Part 42

"No", sanoi hän, "lienee totta, mitä sanot; tulkoon siis totuus ilmi ja katketkoon, mikä on katkeeva... Mutta voi sinua, voi sinua, mies, jos annat pettää itsesi... Jos ritari lähtee Länsigötanmaalle, kuten sanot, niin saat samana päivänä vastaukseni... siihen asti ajattelen asiaa."

Sillä sai asemies lähteä. Kääntyessään huoneeseen päin näki Steen kuninkaan edessään, kasvoilla mitä syvin suru. Hänen kätensä olivat levällään ja Steen syöksihe silloin hänen rinnalleen, voimatta hillitä kyyneleitään. Kesti kauan ennenkuin kumpikaan voi mitään lausua, mutta lopuksi kuningas keskeytti äänettömyyden.

"Steen raukka", sanoi hän, "nyt ymmärrän, mikä on niin kauan mieltäsi painanut... mutta ole hyvällä mielin, poikani, pimeys ei ole niin mustaa kuin se näyttää... Niilo Sture... Niilo Sture ansaitsee valtakunnan ensimmäisen sijan... Olisin kuitenkin odottanut, että hän olisi sanonut sen suoraan, minkä olen nyt kiertoteitä saanut kuulla... Silloin olisi hänen tahtonsa täytettykin, eikä kellään olisi siihen mitään sanottavaa. Sillä vielä painaa Kaarlo Knuutinpoika jotakin siinä vaakakupissa, jossa Ruotsin kohtaloa punnitaan..."

Kuningas keskeytti puheensa käyden pari askelta edestakaisin.

"Niilo Sturen vaikuttimia en tunne", jatkoi hän sitten, "mutta sen tiedän, että ne sietävät päivänvaloa, mitä lienevätkin, ja asemiehesi kertomus sisältää ainoastaan puolen totuuden. Mutta minä olisin tahtonut täyttä luottamusta Niilolta, kuten itse olen täydellisesti häneen luottanut... nyt se on rikottu..."

Taaskin keskeytti kuningas puheensa ja asettui ikkunan ääreen, mutta lisäsi sitten kiireisin sanoin:

"Hyvä, saamme nähdä, saamme nähdä... jos miehen puheessa on perää, niin tulkoon Niilon rangaistukseksi, että häneltä luiskahtaa tämä käsistä. Eri mieliä voidaan sittenkin olla siitä, kuka on arvollisin astumaan Ruotsin valtakunnan johtoon!"

Sitten hän laski käsivartensa Steenin päälle kulettaen häntä mukanaan naistupaan päin. Tultuaan sen oven eteen, joka vei suureen saliin, pysähtyi kuningas pannen molemmat kätensä Steenin olalle.

"Nyt annamme surujen mennä", sanoi hän katsoen hellästi ja lämpimästi ritaria silmiin, "minulla on sinua varten eräs ilo, jota et tienne uneksia..."

Ritari katsoi kysyvästi kuninkaaseen, vaikka suru kuvastui vielä synkkänä ja raskaana hänen silmäkulmiltaan.

"Neiti Päivänsäde!" sanoi kuningas. Ritari säpsähti.

"Minä, raihnas vanhus, olen saanut aikaan, mihin sinussa, nuori, uljas ritari, ei ole ollut miestä... Mitä sanot, Steen?" jatkoi kuningas.

"Erehdyksestä voi tulla erehdys", vastasi Steen epäilevästi, "voi löytyä useampiakin, joilla on se nimi."

"Minun tietääkseni on kuitenkin vaan yksi, jolle nuorukaiset antoivat sen nimen tyttäreni häissä Nyköpingissä!"

"Ingeborg!" huudahti Steen. Tuo voimakas mies vapisi kuin kuumeen lyömä. Hänen onnensa pyhästön esirippu avattiin äkkiä.

Kuningas nyökkäsi ystävällisesti.

