Part 43

"Paljon olen sinua ajatellut näinä päivinä, Steen, sinua ja valtakuntaa, joka on silmissäni näyttänyt sulautuvan sinun kanssasi yhteen.. Sanon sinulle kuitenkin suoraan, että olin ajatellut toista valtakunnanjohtajaksi jälkeeni... Hän on suuri, rakas poikani, suurempi kuin sinä ja paljon, paljon suurempi kuin Kaarlo Knuutinpoika, joka on kompastunut kaikille niille kareille, joiden välitse hän on purjehtinut. Hänellä on se voima, jota minulla ei ole koskaan ollut, ja joka kenties puuttuu sinultakin, itsensä kieltämisen voima... sen näen nyt selvemmin kuin ennen... Ja tämä viimeinen pilvi, joka vielä viime hetkenäni himmensi silmäni, -- tunnen sen, Steen että se on pelkkää valetta ja petosta!... Sinäkin saat sen nähdä, ja hyvin pian, ettei jalompaa sydäntä syki minkään ritarin rinnassa..."

Hän vaikeni kootakseen voimia. Puhuminen rasitti häntä, ja hänellä oli vielä paljon sanomista. Hänen silmänsä kääntyivät Steenistä kansleriin ja kanslerista Steeniin takaisin. Hetken juhlallisuus oli vallannut kaikki läsnäolijat, mutta vanha Klaus Lang nyyhkytti ääneen voimatta vähääkään hillitä tunteitaan.

Kuningas kuuli sen ja hymyili sekä viittasi vanhuksen luokseen. Päällysmiehen käsi vapisi ankarasti, kun hän ojensi sen herralleen. Hän lankesi polvilleen sängyn viereen painaen kyyneleisiä silmiään kuninkaan kättä vasten.

"Kiitos, kiitos, rakas ystävä, uskollisesta ystävyydestä!" änkytti hän hymyillen. "Me tapaamme kyllä toisemme oikean herramme ja kuninkaamme edessä, joka on rukouksesi jo kuullut."

Sitten ojensi kuningas kätensä neuvosherroille, toiselle toisensa perään lausuen heille monta neuvon sanaa Ruotsin menestyksestä ja yksimielisyydestä, jota hän toivoi Ruotsin miesten välille, mistä sitä niin usein puuttui. Viimeksi hän kääntyi taasen Steen-herran puoleen.

"Sinun ja minun välilläni ei ole konsaan mitään kylmyyttä ollut... Niin kauas kuin voin muistaa taaksepäin, olen aina nähnyt sinut rinnallani sekä silloin, kuin kuninkaankruunu heleänä loisti päässäni, että silloin, kun sen loisto himmeni ja hävisi, ja kun minun alennustilani saapui, arkkipiispansauvan ollessa Ruotsin valtikkana... Vilpitön kiitos siitä, Steen... Vie viimeinen tervehdykseni Niilo Sturelle ja pyydä hänen antamaan minulle anteeksi... voi, ethän sinä tiedäkään, mitä välillämme on ollut!... Sammuva katseeni näkee hänet pyhimysloistossa, ja itse olen pimennossa... rukoilkaa puolestani kaikki, joilla on sydän ottamaan osaa miehen hätään ja miehen taisteluihin!"

