Part 37

Mutta vanhus ei vastannut tähän kysymykseen. Hän oli kuitenkin vähemmän huolestuneen näköinen kuin edellisenä iltana. Niin kului päivä ja taasen yö. Seuraavana aamuna toisti Sigge kysymyksensä.

"Ritarin tointuminen on tärkempi kuin voit ymmärtääkään, äiti", sanoi hän. "Ja minä aion nyt lähteä hankkimaan tietoja herrastani... Luuletko, että sairas pääsee vielä päivää näkemään?"

Eukko mietti kauan, ennenkuin vastasi.

"Huonosti hoidettu, huonosti hoidettu!" sanoi hän vihdoin ja katsoi terävästi ja miettivästi nukkuvaan herraan. Sitten hän meni sairaan vuoteen ääreen, kuunteli hänen hengitystään ja korjasi muuatta siteistä.

Hänen synkkä poikansa seisoi vastausta odottain ja katseli myöskin Steenin kalpeita kasvoja. Silloin huomasi hän jalokiven välkkyvän nukkuvan leuan alla. Hän astui askeleen lähemmäksi, mutta eukko huomasi hänen liikkeensä ja pidätti häntä.

"Alallasi, poika!" sanoi hän tuimasti. "Jos tahdot ritarin tointuvan, niin saat minun sanaani totella."

Se oli kultainen kaulaketju, jota Sigge ei ollut ennen huomannut. Yöllä, kun hän kantoi ritarin järvelle, oli se solahtanut avatun ihokkaan alle, ja matkalla ei ollut sattunut mitään aihetta riisua haavoitettua, mikä olisi saattanut hänen huomaamaan korun. Mutta kun Sigge pysyi päätöksessään saada vankinsa terveeksi ja kun hän ei mitään tiennyt tämän korun ominaisuuksista, oli hänen helppo älytä, että hyöty ritarin pelastamisesta tulisi suuremmaksi, ellei hänen kalleuksistaan mitään ryöstettäisi; silloinhan hänen hyviin aikomuksiinsa paljon enemmän luotettaisiin. Sitäpaitsi oli koru hyvässä säilyssä nyt, voihan Sigge sen aina saada käsiinsä, jos uudet aikeet niin vaativat. Hän noudatti siis äitinsä tahtoa ja uudisti kysymyksensä.

"Niin luulen", sanoi vanhus, "että ellei odottamatonta tapahdu, on yrttiliemi pahan voittava!"

"Sitten voin huoletta lähteä täältä?"

Eukko nyökkäsi myöntävästi ja kysyi, kauanko poikansa aikoi viipyä, vaan tämä ei voinut siihen vastausta antaa. Voi kestää kauankin, mutta kenties hän palaisi piankin. Hän lähti. Ensiksi hän meni Tukholmaan, jossa toivoi tapaavansa arkkipiispan. Mutta hän ei päässyt Almarestäkiä kauemmaksi, ennenkuin tapasi Flottsundin venemiehen, joka kertoi hänelle arkkipiispan paosta ja Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta valtakuntaan.

Sigge jäi tyrmistyneenä seisomaan, ja hänen epätietoisuutensa siitä, mitä nyt olisi tehtävä, lisääntyi yhä, kun hän sai kuulla Salestan linnan ja sen mukana David Pentinpojan ja samalla tuon valepukuisen neidon joutuneen Niilo Sturen käsiin. Ja neitohan tiesi hänen salaisuutensa. Mutta venemiehellä oli vieläkin yksi tieto, joka kerrassaan masensi hänet. Kaniikki, Eerik Olavinpoika, ei ollutkaan kuollut, vaan eräs Niilo Sturen miehistä oli hänet pelastanut ja löytänyt vielä Siggen tuvankin Vårdsätrametsässä.

"Missä se mies nyt on?" kysyi Sigge ensiksi, kun mies oli ehtinyt päättää kertomuksensa.

"Hän kulkee ympäri näitä seutuja kysellen Steen-herraa!" vastasi mies.