"Niin, niin", sanoi hän, "Ingeborg Åkentytär, hän eikä kukaan muu!... Voi, sinä et tiedä, mitä suruja lapsiraukka on saanut sinun tähtesi kärsiä."

Hän veti ritarin mukanaan oven vieressä olevaan syvään ikkunan koloon, ja kertoi hänelle Ingeborgin tarinan. Hän oli itse kuullut sen herra Eerik Akselinpojalta, jolle hän oli luvannut pitää huolta neito-raukasta. Hän tiesi nyt enemmän tästä asiasta kuin Eerik-herra voi tietää, sillä hän oli antanut neidon itsensä kertoa koko tapahtuman Vårdsätrametsän pienessä tuvassa Upsalan taistelun jälkeen. Kuningas oli myöskin lupaukselleen uskollisena silloin tällöin käväissyt Lagnössä, johon neito oli viety Vesteråsista, ja nytkin hän oli ennen palaamistaan Tynnelsöstä ja Strengnäsistä soudattanut itsensä Aspölle. Lagnössä ei Mari-eukkoa ja voutia lukuunottamatta kukaan tiennyt hänen käyneen siellä. Näillä käynneillään oli hänellä aina yllään avara viitta, ettei kukaan voinut tuntea häntä kuninkaaksi. Eerik-herra tahtoi pitää veljentyttärensä kauheaa onnettomuutta ihmisiltä salassa; hän oli senvuoksi ollut kahden vaiheella, panisiko hänet luostariin vai lähettäisikö hänet maailmalta piiloon tuohon syrjäiseen kartanoon. Hän päätti tehdä jälkimmäisen, huomattuaan, ettei toivo ollut vielä aivan lopussa siitä, että Ingeborg voisi saavuttaa terveyden.

Hänen sairautensa olikin nyttemmin muuttunut hiljaiseksi raskasmielisyydeksi. Hän kuiskaili lakkaamatta Päivänsäteen nimeä ja lauloikin joskus värssyn tai pari Päivänsäteen laulusta. Mutta hänen luokseen ei päässyt kukaan muu kuin vouti ja Mari, ja itse sai hän ainoastaan valoisina, kauneina kesäöinä käydä ulkona huvitteleimassa metsässä tai järven rannalla. Hän oli niin tavattoman arka ja samalla niin notkea ja vahva, että hän pakeni heti ihmetyttävän nopeasti, jos jotakin epäilyttävää näkyi tai kuului ympäristössä. Tämä oli tietysti seuraus siitä säikäyksestä, johon hän oli joutunut sekä ilkeän murhaajan tautta Vårdsätrametsässä että Salestan linnassa, mutta se rauhoitti samalla hänen vartioitaan siitä, ettei ollut pelkoa hänen ilmitulemisestaan. Siitä hän oli myöskin oppinut niin erinomaisesti tuntemaan kaikki salaisimmatkin komerot sillä seudulla, jossa hän sai liikkua, ettei häntä olisi voinut yksikään löytää, jos hän tahtoi pysyä salassa.

"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lisäsi kuningas, Steenin kuunnellessa hänen kertomustaan mitä suurimmalla jännityksellä, "ihmeelliset ovat Herran tiet. Kuten tiedämme, lauloi hän alinomaa Päivänsäteen laulua, jonka loppua hän ei milloinkaan löytänyt, tahi hän lisäsi siihen sen, joka löi naulan hänen ruumisarkkuunsa, nimittäin säkeet neidon maahan hautaamisesta; tätä pitivät ihmiset etenkin hänen sairautensa merkkinä, ja juuri siitä tuli hänen pelastuksensa. Sinä voinet, rakas poikani, itse paremmin kertoa, miten hän sai laulun käsiinsä, sillä itse hän on varma siitä, että sinä olet sen hänelle antanut. Kun pari päivää sitten menin Lagnöhön, en suinkaan odottanut hänen palanneen takaisin meille ja etenkin sinulle; mutta sinne tullessani astui hän loistavin katsein minua vastaan tervehtäin minua iloiten ja riemuiten!"