Taaskin kuningas vaikeni sulkien silmänsä. Hänen katsettaan häikäisi kenties se valo, joka nyt elämän rajalla virtasi häntä vastaan siitä pitkästä muistojen sarjasta, jonka sisältöä hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin täydellisenä kuin nyt. Hän näki ne nyt kaikki, kaikki ne, jotka olivat vaeltaneet elinrataansa hänen rinnallaan joko hänen kanssaan tai häntä vastaan, ei kylminä ja verettöminä, vaan ne esiintyivät elävinä olentoina; hänen muistinsa tunsi ne kaikki, vaikkei hänen kielensä voinut lausua kaikkea, mitä hän näki ja tunsi. Engelbrekt, Eerik Puke, Broder Sveninpoika, vanha drotsi Krister Niilonpoika ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika, Tuomas-piispa, -- kaikki hän nyt näki, ja eellimmäisenä niiden avarassa piirissä lähestyi häntä valoisana haamuna hänen unohtumaton kuningattarensa, kaunis Kaarina. He seisoivat syyttävinä, mutta samalla rukoilevina ja anteeksiantavina. He olivat kuin painoja siinä vaa'assa, jonka heilunta määräsi, minkä osan ikuisesta elämästä hän oli saapa. Hänen huulensa liikkuivat hitaasti, ikäänkuin puhuessa, vaikkei kukaan voinut kuulla sanoja. Mutta kun kuningas jatkoi samaan tapaan, kumartui Steen-herra hänen puoleensa ja kuuli silloin selvästi hänen lukevan kappaleita Engelbrektinlaulusta. Kuningas huomasi nähtävästi ritarin liikkeen, koska hän heti risti kätensä ja sanoi korkealla äänellä:

Jumala, jok' oikein tuomitsee, Hän armonkin antaa meille!

Sitten hän katseli kauan värähtämättä Steen Sturea. Silloin hän antoi merkin, jolla osoitti haluavansa päästä istuvaan asentoon. Molemmat hengelliset herrat auttoivat hänet silloin istumaan. Näki kuinka työlästä se oli kuninkaalle, mutta he huomasivat, miten hän ponnisteli, ja ihmettelivät, että hänen riutuneessa ruumiissaan oli vielä niinkin paljon voimia.

Syvintä vakavuutta osoittavalla juhlallisuudella tarttui kuningas silloin ritarin käteen.

"Sinulle, Steen", sanoi hän, "sinulle ja Niilo Sturelle minä uskon valtakunnan, ja minä lähden täältä siinä lujassa uskossa, että te pysytte uskollisesti yhdessä ja miehekkäästi puolustatte isänmaatamme. Sitä varten annan sinun haltuusi Tukholman, Turun ja Örebron linnat kaikkine maakuntineen ja kaupunkeineen, jotka ovat olleet oman valtani alla! -- Mutta yhden neuvon annan sinulle... se on testamenttini parhain: älä milloinkaan tavottele kuninkaan nimeä... se valta mursi Kaarlo Knuutinpojankin onnen!"

Hän risti sitten kätensä lisäten:

"Jumal' armias, poika ja henki pyhä Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!"

Sitten hänen päänsä vaipui raukeasti sivulle. Papit laskivat hänet hiljaa vuoteelle. Kaikki odottivat, että hän hengittäisi kohta viimeisen henkäyksensä, ja Steen herra kumartui kuuntelemaan, vieläkö hän hengitti. Hän seisoi kauan siinä asennossa eikä huomannut, että kallis kaulaketjunsa, jota hän aina piti, valahti vähän näkyviin. Kuninkaan vapiseva käsi tarttui siihen.

Hänen katsettaan himmensi kuitenkin jo kuolinhetken sumu. Hän ei voinut eroittaa muuta kuin yhden säihkyvän jalokiven, johon hän tarttui sormillaan, mutta hän tunsi sen jalokiven, ja se johti hänen viimeisen ajatuksensa Niiloon.

"Niilo", änkytti hän, "tiesinhän sen, että löytäisin vielä kerran sinun kaulaketjusi kuitenkin."

Käsi hervahti ales ja katse sammui, mutta ihmeen ihana hymy levisi hänen kasvoilleen. Sovinnon enkeli oli vilvoittanut kuningasta hänen viimeisessä hengenvedossaan.

* * * * *

Kaarlo-kuningas kuoli puolipäivän aikaan, ja vasta iltapuoleen sai Steen-herra tilaisuutta käydä naisparvella kuulemassa lemmittynsä vointia.

