Part 32

Niiden tunteidensa valtaamana, jotka ensiksi täyttivät hänen sielunsa, painoi Niilo kannukset hevosensa kylkeen ja tahtoi kiitää alas tielle saadakseen valtaansa tuon vaarallisen miehen. Sillä tavoin hän olisi saanut täydellisen ylivallan ei ainoastaan tanskalaisista vaan myös heidän ystävistään, sekä sellaisista selvästi tanskalaismielisistä, kuin arkkipiispan suku, että niistä, jotka olivat sillä puolella vain osittain siten, että he ainakin vastustivat Ruotsin rahvaan tahtoa, niinkuin nykyinen valtionhoitaja.

Mutta äkkiä pidätti hän tulista ratsuaan, ja surumielinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Arkkipiispa näkyi tulevan metsästä lohikäärmeen pään juurella, ja vaikka hän näytti mahtavalta vielä voimattomuudessaankin, tuolla ylhäällä hirmueläimen kidassa seisoessaan, oli se kuitenkin turvaton mies, joka tuossa kulki rantaa pitkin ja lähestyi venettä.

Hetken kuluttua näki Niilo veneen lähestyvän laivaa, johon arkkipiispa ja molemmat soutajat katosivat. Heti senjälkeen levitti Musta Hanhi siipensä lentoon ja käänsi suuntansa etelää kohden.

Niilo jatkoi matkaansa ja tuli sovittuna aikana käräjille, joilla hänen asiansa menestyi mitä parhaiten. Talonpojat kuuntelivat häntä mielellään, kun hän puhui syntymämaan hädästä ja kehoitti heitä lähtemään mies talosta asettaakseen Kaarlo-kuninkaan uudestaan valtaistuimelle. Huutaen ja kätensä kohottaen lupasivat kaikki seurata tuota rakasta ritaria, ja parin päivän kuluttua sanoivat he olevansa valmiit marssimaan hänen kanssaan minne hän vaan viedä tahtoi.

Tyytyväisempänä kuin hän oli pitkään aikaan ollut, lähti Niilo puolen päivän aikaan Frötunan käräjiltä ja palasi majapaikkaansa Lännan pappilaan. Tiellä juohtui aamuinen näky uudelleen hänen mieleensä, ja hän koetti selittää itselleen, mistä syystä arkkipiispa oli poikennut tälle rannalle, joka kuitenkin oli kaukana siitä väylästä, jota hänen piti kulkea, jos aikoi lähteä ulkomaille. Pää oli vielä täynnä noita ajatuksia, kun hän laskeutui ratsultaan ja kuuli äänen tervehtivän itseään, äänen, joka tällä hetkellä oli hänestä mieluisempi kuulla kuin koskaan ennen.

Se oli Erkki, joka tuli Tukholmasta. Ne tiedot, jotka hän mukanaan toi selittivät täydellisesti kaiken sen, mikä koski arkkipiispaa, vieläpä sen lisäksi muitakin mitä tärkeimpiä asioita.

"Nyt on aika kiiruhtaa, herra Niilo!" sanoi hän, "ellette tahdo, että kaikki valuu käsistänne."

"Ei siihen kauvan viivykään, arvelen minä, ennenkun saamme nähdä Tukholman kaupungin..."

"Arkkipiispa on paennut leiristään, herra, ja..."

Ilmoitus ei tehnyt Niiloon semmoista vaikutusta, kuin kertoja näytti odottaneen. Häntä kehoitettiin vain selvästi kertomaan kaikki mitä siitä tiesi, ja hän teki sen. Valtionhoitaja herra Eerik Akselinpoika oli samana yönä, kun Niilo-herra lähti Upsalasta, kaikessa hiljaisuudessa kulkenut veneillä Mälarin yli kaupungista Lindarön saareen ja hyökännyt tanskalaisten leiriin. Yllätys oli onnistunut odottamattoman hyvin. Sekä arkkipiispa että tanskalainen marski, herra Klaus Rönnow, olivat töin tuskin onnistuneet pakenemaan laivastoon, joka heti lähti merelle. Mutta sielläkin heitä ahdistettiin, ja niin suuri menestys oli Eerik-herralla ollut merellä, että kaikki laivat ja useita pienempiä aluksia joutui hänen käsiinsä, ja sen lisäksi kolmesataa vankia.