Kuningas hymyili näitä sanoja lausuessaan. Sitten hän tarttui ritarin käteen ja vei hänet naistupaan.

Siellä istui rouva Briita Steenintytär katsellen äidillisellä ylpeydellä huoneen alapäähän, josta hänen poikansa tuli kuninkaan rinnalla häntä kohti. Rouvan vieressä seisoi neiti Briita Turentytär. Jotenkin lähellä heitä seisoi arkkiteini Kort Rogge, joka oli myöskin ollut kuninkaan seurueessa tämän tullessa Tukholmaan. Muuten oli huoneessa koolla ritareja ja nuorukaisia.

Kuningas astui huoneen toiseen päähän ja katosi siinä olevasta ovesta, mutta tuli heti takaisin taas taluttaen kädestä Ingeborg Åkentytärtä. Neito oli lumivalkea, mutta hänen silmissään paloi ihastuttava tuli, ja helakka puna peitti hänen hienot poskensa.

"Ingeborg-neiti!" kuului kuiskaus salissa; kerrotaan, että neiti Briita Turentyttären täytyi luoda uhkamieliset silmänsä maahan, kun kuningas talutti Ingeborg-neitiä Steen-herran luo, joka oli jäänyt äitinsä luo seisomaan.

Mutta kuningas pani neidon käden ritarin käteen ja sanoi ilonkyyneleet silmissä:

"Nyt kai voimme sepittää uuden värssyn Päivänsäteen lauluun:

"Ja kuninkaan ratsu se neitoa tuo Kun nuori ma oon! Hän kotiin hänet vie, oman kultansa luo. Ma lehdossa ratsastan."

Salissa olijoista ei kukaan ymmärtänyt mitä kuningas tarkoitti, mutta Steen-herra ja Ingeborg-neiti sen hyvin ymmärsivät.

* * * * *

Niilo Sturelle oli onnettomuudeksi, että hän esitti samana päivänä, vaikka vähän myöhemmin kuninkaalle halunsa lähteä Länsigötanmaalle. Pieni kajastus entistä kovuutta ilmeni silloin kuninkaan katseesta ja hänen äänensä oli hieman kylmä. Mutta hän tarttui kuitenkin ritarin käteen lausuen:

"Tahdotte siis jättää meidät, juuri kuin riemun malja tarjotaan täysinäisenä hyvälle ystävällenne?"

"Ystävyyden vuoksi hyljään ilon!" vastasi Niilo, joka oli myöskin varma päätöksessään. Hän lisäsi katsoen kuninkaaseen: "jos ajat olisivat toiset, niin luulen, että te itsekin, Kaarlo-kuningas, seuraisitte minua tälle matkalle. Vanha ritari lienee kylläkin sielumessun ansainnut sielunrauhansa vuoksi!"

Kuningas liikutti päätään eteen- ja taaksepäin ja sanoi kotvasen perästä:

"Lähtekää sitten, ja Jumala kanssanne, Niilo... kenties, kenties ojennan sinulle nyt viimeisen kerran käteni!"

Hänen katseensa oli tutkiva ja syvä, mutta Niilo ymmärsi kuninkaan sanat aivan väärin. Sillä kuningas tahtoi häntä koetella. Jos tuossa hämärässä syytöksessä ritaria vastaan oli perää, niin täytyi olla selvää, että hän olisi antanut jonkun muun toimittaa asian voidakseen itse jäädä kuninkaan luo etujaan valvomaan. Voi sinua, kuningas raukka, ettet vielä haudan reunallakaan oppinut oikein tuntemaan tätä miestä, jonka sydämessä ei vielä milloinkaan ollut omanvoitonpyynti sijaa saanut!