Hän oli tointunut pian pyörtymyksestään, mutta hänet saatiin vaan suurella vaivalla pidätetyksi rientämästä kuninkaan huoneeseen. Vieläpä kun ilmoitettiin kuninkaan kuolleen, ei se häneen tehnyt muuta vaikutusta kuin että hän toivoi nyt kohta saavansa nähdä Steen-herran. Kun tämä astui huoneeseen, jossa hän oli, ilmaisivat neidon ensi sanat heti sekä täyden selvityksen hänen äkkinäiseen mielenliikutukseensa ja pahoinvointiinsa sekä antoivat ritarille vielä sellaisen tiedon, joka oli ihan maahan musertaa tämän.

"Oliko se sinun asemiehesi, joka käveli pihalla?" kysyi hän tavattoman kiihkeästi.

"Oli!" vastasi Steen-herra tarttuen surumielisesti hymyillen hänen käteensä.

"Se mies tahtoi murhata sinut", sanoi Ingeborg silloin, "sama mies, joka oli murhaamaisillaan hurskaan kaniikin, ja joka hautasi sinun Ingeborgisi mustaan multaan!"

Hän oli kauhusta kalpeana tätä kertoessaan, ja koko hänen olentonsa vapisi ikäänkuin tulessa, jonka sähiseviä liekkejä hän turhaan koki sammuttaa.

Kysymyksiä ja vastauksia vaihdettiin nopeasti, ja ennenkuin Steen Sture erosi morsiamestaan, oli hänellä selvillä koko tämä perkeleellinen juoni, ja myöskin se, että hänen kaulassaan oli Niilo Sturen kultainen kaulaketju.

Mutta Niilo Sture oli koko yön hänen mielessään, eikä hän voinut saada silmän täyttä unta.

V.

Pyhän Katariinan luostarikirkossa.

Harvalla Ruotsin kaupungilla on ikäänsä nähden niin vähän muinaismuistoja kuin Skaralla. Tuomiokirkko yksin on siellä suurena ja juhlallisena keskellä pientä kaupunkia muistuttamassa mennyttä suuruuden aikaa, joka ei enää konsanaan palaa. Keskiajalla oli tämä kaupunki vielä maan suurimpia; siellä oli linna ja koko joukko kirkkoja ja luostareja. Eräs niistä oli Mustaveljesten luostari, jota keskiajan loppupuolella vielä kutsuttiin pyhän Katariinan kirkoksi.

Pyhän Katariinan luostarikirkkoon kulki eräänä kauniina kevätiltana juhlallinen saatto laulavia munkkia, palavat vahatuohukset kädessä. He kantoivat keskessään ruumisarkkua, joka oli verhottu paarivaatteella, johon oli ommeltu Gumsehufvudien vaakuna. Heidän jälessään astui korkea ritari, joka talutti rouvaansa käsivarresta. Heidän kummallakin puolen kävi nuori poika, kumpikin lujarakenteisia ja ryhdikkäitä, vaikka toisen kasvot olivatkin leppeät ja hennot kuin naisen. Muutamia asemiehiä, joiden vaatteissa oli Natt och Dag-suvun vaakuna, tuli tämän pienen saaton perässä.

Munkit lauloivat ja kaksi kuoripoikaa heilutti kultaisia savutusuurnia. Kevätilta oli leppoinen ja rauhallinen ikäänkuin luonnonkin sydän olisi sykkinyt yhdessä näiden ihmisten sydänten kanssa, jotka tässä viettivät hurskasta muistojuhlaansa.

Kirkossa kulki saatto pyhän Kaarinan kuoria kohti, jota valaisi runsaasti suuret mustilla maalauksilla koristetut vahakynttilät. Pyhimyksen kuva hohti keskellä loistavaa valopiiriä, josta valoa levisi muillekin esineille, joista huomiota veti puoleensa etupäässä eräs kallisarvoinen alttaritaulu, joka esitti tapahtumia Vapahtajan elämästä ja jonka ritari Fjalar Orminpoika oli jo kauan sitten lahjoittanut kirkolle.

