomaksi kotvaseen vastata.

"Te olette oiva ritari", sanoi hän vihdoin, "ja te olette tottunut katkaisemaan solmun miekallanne, silloinkin kun haluatte päästä kiertoteitä asianne perille. Mutta, nähkääs, jalo ritari, sen opin saatte minulta, että tarkoitus päästetään ainoastaan hätätilassa noin suoraan näkyviin... Se herättää vaan tarpeetonta huomiota, synnyttää epäluuloja ja kehottaa varovaisuuteen, viitaten vastustajaa ryhtymään toimenpiteisiin, jotka saattavat tehdä aikomukset ihan tyhjiksi, tai ainakin häiritsevät niitä ja usein tuottavat vastakkaisia tuloksia..."

"Mitä olette siis tehnyt, Helmich... Te jännitätte uteliaisuuteni kovin kireälle?"

"Olen kehottanut Kaarlo-kuningasta olemaan kokonaan mainitsematta arkkipiispaa antaumiskirjassa."

"Helmich!" huudahti ritari hypäten ylös selvästi mitä kiihtyneimmässä mielentilassa.

Kaniikki ei kiirehtinyt ensinkään tyynnyttämään ritaria eikä vastaamaan siihen moitteeseen, jonka hänen huudahduksensa sisälsi. Hän rupesi hyvin viattoman ja kummastuneen näköiseksi katsoen David-herraan.

"Uskotteko te sitten, herra David", sanoi hän sitten hiljaa, mutta kuitenkin selvästi, "uskotteko te, että Kaarlo-kuningas konsaan siihen ehtoon suostuu, jos se hänestä riippuu?"

"Juuri senvuoksi..."

"Juuri senvuoksi tulee sen tapahtua hänen tahtoaan vastaan..."

"Ajatelkaa, kaniikki, ettei tässä pelata päärynistä ja omenoista vaan Ruotsin valtakunnasta. Rehellisen kilpimerkkini nimessä hakkaan teidät paikalla maahan, jos huomaan että kulette petos mielessä."

"Kettil-piispa tulee kaupunkiin tänään eli huomenna", lisäsi Helmich ehkäistäkseen uutta kummastuksen huutoa, jota ritarin silmät uhkasivat, "kuulin sen äsken mainitsemaltani Niilo Sturen palvelijalta, jolla oli aikaisin aamulla keskustelu herra Filip Akselinpojan kanssa... niin, se on varmaa... Näette siitä, että olemme puhuneet pelkkää totta antaessamme kuninkaan tietää, että hänen rakas sukulaisensa, jalo ja ylevämielinen ritari, herra Niilo, seurustelee valtakunnan vihollisten kanssa... Mutta tämä ei merkitse mitään siihen tarkoitusperään nähden, joka edessämme nyt on, ei mitään. Sillä veljenne, arkkipiispa tulee kuitenkin takaisin... nyt tarvitsee meidän vaan tavata Kettil-piispaa!"

Viekas kaniikki kuletti ritaria kuin lasta nuorasta.

"Siinä asiassa ei taida vaikeuksia tulla", huudahti hän, "mutta mitä seurauksia tulee siitä kohtauksesta, kun antauminen on suoritettu ja tanskalaiset herrat menneet matkaansa... Jumalan nimessä, en voi unhottaa, Helmich, että te... te, joka olette veljeni ystävä ja joka saatte häneltä kaikkea odottaa, että te olette..."

"Teette oikein, herra David, kun ette lausu ajatustanne loppuun, sillä jos teillä on vähänkin kärsivällisyyttä, niin muuttuu ihmettelynne pian ihailuksi, että mä sen sanon... Kuten sanotte, tänään kirjoitetaan antaumissopimuksen alle, ja herrat menevät matkaansa, mutta huomenna on myöskin päivä, ja silloin he tulevat takaisin."

"Tulevatko he takaisin?"

"Mitä luulette Kettil-piispan sanovan tästä asiasta?"

"Hän sanoo samaa kuin minäkin ja jokainen veljeni rehellinen ystävä, ja Jumala armahtakoon Kaarlo-kuningasta, minä luulen, että hänen kruununsa riippuu nyt hiuskarvasta!"

"Niinpä riippuukin, mutta nähkääs, ankara herra, samaa mieltä on myöskin herra Klaus Rönnow, ja siksi on oleva Kettil-piispalle helppoa ratkaista asia niinkuin hän itse, te ja minä ja kaikki veljenne ystävät toivovat... Nyt kai ymmärrätte minua, vai kuinka, herra David?"

"Hän hankkii veljelleni vapauden takaisin?"