"Kyselköön vaan. Luulen, että hän piankin siihen väsyy...! Mutta neito...?"

Hän ei lausunut ajatustaan, vaan silitti partaansa, jääden miettivään asentoon.

"Neito istuu Vesteråsissa Niilo-herran luona", sanoi venemies ja kertoi vielä, kuinka ritarin asemiehet olivat ajaneet häntä takaa, kunnes hänet oli vihdoin enemmän kuolleena kuin elävänä viety ritarin luo. "He sanovat", lisäsi hän, "että se oli joesta noussut vedenhaltija, mutta minäpä tiedän, mikä hän oli..."

Hän olisi voinut jatkaa vielä kauvankin juttuaan Siggen keskeyttämättä. Tämän suunnitelmat olivat äskeisten tapausten kautta aivan pois teloiltaan joutuneet, melkeinpä kokonaan tyhjiksi tehdyt. Ja hän oli ollut asiansa puolesta niin varma, hänhän oli kuin pitänyt kohtaloaan omassa kädessään, kaikki oli niin varmaa ja lujaa kuin kovin piikivi. Mutta nyt oli kaikki mennyttä, kivi oli yhtäkkiä tomuksi rauennut.

Yksi seikka tuli hänelle heti valtaavan kirkkaaksi: oli välttämätöntä tulla taasen ihan yksinään salaisuuttensa herraksi, ja sitä varten oli ensiksi neidon elämä sammutettava. Vesteråsiin tuli hänen siis lähteä. Tänä hetkenä tämä ajatus nieli kaikki muut; hän jätti venemiehen, kyselemättä häneltä sen enempää ja antamatta hänelle mitään käskyjä. Hän ei edes puhunut mitään kaniikista ja Broddesta.

Vesteråsissa asui hän enimmäkseen Mustaveljesten luostarissa, jossa oli munkkina eräs hänen sukulaisensa, joka oli jo monesti häntä auttanut, viimeksi silloin, kun hän otti David Pentinpojan kanssa edellisenä jouluna vangiksi Niilo-herran, tämän juodessa jouluoluttaan Svärdsjön pappilassa.

Tyhjiin raukesivat kuitenkin kaikki hänen yrityksensä päästä lähempään yhteyteen linnanväen kanssa, vielä vaikeampaa oli tietysti neidon tapaaminen. Hän kuuli tosin kerrottavan, että hän oli lumottu tyttö, jonka Niilo-herra oli pelastanut peikon vallasta, mutta että hän oli vieläkin niin taikojen siteissä, ettei hän voinut puhua, eikä nauraa; mutta hänen luoksensa pääsy jäi Siggelle mahdottomaksi. Linnan portteja vartioitiin alinomaa, ja hän tunsi liian hyvin Niilo Sturen miesten luotettavuuden koettaakseenkaan heitä pettää. Niilo-herra oli tosin itse Örebrossa, mutta siitä huolimatta oli linna sulettu ja vartioitu, ikäänkuin hän olisi ollut läsnä.

Niin kului päiviä ja viikkoja. Niilo Sture tuli tuoden herra Eerik Niilonpojan vankina mukanaan. Hän läksi taas pois vaimoineen ja lapsineen, Tukholmaan, sanottiin, kuninkaan luo, joka oli nyt saapunut ja tahtoi palkita uskollista ritaria, ja Sigge istui yhäti sukulaisensa luona luostarikammiossa, miettien kuinka pääsisi aikomustensa perille.