"Että arkkipiispa ja marski pääsivät sillä kertaa pakenemaan oli suuri vahinko", lisäsi kertoja, "ja kuinka se kävi päinsä, sitä ei kukaan tiennyt varmuudella sanoa. Kovin uskomattomalta kuuluu sekin, mitä eräs Eerik-herran miehistä kertoi, että hän muka erästä isoa laivaa valloitettaessa näki suuren veneen toiselta puolen laskeutuvan mereen ja epätoivoisella vauhdilla soutavan maalle päin..."

"Missä tuo suuri laiva valloitettiin?" kysyi Niilo, joka Erkin hämmästykseksi tuntui kiinnittävän enimmän huomionsa siihen, mitä hän piti vähimmän uskottavana ja minkä hän oli kertonut ainoastaan sentähden, että oli sen kuullut muilta. Sillä hänenkin mielestään oli paljon otaksuttavampaa uskoa jonkin ihmeen tapahtuneen, jonkun ylenluonnollisen sekautumisen inhimillisiin tapauksiin.

"Se kuului tapahtuneen saaristossa kaukana pohjoisessa, muistelen miehen sanoneen pohjoispuolella Ljusterön saarta. Laivalla ei moni ollut nähnyt venettä; mutta hän väitti, että eräs toinen Eerik-herran laivoista oli sen huomannut ja ajanut sitä takaa, ja..."

"Ja...?" kiirehti Niilo innokkaasti.

"Niin katsokaas, onhan päivän selvää, ettei sitä saatu kiinni, kun se oli paljas näköhairahdus."

Niilolle sitävastoin tämä näköhairahdus selitti sen, minkä hän oli nähnyt aamulla. Arkkipiispan oli voimakkaiden soutajain avulla onnistunut paeta ja oli hän luultavasti kätkeytynyt johonkin rannikkolahteen siksi kun vaara oli ohi, jolloin hän oli jatkanut matkaansa pohjoiseen. Epäilemättä oli hän sitten tavannut Mustan Hanhen, joka myös näkyi päässeen pakoon ja joka oli ottanut hänet mukaansa.

Oli siis saavutettu ratkaiseva voitto, koska arkkipiispan itsensä täytyi paeta valtakunnasta. Mutta se oli voitettu ilman Niiloa, ja siitä seikasta saattoi hänelle ja hänen asialleen koitua mitä ikävimpiä seurauksia. Sellaiset ajatukset eivät voineet olla näkymättä hänen kasvoillaan, ja Erkki, joka selitti ne omalla tavallaan, lisäsi, ikäänkuin lohduttaen ja jonkinmoisella ylpeydellä:

"Sitä paitsi kulkee jokaisen suussa Tukholmassa puhe, että jolleivät arkkipiispan joukot olisi luulleet, että te, herra Niilo, olitte hyökkäämässä talonpoikienne kanssa, niin eivät he niin päistikkaa olisi paenneet leiristään, ja kentiespä yhtä ja toista olisi puuttunut Eerik-herran suuresta menestyksestä. Tanskalaiset olivat jo jättäneet leirinsä, kun hän joukkoineen tuli pohjoisesta päin, sillä hän oli tehnyt pitkän kierroksen Lindarösta Norrmalmiin... ja, kun ensimmäiset miehet ehtivät perille, kuulivat he tanskalaisten huutavan: se on herra Niilo Sture, se on herra Niilo ja taalalaiset!..."

Niilo naurahti miehen yritykselle hankkia hänelle kunniaa saavutetusta voitosta.

