Part 35

"Tuohon!" jatkoi hän vieden Niiloa ristiin päin, "tuohon koverrutti hän komeron, että siihen kätkisin varastetun tavarani, kunnes voisin täyttää voittoni oman turhuuteni yli ja pääsisin varmuuteen siitä, että todella tahdoin antaa sen sinulle... Hänen rukouksensa, hänen lämmin luottamuksensa minun kykyyni herätti minut... sinä, Niilo, sinä itse ojensit sitten kuningattarelleni kätesi hänen käännytystyössään. Voimasi, jolla kannoit onnettomuutesi kovimman iskun aina pysyen ritarivalassasi, se häikäisevä valo, jossa näin sinut aikoessani juuri tehdä sydämeesi parantumattoman haavan antamalla sydämesi lemmityn toiselle, -- se antoi minulle voimaa täyttää rakkauden hiljaisen rukouksen. Ennenkuin vein sinut ja Briitan morsiustuoliin, olin vapauttanut itseni tuosta hirveästä taikakalusta! -- Silloin tapahtui myöskin heti Strengnäsin onnettomuus ja minä menetin kruununi, ikäänkuin varmistamaan minua siitä, että olin suuren aarteen hukannut."

Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin, ja katse synkistyi. Elävästi valtasivat nämä onnettomuuden muistot hänen mielensä. Hän jatkoi kuitenkin edelleen katsoen ristiä:

"Silloin rohkeuteni petti... Olin varmasti päättänyt ottaa uudelleen korun haltuuni ja sitoa sillä onnen itseeni, niinpian kuin pääsisin linnan muurien sisälle taas... Se oli kova taistelu, kovempi kuin se, joka Mälarin jäällä minua odotti. Näin toisaalla ylvään vihamieheni, toisaalla rukoilevan kuningattareni, edellinen kehotti minua ottamaan, jälkimmäinen ainiaaksi sysäämään luotani tuon paholaisen kalun... Minä voitin taistelussa, Niilo! Ja siitä kenties sain rohkeutta, -- tarkoitan sitä rohkeutta ja voimaa, jota mies tarvitsee kestääkseen sortumatta, riemullisena senkin, että kaikki elämän onni pettää... Sain voimaa kohdata sinua sanoakseni sinulle totuuden, Niilo...! Mutta voi, kuinka tämäkin sydämeni salaisin toivo joutui vielä kovalle koetukselle. Tulin takaisin ja kannoin vielä kerran Ruotsin kruunua, mutta sinua en nähnyt, Niilo... ja minulle sanottiin, että olit tullut vihamieheksenikin. Syyt olivat näennäisesti sinua vastaan, mutta minä en voinut sinua syyttää... Silloin tulit luokseni, kun olin maanpakolaisena Raseporissa! Olisin silloin voinut avata sydämeni sinulle, mutta sitä en tehnyt. Varjo entistä ylpeyttäni sen vaikutti. Ajattelin myöskin, että sinä olit sortunut alas siitä korkeudesta, jossa olit siihen asti ollut minun silmissäni. Voima puuttui minulta taas... -- Nyt sinä olet laskenut valtakunnan minun jalkojeni juureen... ja nyt minä olen täyttänyt omantuntoni käskyn ja kuningattareni rukouksen. Ja nyt kysyn sinulta, voitko antaa minulle anteeksi, Niilo?"

Niilo oli mitä syvimmän liikutuksen vallassa, kyyneleet valuivat pitkin hänen miehekkäitä poskiaan.

"Jos voisitte katsoa sydämeeni, Kaarlo-kuningas, niin näkisitte, minkä ilon täydellisyyden sananne ovat minulle antaneet! Varmaan on tämä elämäni onnekkain hetki!"

Ja kuningas levitti kätensä sulkien jalon ritarin rintaansa vasten, vaikka hän oli itsekin niin liikutettu, että Niilo sai melkein kannattaa häntä.

