Part 36

Valju murhamies seisahtui kuin salaman lyömänä. Hän ei voinut kääntää katsettaan tuosta loistavasta pisteestä. Oli hänen onnensa, että muutamat katajapensaat suojasivat häntä; muuten olisi hänen käytöksensä ehdottomasti herättänyt ratsumiehessä kummastusta. Rääkkyvä korppi, joka lensi Siggen pään yli, herätti hänet horroksestaan ja sai hänet kiireesti jättämään vaarallisen ha'an ja pujahtamaan metsään.

Brodde siinä ratsasti mäen syrjässä. Sigge tunsi hänet mainiosti, ja hän joutui melkein houreenkaltaiseen jännitykseen ajatellessaan, että taaskin joutuisi tuon miehen kanssa tappiolle. Viimeinenkin epäilys, jos sitä enää olikaan, katosi hänestä. Hän riensi kaksinkertaisin voimin eteenpäin.

Siten pääsi hän pian kaniikin rinnalle. Tämä oli saapunut erääseen paikkaan, johon oli vettä kokoontunut hyvänlaiseksi allikoksi. Hän oli turhaan yrittänyt käydä sen ympäri, ja nyt hän koetti hyppiä suoraan sen yli kiveltä kivelle. Siggen kiivas juoksu kuusten ja mäntyjen välitse synnytti jonkinlaista melua, mikä saattoi hänen katsomaan ylös. Hän säikähti suuresti havaittuaan miehen, vaikka hän aluksi petti itseään sillä luulolla, että mies voisi auttaa häntä.

"Rakas!" sanoi hän, "tuletpa kuin Herran lähettämänä!... autappa minua yli!"

"Ja palasen tuollekin puolen!" kähisi Sigge iskien mitään pahaa aavistamatonta kaniikkia kylkeen.

Tämä huudahti ja vaipui mättäälle. Vielä kerran nosti murhaaja miekkansa täyttääkseen tekonsa, mutta samassa kuului ilmasta suhina ihan hänen takaansa, muuan kuusenlatva lennähti hänen hartiotaan vasten ja lyhyt sotatappara, joita ratsumiehetkin väliin pitivät vyössään, lensi aivan hänen päänsä yli, vieden hänen päähineensä. Jos Sigge olisi pitänyt päätään pariakin tuumaa korkeammalla, niin olisi hänen viime hetkensä ollut ehdottomasti käsissä. Kirves putosi lammikkoon hänen eteensä räiskyttäen lokaa ja mutaa sekä hänen että kaniikin yli.

Korppi, jonka vaakkuminen herätti murhaajan siitä horroksesta, johon ratsastajan näkeminen hänet pani, oli herättänyt tämänkin huomiota, ja niin sukkelaan kuin Sigge koettikin piiloutua, ei se sittenkään onnistunut. Hänen nopea pakonsa päinvastoin juuri herätti Brodden epäluuloja ja sai hänet viipymättä tekemään päätöksensä.

Hän oli veranleikkaajan kertomuksen nojalla kierrellyt koko päivän seudulla Svante-herraa etsimässä, saamatta pienintäkään varmistumista siihen, mitä tuo suuresti epäiltävä Lukas-mestari oli kertonut. Tosin oli Flottsundinkin venemies puhunut samaa, että ritari oli nimittäin viety siitä yli ja kuletettu sisämaahan päin, mutta tuli hän mihin taloon tahansa, niin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt häntä. Brodde katsoi vihdoin etsimisen turhaksi ja päätti kääntyä takaisin täysin vakuutettuna siitä, että haavoitettu ritari oli viety joko meritietä pois, tahi että veranleikkaaja oli tahallaan pettänyt Niilo-herraa ja häntä.