"Siis oli meidän nimemme sillä kertaa Eerik-herralle hyödyksi!" sanoi hän. "Olkoon se samalla tavalla valtakunnallekin hyödyksi!"

Siinä olikin pääasia, ja nyt oli Niilo Sturen ensi huolena, kuinka valtionhoitaja käyttäisi voittoaan. Mitä keskustelusta hänen kanssaan Upsalan tuomiokirkossa voi päättää, niin tulisi hän nyt vähemmän kuin milloinkaan liittymään Niiloon, ja niinmuodoin oli tämä yhtä lähellä eli yhtä kaukana päämaaliaan kuin ennenkin. Mitään ei ollut muuttunut, paitsi se, että hänen nyt täytyi ryhtyä taisteluun herra Eerikiä ja koko hänen puoluettaan, siis myöskin Iivari Akselinpoikaa, kuninkaan vävyä vastaan, ellei ollut totta, mitä Brodde kertoi, että Iivari-herra olisi enemmän taipuvainen pitämään kuninkaan kuin veljensä puolta.

Niinpian kuin Niilo oli päässyt selville siitä, mitä nyt oli tehtävä, kutsui hän jälkeen puolenpäivän kokoon sekä päällysmiehensä että vaikuttavimmat lähimpänä asuvista talonpojista. Ja hänellä oli ilo nähdä monen kauempanakin asuvan, joka ei vielä ollut lähtenyt kotiinsa käräjiltä, saapuvan kokoukseen. Näille nyt Niilo teki selkoa kaikesta, mitä oli saanut tietää tuosta tärkeästä tapauksesta Tukholman luona, ja kysyi kokoontulleilta, mitä sen johdosta olisi tehtävä.

"Kaikki olisi nyt voitettu", sanoi hän, "jos herra Eerik Akselinpoika täyttäisi meidän tahtomme ja lähettäisi sanan ja kirjeen kuningas Kaarlolle ja pyytäisi häntä palaamaan valtakuntaansa. Silloin voisimme kaikki vetäytyä takaisin rauhallisiin majoihimme ja levossa ja rauhassa hoitaa peltojamme ja kotejamme. Ei ole kuitenkaan luultavaa, että voittaja lähtisi meidän asiatamme toimittamaan. Hän ei ole koskaan seisonut meidän puolellamme, hän ei ole koskaan sanonut olevansa Kaarlo-kuninkaan mies. Mutta me olemme lupautuneet asettamaan Kaarlo-kuninkaan jälleen valtaistuimelle, ja sitä varten, ainoastaan sitä varten olemme ryhtyneet taisteluun. Nyt on teidän sanottava, tahdotteko te lähteä minun kanssani Eerik-herraa vastaan häneltä kysymään, mikä hänen tarkoituksensa on, ja, jos hän on toista mieltä kuin me, miekka kädessä pakottamaan hänet mukautumaan meidän tahtoomme. Vai tahdotteko mieluummin odottaa kotona ja katsella, minkälaisiksi asiat lopulta kääntyvät? Mitä minuun ja taalalaisiin tulee, niin tahdomme me kulkea eteenpäin, kunnes olemme täyttäneet lupauksemme ja tervehtineet ja osoittaneet kunnioitustamme vanhalle kuninkaalle... Teihin siis, te Roslagenin miehet, minä oikeastaan käännyn kysymyksilläni."

"Me tulemme!" huusivat kaikki, ja kun melu oli vähän tyyntynyt, astui eräs vanha talonpoika esiin ja huusi: "me tahdomme marssia Eerik-herraa vastaan, olemme saaneet kylläksemme herrain vallasta! Johtakaa meitä, herra Niilo, ja me tulemme puhumaan miekoilla ja nuijilla valtakunnan ja kuninkaan vihollisille, jotta he ja kaikki kerrankin kuulisivat, että me talonpojat tahdomme elää Kaarlo-kuninkaan alla."