Hänellä oli hyvää aikaa parsiakseen vanhan verkkonsa tarpeen mukaan ja solmitakseen ja alkaakseen uudestaan, Hän piti lujasti kiinni siitä toivosta, että arkkipiispa vielä tulisi takaisin, ja siksi tahtoi hän saada kudoksensa valmiiksi, niin että hänen tekoaan ylistettäisiin ympäri maan ja ettei arkkipiispa myöskään voisi kieltää häneltä luvattua palkintoa. Muutamana päivänä kerrottiin arkkipiispan olleen matkalla Tanskaan, mutta sitten palanneen ja asettuneen Borgholmin linnaan. Tämä tieto ei aluksi vaikuttanut Siggeen juuri mitään, mutta seuraavina päivinä palasi ajatus yhä uudestaan, ja lopuksi hänessä syntyi päätös itse lähteä Borgholmiin esittämään tuumaansa arkkipiispalle. Tämän päätöksen syntymiseen vaikuttivat paljon eräät seikat, jotka tapahtuivat linnassa pian Niilo Sturen Tukholmasta palaamisen jälkeen.

Eräänä kauniina päivänä tuli Olli Råd aseellisia miehiä mukanaan linnaan, ja Sigge oli paikallaan vaanimassa tilaisuutta päästäkseen sisään. Tuo vanha asemies saapui aamupäivällä, mutta vielä lyhyen päivän päätyttyäkin, kun tulet linnassa sytytettiin, oli hän siellä. Silloin avattiin portit yhtäkkiä, ja soihtukulkue liikkui linnansillan yli. Ensiksi tuli kaksi asemiestä, sitten tuli Niilo-herra itse ja Olli Råd; mutta heidän välissään ratsasti mustalla hevosella eräs kevyt haamu, joka näytti enemmän henkiolennolta kuin ihmiseltä.

Soihtujen valossa tunsi Sigge heti hänen hienot, kalmankalpeat kasvonsa. Se oli sama neito, jonka hän tahtoi kaivaa mustaan multaan, neito, joka ei puhunut eikä nauranut. Sigge tarttui vaistomaisesti lyhyeen kirveeseensä, joka aina riippui vyössä hänen munkkikaapunsa alla. Siksi oli hänellä kuitenkin kylmäverisyyttä, että älysi tuiki mahdottomaksi tässä panna kuolemantuomiota täytäntöön, jos kerran tahtoi edelleenkin pyrkiä suuruuteen ja kunniaan.

Saatto ratsasti vitkaan sillan yli ja sitten katua pitkin rantaan. Siellä oli alus, johon Olli Råd katosi neidon ja moniaitten miesten kera. Laiva nosti heti purjeet ja läksi matkaan, mutta mihin, sitä ei kukaan tiennyt.

Tämä näky ratkaisi Siggen epäröinnin. Hän ymmärsi hyvin ettei neidosta ollut mitään vaaraa, niinkauan kuin hän oli puhumatta, nauramatta. Sigge oli saanut hänet vaikenemaan, vuodattamatta yhtään veripisaraa; hän oli kuollut olematta kuollut. Tämä raaka mies voi tuskin parempaa toivoa, ja hän riemuitsi sydämessään neidon lumouksesta. Tätä seikkaa hänen ei siis nyt tarvinnut pelätä, vaan hän voi vapaasti omistaa ajatuksensa tärkeämmille tuumilleen, ja siksi hänkin läksi jo seuraavana päivänä Vesteråsista.

Muutaman päivän kuluttua oli hän äitinsä tuvassa.

Eukon uskollinen hoito oli saanut ihmeitä aikaan. Ritari istui pukeissa vuoteella. Kalpea hän tosin oli ja heikko, mutta hän hymyili ystävällisesti ojentaen kättään Siggelle, kuullessaan eukon tervehtivän häntä pojakseen.

"Olen sinulle ja äidillesi hengestäni velassa", sanoi hän, "ja tuskin tiedän, kuinka teille palkitsen, mitä olette puolestani tehneet!"

Sigge koetti vastata ritarin hymyyn, mutta se onnistui niin huonosti, että tämän katse meni kuin pilveen. Hän mutisi jotakin siitä, että joka kelpo miehen velvollisuus on olla urhealle ritarille avuksi, ja että hän iloitsi siitä, että hänen äitinsä yrteillä oli ollut niin hyvä vaikutus.