Näitä miettiessään äkkäsi hän korpin, ja hänen terävä silmänsä huomasi heti tuon tumman varjon kentän toisella puolen. Hän kannusti hevostaan ja ajoi hurjassa laukassa kentän yli. Metsikössä estivät tiheät pensaat ja oksat jonkunverran hänen kulkuaan, mutta hän tuli sentään siksi ajoissa perille, että ehti nähdä murhaajan tumman säilän välähtävän ilta-auringon hohteessa ja myöskin kaniikin kaatuvan mättäälle.

Silloin sieppasi hän nopeasti kirveen vyöstään ja heitti sen voimakkaasti murhaajaa kohden. Samassa oli hän itsekin perillä.

Murhaaja kääntyi äkkiä ympäri, mutta hänen kasvonsa olivat ihan mudan peitossa, niin ettei häntä voinut tuntea, eikä hän antanut viholliselleen aikaa kysellä tai hyökätä, vaan pakeni hämmästyttävän nopeasti metsään.

Brodde huomasi heti mahdottomaksi ajaa häntä takaa, jos kerran mieli pelastaa haavoitetun, joka oli vyörähtänyt alas pehmeältä, liukkaalta mättäältä ja värjäsi nyt verellään lammikon vettä. Hän nousi senvuoksi alas ratsultaan ja astui onnettoman ääreen, jonka hän nosti huolellisesti lätäköstä kuivalle maalle.

Varovasti avasi hän haavoitetun avaran matkaviitan tutkiakseen haavaa, mutta otettuaan hänen päästään pois hänen vesimärän hattunsa, jonka leveät lierit olivat kokonaan peittäneet hänen kasvojaan, löi hän hämmästyksestä käsiään yhteen, ja pieni ilonsäkene välähti hänen vihaa ja surua osoittavista kasvoista.

Hän tunsi heti uljaan Eerik Olavinpojan, joka oli kerran pelastanut hänet kauheasta vankeudesta -- josta hän ei milloinkaan olisi elävänä päässyt ilman hänen avuttaan. Hänen mieleensä kuvastui täydessä elävyydessään se hetki, jona sieluntuskat ja muut suuret kärsimykset äkkiä muuttuivat valoksi ja vapaudeksi, ja kesken suurta harmiaan siitä, että katala murhaaja oli karttanut koston, tunsi hän sydämessään ihanaa kiitollisuutta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä kohtaan, jotka olivat johtaneet hänen askeleensa hänen jalon pelastajansa luokse.

Kahdistetulla innolla rupesi hän nyt häntä hoitamaan. Hän koki parhaansa mukaan sitoa ammottavan haavan ja ehkäistä verenvuotoa. Sitten hän nosti yhä vielä tiedottoman kaniikin syliinsä ja kantoi häntä rantaa kohden, jossa toivoi pian löytävänsä Flottsundin lauttauspaikan, jonka tiesi olevan lähistöllä. Hevostaan talutti hän suitsista perässään.

* * * * *

Ruumiiltaan väsyneenä ja uupuneena sekä mitä tuskallisimman levottomuuden rasittamana istui Ingeborg Steen Sturen vieressä Vårdsätrametsän tuvassa. Hän ei huomannut, kuinka ruumiin voimat ikäänkuin pisaroittain haihtuivat, samalla kuin sielu ylen jännittyneenä taisteli epätoivoista taistelua estääkseen raukeavaa toivoa katoomasta.

Hurskas kaniikki oli ollut kovin huolestuneen näköinen katsoessaan ja tarkastaessaan hänen lemmittynsä haavoja, ja hänen jäähyväiskatseessaan oli Ingeborg huomannut toivotonta tuskaa, vaikka tuo jalo mies koettikin antaa hänelle rohkeutta ja luottamusta. Sepä juuri katkaisikin kuin kirveen iskulla hänen toiveittensa haahdesta viimeisen ankkuriketjun. Häneltä meni toivo.

Hänen ajatuksensa harhailivat avuttomina onnettomuuksien myrskyssä. Yön pimeys ympäröi hänet, hänen korvansa humisivat, hänen ruumistaan värisytti jäinen kylmyys, ja hän vaipui uinailevaan tilaan. Hänen henkensä levitti utuiset siipensä antaen hänen ajatella ja puhua, nähdä ja toimia, mutta kaikki tämä tapahtui kuin unessa.