Munkit asettivat arkun kuorissa olevalle alustalle, joka oli sitä varten erityisesti laadittu, ja sitten he asettuivat sen ympärille laulamaan sielumessua. Ritari rouvineen ja poikineen olivat silloin polvillaan ja rukoilivat syvällä hartaudella Herraa ja Pyhää Katariinaa vainajan sielunrauhan puolesta. Mutta ovelta kuului tällöin askeleita, jotka lähestyivät kuoria, ja rukoilijain ympärille asettui korkeita, hopeahapsisia haamuja. Viimeisen sävelen tauottua jäivät polvistuneet vielä vähäksi aikaa rukoilemaan, mutta sitten he nousivat ylös ja ritari kääntyi kirkkoon päin. Hän astahti hämmästyneenä askeleen taaksepäin, mutta ei ehtinyt lausua mitään, ennenkuin vanhin vieraista, jolla oli komea vanhuksen pää ja mitä jaloimmat piirteet, lausui:

"Älkää panko pahaksenne, Niilo Sture, aika on tärkki, me olemme matkanneet yötä päivää Tukholmasta tänne teitä tavataksemme."

"Tärkeitä asioita lienee siis kysymyksessä, Pentti vaari!" virkkoi ritari.

"Kaarlo-kuningas on kuollut!" vastasi vuorimies.

Tämä tärkeä uutinen ei tehnyt erityisempää vaikutusta Niiloon. Tosin hän hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vanhan kuninkaan näin pian kuolevan; mutta hänestä tuntui kuitenkin sangen luonnolliselta kuulla Kaarlo-kuninkaan nimeä mainittavan Fjalar Orminpojan, viheriän ritarin, nimen ohella, ja hän oli nyt niin vaipunut siihen maailmaan, jossa he olivat yhdessä tai toisiaan vastaan vaikuttaneet, että tämä sanoma tuntui hänestä vaan kuin kellojen soitto heille kummallekin, tahi paremmin sille ajalle, joka oli ollut heidän.

Mutta vanha vuorimies oli niin sanovan näköinen, hänen huulensa vapisivat, hän tahtoi jatkaa puhettaan. Tämä veti ritarin ajatukset muistojen parista todellisuuden piiriin.

Ukko jatkoi:

"Minä ja nämä muut, jotka ovat seurassani, tahdomme sanoa teille sanasen, niinkauan kuin on aika... Me tahdomme, ja koko Taalainmaa ja Västmanland tahtovat samaa, että sinä, Niilo, rupeat valtakuntaa johtamaan..."

Ilo välähti Niilo Sturen jaloilla piirteillä; mutta niistä loisti samalla nöyryys. Hän voi samalla tyyneydellä ottaa vastaan kohtalon määräykset, olivat ne synkkiä tai valoisia. Mitä nämä rehelliset vuorimiehet hänelle nyt esittivät, oli jo kauan ollut hänen mielessään. Olihan aivan asian mukaistakin, että hän, joka oli saanut isänmaan vapautetuksi väkivallan käsistä, pitäisi yhä edelleenkin sitä pystyssä. Tämä paikkakin, hänen pyhimyksensä kirkko, jossa viheriän ritarin tomu lepäsi, puhui hänelle samaa kieltä kuin vanhukset. Hän ei ollut säästänyt mitään, ei henkeään, vertaan eikä yksityistä onneaan Ruotsin tähden, ja nyt hänet kutsuttiin kädellään tukemaan sitä rauhaa, jonka hän oli sille hankkinut. Eikö hänellä siis ollut oikeus iloita -- voiko hän hetkeäkään epäillä vastausta antaakseen?

Mutta hän epäili kuitenkin.

"Niin kiireisiä sanomia en luullut Pentti-vaarin minulle tuovan."