Ritari tarttui kuninkaan käteen sanoen:

"Siitä Jumala varjelkoon, kuningas... Teillä on vielä paljon tekemättä! Toivon varmasti että näen teidät vielä, ja että te saatte elinpäivänne ehtoon rauhallisemman, kuin tämän vuoden alku on ollut!"

Niilo Sture lähti.

Kuningas seisoi kauan hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei voinut nähtävästi päättää, mikä tässä asiassa oli totta mikä valetta. Vanha horjuvaisuus oli jälellä, heikkous oli sama kuin ennenkin, vaikka otsa oli valoissa ja päälaki valkeana. Kuinka hän koettikin ajatella ja selvittää tätä sotkeutunutta vyyhtiä, niin jäi Steen kuitenkin hänen silmissään syyttömästi vääryyttä kärsineeksi, ja vaikka Niilo oli hänelle rakas, ei hän voinut saada mielestään, että tämä jalo ritari nyt toimi hyvästi harkitun suunnitelman mukaan. Mutta sittenkin kuningas vielä epäröi, kumman asettaisi etusijaan. Niilo Sture olisi kuitenkin mies paikallaan Ruotsin valtakunnan päämiehenä!

Hänen silmänsä sattuivat silloin Steeniin, joka seisoi huoneen toisessa päässä Ingeborgin vieressä. Häntä näytti kesken uhkuvaa onneaankin vaivaavan jonkunlainen voittamaton raskasmielisyys, -- ja tämä antoi kuninkaan ajatuksille suunnan, joka ratkaisi useamman kuin yhden kohtalon. Hän viittasi erään asepojan luokseen ja käski hänen kutsua Steeniä. Sitten hän meni omaan huoneeseensa.

Steen Sture riensi kutsun mukaan kuninkaan luo, joka ilmoitti hänelle, että asemiehen sana oli mennyt pilkulleen toteen.

"Ja nyt tahdon selvyyttä tässä asiassa!" sanoi kuningas innolla. "Tahdon itse antaa asemiehellesi käskyn seurata Niiloa ja ottaa hänen palvelijansa kiinni... Jos puhe nähdään todeksi, on päätökseni valmis, ellei, niin tahdon itse puhutella Niilo Sturea ja korjata asian!"

Päätöksen hetkenä rupesi Steenkin sentään epäröimään, ja hänestä tuntui hetkisen, kuin kestäisi mieluummin tätä epävarmuutta kuin varmuutta, jota ei voitaisi saavuttaa muuten kuin salateitä. Mutta sitten kuvastui entisen ystävänsä juonittelu kokonaisuudessaan valtavasti hänen mieleensä, ja se sai hänen kutsumaan asemiehensä saapuville.

Ja niinpä voi onni väliin ruveta rikoksen liittolaiseksi. Sillä ellei Siggeä olisi juuri nyt kutsuttu herransa luokse saamaan tätä tehtävä, joka toimitti hänet pois Tukholmasta, niin olisi hänen herransa morsiamen silmäys, yksi ainoakin riittänyt tekemään kaikki hänen mustat juonensa tyhjiksi ja saattamaan hänet itsensä sen tuomarin eteen, josta ei mihinkään vedota.

Kului pari päivää tästä tapauksesta mitään erikoista tapahtumatta puoleen tai toiseen. Asiat olivat ennallaan, ja ilma tuntui olevan painostavia, milteipä tukahuttavia aineita täynnä. Steen-herra oli täydessä sieluntuskassa, mutta ei voinut päästä mihinkään varmaan päätökseen. Hän teki suunnitelmia, ja repi ne hajalle heti taas, ja siten kului aika. Lopuksi syttyi hänessä hämärä ja ehkä juuri senvuoksi sitä pakottavampi halu saada kaikki loppuun, oli se mitä tahansa. Ja tämä halu ja sen kaikki syyt täyttivät hänen sydämensä niin kokonaan, ettei hänen rakkautensakaan, eipä itse Ingeborgikaan ja hänen silmistään sädehtivä onni voinut hälventää sumua ja saada päivää paistamaan.