Hän istui pitäen ritarin kättä omassaan, ja hänen puoleksi sulkeutuneet silmänsä katselivat sairaan uljasta päätä.

Tämä lausui kuiskaten neidon nimeä, ja hänen äänensä näytti ehtivän tämän sieluun, sillä hänen huulilleen ilmestyi vieno hymy.

Mistähän saapi sielu tuon ihmetyttävän taidon loihtia kesken suurinten kipujen, kesken tukahuttavain tuskien taivaallisen onnen ja ylevimmän kauneuden kuvia? Onkohan se vaan tehotonten haaveitten leikkiä vai onko se heikkoa kajastusta siitä kalkista, jonka enkeli toi lohdutukseksi Getsemaneen?

Neidon sieluun ilmestyi äkkiä valo, ikäänkuin päivän ensimmäinen säde mustan yön perästä. Hän näki vihannan niityn reunalla ritarinsa seisovan nuoruutensa täydessä kukoistuksessa ja viittaavan hänelle ja kuiskaavan hymyhuulin hänen nimeään.

"Täällä ovat häämme!" luuli neito kuulevansa hänen lausuvan, ja kesäinen tuuli hengähteli kukkain yli, ja meren kirkkaat aaltoset valuivat hiljalleen rantaan, ja kaikki oli hymyilevää, kaikki oli suloa täynnä.

Hän muisti tällä hetkellä kaikki ne kerrat, jotka kohtalo oli heidän suonut toisiaan kohdata, kaikki ne sanat, joita he olivat keskenään vaihettaneet. Tämä kaikki sekä muisto neitseellisen sydämensä surusta, kun luuli työntäneensä onnen luotaan, ja nyt taasen varma tietoisuus siitä, että oli sen uudestaan saavuttanut -- se vuodatti nyt hänen sieluunsa sanomattoman onnen tunteen. Mutta se kieli, jonka väräjämisestä koko tämä ajatuskudos syntyi, oli nyt yksinkertaisena ja selvänä hänen nähtävissään ja se soi nyt niin täyteläisenä, vaikka ne näppäykset, jotka sen panivat liikkeesen, seurasivatkin harvaan toisiaan. Hänen aatoksensa siirtyivät panttileikistä Nyköpingin häissä Päivänsäde-neitoon, siitä kukan kuvalliseen koristeeseen, joka oli käynyt hänelle niin kalliiksi, kun hän oli kohdannut ritarin Vesteråsissa ja kuullut hänen sanovan säilyttävänsä sitä lippaassaan ja katselevansa sitä ainoastaan sielunsa sunnuntaipäivinä kuin ihmeitä tekevää pyhäinkuvaa -- nämä ajatukset loihtivat hänen ympärilleen taikamaailman, kestettyjen kärsimysten palkan.

"Nyt tulee Päivänsäteen koriste kypärini kaunistukseksi!" -- kuuli hän ritarin lausuvan. Neito kosketti kädellään kaulaansa, ikäänkuin ottaakseen ketjun, johon kukallinen kultakoriste oli kiinnitetty.

Mutta käsi ei löytänytkään, mitä etsi. Se vaipui hervotonna alas pysähtyen pienelle helmikoristeiselle laukulle, joka riippui asepoikamekon alta, ja jossa hän oli kantanut ja yhä kantoi sitä kaulaketjua, jonka oli löytänyt Tukholman linnan maanalaisesta vankikopista. Hän oli edellisten päiväin levottomuuden ja sen valtaavan surun vuoksi, joka syntyi hänessä, kun hän huomasi ritarin todellakin häntä rakastavan, melkein unhottanut tuon kalliin koristeen, joten se oli saanut jäädä ensimmäiseen säilypaikkaansa.