"Olkoot ne yhtä hyviä kuin kiireisiä", lausui ukko vilkkaasti. "Sillä tietäkää, että tuuli on kääntynyt teidän saattaessanne vanhaa ystäväänne pyhään Kaarinaan. Herra Steen Sture on saanut linnat kuninkaan omasta kädestä, ja ellette ole veräjällä vastassa, viepi hän valtakunnan käsistänne."

"Steen Sture!" huudahti Niilo niin syvällä surulla, että tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi sen suurempaa surua olla hänelle kuin tämä.

Kului hetkinen kenenkään mitään lausumatta. Kaikki läsnäolijat näkivät selvästi, että ritarissa nyt kuohuvat tunteet tarvitsivat aikaa asettuakseen, eikä kukaan senvuoksi suinkaan saattanut sanallakaan häiritä äänettömyyttä. Mutta Niilo Sture taisteli ankaran taistelun, ja vähältäpä oli, ettei hän sortunut. Hänen osansa oli siis aina joutua petetyksi! Ennemmin hän olisi uskonut, että Tukholman linna oli vajonnut maahan, kuin sitä, että Steen Sture voisi hänet niin pettää.

Hän muisteli viime vuosien tapahtumia, ja hän näki nyt selvästi, miten heidän tiensä olivat eronneet, ja myöskin miksi niin oli tapahtunut, vaikkei hän tahtonut vielä tänä hetkenä lausua sanaa petos, ei sisimmässä sydämessäänkään. Hänen selkänsä takana oli harjoitettu ilkeätä peliä, jolla tahdottiin korjata pois hänen työnsä hedelmät. Ja tämä ajatus siitti heti uuden, nimittäin, että hän tahtoo miekallaan särkeä heidän katalan verkkonsa ja näyttää maailmalle, että hänen valtansa oli siksi lujalla perustalla, ettei sitä voinut yhden ystävän uskottomuus kukistaa.

Hän nosti päänsä. Uljuus ja sankarillisuus hehkui hänen katseessaan, hänen otsallaan ja poskellaan. Kaikki odottivat hänen lausuvan sanan, joka saisi aikaan hänen valitsemisensa Ruotsin valtakunnanhoitajaksi.

Mutta ritari katsahti pyhimyskuvaan, joka loisti kirkkaan vahakynttilän valossa; sitten hän katsoi viheriän ritarin verholla peitettyä arkkua, ja silloin muuttui uljas katse suruiseksi, ja pää vaipui kätten varaan.

Oli eräs seikka, joka aina vaikutti Niilo Sturen sieluun ja joka nytkin saapui sinne sovittavana voimana. Se oli isänmaa. Niin pahaa kuin hänen täytyikin ajatella ystävästään, oli kuitenkin yksi asia varma, se nimittäin, että mitä hän lienee tehnytkin, hän on tehnyt kaiken Ruotsin hyväksi -- senkin, joka näytti petokselta. Tämä ajatus palautti tasapainon taas ritarin sieluun ja antoi hänelle voimaa nähdä ympärilleen ja katsoa pois varjopuolesta, joka oli häntä kohden kääntynyt ja koettaa ajatella häntä vaan sinä valoisana, voimakkaana sankarina, joka oli voittanut niin monta taistelua Ruotsin hyväksi. Hän muisti, kuinka hän heilutti miekkaansa Upsalassa, hän näki hänen taistelevan ja voittavan Runnin maalla ja taistelevan kuin tosi ritari taistelee Dal-joella, ja Niilo ajatteli silloin, mikä joustavuus oli tuon miehen mielessä, joka oli aina ja kaikissa vaiheissa pysynyt Kaarlo-kuninkaan rinnalla yhtä uskollisesti ja kenties, kun hän oikein punnitsi entisiä tapahtumia, uskollisemminkin kuin hän itse.

Silloin hän käänsi katseensa vuorimiehiin ja Pentti-ukkoon, joka oli puhetta johtanut, ja hänen koko sielunsa loisti silloin hänen silmistään.