Mutta Briita seisoi kuningatarvainajan lähettiläänä vieressä, hän oli kuin sovinnon hiljainen enkeli siinä kiittäen hartaasti Jumalan äitiä siitä ilosta, jonka hän oli tänä hetkenä heille suonut.

Sitten kuningas astui kiven ääreen, johon risti oli piirretty, nosti sen hiljaa komerostaan ja asetti sen seinää vasten maahan.

Niilo ymmärsi, että hän aikoi ottaa kaulaketjun esille antaakseen sen hänelle takaisin. Hänkin oli ankarassa jännitystilassa; kaikki ne muistot, joita tämä kaulaketju johti hänen mieleensä, valtasivat kokonaan hänen mielensä. Hän muisti äitiään kuolinvuoteella ja yötä Silfverhättanissa, hän muisti matkaa Hirvellä ja harmaata haukkaa, joka lopuksi pani hänen oman päätöksensä täytäntöön vieden kaulaketjun pois. Samalla kuvasteli hänelle myöskin viheriän ritarin hymyilevä kuva yli-inhimillisessä valossa. Hän kuuli hänen ainaisen rallatuksensa:

Lehmukset lehtii ja lehdet varisee, Vaan maan päällä kukoistavat metsät.

Silloin vetäisi kuningas kätensä pois ja astahti askeleen taaksepäin tuijottaen hengitystään pidättäen hurjasti ympärilleen.

"Jumalan nimessä, se on viety!" huudahti hän.

Mutta Niilo hymyili ja hänen hymynsä oli kuin sen jalon miehen luonteen kajastusta, jonka kuvan hän nyt näki selvemmin kuin milloinkaan.

"Toiveemme on siis täytetty, kuningas!" sanoi hän. "Ja pysyköön se turmion kapine tuomiopäivään asti kätkössä, missä lieneekin!"

Kuningas oli kuin kivettynyt. Hän puristi toista kättään kovasti rintaansa vasten ja hänen katseensa tirkisti jäykästi kiviliuskaa, johon risti oli uurrettu. Ritarin sanat eivät näyttäneet tunkeutuvan hänen tajuntaansa.

Mutta Briita astui hänen luokseen tarttuen hänen käteensä ja katsoen rukoilevasti häneen kuiskasi hiljaa:

"Unhotus on myöskin onni... Voi, en koskaan olisi uskonut, että tämä koru voisi synnyttää niin suuren onnen, kuin tämä. Älköön se milloinkaan tulko sinun näkyviisi, ei milloinkaan! Raskas oli koru sinulle, sukulaiseni, raskaampi kuningaskruunusi, jonka se sinulle tuotti; mutta siitä on nykyhetken onni syntynyt!"

Ja kuten Saulin levoton mieli tyyntyi Davidin harpun sävelistä, niin suli kuninkaankin sydän kauniin Briitan suloisista sanoista. Jäykkyys hävisi, katse lämpeni taas ja hän sulki lempeän lohduttajansa syliinsä.

"Niin, olet oikeassa, sukulaiseni! Vaiherikas elämäni on opettanut minulle paljon ja etupäässä sen, että kuninkaankruunu sorti onneni! Nyt elämäni ehtoolla, kootessani muistojani, asetan sen opin ensiksi, ikäänkuin testamentiksi niille, jotka minun jälkeeni tulevat Ruotsinmaasta huolta pitämään!"

Hänen syvä ja ilmeikäs katseensa oli Niiloon kiinnitetty. Hän tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.

Kun he tulivat takaisin saliin ritarien ja rouvien pariin, oli kuningas entisensä kaltainen, iloinen ja onnellinen. Sellaisena ei häntä oltu nähty pitkiin aikoihin.

Mutta Niilo Sturea mainittiin sitten kaikkialla Ruotsin parhaaksi mieheksi.

KOLMAS OSA.

Voittaja.

I.

Kuoleman kourissa.