Talonpojan puhetta seurasi uusi suostumusmyrsky ja kaikki tunkeutuivat Niilon luo hänelle vakuuttaakseen intoaan seurata mukana taisteluun valtakunnan ja kuninkaan puolesta.

Sillä välin astui tupaan tomuinen ratsastaja, joka viisailla silmillään tarkasteli piiriä ympärillään. Häntä ei heti huomattu yleisessä mylläkässä, mutta vähitellen alettiin häntä tarkastella, ja tiivis piiri Niilo-herran ympärillä hajaantui, niin että mies pääsi hänen luokseen. Niilo tunsi hänet heti.

"Olli Råd!" sanoi hän. "Mikä on asiasi minulle."

"Tulen tuomaan sanan herraltani, herra Eerik Akselinpojalta!" alkoi mies.

Kaikki läsnä olevat hämmästyivät kuullessaan Eerik-herran nimen, ja että mies tuli hänen lähettiläänään. Mutta Niilo-herra kehotti häntä sanomaan asiansa. Olli seurasi käskyä ja kertoi tapauksesta Tukholman luona, jonka kaikki jo ennestään tiesivät. Sen jälkeen lisäsi hän:

"Nyt kulkevat Eerik-herran veli, herra Iivari, ja moni jalo herra hänen kanssaan merta myöten Enköpingiin laskeakseen siellä maalle ja kulkeakseen Upplantiin lännestä päin. Herra Eerik itse on tuleva etelästä ja te, herra Niilo, marssikaa te sinne idästä päin. Siten lopultakin tulemme musertamaan siellä olevan vihollisen. Nyt hän seisoo siellä voimakkaana ja luulee voittaneensa teidät niin kerrassaan, herra Niilo, ettette te enää uskalla näyttäytyäkkään."

"Kovin kuuluu kummalliselta tuo sinun ilmoituksesi, mies!" lausui Niilo hetken mietittyään. "Sen mukaan mitä herrasi sanoi minulle, kun viimeksi kohtasimme Upsalan tuomiokirkossa, en minä tiedä, voinko katsoa häntä toisilla silmillä, kuin vihollisena."

Olli Råd tuntui odottaneen tuota vastausta, mutta hän ei kantanut nimeään turhaan, ja huonosti hän olisi vastannut sitä luottamusta, joka hänellä oli herransa luona, ja jonka johdosta juuri hän oli katsottu sopivaksi toimittamaan tätä vaikeata tehtävää, ellei hän olisi osannut selviytyä siitä pulasta, johon ritarin sanat hänet saattoivat.

"Mitä te, herra Niilo, ja minun herrani lienettekin siellä keskenänne puhelleet", sanoi hän, "sen te tiedätte paremmin kuin minä, mutta tässä on kysymys valtakunnan pelastamisesta, ja sen asian tähden te varmaankin annatte vanhan vihan haihtua. Ilman teitä ja talonpoikaisjoukkoa ei mitään mahdeta tuota voimaa vastaan, jonka herrat nyt ovat koonneet Upsalaan, jos he vielä kerran saavat voiton, niin tulee työ teille itsellenne vielä vaikeammaksi, kuin se tähän asti on ollut. Arkkipiispa on paennut, mutta ei tie Tukholmasta Tanskaan ole pitempi kuin Tanskasta tänne takaisin, ja saatte nähdä, että kevääksi on hän täällä uudestaan, voimakkaampana kuin ennen?"

Hän vaikeni äkkiä, ikäänkuin olisi miettinyt jatkoa. Sitten hän sanoi:

"Mitä minulla on teille sanottavaa, herra Niilo, olisi oikeastaan sanottava kahden kesken, mutta poistaakseni teiltä kaiken epäilyksen, puhun minä täällä avonaisesti teidän kaikkien edessä, ja tahdon panna pääni pantiksi, että sanani ovat totta."