Nyt hänen kätensä koski ketjua ja samassa hänen mielialansa hämmeni; hänen muistinsa riitti ainoastaan siihen, että hän pani tämän ketjun edellisen sijaan.

Hän nosti taasen vapisevan kätensä ja ripusti Niilo Sturen onnenketjun Steen Sturen kaulaan.

"Minä annan sinulle pantinlunastajan palkan!" kuiskasi hän painaen suudelman ritarin kalpeille huulille.

Hänestä tuntui silloin kuin seisoisi Eedenin yrttitarhan portilla, josta vartioiva enkeli laski välkkyvän miekkansa alas laskien hänet sisään. Maa, taivas sulivat yhteen, ja hän liiteli keveästi vahvoin siivin lemmittynsä rinnalla äärettömäin onnen avaruuksien läpi korkeimman rakkauden istuinta kohti.

"Kuole!" lausui silloin syvä, kumea, soinnuton ääni, ja karkea käsi tarttui silloin Ingeborgiin temmaten hänet ritarin vierestä keskelle lattiaa.

Se oli Sigge. Hän syöksyi sisään silmät hurjasti pyörien, kädessään verinen miekka. Brodden näkeminen oli saattanut hänet raivoon, ja sen lisäksi oli hän epätietoinen, oliko kaniikin suu ijäksi sulettu, vai vieläkö hänen sielunsa kerran puhuisi ja syyttäisi.

Oven ulkopuolella oli venemies yhä odottanut uskollisesti. Mutta hänelle sanaakaan lausumatta, jopa melkein huolimatta katsoakaan, oliko hän siinä vai ei, riipaisi hän oven auki ja syöksihe tyttöraukan päälle.

Ingeborg ei näyttänyt uhkaavaa vaaraa tajuavan. Hänen sininen taivaansa tosin himmeni, hymyilevä saari kukkineen vajosi syvyyteen ja laineet rupesivat taasen kuohuten loiskimaan, mutta surman sana: kuole, ei ollut vielä saapunut hänen tajuntaansa. Hän seisoi posket kalmankalpeina, mutta hänen suunsa hymyili vielä ikäänkuin sanoakseen: mitäpä huolin maasta ja taivaasta riemuineen, kun minulla on rakkauteni.

"Sinun pitää kuolla, kurja!" ärjyi miehen raaka ääni, ja murhaaja pudisti häntä, ikäänkuin siten karkoittaakseen henkeä lähtemään tuosta hennosta ruumiista.

"Haha-ha! Sinä kavala nainen!" jatkoi hän nauttien saatanallisesta pilastaan turvattoman kanssa, kuten tiikeri verisen saaliinsa rääkkäämisestä, "sinä luulit olevasi minua viekkaampi, sinä näljäinen käärme, mutta minä murskaan sinun pääsi kantapäälläni... Katso, tyttö, minä olen se arkkipiispan asemies, joka olen vannonut surmaavani Niilo Sturen...! Nyt sinä pääset edeltä, että hän saisi seuraa!"

Hän heilautti lyhyttä miekkaansa, ja pari veripisaraa tipahti silloin Ingeborgin kalpeille kasvoille.

"Kas noin, hyvä on", huudahti Sigge silloin, "siinä on pari pisaraa kuoleman tervehdysmaljasta... Nyt saat tyhjentää sen pohjia myöten!" ja hän kohotti miekkansa.

Mutta nyt heräsi Ingeborg lumouksestaan, ei kuitenkaan enempää, kuin että hän näki murhaajan ja kohotetun miekan ja kuuli hirveän äänen hänelle puhuvan.

Kamalalla sydäntäsärkevällä huudolla vaipui neito hänen jalkainsa juureen kuin eloton kasa. Tämä ehkäisi murhaajan työn. Hän kumartui alas laskien kätensä uhrinsa sydämen kohdalle.

Voi, se tykki vielä, mutta sielu vaipui takaisin unelmainsa maailmaan. Mutta sieltä oli nyt riemu poissa, ainoastaan mustat laineet kuiskailivat Steen Sturen nimeä ja lauloivat hänen rakkautensa hautauslaulua.