Steen-herra oli tietysti utelias saamaan jotakin tietoa siitä, mitä maailmassa oli tapahtunut sillaikaa kuin hän oli maannut peiton alle kätkettynä ja, kuten hän luuli, kaikkein unhottamana. Sillä pienellä saarella, jolla hän nyt oli, kävi ylen harvoin ketään, liiatenkaan näin myöhäisenä vuodenaikana. Senvuoksi olivat kaikki ne tärkeät asiat hänelle aivan tuntemattomia, jotka olivat tapahtuneet sitten, kuin hän vaipui ratsunsa selästä maahan Upsalan taistelussa. Ja sikäli, kuin hänen voimansa karttuivat, lisääntyi hänen levottomuutensa tästä tietämättömyydestä.

Nyt sai hän näitä tietoja mielinmäärin, ja Siggellä ei ollut mitään syytä ritarilta niitä salata. Kertoessaan antoi hän kuitenkin niin omituisen värin kaikelle, mikä koski Niilo Sturea, että se herätti Steen herran huomiota, jopa niin suuressa määrässä, että hän lopuksi lausui kummastuksensa sen johdosta.

Sigge ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan kertomustaan, mutta tuskin hän ehti mainita Niilo-herran nimeä, niin hänen äänensä taasen muuttui sellaiseksi, kuin hän olisi pitänyt häntä puolittain maankavaltajana.

"Sinä et ole Niilo-herran ystäviä, huomaan", sanoi Steen silloin tarkastaen ystävällisesti kertojan kasvoja.

"Hm!... Olen enemmän teidän kuin Niilo Sturen ystävä?" vastasi Sigge.

"Minun ystäväni sinä ainakin lienet, koska olet tehnyt minulle niin hyvän palveluksen", lausui Steen, "mutta kuinka saatan ymmärtää puhettasi Niilo-herrasta, kun näytät kieltävän häneltä, mitä minulle myönnät..."

"Juuri senvuoksi, että olen hengelläni ja verelläni teille uskollinen, arvoisa ritari!"

"Sitten tulet myöskin Niilo-herraa vielä rakastamaan, Sigge, sen lupaan kolmen lumpeenlehteni nimessä. Tiedäppä, rakkaani, että Niilo-herraa pidän Ruotsin parhaana ritarina, eikä kukaan voi olla ystäväni, joka ei ole samalla hänenkin ystävänsä."

"Hm!" hymyili synkkä asemies, "ystävä, joka sallii ystävänsä olla tietämättömissä viikkoja ja kuukausia, huolimatta häntä etsiä, sellainen ystävä ei ole suuren arvoinen. Niilo-herra näki teidän kaatuvan hänen taistelussaan, viitsimättä lähettää yhtäkään miestä avuksenne, ja siinä saitte maata, mihin olitte kaatunut!... Hm, en tahdo omasta työstäni kerskata, mutta ihka varmaa on, mitä sanon, että te ette olisi milloinkaan päivän valoa nähneet, ellen minä olisi ollut saapuvilla ja saanut viedyksi teitä metsään vainoojainne tieltä!"

Steen pudisti hymyillen päätänsä, ikäänkuin näyttääkseen kuinka järkähtämätön hänen luottamuksensa oli ystäväänsä, vaikkei hän tahtonut vastaansanomisella loukata jaloa auttajaansa. Tämä jatkoi:

"Nyt istuu Niilo herra ylpeänä ritarina Vesteråsin linnassa, ja kuningas ei tiedä, kuinka häntä oikein kunnioittaisi...! Ei, herra Steen, teidän ystävänne hän ei ole!... Vai ettekö tiedä, kuinka kateus eroittaa ystävät toisistaan, ja ettekö itse huomaa omaa suuruuttanne ja sitä suosiota, jota olette rahvaan joukossa saavuttanut?... Silloin minä tunnen paremmin ihmisten pahuuden kuin te, jalo ritari, vaikka olenkin vaan halpa asemies!"

Steen viittasi kädellään, että hän vaikenisi, mutta hymy oli poissa hänen huuliltaan ja hänen poskensa kalpeampi entistään.