Kärsimättömyyden mutina kuului miesjoukosta, joka siinä ääressä jännitettynä ja tarkkaavasti seurasi miehen kaikkia liikkeitä ja sanoja. Olli Råd oli yleisesti tunnettu valtionhoitajan oikeaksi kädeksi, niin vähäpätöinen kuin hän näöltään muuten olikin, ja kenties juuri tuo seikka enemmän kuin kaikki hänen vakuutuksensa teki uskottaviksi hänen sanansa.

"Minulle on mieluista", sanoi Niilo, "että kerrot tässä julkisesti kaikkein kuullen, mitä olet herraltasi toimeksi saanut, sillä me tässä olemme kaikki yksimielisiä siitä, mitä ryhdymme tekemään. Puhu siis vapaasti kaikki, mikä voi muuttaa luuloni herra Eerikistä... Mutta arvelenpa, ettei hän mielellään yhdisty minuun ja rahvaaseen auttaakseen meidän tahtomme täyttämistä."

"Jos te tahdotte tuoda Kaarlo-kuninkaan takaisin valtakuntaan, herra Niilo, niin te tahdotte samaa kuin herra Eerik!"

"Herra Eerik Akselinpoika...! hänkö yhtyisi minuun Kaarlo-kuninkaan puolelle?" huudahti Niilo läpitunkevasti tarkastaen Ollia.

"Hän tahtoo sitä!" vakuutti tämä.

Niilon silmät lepäsivät kääntymättä miehessä, ja puoleksi epäilevä hymy päilyi hänen huulillaan. Hän näki niin tarkkaan edessään tuon mahtavan ritarin, joka alttarin edessä oli puhunut aivan päinvastoin, kuin hänen uskottunsa tässä vakuutti, eikä hän sillä hetkellä voinut selittää itselleen, kuinka sellainen muutos oli voinut tapahtua, vieläpä sen perästä, kun hän oli arkkipiispan voittanut. Olli puolestaan näkyi osaavan lukea sen, mitä ritari mietti, ja hän lisäsi aivan hiljaa, mutta suurella äänenpainolla joka sanalla:

"Herra Eerik on muuttunut siitä kuin viimeksi kanssanne puheli... hän on nyt samaa mieltä kuin te, että ainoastaan Kaarlo-kuninkaan kautta valtakunta voi pelastua."

Miettiväisenä seisoi Niilo kuunnellen noita puoli ääneen lausuttuja sanoja, eikä hänellä näyttänyt olevan kiirettä vastaamaan niihin. Olli lisäsi:

"Ellei aika olisi ollut niin kallista, olisi herra Eerik itse tullut luoksenne, niin tärkeänä pitää hän sitä, että kaikki väärinkäsitys teidän ja hänen välillään korjautuu. Ajatelkaa myöskin sitä, herra Niilo, että pieni pilvi voi pimittää sekä auringon että kuun. Minä olen tosin halpa-arvoinen palvelija, mutta sanon kuitenkin teille, jonka minä tiedän pitävän kunniassa niin hyvin halpoja kuin arvoisiannekin... sanon sen kovaa, että tahdon jäädä teidän luoksenne, siksi kun koittaa se päivä, jona vihollinen voitetaan, ja ellei herra Eerik silloin toimi täydellisesti niin kuin minä hänen puolestaan olen vakuuttanut, niin pudotkoon minun harmaa pääni!"

Nyt kohotti Niilo katseensa, ja hänen sisällinen päätöksensä loisti hänen tyvenestä katseestaan ja korkealta otsaltaan.

"Lähde sinä rauhassa täältä, vanha uskollinen palvelija!" sanoi hän. "Ja vie mukanasi herrallesi sana, että Niilo Sture on saapuva talonpoikiensa kanssa!"