"Sanomasi kuului niin omituiselta, vanhus", sanoi hän, "että jos joku muu kuin sinä olisi sen tuonut minulle, olisi se voinut maksaa hänen henkensä, sillä minä olisin pitänyt sitä juoruna... Mutta on mahdollista, että tietosi on tosi, ellei sinua itseäsi ole narrattu, mutta... se ajatus, jonka sen lisäksi lausut, on viiltänyt sydäntäni kuin kaksiteräinen miekka."

Pentti ukko kertoi silloin mitä Tukholmassa oli nähnyt ja kuullut. Hän kertoi tavanneensa Steen-herran parvensillalla, jossa ritari oli käyttäytynyt hyvin omituisesti. Sitten oli kaupungissa levinnyt tieto kuninkaan kuolemasta ja siitä, että Steen-herra oli saanut linnat. Ja nämä linnathan olivat aina kuuluneet Ruotsin ensimmäiselle hallitusmiehelle, olkoon hän ollut sitten kuningas tai valtakunnanhoitaja. Silloin oli Pentti ymmärtänyt, että Niilo-herralle oli lähetettävä pikaviesti, mutta se oli oleva semmoinen, joka osasi puhua ja toimia niin uskottavasti ja pontevasti, että ritari voi häneen luottaa. Sillä, ellei hän tahtonut päästää valtaa ja kunniaa kerrassaan käsistään, oli hänen toimittava heti. Näin puhui vuorimies Pentti Niilo Sturelle ja lisäsi vielä kerran lyhyellä ytimekkäällä kielellään kehoituksen, että Niilo panisi viipymättä arpakapulan liikkeelle kutsumaan kokoon valtiopäiviä, joilla valittaisiin valtakunnanhoitaja. Hän meni takuuseen siitä, että Niilo valittaisiin eikä kukaan muu.

"Etkö huomaa, Pentti vuorimies", kysyi Niilo, kun vanhus oli lopettanut, "etkö huomaa, että jos tätä neuvoasi seuraan, niin sytytän uudestaan eripuraisuuden liekin Ruotsin maille, ja ken tietää, enkö joutuisi lopuksi tarttumaan miekkaan Steen Sturea vastaan."

"Kyllä, kuten sanotte, niin voi käydä, jos viivyttelette..."

"Ei", huudahti Niilo, "älkää puhuko siitä, te rehelliset Taalain miehet! Niilo Sture ei milloinkaan rupea sen vihamieheksi, joka on ollut valmis uhraamaan henkensä ja verensä Ruotsin edestä, ei milloinkaan... kuuletteko sen? Silloin vasta olisi kunniani tahrattu, ja omat poikani lausuisivat häpeällä nimeäni, jos minä, joka olen aina pitänyt Engelbrektin nimeä huulillani, epäilisin, kumpi on tehtävä, kun on kysymyksessä toiselta puolen Ruotsin rauha ja toiselta puolen oma valtani. Ei, tulkoon Steen Sture valtakunnan johtajaksi... hän on ritari, aito ruotsalainen; hänen rinnallaan tahdon seista, niinkauan kuin Jumala taivaassa suo veren lämminnä virrata suonissani!..."

Vuorimies ei ollut puhunut tyhjiä; ne sisälsivät totuuden epäilemättä, sen he kumpikin hyvin tiesivät, kuten kaikki muutkin, jotka olivat tässä läsnä kuulemassa ritarin vastauksia. Mutta juuri senvuoksi esiintyi Niilo Sture heidän silmissään niin ylevänä, niin majesteetillisena kieltäytymisessään; hän ikäänkuin polki jalkainsa alle kaikkia maallisen elämän viettejä. Ihana oli hän johtaessaan miehiään sodan verileikissä, mutta ihanampana kuin hän nyt oli, eivät he olleet häntä milloinkaan nähneet. Hän teki läsnäolijoihin sen vaikutuksen, kuin Engelbrekt olisi katsonut hänen silmistään ja kuin vapaudensankari itse olisi puhunut hänen suustaan.