Kuinka vastakkaisilta ihmisten teot usein näyttävätkään! Viha ja rakkaus, elämä ja kuolema voivat olla saman tarkoitusperän keinoina. Tekoa arvostellaan ainoastaan näyn mukaan tunkeumatta sitä johtavaan sisäiseen tahtoon, mutta kun se vähitellen kehkeytyy ja ilmenee, saadaan nähdä, että niin selvältä näyttävä vastakohta olikin vaan näennäinen. Johtava tahto on vaan vaihettanut välikappaletta, itse vähääkään muuttumatta. Päämäärä on pysynyt samana, mutta matkalla on löydetty uusi tie, joka näyttää johtavan varmemmin perille.

Usein voi vähäpätöisinkin seikka olla vaikuttimena, joka saapi tahdon valitsemaan vanhan sijaan uuden. Sitä laatua oli epäilemättä se syy, joka vaikutti häneen, joka vaani murhatakseen Niilo Sturea ja joka, nähtyään uhrinsa pelastuneen, riensi kuolemansairaan Steen-herran luo kohottaen murha-asettaan hänen päänsä yli, ikäänkuin tyydyttääkseen ihmisverenhimoansa. Sellainen syy sai epäilemättä hänen pysähyttämään jo nostetun kätensä ja laskemaan kirveensä lattiaan.

Samassa äkkäsi hän tumman varjon nousevan ihan edestään ritarin vuoteen vierestä. Hän löi otsaansa ja astahti pari askelta takaisin, mutta säikäys hävisi kohta, ja leveä inhottava hymy levisi hänen huulilleen.

"Kuka olet, poika, ja mistä tulet?" kysyi hän.

"Olen herra Eerik Akselinpojan asepoika", vastasi Ingeborg arasti. "Olen eksynyt pimeässä ja toivoin täältä saavani neuvoa tielle..."

"Tielle, mille tielle?"

"Ekolsundin tielle."

"Hm!... Sinä vingut niin hienosti, poika...!"

Mies meni heittämään hiukan viriä takkaan ja puhalsi sitä palamaan. Sitten hän tarttui Ingeborgin käteen vetäen häntä tulta kohden sekä katsoi niin tuikeasti häntä silmiin, ettei neito voinut sitä kestää.

"Eerik-herran asepoika!" mutisi mies. "Sormet maidosta ja kasvot... Ota lakki päästäsi, poika!"

Ingeborg ponnisti kaiken rohkeutensa ja levollisuutensa selviytyäkseen miehen tunkeilevaisuudelta ja epäluuloilta. Mutta hän älysi varsin hyvin, kuinka hyödytöntä tässä oli teeskennellä. Siksi hän nosti päätään ja lausui:

"En ole se, jolta näytän. Nimeäni en kuitenkaan sano, mutta tämän ritarin puolesta olen valmis uhraamaan henkeni. Ja hän tarvitsee nyt sellaista apua ja hoitoa, jota sinä et voi hänelle antaa!"

"Niin hän tarvitsee apua...!" virkkoi mies yhäti tirkistäen kuin ilves Ingeborgin kasvoihin. -- Hän lisäsi kotvasen kuluttua: "Ja mitä muuta, arvoisa neiti, mitä arvelette?"

"Pelasta hänet, pelasta hänet, niin olen sinulle kiitollinen kaiken elinaikani?" huudahti Ingeborg katsoen rukoilevan katseen koko lumousvoimalla mieheen, joka puolestaan näytti taipuvaiselta kuuntelemaan hänen rukoustaan, niin julmalta kuin hän näyttikin.

"Ritarista teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi hän. "Hän näkee päivän taaskin, siitä olkaa varma! Heti päivän koittaessa minä lähden arkkipiispakaupunkiin katsomaan, eikö sieltä joutuisi joku yrttitaitoinen veli hänen avukseen."

Ingeborg ei tiennyt, mitä ajattelisi tästä miehestä, joka näytti niin äkkiä muuttaneen mieltään. Eikä hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että sama inhottava ilme yhä vieläkin oli hänen kasvoillaan. Hän tunsi suurta iloa tietäessään voivansa pelastaa ritarin, ja sittenkin häntä kammotti tuon pelastajan samea katse ja synkkä hymyily.