"Niin, hän ja Kristian-kuningas itse. Arkkipiispa Jöns on Kaarlo-kuninkaan vaarallisin vihollinen, mutta hänen vaarallisimman vihollisensa täytyy olla Kristian-kuninkaan ystävä, ja siksi on Kristian-kuningas laskeva vankinsa vapaaksi ilman mitään toimenpiteitä Kaarlo-kuninkaan puolelta. Sen osoittaa marski hänelle. Se on jo nyt marskin mielipide, mutta hän on sidottava sopimuksella jonkun kanssa vallanpitäjistä. Ja täksi on sopivin arkkipiispan oma sukulainen, Kettil-piispa, hän, joka ei itse asiassa ole kirkkoaan jättänyt ja miekkaansa paljastanut minkään muun kuin arkkipiispan vapauttamisen takia... Minä nyt sanotte, ritari David?"

Tämä pani molemmat kätensä kupeilleen ja veti syvään henkeään. Hänen ihmettelynsä oli ilmeisesti jo muuttunut ihailuksi, vieläpä siihen määrään, että häneltä puuttui sanoja sitä ilmaistakseen.

"Olemme siis taasen voitolla, jos pikaan silmäämme asemaamme", jatkoi kaniikki ilkeästi hymyillen, "ensiksikin on Kaarlo-kuningas taas ihan yksinään... Se riippuu siitä, miten Eerik Akselinpojan laita on Suomessa; luulen, että on jotakin senkaltaista tekeillä, että häntä ja hänen veljeään Iivari-herraa aiotaan vetää Kaarlo-kuninkaan puolelle, mutta siinäkin on eräs seikka esteenä..."

Yskä keskeytti taas suurella innolla puhuvan kaniikin. Sen sanottua kysyi David:

"Este, kaniikki, este?"

"Niin, este on noissa Akselinpojissa itsessään."

Sitä ei David-herra käsittänyt, mutta kaniikki käytti samoja syitä kuin edellä mainittiin, tehdäkseen sen hänelle selväksi, vaikkei hän voinutkaan silloin peittää väsynyttä ja välinpitämätöntä ilmettä kasvoillaan.

"Nuo Akselinpojat ovat, elleivät merkit petä, ottaneet suuren päämäärän itselleen... he tahtovat tulla ensimmäisiksi miehiksi Ruotsissa, ja kuten muistatte, olikin Eerik-herra jo valtionhoitajana yhdessä veljenne, hänen armonsa arkkipiispan kanssa kuninkaattomuuden aikana, ennen Kristian-kuninkaan maahan tuloa..."

"Nyt on Eerik-herra kuitenkin pysynyt aivan hiljaa Suomessa, vaikka hänelle tuskin sattuisi otollisempaa tilaisuutta kuin nyt pannakseen sellaiset aikeet toimeen!"

"Kun yritetään kiivetä torniin, ankara herra", sanoi Helmich, "ja kun joku tulee koettamaan siepata tikapuut alta, niin mitä silloin tehdään...?"

"Työnnetään tuo joku tieltä pois ja jatketaan sitten taas kiipeämistä!"

"Niin on Eerik Akselinpoika tehnytkin. Ruotsin valtakunta on torni, mutta juuri nyt on hänen torjuttava eräs hyökkäys tikapuilta... ettekö tiedä, miten Kristian-kuningas nyt kokee oksia Akselinpoikain liian rehevätä puuta riistämällä heiltä tanskalaiset läänitykset pois...? Tämä juuri on nyt pakottanut Eerik-herran pysymään alallaan; ja hänen korkealle tavottelevat pyyteensä tulevat yhäti pitämään häntä Kaarlo-kuninkaasta erillään, ellei herra Niilo Sturella -- joka työskentelee siihen suuntaan, sen tiedän -- ole käytettävänään voimia, joiden vaikutuksia en osaa harkita."

"Teillä on pää kullan arvoinen!" huudahti David-herra istuutuen ajatuksiinsa vaipuen.

Helmich, joka ymmärsi saavuttaneen oman yksityisen tarkoituksensa ritariin nähden, rupesi lähtemään, mutta sanoi vielä:

"Ja jos Eerik-herra pääsee torniin, niin syntyy siitä tietysti ottelu hänen ja veljenne, arkkipiispan, välillä. Miten se päättyneekin, on se ainakin heikentävä niitä voimia, joita veljenne hyvin tarvitsisi toista vihollista vastaan. Mutta siksipä onkin teidän veljenne edun mukaista, että tämä varttuva voima ajoissa pysähytetään... Mielipiteeni on, ettei olisi pahitteeksi saada Kristian-kuningas uskomaan, kuinka välttämätöntä hänelle on ottaa heiltä ainakin Gotlanti Olavi herran kuoleman jälkeen... tätä olisi huomautettava Kettil-piispalle."

"Mitenkähän olisi -- te itse ette voi piispaa tavata, ennenkuin hän saapuu kaupunkiin, ja silloin se on pian myöhäistä -- mitenkähän olisi siis, jos minä itse ratsastan hänen vastalleen?"