Kuningaskin kulki koko ajan alla päin, pahoilla mielin, eikä kukaan tiennyt, mitä hän suri, ja mikä sen parantaisi. Hänen sairautensakin pahentui hyvin nopeaan, niin että hän joutui kohta taas vuoteen omaksi. Muut eivät luulleet sitä niinkään vaaralliseksi, mutta kuningas itse näytti olevan toista mieltä heti ensi päivästä, jona vuoteelle joutui. Hän ei puhunut paljoa, mutta käski heti vanhan kanslerinsa, Niilo Rytingin luokseen. Tämän tultua antautui hän kokonaan miettimään testamenttiaan, jonka kansleri sai panna kokoon.

Tuli toukokuun 14 päivä. Aikaisin aamulla meni Steen Sture tapansa mukaan kuninkaan luo kuulemaan, miten hän jaksoi. Edellisinä päivinä oli kuningas ainoastaan heikolla pään nyökäyksellä vastannut hänen kysymyksiinsä. Mutta nyt hän puhutteli häntä äänellä, niin heikolla, että Steen peljästyi:

"Se lähestyy, se lähestyy, Steen!" Sitten hän lisäsi: "testamenttini on nyt valmis, ja minä tahdon, että sinä kuulet sen sisällön!"

Hän viittasi, että kansleri, joka seisoi vähän syrjempänä Steen-herraa vastapäätä, lukisi testamentin, ja kansleri noudatti kiireesti kuninkaan tahtoa. Se sisälsi kuten tavallista kuolevan määräykset siitä, miten jälkeen jäävä omaisuus on jaettava sukulaisille ja ystäville. Ensiksi lueteltiin mitä lapset ja vävyt ja lapsenlapset saisivat. Sitten tuli Steen-herran vuoro, ja kuningas tarkasteli jännityksellä Steen-herran kasvoja hänen osuuksiaan luettaessa testamentista. Hän sai kullatusta hopeasta tehdyn kaulanauhan, punaisen kultakankaisen hameen ja samasta vaatteesta tehdyn hatun ja viitan, jotka olivat kaikki sopulinnahalla vuorattuja. Lisäksi hän sai vielä kirjavan hevosen, josta kuningas oli erittäin pitänyt.

"Herra Niilo Sture", jatkoi kansleri tyynellä, kuivalla äänellään.

"Herra Niilo!" keskeytti kuningas viitaten kädellään ja katsoen yhäti Steen-herraan. Mutta kuningas ei sanonut enempää, jonka vuoksi kansleri luki senkin kohdan testamentista. Hän sai uuden laivan, joka oli Tukholman linnan edustalla.

Mutta kuningas viittasi taas kädellään keskeyttäin lukemisen. Kansleri ja Steen-herra katselivat ison aikaa kysyvästi kuninkaaseen. Hän makasi silmät ummessa, ja hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat. Mutta aurinko pilkisti ikkunasta sisään valaisten kuninkaan päätä. Sen lämmittävä, elähyttävä säde toi myöskin kenties kuiskauksen Jumalan taivaasta. Leppeä hymy näytti hetkiseksi pehmentävän hänen kalpeita piirteitään.

"Lisätkää siihen kansleri", sanoi hän vihdoin, "lisätkää siihen vielä toinen kullattu hopeainen kaulanauhani!... Se on samallainen kuin se, jonka sinä saat, Steen... Sillä tarkoitan jotakin..."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Steen, kun kuningas ei jatkanut, vaan vaipui ajatuksiinsa.