Mies istui hetkisen itsekseen miettien. Sitten hän taas katsoi Ingeborgiin alkaen varovaisesti kysellä häneltä, saadakseen ensi kysymyksiinsä tarkemman selon. Nähtävästi riippui Ingeborgin vastauksista enemmän, kuin hän itse silloin ymmärsi, vaikka hän tajusikin välttämättömäksi pitää salassa kaiken, mitä oli eilisiltaisella vaelluksellaan metsässä tullut tietämään. Se hänelle onnistuikin, ainakin sikäli, että mies jätti hänet enemmittä kysymyksittä rauhaan.

Mutta samalla kasvoi Ingeborgin itseensäluottamus. Hän rupesi nyt vuorostaan kyselemään mieheltä ritarista, miten hän oli tähän syrjäiseen metsäpirttiin joutunut, mistä hän oli saanut monet haavansa, kaksintaistelustako, vai oliko Niilo-herran ja arkkipiispan miesten välillä ollut ottelu äskettäin, -- kaikki senlaisia kysymyksiä, joiden tarkoitus oli uskottaa mieheen täyttä varmuutta. Ei ollut kuitenkaan helppoa päästä selville siitä, sillä niin kekseliäs kuin neidon mieli olikin, puuttui häneltä kuitenkin tässä tarvittavaa kokemusta ja ihmistuntemusta.

Yhtäkkiä mies silmäsi häntä niin pistävän palavasti, että hänen verensä aivan hyytyi.

"Mitä olisitte tehnyt, neito", sanoi hän, "jos minä olisin ollut ritarin vihollinen enkä hänen ystävänsä, ja jos olisin hänet surmannut tuolla, jossa hän nyt makaa saamatonna vallassani?"

Mutta tyttöraiska jaksoi säilyttää malttinsa. "Surmannut?" kysyi hän hymyillen. "Surmannutko?... Kuinka voit sitä kysyä?"

"Missä silmänne sitten olivat, hyvä neiti, kun ette nähnyt, että kirveeni oli kohollaan hänen päänsä yli?"

Tähän kysymykseen ei olisi ollut helppo vastata, mutta Ingeborg pääsi siitä, sillä ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi muuan varsin vähäpätöisen näköinen mies. Hänen yllään oli avara matkaviitta ja päässään leveälierinen hattu, molemmat sitä mallia ja väriä, jota tuomioherrat siihen aikaan käyttivät. Hänen kasvonsa olivat lempeät ja vakavat ja niitä valaisi viisas silmäpari.

Hän tuli miehen juuri lausuessa viimeisiä sanojaan, ja tavallinen tervehdys kuoli silloin hänen huulilleen ja hän katsahti äkkiä ympäri huoneen, joka nyt oli kokonaan valaistu.

"Jumala paratkoon, hyvä ystävä, luulin rauhan majaan astuvani ja saankin samassa kuulla sanoja, joita rosvo kyllä voi lausua, mutta ei rehellinen talonpoika!" virkkoi matkustaja jääden ovelle seisomaan.

"Monipa kulkee tänä yönä Vårdsätran metsän halki, huomaan", vastasi puhuteltu, "koska tekin, hurskas herra, siellä matkustatte... Ellen väärin näe, olette herra Eerik Olavinpoika?"

"Hyvä, hyvä, olet oikeassa, olen kaniikki Eerik Olavinpoika ja matkalla olen Godtsundaan, jonne luulin saavani opasta... Mutta tänne näyttää hyvä Jumala itse ohjanneen askeleeni, koska..."

"Niin, kuten sanotte, arvoisa herra!... Pyhä Eerik-kuningas ei olisi voinut sopivammin tuoda teitä hänen luokseen, kuin olette nyt itse tullut. Tämä ritari... te tunnette hänet erittäin hyvin, hän on herra Steen Sture!..."