Tähän Niilon päätökseen oli syynä, paitsi miehen käytöksessä ja puheessa ilmaantuva luotettavaisuus ja suora avonaisuus, myöskin varmuus siitä, että, kävipä kuinka hyvänsä taistellessa hänen ja Eerikin välillä, vaikkapa tuo uskollinen palvelija sittenkin pettyisi herransa todellisista aikeista, pääasia kuitenkin oli saada koko arkkipiispan puolue perin pohjin kukistetuksi ja hävitetyksi, Eikä ollut otaksuttavaa, että hänen oma voimansa vähenisi nykyisestään, vaikkakin hän auttaisi tulevaa vihollistaan auttaessaan itseään, eli paremmin, vaikkakin yksi hänen vihollisistaan oli hänen apunaan toista kukistamassa.

Olli Råd lähti niin muodoin matkalle.

Pari päivää senjälkeen, kun apujoukkoja oli ehtinyt tulla ja Niilo-herra oli melkoisen sotajoukon päällikkönä, lähti hän Roslagenista ja marssi länteen Upsalaa kohti.

X.

Sovinto..

Ei kukaan kenties voinut paremmin kuin Olli Råd selittää niitä syitä, jotka olivat vaikuttaneet Eerik Akselinpoikaan ja saaneet aikaan muutoksen hänen suhteessaan Kaarlo-kuninkaaseen, -- aivan yksinkertaisesti sentähden, että hän itse oli suuressa määrässä vaikuttanut siihen, kuvailemalla herralleen kaikkia niitä vaikeuksia ja vaaroja, jotka kohtasivat sillä korkealle sovittelevalla tiellä, jota hän itsepäisesti tahtoi kulkea. Tuo uskollinen palvelija, joka tunsi herransa aina lapsuudesta saakka, ja joka ei harrastanut mitään korkeampaa kuin hänen kunniansa ja valtansa lisääntymistä, vaikutti itse asiassa hänen päätöksiinsä enemmän kuin kukaan muu. Ja Olli, joka myös paremmin kuin herransa oli oppinut tuntemaan Ruotsin kansan ja voi omanvoiton pyynnin sokaisematta nähdä ja arvostella niitä voimia, jotka liikkuivat syvissä riveissä, hän oli jo useita kuukausia ollut siinä vakaumuksessa, että Kaarlo-kuninkaan täytyi tulla takaisin. Tuo virtaus oli nyt kerran niin vahva, ettei maksanut vaivaa sitä vastustaa.

Paitsi palvelijan puhetta, veti kaksi muutakin voimaa Eerik-herran mieltä samaan suuntaan. Toinen oli hänen veljensä Iivari, kuninkaan vävy; toinen Tanskan kuningas Kristian, joka paraikaa hävittäen ahdisteli tuon mahtavan suvun linnoja ja kartanoita Skånessa ja Blekingessä. Mahdotonta oli semmoisissa oloissa väkivallalla, vasten Niilo Sturea ja Ruotsin rahvasta, anastaa itselleen Ruotsin korkeinta valtaa.

Sentähden oli hänen Ollin kautta Niilo Sturelle lähettämänsä sana täysin rehellisesti tarkoitettu, vaikka se ei tosin estänyt noita suuria ajatuksia pysymästä pohjalla, valmiina uudestaan astumaan esiin, kun paremmat päivät tulisivat, joskin niitä saataisiin kauvan odottaa.

Nopeasti läheni täydellinen häviö arkkipiispan puoluelaisia. Kolmelta puolelta, niinkuin oli sovittu, hyökkäsivät liittoutuneet. Nuo uljaat ritarit, herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja herra Iivari Gren, huomasivat lopuksi olevansa aivan piirityksissä Nysätran metsässä Enköpingin ja Upsalan välillä. Heidät voitettiin perinpohjin ja ajettiin pakoon, jolloin he itse pakenivat etelään päin ja heidän joukkonsa hajaantui.

Herra Eerik Akselinpojalla oli Niilo-herran kanssa yhtymys, jossa päätettiin, että edellinen kutsuisi viipymättä valtakunnan kokouksen Tukholmaan päättämään Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta, samalla kun Niilo puhdistaisi maan vihollisista. Sitten Eerik-herra palasi Tukholmaan.