Viekas asemies noudattikin ritarin tahtoa eikä lausunut enää mitään siitä sinä päivänä, mutta seuraavana päivänä herätti Steen-herra itse uudelleen keskustelun Niilo Sturesta, ja näyttipä todella lopulta siltä, että hän kuunteli nyt suuremmalla mielihyvällä kuin edellisenä päivänä tuon juonittelijan sanoja. Tosin hän hymyili, mutta ei varmuuden vaan epäilyksen hymyilyä.

Vihdoin kun tuli se päivä, jona Siggen piti lähteä, sanoi Steen hänelle:

"Mihin menet, en tiedä, mutta suuren palveluksen tekisit minulle, jos veisit minulta sanan Niilo-herralle..."

Hän pysähtyi ikäänkuin vastaväitettä odottaen Siggeltä, mutta tämä ei puhunut mitään, hymyili vaan kuten hymyillään turhaa pyyntöä lausuttaessa, joka kyllä suostutaan pyytäjän vuoksi täyttämään, mutta jonka tyhjyydestä ollaan aivan varmoja. Steen-herra hymyili myöskin, mutta hänen hymynsä oli nyt sydämmellistä ja varmaa. Hän lisäsi vielä:

"Saat nähdä, että ritari lähtee paikalla luokseni!"

"Hyvä, kyllä vien viestinne hänelle!"

Steen nyökkäsi ystävällisesti ja taputti häntä olalle sekä pyysi hänen vielä sanomaan Niilolle, että hän lähettäisi Steenin asemiehet hänen luokseen. Sillä pian luuli hän voivansa jättää tämän saaren ja siirtyä johonkin kartanoonsa. Ja Sigge otti mitä mieluisimmasti tämän kaiken tehdäkseen, ja hänen äitinsäkin oli sitä mieltä, että ritari voisi viikon parin päästä uskaltaa lähteä saaresta.

Niin erosi Sigge Steen-herrasta tällä kertaa. Steen meni tuvan ovelle ja näki hänen pienen veneensä lähtevän rannasta, ja hän oli niin iloa täynnä toivoessaan kohta saavansa taas nähdä kaikki rakkaansa.

Mutta hänen toivonsa petti. Kului päiviä ja viikkoja, eikä Niilo Sturea kuulunutkaan; ei tullut myöskään hänen omaa väkeänsä. Eukko koki parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta ritari ei lohtua saanut, sillä hän häälyi satain kysymysten epätietoisuudessa, eikä voinut niihin vastausta saada keltään. Näihin kysymyksiin kuului kaulaketjukin.

Hän luuli nähneensä hämärässä, epäselvässä unessa enkelin seisoneen kumartuneena hänen ylitseen pitäen kaulaketjua kädessään, ja enkelillä oli hänen Ingeborginsa piirteet. "Tämä on sinun ja minun onneni vahvistus!" -- oli taivahinen tyttö lausunut, ja sitten hän oli kadonnut.

Pitkät ajat saattoi hän istua koriste kädessään ja katsella hyvin tehtyjä keruubinpäitä ja ihailla välkkyväin jalokivien loistoa. Voi, tiesihän hän kaksi jalokiveä, jotka loistivat vielä näitäkin kauniimmin. Ne olivat hänen Ingeborginsa säteilevät silmät, ja juuri siksi, että kivet ikäänkuin kuiskailivat hänelle neidosta, siksi vaan oli koru hänelle niin rakas ja kävi päivä päivältä yhä rakkaammaksi.

Mutta Sigge kynti Kalmariin menevällä lybeckiläisellä aluksella Itämeren aaltoja ja saapui myrskyisen matkan jälkeen onnellisesti mainittuun kaupunkiin. Linna oli Ture Turenpojan (Bjelken) hallussa, joka piti sitä Tanskan kuningasta varten. Siggelle, joka kulki Ruotsin arkkipiispan asioilla, oli senvuoksi helppo asia saada sieltä venekyytiä Ölantiin. Linnan asemiehistä tuli muuan häntä saattamaan salmen yli.