Tuomioherra viskasi viitan ja hatun pois ja riensi ritarin vuoteen ääreen, alkaen heti tarkasti tutkia häntä. Mies kertoi hänelle silloin samaa kuin Ingeborgillekin, joka kertomus oli muuten melkein yhtäpitävä totuuden kanssa.

"Hetkemme ovat kalliit, hyvä mies", sanoi Erik Olavinpoika nousten seisoalleen, "ne ovat kalliit...! Nyt täytyy heti viedä kaupunkiin sana... Odotan täällä, kunnes palaat, ellei toista sananviejää saavu, mutta niin uljaan ritarin tähden uhrannee joka Ruotsin mies kernaasti yhden yön..."

Synkkä mies heitti epäluuloisen katseen pieneen tuomioherraan.

"Luulen sentään", sanoi hän, "että te teette vaaran suuremmaksi kuin se onkaan!"

"Herramme kalliin veren nimessä!" huudahti kaniikki silloin sangen tulisesti, "sanon sinulle, ettei ole hetkeäkään hukattavana...!"

Hän antoi sitten miehelle lähempiä ohjeita, mihin hän saisi kääntyä Upsalassa saadakseen, mitä tarvittiin. Silloin tämä päätti lähteä. Mutta päästyään paraiksi ulos riensi hän sukkelaan tuvan katolle ja katseli luukusta sisään.

Kun tuvassa oli kaikki rauhallista, niin hän juoksi jättiläisaskelin rantaan, jossa vene oli. Tämä oli sillä välin siirtynyt paikaltaan, niin että kesti kotvasen, ennenkuin hän sen löysi. Mutta venemies oli siellä yhä odottamassa. Hän sai nyt toimekseen kaniikin antaman asian, ja vene rupesi heti kiitämään virtaa ylöspäin.

Murhaaja taasen kiiruhti samaa tietä takaisin, mutta kulki nyt niin hiljaa, ettei pieninkään ääni ilmoittanut hänen tuloaan tuvassa olijoille. Taaskin hän tirkisteli kattoluukusta tupaan.

Mitä hän nyt siellä näki, saattoi hänet päättämään pysyä paikallaan, kunnes se puhe oli loppunut, jota hän nyt sieltä kuuli.

Ingeborg makasi kaniikin edessä ojentaen rukoillen käsiään häntä kohden, ja tämä istui kuunnellen tarkkaavaisesti neidon sanoja. Se ei ollutkaan mitään vähempää kuin täysi selonteko eilispäivän tapahtumista, aina siitä hetkestä asti, jona Ingeborg istuutui hiekkaharjulle Upsalan edustalla.

Koko heidän rikollinen suunnitelmansa oli siis täydellisesti tunnettu. Murhaaja kiristeli hampaitaan vihasta ja kiukusta, mutta jäi vielä tuvan katolle. Vielä oli paljon tärkeätä kuultavaa hänelle.

Kaniikki ja neito neuvottelivat, kuinka pelastaisivat haavoitetun ritarin tuon julman konnan käsistä ja kuinka voisivat häntä parhaiten rangaista. Tässä ei siis ollut kysymys vaan siitä, kuinka hän saisi tarkoin mietityn tuumansa täytetyksi, vaan siitä suorastaan, kuinka hän voisi itse pelastaa nahkansa. Kaniikki päätti lähteä seuraavana päivänä itse kaupunkiin saatuaan ensiksi ritarin hyvin hoidetuksi. Siellä hän ilmoittaisi kaikki tyyni Niilo Sturelle, ja tulisi sitten tarpeeksi paljon väen kera heti tänne takaisin ottamaan pahantekijän kiinni ja viemään Steen-herran ja Ingeborgin muassaan kaupunkiin takaisin.