Briita-rouva katsoi ylpeydellä herraansa ja risti hurskaalla hartaudella kätensä rukoukseen. Svantekin, joka ei milloinkaan osoittanut ventomielisyyttä, pyyhki silmistään kyyneleitä nähtyään, kuinka vaikea taalalaisvanhusten oli pidättää liikutustaan.

"Se on sanani!" lisäsi Niilo, "viekää se kanssanne koteihinne. Kun Ruotsi kutsuu, niin tiedän, että silloin yhdymme miekka kädessä torjumaan vaaraa luotamme. Niin varmaan kuin en vielä milloinkaan ole miekkaani paljastanut itseni tähden, en sitä tule vastedeskään tekemään, ja kuulkoon minua Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas!"

"Jumala ja Pyhä Eerik suojelkoon teitä, herra Niilo!" änkytti vanhus liikutettuna ja astui askeleen Niiloa kohden, joka tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi. "Jumala suojelkoon teitä... Mutta sen sanon kuitenkin yhä ja siinä pysyn, että suuri onni olisi Ruotsinmaalle, jos teidän kätenne johtaisi sen kohtaloa."

"Minun käteni, Pentti-vaari?" keskeytti Niilo ja lisäsi surumielisesti hymyillen: "Jumala itse johtaa Ruotsin kohtaloa, hän eikä kukaan muu!"

Mutta samaan aikaan kuin ritari voitti tämän jalon voiton itsensä yli, ja kun kaikkein sydämet lähestyivät häntä, ja kun tunteet yhtyivät kaikille yhdeksi pyhäksi innostukseksi uhrautumaan isänmaan edestä, jonka innostuksen ruumiillisena ilmestyksenä tämä ritari seisoi heidän keskellään miehekkäänä, suurena ja kunnioitusta herättävänä, -- niin samaan aikaan hiipi tummia haamuja äänettömin askelin kirkon seinän viertä myöten pyhän Katariinan kuoriin.

Aurinko oli laskenut, oli tullut leppeä hämärä. Kirkon syvät, pienet väri-ikkunat eivät laskeneet suurestikaan valoa lävitseen, joten temppeli oli ihka pimeä, lukuunottamatta sitä paikkaa, jossa vanhan ritarin ruumis oli ja sen lähintä ympärystää, jota vahakynttilät valaisivat. Niiden vähäisten pylväiden taitse, jotka jakoivat kirkon kahteen laivaan, voi sen vuoksi ken tahansa hiipiä aivan näkymättömänä valopiirin rajalle asti.

Mutta äkkiä avattiin suuri kirkon ovi, ja eräs henkilö juoksi kiivaasti keskilaivan läpi. Se tapahtui ritarin juuri lausuessa viimeisiä sanojaan. Kaikki kääntyivät oveen päin, josta eräs nuori talonpoika tuli juosten. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hillitön kauhu kuvastui hänen nääntyneistä piirteistään. Hän saattoi tuskin hengittää. Hän sai kuitenkin änkytetyksi.

"Herra Niilo Sture... oletteko te herra Niilo Sture?"

"Olen", vastasi tämä katsoen kummastuneena nuorukaista ja kysyi ystävällisesti: "mitä tahdot minulta?"

"Jumalan nimessä, ankara herra", vastasi poika, "henkenne on vaarassa... en voi sanoa enempää, mutta rientäkää pois täältä, minä kerron sitten kaikki... Tulkaa perässäni, murhamiehet voivat tulla minä hetkenä hyvänsä!"

"Rakas ystävä", vastasi Niilo hymyillen säikähtyneelle pojalle, "mikähän vaara minua voisi täällä kohdata... tämä on pyhä paikka."