"Sitä, Steen, että te molemmat, sinä ja Niilo, olette vihityt samaa suurta tehtävää varten Ruotsin hyväksi... Sinä ja hän, Steen, voitte yhdessä taistella taistelun, joka vapauttaa isänmaamme ja josta tulevat ajat puhuvat, jos pysytte yhdessä. Niin, se on tarkoitukseni, kirjoita kaulaketju sinne; minä uskon kaiken pyhän kolminaisuuden huomaan! Ja Briita saa kultasormukseni, jossa on krysoliittikivi."

Kuninkaan huulilla näkyi taas hymy, lämpimämpi ja selvempi kuin äsken. Hänen mieleensä tuli varmaankin kokonainen sarja muistoja Briitan nimen johdosta. Näihin muistoihinsa nukkui kuningas, hymy vielä huulillaan. Kansleri tahtoi jatkaa. Mutta Steen-herra viittasi häntä olemaan vaiti, kun kuningas oli vaipunut uneen.

Steen Sture lähti hiljaa huoneesta, mutta kansleri jäi sinne toimittamaan ikkunan ääressä jotakin juomaa kuninkaalliselle herralleen. Edellinen jatkoi matkaansa vartijasalin läpi ritarisaliin ja sieltä parvisillalle, johon jäi kävelemään syvissä ajatuksissa edestakaisin.

Parven portailta kuului raskaita askeleita, mutta ritari ei huomannut sitä, ennenkuin kerran kääntyessään äkkäsi erään isokasvuisen, valkohapsisen ukon edessään. Hänen yllään oli vuorimiesten tavallinen puku, pitkä, tumma nuttu, sekä vyöllä leveä nahkainen vyö, ja päässä korkea, suippo hattu. Steen-herra katseli häntä kotvasen. Hänen ajatuksensa olivat niin muihin asioihin ja henkilöihin kiintyneet, että hänen muistinsa petti hänet aluksi. Mutta vanhus hymyili huomatessaan ritarin hajamielisyyden ja lausui:

"Terve, Steen-herra, tunnet kai vielä sentään vanhan Vuorimies-Pentin."

Nytpä Steen hänet tunsikin. Hän meni vuorimiehen luo, tarttui hänen käteensä ja kysyi, mitä asiaa hänellä oli kuninkaalle.

"Minä etsin Niilo Sturea", vastasi ukko. "Olin saanut päähäni, kun vuodetkin ovat näin vierineet, enkä voi tietää, milloin hetkeni lyö, mennä kertaseksi rukoilemaan pyhän Eerik-kuninkaan haudalle Upsalaan. Lähdin sinne Erkinpäiväksi, mutta sain siellä kuulla sotapäällikkömme tulleen Kalmarista. Silloin halusin nähdä hänet vielä kerran ja kutsua hänet pojantyttäreni häihin, jos Jumala suo valtakunnalle rauhaa niihin aikoihin."

Ukon puhe, josta tuoksahti pelkkää rauhaa ja hurskaan mielen tyventä onnea, kuulosti omituiselta ritarin korvissa. Hänen silmäinsä edessä häilyi nyt sysimusta yö, jossa vihan salamat risteilivät verisine viiruineen; ja sen keskeen ilmestyi nyt yhtäkkiä kultatähkäinen vainio ja ahkeran kansan onnekas elämä. Mutta ellei valo ole tarpeeksi voimakas tehdäkseen yötä päiväksi, tulee pimeys vaan entistäänkin mustemmaksi, ja näin kävi nyt Steen-herran. Vanhuksen sanoista hohtava valo jyrkensi vaan, eikä hajottanut sitä pimeyttä, jossa hän itse oli.

"Niilo-herraa ette tapaa täällä", sanoi hän hieman äkeästi, "hän on lähtenyt Länsigötanmaalle..."

"Hm!" mutisi vanhus katsoen terävästi ritariin. "Sitä en odottanut... minulle kerrottiin kuninkaan makaavan kuolemansairaana... luolin hänen senvuoksi olevan täällä..."