He raukat eivät aavistaneet, että heidän joka sanansa oli myöskin sanana heidän omassa kuolemantuomiossaan. Mutta tuomari, murhaaja oli viekas mies. Hän olisi voinut mennä tupaan ja lähettää kirveellään heidät toisen toisensa perään ijankaikkisuuteen; mutta niin hän ei tehnyt. Hän tahtoi asettaa tämänkin teon itselleen niin edulliseen valoon kuin mahdollista, syystä että hän joko oli luonnostaan laskeva ja varovainen tahi että häneen oli lapsuudestaan juurtunut käsitys siitä, kuinka vaarallista oli satuttaa kättänsä niin korkeaan herraan kuin tuomiokapitulin jäseneen, varsinkin kun tämä kuului vielä itse arkkipiispan tuomiokirkkoon.

Hän teki äkkiä päätöksensä, tapa vaan, miten sen täytäntöön panisi, oli hänelle vielä hämäränä, kun hän laskeusi katolta maahan ja astui tupaan.

"Ei ollut helppoa saada viestiä kaupunkiin tänä yönä", sanoi hän, "mutta sain kuitenkin, ja luulen, ettei kauan kestä, ennenkuin mies on takaisin, muassaan kaikki, mitä pyysitte ritarin virkistämiseksi."

"Olisi kuitenkin ollut varminta, että olisit itse lähtenyt!" vastasi kaniikki.

"Luulin kuitenkin", vastasi Sigge viekkaasti hymyillen, "tapaavani venemiehen, joka toi teidät tänne, kunnioitettava herra..."

"Ei, ei", keskeytti kaniikki ajattelematta, minkä varomattomuuden siinä teki, "minun venemieheni sousi heti järvelle takaisin, josta viimeksi tulen."

"Niin pelottomaksi en suinkaan luullut teitä, herra Eerik", virkkoi Sigge nauraen.

"Pelottomaksi...? Sen, joka Jumalaan luottaa, ei tarvitse mitään pelätä, hyvä mies!" selitti kaniikki.

Nyt tuli hiljaisuus ja yön hetket kuluivat, mutta aamupuoleen päivän sarastaessa meni Sigge pihalle katsomaan, eikö sanantuojaa jo ruvennut kuulumaan. Kaniikki ja Ingeborg hoitivat haavoitettua, joka vääntelihe kovissa tuskissa vuoteellaan. Hetkisen kuluttua tuli Sigge taas. Sanantuojaa ei vielä näkynyt, mikä olikin varsin luonnollista, arveli kaniikki, sillä oudon miehen ei ollut tietenkään helppo löytää kysyttävää luostariveljeä, jolla aina oli aikaa valmistaa tähän tarvittavia laastaria ja voiteita, sillä Tukholmassahan täytyi nyt olla tavaton sekasorto vallalla.

Sigge meni toistamiseen ulos ja kohtasi viestin, jonka oli lähettänyt kaupunkiin. Se oli hyvin toimittanut asian. Sigge sai kaniikille vietäväksi paksun laukun, täynnä kaikenlaista tavaraa. Mutta hän viipyi vielä antaen venemiehelle eräitä käskyjä. Illan tullen pitäisi hänen odottaa veneineen samassa paikassa, mutta hän ei saisi millään ehdolla eikä millään syyllä ottaa soutaakseen ketään kaupunkiin päin.

Hän saisi viedä heitä vaan vastaiselle rannalle. Vaikka Sigge itsekin käskisi hänen soutaa kaupunkiin, ei hän saisi sitä tehdä. Päivä tuli ja aurinko nousi yhä korkeammalle taivaalle. Mutta ritari tarvitsi mitä tarkinta hoitoa, eikä hurskas kaniikki tahtonut tehdä työtään puolinaiseksi. Hän rakasti sitä paitsi suuresti tätä ritaria, joka oli uhrannut henkensä ja verensä Ruotsinmaan edestä, ja hän piti ihanimpana velvollisuutenaan tehdä mitä voi ja mihin Herra hänelle voimaa soi. Joku muu olisi kenties taiteenmukaisemmin pannut laastarilaput ja voiteet haavoille, mutta varmaan ei kukaan ollut hellyydessä ja rakkaudessa tätä miestä ja hänen satunnaista auttajatartaan etevämpi.