Muutkin kirkossa olijat hymyilivät. Nuorukainenhan oli ilmeisesti pelosta mieletönnä. Vuorimiehet tosin pelkäsivät kavallusta rakasta päällikköänsä vastaan, mutta aivan toisella tavalla kuin tämän talonpojan esittämä. Samaa arvelivat Niilon koetellut asemiehet, Brodde ja Hollinger, jotka seisoivat vuorimiesten sivulla. He olivat tunnetut suorastaan hämmästyttävästä tarkkanäköisyydestään, mutta hekään eivät voineet käsittää, mikä vaara tässä voisi ritarin henkeä uhata.

Poika huomasi nyt, että hänen täytyi puhua selvemmin, että häntä uskottaisiin. Hän kertoi senvuoksi, mitä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen lähtemään pikaratsastuksella Skaraan.

"Olen Bjurumista", sanoi hän, "ja siellä makaa eräs teidän miehiänne kuoliaaksi ruhjottuna... hänen nimensä oli Faste; hän minut lähetti..."

Nyt heräsi kuulijoissa tarkkaavaisuus. Etupäässä koski tieto Hollingeriin. Hän astui eteenpäin ihan talonpojan viereen. Mutta Niilo kysyi Broddeen katsoen:

"Eikö Faste ollut mukanamme koko matkan tänne tultaessa?"

"Hän pyysi Örebrossa minulta lupaa lähteäkseen Visbyhyn, jossa hänellä on sukulaisia; hän sanoi matkustavansa erään kuolemantapauksen tähden... Minä kielsin, mutta tiedättehän, millainen mies hän oli. Hän osasi tapella kahden edestä, ja hän voi kyllä olla niin huolimaton itsestään, että hän ymmärtää kiellon myöntämiseksi, sillä seuraavana päivänä Örebrosta lähteissämme oli hän kadonnut... En ole siitä mitään maininnut, ja te olette matkustanut Briita-rouvan kanssa edellä, ettette ole huomannut hänen poissaoloaan. Minä tahdoin jättää asian selvittämisen siksi kun hän palaisi..."

"Toden totta, täällä on huuhkajia puissa!" huudahti Hollinger nyt. "Faste-raukkani näki ne jo etäältä... Mutta te saatte kiittää häntä siitä, että olette välttänyt suuren vaaran, herra Niilo, siitä olen niin varma, että panen punaisen vereni siitä pantiksi... Yöllä tuli Faste Örebrossa luokseni ja kuiskasi: 'uskotko minusta pahaa?' -- Minä nauroin työntäen hänet luotani. Mutta hän kuiskasi vielä: 'sinä, Hollinger, ja Niilo-herra, olette tehneet hyvää minulle, minä tahdon sen teille palkita!' -- Niin hän sanoi, ja sitten en häntä enää nähnyt... Nyt on neuvoni, että olemme varuillamme! Sillä varmasti uhkaa vaara meitä, ja Faste on mennyt teidän tähtenne kuolemaan..."

"Puhu pian, mitä tiedät!" kääntyi Niilo talonpojan puoleen, joka jatkoi:

"Tänä aamuna tuli joukko kuninkaan huoveja ratsastaen Bjurumiin, jonka pihalle he asettuivat. Minä olin siinä puita hakkaamassa, kun eräs heistä tuli kysymään minulta, oliko Niilo-herra kartanossa. Ei, vastasin minä. Mies meni silloin toisten luo, ja minä kuulin heidän silloin sanovan toisilleen, että Sigge antaisi heille määräyksen tultuaan taloon. Minä rohkenin silloin kysäistä, millä asioilla he kulkivat, mutta en saanut vastausta. Silloin vähän ihmettelin, mitä he oikein hommasivat. Mutta kun Siggeä ei tullutkaan, niin pisti päähäni ajatus rientää heidän edelleen, sillä he tulivat Gudhemistä, ja olivat kulkeneet niin muodoin Hornborgajärven itärantaa..."