Juuri kun hän oli nousemassa Borgholmin linnaa kohden, huomasi hän Kalmarin salmen pohjoispäästä lähestyvän erään laivan, joka laski ankkuriin ja pani vesille veneen, joka nähtävästi aikoi linnaan. Hän ei kuitenkaan pannut siihen tarkempaa huomiota, koska hän hyvin ymmärsi, että tähän aikaan liikkui paljon viestejä Borgholmin ja mannermaan välillä. Hän jatkoi senvuoksi matkaansa linnanportille, josta hän pääsi ilman viivytyksiä sisään ja saapui kohta itse arvoisan kirkonherran eteen.

Tämä istui suuressa nojatuolissa takkatulen edessä, yllään avara, turkkivuorinen, hienosta punansinervästä verasta tehty nuttunsa, jollaisia ylemmät kirkon miehet tähän aikaan käyttivät, elleivät olleet täyteen virkapukuun puettuja. Siinä hän istui ylhäisenä ja jäykkänä ja kuten näytti kaikkia vaikutuksia vastaanottamattomana, kaikille ympäristön tapahtumille tunteettomana.

Siggen tuloa ei hän näyttänyt huomaavan. Hän katsahti kuin sattumoisin ylös, ja hänen kasvojensa ankara, käskevä ilme näytti lausuvan, että hän halusi tietää, mitä asemiehellä oli asiana. Tämä, joka tunsi perinpohjin miehensä ja oli muuten arkkipiispan vertainen älynsä terävyyden ja ihmistuntemuksensa puolesta, kävi suoraan ilman johdantoja asiaan käsiksi.

"Niin lähellä olen nyt lupaukseni täyttämistä", sanoi hän, "kuten metsästäjä, jolla on nuoli jousellaan kymmenen kyynärän päässä saaliistaan!... Kolmannen kerran on Niilo Sturen henki nyt minun käsissäni, ja Herramme ristinpuun nimessä, nyt hän ei ole välttävä kohtaloaan!"

Hän kertoi lyhyesti sitten kuinka lähellä tarkoitustaan hän oli ollut Upsalan taistelussa. Sitten hän lisäsi:

"Nyt haluaisin tietää, armollinen herra, pysyttekö tekin entisessä lupauksessanne palkita uskollista palvelijaa."

Arkkipiispa teroitti katseensa häneen ja hänen kasvoilleen syntyi omituinen hymy, hienoa pilkkaa ja ylenkatsetta osottava.

"Olen varma siitä, että te tulette vielä takaisin valtaan", jatkoi Sigge, "ja minä olen teitä siihen auttava, niin totta kuin olen toisen vastustajanne herra, ja tulen milloin tahdon toisenkin herraksi. Mutta ensiksi on vastattavanne siihen kysymykseen, jonka äsken lausuin teille..."

Hän pysähtyi ja pysyi itsepintaisesti ääneti, vaikka arkkipiispa useita kertoja katsoi häneen. Mutta tämäpä mies oli tehnyt Jöns Pentinpoikaan suuremman vaikutuksen kuin muut. Se näkyi nyt. Sillä arkkipiispa avasi suunsa lausuen: "Tukholman linnasta saat noutaa kilpikirjasi Jöns Pentinpojalta, Ruotsin arkkipiispalta ja valtionhoitajalta."

"Sitten toiseksi", lausui Sigge, huolimatta tästä asiasta sen enempää puhua, "toiseksi on nyt harkittava, kuinka asia nyt olisi järjestettävä, kun on niin paljon sellaista tapahtunut, jota ei kukaan voinut aavistaa. Ei ole viisasta surmata karhua, jos toinen korjaa sen nahkan. Olen miettinyt asiaa toisella tavalla..."

Salama lennähti kirkkoruhtinaan synkkäin kulmakarvain alta. Hän kumartui tuolissaan pitäen käsillään sen sivunojista kiinni. Hän oli nähtävästi hyvin innokas kuulemaan neuvokkaan palvelijansa suunnittelemaa tuumaa.