Aamupäivää oli jo paljon kulunut, ennenkuin Eerik-herra voi ajatella sairaan jättämistä, ja Ingeborgin pyynnöstä päätti hän viipyä vielä moniaita tunteja nähdäkseen niiden mainioiden yrttien vaikutusta, joiden voimia hän tässä käytti. Sigge ryhtyi hankkimaan soutajia suuremmalla innolla kuin kaniikki ja Ingeborg voivat odottaakaan. Hän oli kauan poissa, mutta tullessaan taas tupaan sanoi hän, ettei ollut saanut niitä toimitetuksi, ruokaa hänellä vaan oli mukanaan, ja sitä hänen ylhäiset vieraansa kaiketi tarvitsivatkin.

Tuli iltapäivä, ja vihdoinkin oli taas käsissä hetki, jolloin ritaria oli hoidettava. Tämä makasi alinomaisessa horrostilassa. Eerik-herra nyökkäsi silloin merkitsevästi Ingeborgille ja kääntyi samassa Siggeen sanoen:

"Tässä tarvitaan vielä voimallisempia yrttejä... minun pitää nyt lähteä kaupunkiin, lähdenkö jalkaisin..."

"Ette kuitenkaan voi sitä tehdä, hurskas herra...! Olkaa vielä kotvasen aika kärsivällinen, niin luulen, että soutajia kyllä saamme, ja ellei muuten, niin minä lähden itse soutamaan teitä virtaa ylöspäin."

Mutta rehellinen kaniikki pysyi päätöksessään, ja silloin tarjousi Sigge toistamiseen mennäkseen rannalle soutajaa etsimään, sillä hänellä ei muka ollut sydäntä nähdä niin hurskaan herran kulkevan jalan pitkin metsän raivaamattomia, koleita polkuja. Ellei kaniikki olisi ollut ritarin vuoksi niin levoton olisi hän tuskin antanut tuon vaarallisen miehen itseensä vaikuttaa. Ne voimakkaammat yrtit, joista hän puhui olivat sen laatuisia, ettei niitä voinut käyttää, ellei ritarin tila parantunut, sen hän hyvin tiesi, ja sitä nähdäkseen päättikin hän vielä viipyä.

Ingeborg istui kuivin silmin ritarin vieressä. Koko hänen sielunsa oli kuin häneen sulautunut. Hän ei voinut ajatella mitäkään muuta tässä maailmassa. Kaniikin kasvoinilme oli, tämän pannessa uusia siteitä, paremmin kuin sanat ilmaissut neidolle, että hän istui kuoleman porttien ääressä.

Sigge tuli taas, mutta ilta oli niin kulunut, ettei enää voinut mitenkään ehtiä kaupunkiin päiväiseen aikaan.

"Nyt on rannassa vene!" sanoi hän.

"Hyvä, hyvä!" lausui kaniikki osoittamatta erinomaisempaa tyytyväisyyttä tai kiirettä, vaikka hän olikin saanut odottaa kauemmin kuin Siggekään piti tarkoitustaan varten tarpeellisena.

"Olette siis tottunut odotukseenne", lisäsi hän, "ja sepä hyvä, sillä vaikka rannassa on vene, ei siellä soutajaa näy!"

"Hyvä, hyvä!" vastasi kaniikki.

Hän astui sairaan ääreen, kumartui hänen ylitseen, kuunteli hänen hengitystään, tutki hänen valtasuontaan ja vaipui syviin mietteisiin. Ingeborg katsoi häneen levottomasti, ja Sigge seisoi perällä pistäen lyhyen miekan nahkavyöhönsä.

"Ingeborg!" kuiskasi ritari hyvin hiljaa.

Heikko, melkein huomaamaton hymy ilmestyi kaniikin huulille. Hän laski kätensä siunaten Ingeborgin pään päälle, nyökkäsi hyvästiksi ja kääntyi ovelle.