II.

Käärmekuninkaan kylvös.

Neiti Päivänsäde katselee kuvaansa järvessä ja huokailee levottomissa aavistuksissa nähdessään kauneutensa. Mutta kuningas lohduttaa häntä piirtäen ristin hänen oikeaan käteensä oman rakkautensa ja hänen uskollisuutensa merkiksi. Silloin neito astuu kuninkaan kartanolle ja kampaa ja solmii tukkaansa kullankeltaista.

Silloin tulee käärmekuningas häntä viettelemään. "Onko sinulla kultakruunua siihen pantavaksi?" -- kysyy hän, mutta se viettelys ei mitään vaikuta. Hän antoi neidolle silloin taikajuoman; neitonen silloin kalpeeksi ja mustaksi käy, ja siitä päivästä ei häntä enää näy. Mutta käärmekuningas tiesi, mihin hänet oli haudattu, ja kaivoi hänet haudasta ja vei hänet maahansa ja antoi hänelle taikajuomia monta, että hän heräsi ja virkosi taasen kauniiksi ja hyväksi neitoseksi.

Neidon kotimaahan tuli suuri suru, ja kuningas, neidon mies pukeusi pyhiinvaeltajapukuun ja ratsasti käärmekuninkaan kaupunkiin. Siellä hän näki Päivänsäteen, mutta hänellä oli hansikas kädessä, kun hän tarjoili viiniä käärmekuninkaan linnassa. Silloin löi valepukuun puettu kuningas hansikkaansa pöytään ja puhui rohkeita sanoja ja vaati, että Päivänsäde tarjoisi viiniä paljain käsin.

Käärmekuningas hansikkaan pöytähän lyö: "Tuo röyhkeä liian on vaeltajan työ!"

"Jos röyhkeä tämä on vaeltajan työ, Niin röyhkeempi katkaista nukkuvan yö!"

Päivänsäde paljastaa silloin kätensä ja siitä taika raukesi. Pyhiinvaeltajaksi puettu kuningas nostaa hänet ratsulleen ja vie hänet kotiin maahansa takaisin.

Tämä on niiden laulujen pääsisältö, jotka kertovat Päivänsäde-neidosta, ja Ingeborgille tämä laulu laulettiin tavalla, jota hän ei suinkaan aavistanut määrätessään sen Steen Sturelle ehdoksi, kun tämä halusi kantaa hänen värejään ja tulla hänen ritarikseen. Hän olikin jo neidon sydämen ritarina, ja hänen värejään ritari jo kantoikin taistelussa, -- niitä värejä nimittäin, jotka hänellä oli Päivänsäde-neitona ollessaan.

Velhokuninkaan lailla oli Sigge kaivanut hänet mustasta mullasta, sillä hänen kauttaan neito tuli varmuuteen rakkaudestaan; mutta käärmekuninkaan lailla antoi Sigge hänelle myöskin sen taikajuoman, joka sammutti hänen tietoisuutensa sekä rakkaudestaan että tuskastaan.

Neidon vaipuessa hänen eteensä, tunnusteli Sigge, kuten jo tiedämme, neidon sydäntä ja suuntasi voimakkaan iskun häneen tehdäkseen kerrassaan lopun tästä vaarallisesta todistajasta. Mutta venemies, jolta hetken jännitys ei ollut niin vienyt kaikkea järkeä päästä, muisti yhtämyötään asemiestä, joka oli kysellyt Steen-herraa. Hän astui senvuoksi lähemmäksi ja tarttui Siggen käteen.

"Vihollisen asemies tulee tänne yhtä varmaan kuin hän oli Flottsundissa eilen!" sanoi hän.

Sigge ei näyttänyt aluksi kuulevan varoitusta, mutta kun se toistettiin, nousi hän ylös sivellen kädellään partaansa. "Luulen, että paholainen ajaa sitä asemiestä!" ärjäsi hän lopuksi.