Mutta samassa astui eräs kamaripalvelija sisään ilmoittaen herra Krister Pentinpojan, arkkipiispan veljen, tulon. Sigge seisoi ääneti odottaen, halusiko arkkipiispa hänen jäävän vai poistuvan, mutta kun tämä osoitti käden viittauksella, että veljensä saisi astua sisään, lähestyi hän nopeasti ovea. Arkkipiispan katse synkkeni.

"Jää, mies!" huusi hän, "veljeni on tullut viholliseni mieheksi... tarvitsenhan ystävänkin rinnallani!"

Hän hymyili kolkosti. Mutta Sigge jäi, ja Krister-herra astui sisään. Hän pysähtyi kesken astuntaansa nähdessään veljensä, jonka näivettyneet piirteet antoivat hänen kasvoilleen entistäänkin tylymmän ja taipumattomamman ilmeen. Samallaisena kuin hän nyt oli, olisi hän pysynyt, vaikka maa olisi hänen jalkainsa alla auennut, ellei hänen korviinsa olisi samassa saapunut tieto saavutettavasta voitosta. Ainoa muutos, joka oli havaittavana näillä kivisillä kasvoilla, osoitti ylpeätä ylenkatsetta sitä miestä kohtaan, joka nyt seisoi kumartain hänen edessään odottaen puhuttelua.

Arkkipiispa antoi veljensä seisoa kotvasen.

"No", sanoi hän sitten jäisellä äänellä, "sinä olet lämmitellyt raaseporilaisen lieden ääressä... mitä sinulla on minulle asiata, Krister!"

"Tuon sanomaa Kaarlo-kuninkaalta... hän ojentaa sinulle sovinnon käden", vastasi ritari.

"Sovinnon?" toisti arkkipiispa silmäten veljeään, mutta tämä lisäsi, antamatta hänen enempää kysyä:

"Kaarlo-kuningas on vanha, eikä hän. enää ole sama kuin ennen, hän tahtoo vilpittömästi sopia Ruotsin arkkipiispan kanssa... Ymmärrän hyvin, että tämä sana kuuluu kummalta sinun korvissasi, sittenkuin olet ollut sellaisessa mahdissa Ruotsin maassa, mutta olipa ennen sellainenkin aika, jolloin sinäkin sitä ääntä kuuntelit ja tahdoit, että valtakunnassa vallitsisi rauha... Senvuoksi olen ottanut tuodakseni sinulle kuninkaan viestin. Olen ajatellut, että sinä, veljeni, voisit vielä odottaa aikaasi ja koota ystäväsi ja sukulaisesi ympärillesi niinä vuosina, jotka kuninkaalla vielä voi olla jälellä. Sitten astuu Jöns Pentinpoika taasen valtaan Ruotsissa, ja kuka uskaltaa silloin nostaa keihäänsä hänen valtaansa vastaan?"

Krister-herra luuli epäilemättä puhuvansa veljensä mieliksi. Mutta siinä hän pettyi. Ja luullessaan asioita voitavan sillä tavalla järjestää, osoitti hän tuntevansa niitä yhtä vähän kuin veljeäänkin. Jöns Pentinpoika olisi voinut polvistua Kristian-kuninkaan edessä, -- se oli ollut vaan keino hänen korkeampain tarkoitustensa saavuttamiseksi, mutta mitäpä häntä hyödyttäisi polvistua Kaarlo-kuninkaan edessä? -- Eikö koko maailma pitäisi sitä arkkipiispan puolelta myöntymyksenä Kaarlo-kuninkaalle? Tämä saisi hymyillä hänelle, jonka siten olisi lopultakin täytynyt astua alas korkeudestaan suutelemaan vanhan, halveksitun vihamiehensä kättä!

Siksipä kävi hymy arkkipiispan huulilla yhä ylenkatseellisemmaksi, kun hänen veljensä koetti esittää sovintoa vaan keinoksi, jolla hän voittaisi aikaa tullakseen sitten taas valtakunnan herraksi.