Siellä seisoi Sigge pidellen hänen viittaansa ja hattuansa. Pukeuduttuaan tarpeellisiin tamineihin avasi kaniikki oven ja astui ulos, heittäen vielä viimeisen tutkivan silmäyksen jääneihin.

Metsään tultua astui Sigge edellä, ja aivan hänen jälessään tuli kaniikki kiirehtäen hänen askeliaan, vaikka hänen raskas hengityksensä ilmaisi, ettei jalan kulkeminen ollut hänelle helppoa. Rantaan tultuaan huomasivatkin he siellä todella veneen, jonka perässä soutaja istui rauhallisena ja liikkumatonna. Kaniikki päästi ihan ilon huudahduksen ja kysyi heti mieheltä, ottaisiko hän viedäkseen hänet kaupunkiin.

"En!" vastasi mies.

Mikään ei tehonnut mieheen; vieläpä karkealuontoinen käskykin, jonka Sigge antoi, oli aivan tepsimätön. Mies oli muka saanut isännältään käskyn jäädä rantaan odottamaan ja sen hän tekeekin.

"Noh!" sanoi Eerik-herra silloin lopuksi, "sitten saanen mennä jalan."

"Silloin minä tiedän paremman neuvon!" sanoi Sigge. Kun kaniikki kysyi, mikä se oli, sanoi hän: "Tuolla Fyrisjoen toisella puolen noin pari kivenheittoa rannalta on eräs mies, joka varmaan tulee viemään teitä veneellä kaupunkiin."

Hiukan mietittyään katsoi kaniikki tämän neuvon hyväksi, ja kun ei venemies evännyt kulettaa häntä toiselle rannalle, astui hän veneeseen, joka läksi heti rannasta. Sigge jäi maalle katsomaan, että kaikki kävi kuten pitikin. Kaniikki kiipesi hetkisen kuluttua vastaista rantatörmää ylös, ja vene liukui virran yli takaisin. Kun se oli tullut entiselle paikalleen, meni Sigge sen kokkaan, ikäänkuin jotakin sanoakseen venemiehelle. Kaniikki kääntyi samassa ja näki sen, mutta ei näyttänyt panevan sitä merkille, vaan meni metsikköön toisella rannalla.

"Täällä on huuhkajia puissa!" kuiskasi mies.

Sigge ei puhunut mitään, mutta hänen viekkaat silmänsä tirkistivät puhujaan kehottaen häntä selvemmin puhumaan, minkä tämä tekikin.

"Eräs Niilo Sturen miehistä kulki iltapäivällä tästä ratsastaen ja kyseli Steen-herraa!"

"Mitä vastasit hänelle...?"

"Että kaksi miestä vei hänet myöhään eilen illalla Flottsundiin, ja sillä tiedolla mies lähti... Mutta luulen, ettei hän ole täältä kaukana!"

Sigge mietti vähän. Sitten hän lausui:

"Sukkelaan tupaan ja pidä visusti silmällä siellä olevia!"

Venemies, joka näytti olevan valmis tottelemaan kaikkia Siggen käskyjä, riensi heti veneestään ja katosi rannalle, Siggen astuessa veneeseen ja tarttuessa sen airoihin.

Muutamilla reippailla vedoilla oli hän toisella rannalla. Nopeasti hän sitoi siellä veneen kiinni, ja kiipesi sitten uskomattoman sukkelaan ja notkeasti rantatörmälle ja katosi hänkin metsikköön.

Jokseenkin lähellä edessään kuuli hän kaniikin astuvan. Sigge teki mutkan päästäkseen hänen edelleen ja paljasti lyhyen miekkansa ollakseen verityöhönsä valmis. Mutta silloin tuli hän muutamaan avoimeen, mättäiseen hakaan, jonka toiselta puolen näkyi eräs ratsastaja liikkuvan mäntymetsän viertä. Laskeva aurinko paistoi hänen kiiltävälle rautahatulleen, joka välkkyi siitä tulipunaisena.