Vihdoin hän kuitenkin tyyntyi senverran, että voi käsittää tilansa ja punnita, eikö neidon surmaaminen sittenkin tuottaisi suurempaa vaaraa hänelle itselleen kuin hänen tieltä toimittamisensa jollakin muulla keinolla. Ja tämä ajatus selvisi hänelle pian vakaumukseksi, joka tuli tavallaan Ingeborgin pelastukseksi, sikäli nimittäin, että hänen surmaamisensa siirrettiin tuonnemmaksi. Mutta missä häntä voisi säilyttää, ettei hänestä olisi mitään vaaraa? Hänen ajatuksensa etsivät tähän vastausta ja löysivätkin sen pian.

"Nyt sinä olit Siggeä viisaampi", sanoi hän, "ja sinä saat vielä tänä yönä viedä neidon Salestaan, herra David Pentinpojan luokse."

Venemies nyökkäsi myöntyen ja Sigge lisäsi:

"Sano hänelle minun puolestani, että hän säilyttäköön hyvin tätä vankia, sillä siitä voimme kenties saada enemmän hyötyä, kuin hän luuleekaan, sekä hänelle että hänen veljelleen, arkkipiispalle."

Ja venemies nosti tyttöraukan lattialta ja kantoi hänet tuvasta.

Sigge jäi yksin ajatuksineen sairaan ritarin ääreen. Kun hän oli kerran saanut mielenmalttinsa takaisin, kulkivat hänen ajatuksensa tyynemmin, ja hänen katseensa selveni, kuta tarkemmin hän ajatteli ja muisteli, mitä vaaroja oli osannut välttää ja mitä hänellä vielä oli vältettävänä tarkoituksensa saavuttamiseksi.

Sen hän oli kylläkin korkealle asettanut; -- hän tahtoi päästä kartanonomistajaksi ja saada vielä lisäksi aateliskirjan ja kilven valtakunnanhoitajalta, arkkipiispa Jöns Pentinpojalta. Nykyaikaisella yhdenarvoisuuden tavottelulla on oma historiansa. Oli aika, jolloin sitä ei ollut, koska silloin oli olemassa tasa-arvoisuus. Niin oli laita yhteiskuntalaitoksemme syntyessä. Silloin oli kukin mies puolestaan, persoonallinen voima ja kunto yksin määräsivät miehen arvon. Tulivat sitten uudet ajat ja uudet tavat. Silloin kohosi yleisestä tasa-arvoisuudesta luokka rikkaita ja mahtavia sukuja. Aluksi niitä tosin pidettiin vaan samasta, yhteisestä rungosta puhjenneina korukukkina, jonka vuoksi muut niitä ylistivät runoissa ja lauluissa. Mutta vihdoin he unhottivat juurensa ja uivat pinnalla, kunnes asettuivat paljon yli muun kansan ja heitä jyrkästi vastaan. Sisäinen näkymätön side oli katkaistu, ja suurten ja pienten, rikkaitten ja köyhäin, herrain ja talonpoikain välille syntyi juopa.

Mutta samassa syntyi näissä heikommissa halu kohota ja tulla mahtavien veroiseksi. Yhdenarvoisuuden tavottelu ei siis kuulu meidän ajallemme yksistään. Se on ollut aina olemassa, missä eriarvoisuutta on ollut olemassa. Se on sen halun ilmaus, joka löytyy joka ihmisrinnassa: paremmaksi pääsemisen halu. Tätä halua voi kuten jokaista ihmispyrkimystä tyydyttää kahta tietä, joko hyvällä tai pahalla. Jälkimmäinen näyttää tarkoitusperän helpoksi ja pian saavutetuksi, edellisen avulla sinne on matka toivottoman pitkä ja vaivaloinen.