"Katsahda ikkunasta, veli!" sanoi arkkipiispa vihdoin, katseltuaan kauan Kristeriä.

Krister-herra katsahti kummastuksella arkkipiispaan, mutta noudatti kuitenkin hänen kehoitustaan. Ikkunasta oli laaja näkyala merelle ja salmelle, jonka suussa kohosi jyrkkänä taivasta kohden vaarallinen kari, jota kutsuttiin "Siniseksi neidoksi".

"Näetkö laineita, kuinka ne vyöryttävät köyryisiä selkiään neidon juurta vasten?" jatkoi arkkipiispa kysymistään.

"Näen kyllä!"

"Tiedätkö, että myrskyllä meren laineet hyökkäävät hurjasti neitoa vastaan, uhaten hukuttaa sen?"

"Tiedän!" myönsi Krister-herra.

"No, tämä neito antaa sinulle minun puolestani vastauksen kuninkaan kysymykseen?"

"Mitä tarkoitat, veli?"

"Kuninkaan valta on suuri, sanotaan... meren on aina suurempi, ja sittenkin neito seisoo kohdallaan solakkana ja jäntevänä kuin ennenkin, kuten se on seisonut tuhansia vuosia. Voimakas meri suutelee sen hameen liepeitä, mutta pyydäppä sitä kuuntelemaan merta...!"

"Ymmärrän, veljeni, sinä et tahdo ruveta sovintoon Kaarlo-kuninkaan kanssa?"

"Kun taasen kerran istun vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa, silloin tulkoon kuninkaasi pyytämään minulta, mitä hän nyt minulle tarjoo, silloin annan hänelle -- neidon vastauksen meren laineille! Sillä me emme molemmat mahdu Ruotsi valtakuntaan... Vasta kun Kaarlo Knuutinpoika makaa komeassa haudassaan Vadstenassa... silloin vasta voivat hän ja Jöns Pentinpoika sopia!"

Arkkipiispa puhui katkeralla, epätoivoisella äänellä, ja hän näytti itse nauttivan sanojensa soinnusta, koska hän puhui hyvin vitkaan. Kenties oli hänen sielunsa tarmo nyt murtunut niin ettei hän enää voinut kylliksi mitata voimiaan päämääränsä mukaan eikä eroittaa mahdotonta mahdollisesta.

Tämä oli epäilemättä hänen elämänsä katkerimpia hetkiä, kun hänen täytyi oman veljensä kautta ottaa vastaan vihatun vastustajansa sovinnontarjous. Hän ei tosin kyllä sortunut niiden muistojen painosta, joita tämän tarjouksen johdosta hänen sielussaan heräsi, mutta ne raastoivat ja raatelivat häntä. Hän tunsi voimattomuutensa tämän vihollisensa rinnalla, jota suosi ja kannatti Ruotsin rahvas ja parhaat miehet, ja tämä tunne toi mukanaan kaikki manalan tuskat. Hänen sanainsakin kovuus ja uhkamielisyys oli vaan suojus, jonka taakse hän kätkeytyi kiukusta ja voimattomuudesta vapisten.

Krister-herra katsoi huolestuneena veljeensä, ja näytti useita kertoja aikovan puhua, mutta mykistyi aina katsahdettuaan arkkipiispaan, jonka kalpeat kasvot olivat sammumattomasta vihasta ja jäytävästä kiukusta vääntyneet. Vihdoin hän veti viittansa alta kuninkaan kirjeen, jossa tämä pyysi arkkipiispaa palaamaan kirkkoonsa ja heittämään vanhat vihat ja torat ikipäiviksi.

Arkkipiispa otti sen vastaan ja heitti sen avaamatta tuleen.

"Niin totta kuin tuo paperi tuolla syttyy ja palaa", sanoi hän kiihkeällä, sähisevällä äänellä, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät ikäänkuin pyrkivän koloistaan pois, "niin totta palakoon ikuinen tuli minun ja Kaarlo Knuutinpojan välillä!"