Niilo jätti taalalais-voudin Hannes Djäknin taalalais- ja helsinglantilais-joukon kanssa valloittamaan Krister Pentinpojan (Oxenstjernan) kartanoa, Salestaa, jota tämän veli David-herra puolusti. Itse hän kulki etemmäs länteen päin rangaistakseen Fjärdhundralandin rahvasta, joka oli pitänyt arkkipiispan ja valtakunnan vihollisten puolta. Siihen kului muutamia päiviä, ja sieltä oli hän aikeissa marssia Örebrohon, kun Hannes Djäkniltä tuli viesti kutsuen häntä Salestaan.

Siellä oli David-herra kerta toisensa perästä tehnyt epätoivoisia uloshyökkäyksiä, saavuttamatta pienintäkään menestystä. Niin pieni kuin piiritysjoukko olikin, niin ei hänen kuitenkaan onnistunut murtaa sitä, ja sitä kiivaampana hehkui David-herra vihasta ja harmista. Veljensä häviö, joka jo sellaisellekin miehelle kuin David, jolla ei ollut tapana ruveta liikoja mietiskelemään, näytti aivan varmalta, mutta vielä enemmän menestys, joka oli seurannut vihattua Niilo Sturea, jonka koston hän sitä paitsi tiesi uhkaavan häntä -- kaikki tämä saattoi ritarin semmoiseen mielen häiriöön, että hän vähemmän kuin koskaan ennen saattoi punnita asemaansa ja mahdollisuutta vieläkin pitkittää taistelua. Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, ja hänen viinistä ja oluesta hämmentyneissä aivoissaan ilmestyi vähän väliä kuva totisesta ritarista, joka kerran oli ollut hänen vallassaan, vaan sitten päässyt hänen käsistään. Ja vielä enemmän vimmastutti häntä se seikka, ettei hänen ollut onnistunut päästä tähän käsiksi, niin viekkaasti kuin olikin menetellyt, esimerkiksi viime jouluna Gestriklandissa.

Mutta hänen harminsa ja vihansa eivät ensinkään häntä hyödyttäneet. Päin vastoin kävi yhä selvemmäksi, että hänen täytyi luovuttaa linna, ja niin paljon kuin se häntä suututtikin, täytyi hänen kuitenkin siihen mukautua. Hän lähetti sanan Hannes Djäknille, että tahtoi jättää linnan herra Eerik Akselinpojalle, mutta taalalaisvouti sanoi siihen ei, ja lähetti hakemaan Niilo-herraa.

Tämä saapui muutamien harvojen miesten kanssa eräänä iltana leiriin, ja saatuaan tietää asiain tilan, ratsasti hän seuraavana aamuna linnan portille ja pyysi saada puhutella herra Davidia. Aamu oli kaunis ja aurinko valaisi loisteellaan ritarin kirkasta varustusta ja mustia ja valkoisia höyheniä hänen kypäränsä töyhdössä. Vähän matkan päässä hänen takanaan seisoi Hannes Djäkn muutamien aseenkantajien ja taalalaisten kanssa.

Hetken päästä ilmaantui herra David muurille. Hän ei näyttänyt ollenkaan alakuloiselta, vaan kantoi päätään yhtä korkealla kuin ainakin, ja veristävillä silmillään katseli hän halveksien ritaria ja hänen seuruettaan. Niilon valtasi ehdottomasti halveksuminen tuota miestä kohtaan, joka oli ollut valmis niin epäritarilliseen tekoon ja nyt kuitenkin esiintyi vertaistaan kaipaavalla julkeudella. Mutta hän hillitsi itsensä ja ajatteli mielessään, kuinka hän nopeimmasti saavuttaisi tarkoituksensa.