Useimmat kulkevat sitä tietä, mikä on luonnollistakin, koska vaan harvat osaavat eroittaa näennäisen todellisesta. He luulevat, että tasa-arvoisuus on sillä saavutettu, että voi elää ulkonaisesti yhtä komeasti kuin rikkaat, he luulevat, että tasa-arvoisuus on pelkästään ulkonaista, vaikka se todellisuudessa on sisäistä laatua. Henkiseen etevämmyyteen on pyrittävä, ei ulkonaiseen.

Tätä ylhäisten ja suurten veroiseksi pyrkimistä on, kuten sanoimme, ollut kaikkina aikoina olemassa, mutta se on ollut erilainen eri aikakautten luonteen mukaan. Se on tullut näkyviin pää-asiallisesti taistelujen ja riitojen aikoina, jolloin linnain voudeiksi usein pantiin alhaissyntyisiä, kunnialtaan epäiltäviä miehiä. Kun he täten saivat täyttää kuninkaan käskyjä kansan kesken, niin voi saman kunnian himo syntyä pian joka huovissa, olkoon hän sitten herraansa seuraava palvelija tahi sodassa kelvollinen taistelija. Ja harvat heistä jaksoivat vastustaa onnen houkutusta, jos se viittasi heille lyhyttä ja hymyilevää tietä korkeammalle. Keinon monet unhottivat tarkoituksen tähden, varsinkin jos olivat sellaisen herran palveluksessa, joka aina oli kaikissa toimissaan osoittanut tunteettomuuttaan todellisen kunnian vaatimuksille.

Senkaltaisia olivat Oxenstjernain herrat näinä aikoina, ja sitä laatua oli palvelija Sigge. Hän oli voimakas, uhkarohkea, neuvokas ja terävä-älyinen ja hän paloi himosta päästäkseen herransa vertaiseksi. Kädessään hänellä oli arkkipiispan kirjallinen lupaus, ja senvuoksi hän ei säikkynyt mitään tekoa. Aateliskirjalla, jota hän tavotteli, tahtoi hän vaientaa kaikki pahan omantunnon äänet. Niilo Sturen henki oli pääehtona siihen. Tieto siitä, että se jo melkein oli ollut hänen kädessään, ja kun hän sai sitten äkkiä huomata, että hänen juonensa oli perinpohjin tunnettu -- niin saattoi se hänet aluksi aivan suunniltaan: päättämään toimittaa todistajat tieltä pois.

Se oli nyt, kuten hän luuli, onnistunutkin. Molemmat olivat nyt poissa, vieläpä sillä tavalla, että hän itse voi olla rauhassa. Yksi varjo vaan tätä tunnetta himmensi, nimittäin Brodden ilmestyminen. Tätä Niilo Sturen kelpo asemiestä hän pelkäsi, sillä olihan hänellä Siggelle yksityistäkin kostettavaa petollisen vangitsemisensa tähden Stäken linnassa. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä, joka nähtävästi oli lähetetty haavoitettua ritaria etsimään, jättäisi tiedustelunsa sikseen. Varmaan hän tulisi yhä ponnistelemaan sitä varten, ja senvuoksi Sigge rupesi nyt miettimään, miten saisi toimitetuksi ritarin hyvään säilyyn, jossa häh samalla voisi olla houkuttelevana syöttinä sekä Broddelle että Niilolle.

Mitä hän oikeastaan aikoi Steen Sturella tehdä, lienee kenties vielä ollut hänelle itselleenkin hämärää. Samassa kuin hänen kirveensä jo oli koholla ritarin pään yli, juolahti hänen mieleensä se ajatus, että hänelle ehkä olisi enemmän hyötyä pelastamisesta kuin surmaamisesta. Ja Steen-ritarin toimittaminen arkkipiispan vangiksikin oli tälle vallanlisäys, jonka täytyi tuottaa sen tekijälle varmistusta luvattuun palkintoon. Mutta ritarin täytyi olla elossa, muutenhan vangitseminen olisi ihka arvoton. Senvuoksi täytyi hänen mihin hintaan tahansa pitää ritaria salassa, kunnes hänen haavansa parantuisivat, tahi kunnes mahdollisesti joku uusi seikka muuttaisi hänen päätöksensä.