"Mainiota, herra David... sitä neuvoa minä kiitän!... Niin, ratsastakaa piispan vastalle ja sanokaa hänelle, mitä minä nyt olen sanonut teille. Kun hän sitten saapuu tänne, niin luulen, että hän pitää yhtä tärkeänä kuin minäkin, että saamme tavata toisiamme, ennenkuin hän menee kuninkaan puheille."

"Niin minäkin luulen!"

Kaniikki lähti sitten ritarin luota, joka käski heti muutamain miesten nousta satulaan.

Mutta päivän hetket kuluivat, antaumissopimuksen alle kirjoitettiin, ja tanskalaiset herrat valmistautuivat lähtöön. Rannassa laivasillan vieressä odotti jo laiva valmiina, jolla heidän piti kulkea erääseen lybekkiläiseen alukseen. Se veisi heidät sitten Kyöpenhaminaan. Herroja varrottiin, tuuli oli hyvä, ja laiva oli valmis nostamaan ankkurin, mutta laivuri sai varttoa.

Viipymiseen oli syynä oikeastaan herra Filip Akselinpoika. Herra Klaus Rönnow, tanskalainen marski, oli kovin suuttunut siitä, että Filip-herra oli lähettänyt viestin Kaarlo-kuninkaalle pyytäen päästä hänen puheilleen, ja hän tahtoi odottaa tämän viestin tuloa ensin. Ritarin käytöksessä oli jotakin salamyhkäistä, joka herätti viekkaan marskin epäluuloja, vaikkei hän ollut mitään huomaavinaan. Hänen asiansa koski Akselinpoikain sukua yksityisesti, oli Filip-herra sanonut, ja siihen saatiin tyytyä.

Silloin tuli ritarien majataloon Helmich-kaniikki, itsepintaisen yskänsä vainoomana, kuten tavallisesti.

"Jumalan rauha, jalot herrat!" sanoi hän, ja herrat tervehtivät häntä yhtä ystävällisesti takaisin.

"Voin tavallani tuoda teille sanan kuninkaalta, Filip-herra", sanoi hän sitten, "sillä palvelijanne ei ole luultavasti vielä ehtinyt takaisin, koska kuninkaan päällysmies, Klaus Lang hänet pidätti..."

"Hyvä", huudahti Filip-herra, "ja tiedättekö myöskin, minkä vastauksen kuningas on antanut palvelijalleni?"

"Kuningas odottaa teitä", vastasi kaniikki, mutta lisäsi viekkaasti hymyillen, "mutta minkä vastauksen hän antaa kosintaanne, sitä en tiedä."

Ritari karahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät tulta ja salamoita. Ellei kaniikki olisi ollut papillisessa puvussa, olisi ollut vaara tarjona, että ritari olisi käsivoimin rangaissut hänen nenäkkyyttään.

"Kosintaani?" huusi ritari. "Mitä sillä sanalla tarkoitatte, kaniikki?"

Marski seisoi vimmastuneen ritarin takana nauraen partaansa, ja hänen läsnäolonsa lieneekin ollut pääsyynä ritarin herkästi kuohahtavan mielensä liikkeeseen.

"Suokaa anteeksi, jos olen jollakin tavoin sopimattomia puhunut", lausui kaniikki viattomasti ja makeasti, "en tiennyt, että teille on ollut salaisuutena, että veljenne, Iivari-herra, kosi Kaarlo-kuninkaan tytärtä, Magdalena-neitiä."

Ritari oli kotvasen vaiti, näki, että hän sai ponnistella voidakseen olla ruhtomatta maahan vastenmielistä kaniikkia, joka oli ilmestynyt kuin ruma nokkonen hänen kukkaskoriinsa. Senverta malttia hänellä sentään oli, että ymmärsi mahdottomaksi saada kaniikkia tai marskia uskomaan edellisen puhetta perättömäksi. Sellainen yritys vaan ennemmin vahvistaisi kuin kumoisi sen.

Siksi hän riensi kiireesti huoneesta, ikäänkuin ei haluaisi enempää kysellä eikä kuulla hävyttömän papin puheita. Siten jäi Helmich kahdenkesken tanskalaisen marskin kanssa.

"Toden puhuen, herra Klaus", lausui edellinen, "en ollut varma, arvasinko oikein, ennenkuin ritarin käytös sen osoitti todeksi."

"Mitä olette sillä sitten voittanut?" kysyi Klaus-herra, jonka huulilla oli hymy vielä jälellä.

"Olen sillä osoittanut teille todeksi asian, jota tuskin olisitte uskonut, jos olisin sen teille vaan kertonut, nimittäin että nuo Akselinpojat pyrkivät..."