Steen-herra osoitti puhuvalla päänliikkeellä tämän kaiken olevan totta. Vuorimies seisoi ääneti ja näytti mietiskelevän jotakin hyvin tärkeätä. Vihdoin lausui hän pistäen kätensä vyön alle:

"Mutta Niilo Sturelle on kaiketi lähetetty sana, jos kuningas todella on kuolemaisillaan?"

"Ei!" vastasi Steen-herra, "ei ole varmaa, onko kuninkaan tauti kuolemaksi!"

Pitkäveteinen hm! ilmaisi ukon ihmettelyn. Sitten hän kääntyi syrjään katsoen sillan kaidepuun yli linnan pihalle, josta eräs mies näkyi rientävän kiirein askelin parvensiltaa kohden. Kohta näkyi kookkaan vanhuksen takaa kaksi tuikkivaa, pistävän terävää silmää.

"Sinä täällä, Sigge?" huudahti ritari, joka unhotti kokonaan vanhuksen Siggen saapuessa.

Sigge teki merkin osoittaen vuorimiestä. Mutta tämä oli puolestaan saanut niin paljon ajattelemista ritarin puheista, ja kenties vielä enemmän äänenpainosta, jolla ne lausuttiin, että hän unhotti sekä ritarin että hänen palvelijansa ja meni portaita kohden. Steen-herra katsoi häneen päin, mutta antoi hänen mennä. Sigge selitti sitten, miksi oli niin äkkiä ilmestynyt linnaan.

"Hyvin sujuu, herra Steen, olkaa rauhassa... olen ryhtynyt tarpeellisiin valmistuksiin, ja nyt lähden toimeen. Mies, joka ratsasti Niilo Sturen sananviejäin vastalle, läksi Upsalaan, jossa hänellä oli pitkä keskustelu erään kaniikin, Eerik Olavinpojan kanssa... Hautaussaatto liikkuu vitkaan; he olivat vasta neljä päivää sitten Vesteråsissa, ja mies kulkee saaton mukana... mutta minä olen pannut koirani liikkeelle, ja nyt tahdon itse lähteä kuninkaan miesten kera, senvuoksi olen täällä!"

Steen-herra väänteli käsiään, mutta mies ei voinut sanoa kärsimättömyydestäkö vai epätoivosta. Hänelle se olikin samantekevää. Hän katseli tuikkivilla silmillään herraansa niin villisti, kuin hän olisi ollut hänen uhattu uhrinsa eikä Niilo Sture. Tämä viittasi kädellään, eikä Sigge viivytellyt lähtöään.

Puolet hänen ruumiistaan oli kuitenkin vielä näkyvissä, kun ritari kuuli hameen kahisevan takanaan ja ystävällisen äänen lausuvan hänen nimeään. Steen nojasi päätään vasenta kättään vasten, jota hän nojasi erästä parven kattopylvästä vasten. Hänen oikea kätensä puristi lujasti sillan kaidepuuta. Hän ei kuullut kuiskausta, mutta silloin laskihe pehmyt käsi hänen käsivarrelleen, ja hymyilevät huulet lausuivat toistamiseen hänen nimensä.

Tulija oli Ingeborg. Kuninkaan sairauden aikana oli hänen sulhasellaan niin paljon puuhia, jotka estivät heitä olemasta yhdessä, että he saivat kohdata toisiaan vaan joskus lyhyen hetkisen. Mutta siksi ne olivatkin sitä arvokkaampia. Aikaisin tänä aamuna oli neito odottanut häntä tapansa mukaan naisparvella, mutta hän ei ollut tullut. Hän voi hyvin ymmärtää, että tärkeät syyt olivat esteenä, ja sillä puolen linnaa kuiskailtiinkin pian, että kuningas oli heikompi kuin milloinkaan, mutta se ei voinut korjata hänen pettynyttä odotustaan. Silloin tuli eräs tyttö ilmoittamaan, että ritari meni parvensillalle. Hän riensi senvuoksi sinne.