Mutta aikaa ei ollut hukata. Vainooja voi saapua minä hetkenä tahansa. Sigge koetti miettiä lymypaikkaa, ja keksikin pian sopivan. Bord-Arnön ja Oknön eteläpuolella oli pienempi metsää kasvava saari, jossa vieras kävi harvoin tai ei milloinkaan. Siellä asui turvemökissä hänen vanha äitinsä, ja tähän piilopaikkaan päätti hän kätkeä saaliinsa. Kenenkään päähän ei voisi pälkähtää hakea Steen Sturea sieltä, jossa hän varmasti saisi myöskin kelvollista hoitoa, ja itse hän voisi sillävälin kulkea herransa käskyillä ja varttoa suunnitelmainsa kypsymistä.

Päästyään tästä seikasta selville, rupesi hän nopeasti nostamaan ritaria vuoteelta. Erinomaisten ruumiinvoimainsa avulla onnistui hänen kantaa haavoitettu veneeseen, johon hän asetti ja peitteli hänet parhaansa mukaan. Sitten hän läksi matkaan ohjaten veneensä Ekoliin päin. Hän kulki vasenta rantaa pitkin voimakkaasti soutaen eikä levännyt koko yönä. Aamun valettua pujahti hän erääseen syrjäiseen soppeen ja meni maihin ruokaa hankkimaan. Pimeän tultua hän taas jatkoi matkaansa Gåran kautta Piispan Arnöhön. Tämä arkkipiispan linna oli puolen peninkulmaa koilliseen Ekolsundista, ja hän tunsi sen hyvin sekä myöskin linnanväen. Sieltä oli hänen helppo saada luotettava sananviejä David Pentinpojan kartanoon, Ekolsundiin. Sigge oli varovainen sekä luonnostaan että asiain pakosta, eikä hän suinkaan halunnut ennen aikaansa ilmaista matkansa tarkoitusta. Arnössä oli hänen arvonsa sitäpaitsi niin taattu, ettei siellä johtuisi kenenkään mieleen, että hän hommaisi jotakin, mitä jokainen arkkipiispan väestä ei voisi kannattaa.

Niinpä kävikin kaikki aivan suotuisasti. Ekolsundista lähetettiin luotettava palvelija kahdella hevosella Siggen veneelle, jonne ne saapuivat hämärissä. Kiireimmän kaupassa laadittiin hevospaarit, joille ritari asetettiin, ja sitten lähdettiin kulkemaan arkkipiispalle uskollisten seutujen kautta Enköpingin ohi arkkipiispan omistamaa Husbyn tilaa kohden Svingarnin pitäjään. Siggen aikomus oli kulkea maata myöten kauemmaksikin, mutta haavoitetun tila pakotti hänet taas vesitielle. Hän hankki veneen, jolla saapui äitinsä saarelle Oknön eteläpuolelle kolmantena päivänä siitä kuin oli Vårdsätrasta lähtenyt.

Steen-herralle oli suureksi onneksi päästä tämän eukon luo, sillä hänellä oli aikalaisekseenkin tavaton yrttitaito. Ritarin tila oli sangen arveluttava, ja ellei hurskas kaniikki olisi häneen käyttänyt hyviä lääkkeitään, olisi se jo Vårdsätrametsässä päättynyt kuolemalla. Mutta se vähä, mikä siellä oli rakettu, hävisi perinpohjin pitkällä vesi- ja maamatkalla, joten eukko sai melkein alusta alkaa.

Terävin katsein ja taidokkain käsin ryhtyi hän viipymättä toimeen. Hän pudisti huolestuneena päätänsä, mutta pani heti kattilan tulelle, jolla keitti virkistävää lientä, ja kaivoi kätköistään uuden laastarin haavoille.

"Mitä luulet äiti?" kysyi Sigge seuraavana aamuna.