"Minulle on sanottu, herra David", huusi hän sentähden ylös muurille, "että te olette taipuvainen sovintoon, ja sentähden olen kiiruhtanut tänne, ettemme tarpeettomasti kuluttaisi aikaamme."

"Ha-ha-ha!" nauroi David-herra, "tosin olen taipuvainen sovintoon, mutta olen sanonut tahtovani sopia asiasta toisenlaisen ritarin kanssa kuin te olette, Niilo-herra, ja minä pysyn sanassani!"

"Nyt on asia kuitenkin niin, että teidän täytyy luovuttaa Salesta minulle, tahi otan minä sen väkirynnäköllä!" huusi Niilo, välittämättä ritarin loukkaavasta puheesta.

"Ei koskaan!" huusi David-herra takaisin. "Osaan paremmin kunnioittaa kilpeäni, kuin että laskisin sen alas sellaisen pelkurin edessä kuin Niilo Sture!... Ha-ha-ha, pitäisihän teillä olla hampaat kielenne edessä, teillä, joka olette kärsinyt häväistyksen häväistyksen perästä ja samalla kulkenut narrin miekka sivullanne."

Niilo sävähti tulipunaiseksi kuullessaan tuon puheen, joka luonnollisesti osaksi tarkoitti hänen häväistystään Kaarlo-kuninkaan ensimmäisinä hallitusvuosina, jolloin todellakin suuri osa Ruotsin herroista ja miehistä piti Niilo Sturea pelkurina, koska hän ei samoin kuin monet muut tahtonut kohottaa miekkaansa kuningastaan vastaan. Osaksi tahtoi tuo häpeämätön David-herra, jos mahdollista, saattaa jalon vastustajansa varjoon oman joukkonsa edessä. Mutta se ei ollenkaan onnistunut. Niilon takana seisovat miehet hehkuivat vihasta tuota suuripuheista ritaria kohtaan.

"Vielä kerran kysyn teiltä, David Pentinpoika, tahdotteko luovuttaa minulle linnan?" kysyi Niilo, tuskin voiden enää hillitä oikeutettua vihaansa, ja kun hänen vastustajansa kasvoilta yhä selvemmin paistoi pilkan hymy, lisäsi hän: "Älkää luulko, että minä tulen käyttämään valtaani teidän yli samalla tavalla kuin te, kun vastoin kunniata ja ritaritapoja petollisesti veitte minut vankina Ekolsundiin... mutta älkää myöskään pakottako minua valloittamaan tätä linnaa väkirynnäköllä, sillä Jumalan kalliin veren kautta, minun miekkani on silloin tekevä koston työn, jota kauvan olen janonnut."

Raaka naurunhohotus kuului muurilta, herra David nosti kätensä ja silmänräpäyksen kuluttua lensi sotakirves vonkuen ilman halki ja sattui Niilo Sturen kypäriin, niin että höyhentöyhtö katkesi ja putosi maahan.

Silmänräpäyksessä seisoi Erkki Niilo Sturen rinnalla. Hän oli niiden harvojen joukossa, jotka olivat läsnä tässä kohtauksessa, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt tointua suuttumuksesta, jonka vihollisen ritarin teko nosti, oli hän temmannut itselleen jousen ja juossut esiin. Mutta hänen esimerkkinsä herätti heti muutkin toimeen, ja ainakin kymmenen jousta viritettiin opettamaan ritaritapoja pelkurille linnanpäällikölle.

Tämä hävisi kuitenkin muurin taakse, katseltuaan ja nautittuaan heitostaan, niin että nuolet lentivät hänen päänsä päällitse, mutta vinkuivat kuitenkin hänen korvissaan semmoisella äänellä, että ne hyvin panivat hänen ymmärtämään, mitä rehelliset miehet arvelivat hänen teostaan.

Niilo-herra kääntyi aivan tyynesti väkensä puoleen ja käski heidän rientää leiriin kiiruhtamaan väkeä hyökkäykseen.