"Steen!" kuiskasi hän vielä kerran katsoen häneen niin rakkaasti, kuin kevätaurinko katselee kirkkaalta taivaalta jääkoleista maata.

Nyt irroittihen ritari niistä siteistä, jotka häntä niin kahlehtivat. Hän kääntyi sulo neitosensa puoleen. Mutta tämä oli nähnyt sulhonsa tumman katseen, ja hän vilkaisi tämän katseen suuntaan, ja siellä hän näki näyn, joka sai veren hänen suonissaan hyytymään.

Linnanpihalla asteli murhaaja, mies, jonka hän tunsi tuosta onnettomuuden päivästä asti, ja hänen nutussaan oli Steen Sturen kilpimerkki, kolme lumpeenlehteä. Kolkot, hirveät ajatukset himmensivät silmänräpäyksessä hänen sielunsa; niitä seurasi toisia ajatuksia, jotka koettivat karkoittaa edelliset, mutta alaston todellisuus oli ilmielävänä hänen edessään ja hänen neitseellinen sydämensä kutistui kokoon niiden vaikutuksesta.

"Se on hän", huudahti hän, mutta hänellä ei ollut voimaa kestää hirveätä havaintoaan.

Hän vaipui taintuneena Steen-herran syliin.

Samassa tuli eräs asepoika juosten ritariparvelta ja sanoi ritarille, että kuningas kutsui häntä, ja oli jo useita kertoja hyvin levotonna kysellyt häntä. Useita neuvosherroja oli jo tullut ja niiden mukana linnan päällysmies. Kuningas odotti nyt vaan Steen-herraa.

Tämän sydän oli murtumaisillaan niiden monien ristiriitaisten tunteiden painosta, jotka hänen sieluaan raastoivat. Hänen täytyi kuitenkin ennen kaikkea saapua kuninkaan tykö, vaikka hänen sydämensä vaati melkein vastustamattomalla voimalla häntä jäämään morsiamensa luo. Hän kantoi hänet kiireesti naistupaan äitinsä luo. Steen selitti hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja pyysi, että äitinsä ilmoittaisi Ingeborgille, kun hän virkoisi, että hän tulee sinne heti, kun velvollisuutensa kuningasta kohtaan sen myöntää. Sitten hän läksi kuninkaan luo.

Pari nappia oli auennut hänen ihokkaassaan, mutta hän ei tänä hetkenä joutanut ajattelemaan ulkonaista asuaan, vaan astui semmoisenaan kuninkaan huoneeseen. Neuvosherrat seisoivat siellä vakavin kasvoin puolikehässä kuninkaan vuoteen ympärillä. Vielä tuonnempana oli linnan päällysmies, ja aivan hänen takanaan oli kuninkaan asemiesten päällikkö, vanha, uskollinen Klaus Lang. Kuninkaan päänaluksen molemmilla puolin seisoivat hänen kanslerinsa, Niilo Ryting ja Strängnäsin arkkiteini, Kort Rogge.

Kuningas makasi silmät sulettuina, mutta hänen kalmankalpeat kasvonsa puhuivat kaunopuheista kieltään maallisen elämän katoovaisuudesta. Ääni, jota tuhannet olivat kuunnelleet, katse, joka oli saanut sydämet sykähtelemään riemusta, pelosta, vihasta ja kiukusta, tuo käsi, joka oli pidellyt vallan ja rikkauden valtikkaa, -- kaikki oli muuttunut, rauennut; niistä oli jälellä ainoastaan muisto, haihtuneen todellisuuden varjo.

Kansleri kumartui kuiskaamaan kuninkaan korvaan, että ritari oli tullut. Heikko hymy ilmestyi silloin hänen huulilleen. Hän viittasi Steeniä luokseen. Ritarin silmiin kohosi pari kyyneltä, kun kuningas lausui: