Part 30

Veranleikkaaja meni, ja Ingeborg näki ihmeekseen, että talonpoika koetti tehdä tilaa haavoittuneelle ritarille niin mukavaksi kuin mahdollista. Hetken kuluttua palasi mestari.

"Kaikki on valmista", sanoi hän, "vene on rannalla ja varma soutaja... sen pyysi lautturi Matti minun sanoa."

"Hyvä!" vastasi talonpoika, mutta lisäsi iskien raukeat silmänsä veranleikkaajaan: "Nyt voitte tehdä ritarille hyvän palveluksen, mestari Luukas... Herra Niilo on kai nykyään Upsalassa."

"Herra Niilo...? Herra Niilo Sture?"

"Ei mitään tarpeettomia kysymyksiä, mestari, aika rientää, ja ritari haluaa hartaasti tavata ystäväänsä... Sentähden mene kiiruusti takaisin kaupunkiin, pyydä ritaria kiiruhtamaan, jos hän vielä haluaa vaihtaa sanan tai kaksi ystävänsä kanssa, niin kauvan kuin tämä on vielä elossa, sillä niinkuin itse olette sanonut, pitää vieläkin yhden ihmeen tapahtua, ennenkuin tämä mies milloinkaan enää istuu hevosen selässä."

Mies puhui ikäänkuin riemuiten, vaikka se tuossa synkässä metsässä kuuluikin kamalalta. Veranleikkaaja viipyi vielä. Ettei tämä ollut oikeastaan halukas palvelemaan tuota synkkää ja voimakasta talonpoikaa, sen voi Ingeborg huomata, sekä siitä vastahakoisuudesta, jota hän rantaan mennessään osotti, että niistä sanoista, jotka hän oli lausunut kaupungin viereiseltä hietaharjulla, josta he katselivat taistelua. Epäilemättä oli hänellä erikoiset tarkoituksensa. Hän oli suostuvainen kulkemaan toisen asioilla ainoastaan siinä määrin, kuin ne eivät vastustaneet hänen omia tarkoituksiaan.

"Niinkuin sanotte", lausui hän nyt talonpojan puheeseen, "näyttää pimeältä, kuinka onkaan käyvä ritariraukalle..."

"Pimeältä?" huudahti talonpoika kiivaasti. "Jumalan kalliin veren kautta, tämä ritari ei ole koskaan enää näkevä päivän valkeutta, kun tämä päivä on päättynyt!... Tietäkää se, mestari Luukas! -- ja jos nyt tahdotte tehdä ritarille sen palveluksen, jota olen teiltä hänen puolestaan pyytänyt, niin on hyvä, jollette... niin pyydän sitä joltakin toiselta; löytyneehän täällä Flottsundissa joku, joka voi ratsastaa arkkipiispan talolle tahi sinne, missä herra Niilo tänä iltana on löydettävissä, nopeammin kuin teidän hämähäkin jalkanne voivat teidät kulettaa..."

"Kummalliselta näyttää minusta kuitenkin", uskalsi veranleikkaaja väittää vastaan, "se ettemme yhtähyvin kantaneet ritaria ilman muuta kaupunkiin. Lyhempi tie olisi se ollut, kuin tämä kiertely metsän halki."

"Syö munia!" karjasi talonpoika ja näkyi tahtovan kääntää kaikki leikiksi, "mestari Luukas, te ette ajattele enempää, kuin hevonen ruokaa hakiessaan...! Jos herra Niilo olisikin hävinnyt taistelussa, niin olisimmeko silloin kantaneet ritarin vihollistensa keskelle... hä!"

"Ja jos niin onnettomasti olisi käynyt, josta Jumala varjelkoon... niin tahdotte te siis, että etsisin Niilo-herran käsiini mistä hyvänsä?"

"Niin, mestari, sitä tahdon!"

"Hm!"

Veranleikkaaja näytti arvelevan itsekseen, ja jokainen kuluva silmänräpäys lisäsi kauheasti sitä levottomuutta, joka Ingeborgia vallitsi. Hän tuskin uskalsi hengittää, siinä tuuhean kuusen takana kätkettynä seistessään. Mitä tuo tyhmännäköinen mutta samalla viekassilmäinen mies itsekseen tuumaili, siitä Ingeborg ei voinut selville päästä. Ainoastaan sen näki hän selvästi, että se oli jotakin hänelle itselleen erittäin tärkeää, sillä muussa tapauksessa ei hän silmänräpäystäkään olisi arvellut saattaa sanaa kuolevalta ritariraukalta hänen uskotulle ystävälleen.

"Hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä menen, mutta kuinka saan herra Niilon uskomaan, että tuon sanan tältä ritarilta? Niin paljon hän ei minua tunne, että lähtisi juoksemaan ainoastaan sanojeni perusteella, etenkin niin uskomattomassa asiassa, kuin tämä."

Hänen vielä puhuessaan, veti talonpoika esiin puukkonsa ja leikkasi poikki sinikeltaisen olkavyön, veti sen varovasti maassa makaavan ritarin alta ja antoi sen veranleikkaajalle.

"Kas tässä", sanoi hän, "on todistus sanoillenne, arvelen minä. Tämän olkavyön tuntee Niilo-herra hyvin, ja..."

Hän keskeytti hetkeksi, vielä kerran nopeasti miettiäkseen läpi sen suunnitelman, jonka oli varmaankin metsän läpi kulkiessaan tehnyt, sitten kun ensimmäinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, silloin kun hän näki ritarin sortuvan ylivoiman edessä, ja kun taistelun kulku jätti hänet niin turvattomana kohtalon omaksi.

"Tänne rannalle saatte tuoda Niilon", lisäsi hän sitten, "on tarpeetonta hänen tulla komeudella ja loistolla, minä tunnen herra Steenin jo vanhastaan ja tahdon hoitaa häntä oman mieleni mukaan. Täällä on Niilo-herraa vastassa luotettava mies, joka on johdattava hänet mökkiini!... Oletteko nyt ymmärtänyt minua, mestari Luukas?"

"Luulenpa ymmärtäneeni, mies hyväni!" vastasi veranleikkaaja, "Niilo-herran pitää tulla yksinään."

"Hm!" mumisi talonpoika ja lisäsi hetken mietittyään: "oli aika, jolloin olin mahtavampi, kuin nyt näyttää; kuitenkin arvelen vieläkin olevani kylliksi mahtava ollakseni teille avuksi, jos hätä teitä kerran ahdistaisi ja te tarvitsisitte ystävän kättä avuksenne. Silloin tarvitsette sanoa vain sanan Flottsundin lautturille, ja apu on tuleva. Mutta kauvempaa, kuin kaksi tuntia keskiyön jälkeen en minä odota. Jos Niilo-herra tulee senjälkeen, niin on jo myöhäistä!"

"Voi sattua niinkin, ja kiitänpä teitä lupauksestanne... Tarkoitan tietysti, ettei ritari anna odottaa itseänsä!"

Nyt vihdoinkin lähti veranleikkaaja. Talonpoika seisoi kauan ja kuunteli hänen askeleitaan, ja kun niitä ei enää voinut kuulla, katsahti hän ritariin, arveli hetken ja lähti sitten kiiruusti rantaan.

Ingeborg ei voinut vastustaa haluaan, vaan hiipi kuolonunessa makaavan ritarin luo. Tämä makasi aivan liikkumatta, mutta kiiltävän kypärin ristikon läpi kuuli hän kuitenkin raskasta hengitystä. Hän laskeutui alas ja siirsi vapisevin käsin kypäriristikon syrjään, ja siinä näki hän ritarinsa kasvot kauniimpina, niin arveli hän, kuin koskaan ennen, vaikka ne olivatkin kuolonkalpeat.

"Steen, Steen!" kuiskasi hän ja hänen katseensa ikäänkuin imeytyi kuolevan silmiin.

Voi, hän olisi tahtonut antaa henkensä, jos sillä olisi voinut pelastaa tuon rakkaan, rakkaan ritarinsa. Mutta tämä makasi jäykkänä ja kylmänä, ei yksikään lihas värähdellyt hänen kasvoissaan. Mutta Ingeborg ei tuota huomannut, vaan puhutteli häntä, ikäänkuin hän olisi kuullut hänen sanansa.

"Hyvä ystävä, joka sinua rakastaa, on luonasi, Steen!" sanoi hän, ja kyyneleet valuivat virtanaan ja ikäänkuin helmisateena lankesivat taistelijan päälle. "Ole turvassa, ole rauhassa, Jumalan äiti on auttava... niin, Jumalan äiti ja pyhä Eerik-kuningas!"

Olikohan se puiden latvojen takaa nousevan kuun leikkiä, vai tuulen huminako sai hänet näkemään sitä, mitä hän itse asiassa ei nähnyt -- mutta ritarin huulethan vetäytyivät hymyyn? Kuulikohan hän nuo sanat, jotka puhtain ja alttiiksi antavaisin rakkaus maailmassa kuiskasi, tunsikohan hän äänen, joka puhui? -- Ingeborg ei sitä tiennyt, mutta siinä jännityksessä, jossa hän oli, uskoi hän sen.

"Tännepäin Matti!... Tänä yönä on herrani arkkipiispa saava paremman saaliin, kuin hän koskaan on uneksinutkaan!"

Talonpoika sieltä nyt palasi ja kilpaa kuun säteiden kanssa pakeni Ingeborg metsän pimeyteen.

Heti sen perästä tulivat molemmat miehet paikalle, jossa ritari makasi, nostivat hänet hiljaa ylös ja kantoivat hänet alas rannalle.

"Olisi syytä minun seurata sinua, Sigge", sanoi lautturi Matti, sittenkun ritari oli laskettu veneeseen.

"Ei!" sanoi talonpoika jäykästi. "Kun ritari tulee, on sinun tehtävä, niinkuin olen sanonut... Veranleikkaaja on viekas kettu, mutta minua hän ei petä. Minä olen päättänyt nähdä tänä yönä Niilo Sturen sydänveren, ja voi, jos hän pääsee kynsistäni!"

Hän hyppäsi veneeseen, joka alkoi hiljalleen kulkea virran mukana.

Ingeborg seisoi rannalla, voimatta sillä hetkellä keksiä mitään keinoa rakastettunsa pelastamiseksi tuon kauhean miehen vallasta, jonka hän nyt tiesi olevan arkkipiispan joukkoa. Ja levottomuus ja tuska yhä vain kiihtyivät kun hän kuuli, että kaikki oli vain juonta, joka koski Niilo-herraa, ja että Steeniä käytettiin syöttinä houkuttelemaan häntä pyydykseen. Kauhea oli tuo havainto, jonka hän nyt teki. Vilunväreet kulkivat hänen ruumiissaan, ja hänen ajatuksensa silmänräpäykseksi seisattuivat näin paljon pirullista ilkeyttä huomatessaan.

Yksi asia oli hänellä selvänä ja selvisi yhä enemmän sitä myöten kun ajatukset taas pääsivät liikkeelle, -- se oli, että hänen läsnäolonsa oli ainoa mahdollisuus, joka voisi pelastaa niin hyvin herra Niilon kuin hänen oman ritarinsakin. Ja tämä ajatus valtasi hänet kokonaan, niinkuin merkki ylhäältä. Hän ikäänkuin vihki itsensä pyhään tehtävään, jonka tahtoi suorittaa, tahi sitten kuolla.

Mutta ensimäisenä ehtona oli pitää poiskiitävää venettä silmällä ja mennä yli toiselle rannalle. Mutta se ei ollut mikään helppo asia, sillä hän ei voinut kääntyä murhamiehen uskotun puoleen, ja ilman häntä ei ollut mitään mahdollisuutta mennä joen yli. Ja jokaisen kuluvan silmänräpäyksen aikana eteni vene yhä enemmän. Sen tähden päätti hän ensiksikin rantaa pitkin seurata Siggeä, ja siinä samassa häämöitti myöskin heikkona toivona löytää jokin vene kauempana, tahi pahimmassa tapauksessa huutaa Siggelle ja kutsua häntä yli viemään. Ainahan hän jostakin löytäisi syyn, joka kuuluisi murhaajasta otaksuttavalta. Ja sen enempää sillä hetkellä tuumaansa miettimättä kiiruhti hän eteenpäin, nopeana ja äänetönnä kuin kedon poikki kulkeva kuun varjo.

Mutta tuo takaa-ajo olikin paljon vaikeampaa, kuin Ingeborg aluksi oli kuvitellutkaan, ja tavallisten olosuhteiden vallitessa olisi hän karkoittanut mielestään aivan mahdottomana jokaisen ajatuksenkin kulkea tuon matkan samassa ajassa kuin nyt. Mutta hänen rakkautensa antoi hänelle voimia, olosuhteetkin tulivat hänen liittolaisikseen, kun näet soutajalla oli erityiset syynsä kulkea niin huomaamatta ja niin vähällä melulla kuin mahdollista. Sentähden pysytteli hän aivan rannalla, jossa oli varjoa, ja souti aivan hitaasti. Kuitenkin oli hän saanut niin suuren ennakon, että vene vähän väliä lahdelmien kohdilla katosi Ingeborgin näkyvistä. Hän ponnisti kaikki voimansa päästäkseen vähän lähemmäksi, mutta se ei tahtonut onnistua.

Kenties oli tässäkin, niinkuin usein tapahtuu, hänen onnensa juuri siinä, jota hän piti onnettomuutena. Sillä hetken soutamisen perästä lähestyi vene sitä rantaa, jolla hän oli, ja hän näki soutajan nousevan ylös rantatöyryä ja katoavan maalle päin. Hän kiiruhti esiin niin varovaisesti kuin mahdollista, mutta juuri kuin hän oli menemäisillään veneen luo, kuuli hän askeleita, jotka lähestyivät vastaiselta puolelta, ja hänen täytyi nopeasti piiloittautua muutaman pensaan taakse.

Se oli arkkipiispan kätyri, joka tuli takaisin mukanaan eräs mies, ja he nostivat ritarin veneestä ja läksivät viemään häntä maalle päin.

Polku kulki läpi tiheän metsän, jossa oli aivan pimeä, ainoastaan tähdet katselivat ylhäältä siniseltä taivaalta, ja tuuli humisi niin juhlallisesti puiden latvoissa, ikäänkuin olisi se vaikeroinut yhdessä tuon neitsyeellisen sydämen kanssa sitä kauheaa tekoa, jota täällä valmistettiin.

Hetken kulettuaan seisahtuivat miehet erään aivan pienen mökin eteen. Kun he olivat kantaneet ritarin sisään, poistui toinen heistä. Hän kulki aivan sen puun sivutse, jonka takana Ingeborg seisoi, ja jos hän olisi huomannut tämän, olisi varmaankin Ingeborgin viimeinen hetki lyönyt, eikä Niilo ja Steen olisi voineet pelastua siitä kuolemasta, joka heitä uhkasi. Tämä ajatus sai veren hyytymään tyttöraukan suonissa. Mutta hän pysyi aivan tyyneenä. Joskin hänen sielunvoimansa olivat tänä päivänä olleet kovan ponnistuksen alaisina, niin oli kaikki kuitenkin kulkenut asteettain. Vasaraniskut, jotka pingoittivat teräksen mahdollisimman suurimpaan joustavuuteen seurasivat tosin heti toistensa perästä; mutta eivät toki iskeneet kaikki yhdellä haavaa. Hänellä oli ollut aikaa tehdä päätöksensä, ja hän pysyi siinä lujana, hän tahtoi pelastaa tahi kuolla.

Mutta hänellä oli kaksi pelastettavaa, ja hän ymmärsi heti, että yhtä vaarallista kuin oli ennen aikaansa ilmoittautua tuolle tuvassa olevalle kovasydämiselle ja tunnottomalle miehelle, joka varmasti toimi herransa puolesta, yhtä tarpeellista oli ensiksi odottaa herra Niiloa. Sillä muuten uskotella jonkun inhimillisen olennon eksyvän tälle puolen metsää yön kuluessa, sen ymmärsi hän helposti hulluksi ajatukseksi, jonka hän hylkäsi yhtä nopeasti kuin sen, että herra Niilo tulisi kylliksi suuren miesjoukon kanssa pelastaakseen sekä itsensä että Steenin. Sen oli tuo viekas arkkipiispan kätyri hyvin lasketuilla tuumillaan kokonaan ehkäissyt. Sillä veranleikkaajalla oli tietysti sama luulo, kuin Ingeborgilla oli ollut koko ajan, nimittäin, että Niilo Sturea oli etsittävä jostakin toiselta puolen Fyrisjokea.

Tuvassa tehtiin hetken kuluttua tulta. Ingeborg hiipi esiin, niin lähelle kuin hän voi, takapuolelle rakennusta, jonka turvekattoon täällä liittyi puita kasvava ruohovalli. Räppänä oli niinkuin tavallista katolla, ja hän kurkisti varovaisesti alas, pitäen kiinni erään vieressä kasvavan suuren puun oksasta. Mutta hän näki sieltä alhaalta ainoastaan tuon suurikasvuisen miehen talonpoikaispuvussa. Tämä istui juuri tulen ääressä ja piti kädessään suurta sotakirvestä, jonka kiiltävässä terässä kuvastui loimuavat liekit, ikäänkuin olisi se itse ollut tulessa ja tarvitsisi kastella palavaa kieltään veressä.

Haavoittunutta ritaria ei hän ollenkaan nähnyt. Hän makasi liian paljon vastaisella sivulla, mutta hänen haarniskansa oli riisuttu ja seisoi vähän matkaa tulesta kypärin vieressä, jonka höyhentöyhtö kimalteli sinikeltaisena ja synnytti neidon mielessä koko armeijan ajatuksia neiti Päivänsäteestä, neiti Briitasta ja siitä surusta, joka tätä kohtaisi, kun hän saisi tiedon ritarin kuolemasta.

"Ingeborg!" kuului silloin ääni, ja hän vavahti, niin että vähältä oli päästää irti oksan, josta hän piteli.

Kuka lausui hänen nimensä? Oliko metsässä tähän aikaan vieläkin joku, ja oliko tämä ystävä vai vihollinen? Koko hänen rohkeutensa horjui ja oli katoamaisillaan. Niin kovasti säikähti hän kuullessaan nimeään täällä mainittavan, ja kuitenkin oli ääni niin heikko, että oli kuin olisi hän omien mietteidensä antanut itseään pettää.

Mutta vielä kerran lausuttiin hänen nimensä ja nyt alkoi häntä pyörryttää niin, että tuho oli tulla. Nyt kuuli hän, että ääni, joka kuiskasi hänen nimeänsä, tuli alhaalta tuvasta. Siis ritari, hänen oma Steeninsä näki hänet kuumehoureissa edessään, ja hänestä näytti yhtäkkiä, että savu, joka kierteli ylös räppänän kautta ja sitten joutui tuulen vietäväksi, muuttui kohisevaksi koskeksi, ja että ahti istui tuolla alhaalla soittaen kultakanneltaan, laulaen lemmestä ja houkutellen ihmeellisellä voimalla häntä syvyyteen.

"Tässä, tässä, Ingeborg", puheli taas tuo rakas ääni, "tuon sinulle neiti Päivänsäteen... nyt saat lopun laulusta... enkö ole rakkautesi arvoinen?... Sinun värejäsi olen kantanut... niitä olen kantava koko elämäni halki... kiitos. Ingeborg, se vyö, jonka minulle annoit, on seuraava minua kuoloon saakka..."

Tuo oli Ingeborgin korvissa laulua, joka olisi voinut houkutella hänet vaikka kuolemaan. Hän oli jo valmis kiiruhtamaan alas ja heittäytymään rakastetun ritarin rinnalle. Mutta silloin kohosi tuo kauhea mies tulen äärestä ja peitti varjoon Ingeborgin taivaan ja unelman, pyörtymys katosi, ja hänen päämääränsä oli taas kirkkaana hänen edessään.

Mutta ritariin ei miehen nouseminen vaikuttanut niinkuin Ingeborgiin. Hän jatkoi katkonaisella äänellä ja pitkillä pysähdyksillä, sekoittaen houretta todellisuuteen.

"Minä tiedän, että sinä olet luonani, Ingeborg... sinä sydämeni valittu, minä kuulin sinun kuiskaavan nimeäni..."

Arkkipiispan kätyri katsahti sinne, missä tuo kuolon houreissa oleva ritari makasi, ja hänen muotonsa oli katkera ja julma. Hän tarkasteli ympärilleen kaikille puolille. Ritarin sanat saivat hänet nähtävästi aavistamaan pahaa. Hän sysäsi voimakkaasti kirveen vartta lattiaan.

"Nyt eteenpäin, eteenpäin, Kaarlo-kuninkaan miehet!" kuului silloin ritarin huuto, "eteenpäin, eteenpäin, meillä on ne käsissämme, voitto on meidän!"

Silloin hymyili murhaaja pilkallisesti ja istuutui taas, niinkuin näytti täydellisesti tyyntyneenä kaikesta levottomuudesta, että kutsumattomia todistajia olisi läsnä katselemassa hänen töitänsä. Mutta Ingeborgille oli miehen läsnäolo ja käytös välttämättömänä ja terveellisenä vastapainona hänen sydämensä kehoitukselle unohtaa kaikki ja kiiruhtaa Steenin rinnalle.

Ja yö tuli yhä pimeämmäksi, ja tähdet loistivat yhä kirkkaampina. Vähitellen tuli tupa aivan hiljaiseksi, ja kuta enemmän Ingeborg ehti vapautua noista hyväilevistä kahleista, joihin hourailevan ritarin sanat ja varmuus siitä että hän oli tämän rakkauden esineenä uhkasivat sitoa hänen tahtonsa ja toimintavapautensa, sitä lujemmaksi juurtui hänessä päätös täyttää tehtävänsä. Hän tunsi silloin itsessään voiman, jota hän ei voinut selittää, hän tunsi itsensä onnelliseksi keskellä onnettomuuttaan ja hän katseli ihastuksella sitä kuolemaa, joka ainaiseksi yhdistäisi hänet rakastettunsa kanssa.

Hän laskeutui varovaisesti alas tuvan katolta ja hiipi pois polkua myöten sinne päin, mistä pian Niilo Sture oli tuleva. Aika joutui. Oli jo keskiyö ja kahden tunnin kuluessa oli kaikki tehty.

Yön hämärässä joutui hän sillä välin toiselle polulle, kuin hän oli kulkenut seuratessaan murhaajia, ja ennenkuin hän oli voinut aavistaakaan sen käsityksen mukaan, jonka hän oli saanut metsän ja tuvan asemasta, näki hän suuremman järven leviävän edessään. Se oli Ekoln, se vuono, johon Fyris-joki laskee, ja kaukana juuri silmän kantamana päässä näki hän erään veneen hiljaa liukuvan eteenpäin ja hänen mielestään sitä rantaa kohden, jolla hän seisoi. Oliko tuleva Niilo Sture tahi joku muu, sitä ei hänellä ollut aikaa ajatella. Mutta mikä etenkin sai hänet kiiruhtamaan takaisin, oli ajatus, että hän oli joutunut eksyksiin metsässä, ja niinkuin pelästynyt lintu kiiruhti hän etsimään tuota pientä mökkiä.

Se oli itse asiassa paljon helpompaa kuin hän kuohuvassa mielikuvituksessaan oli otaksunut. Hän ei ollut kulkenut monta askelta, ennenkun tornista puiden välistä eroitti nousevan savun. Juurikuin hän oli menemäisillään sille polulle, josta alkujaan oli eronnut, huomasi hän arkkipiispan kätyrin tapparaansa nojaten hiljaa kulkevan eteenpäin, tähystellen ja kuunnellen sitä tai niitä, joita hän odotti. Mutta kun ei ketään kuulunut, jatkoi hän kulkuaan, alussa hitaasti, sitten yhä reippaammin.

Niin saapui hän rannalle, jonne oli jättänyt veneensä.

Siellä pysähtyi hän taas ja kuunteli tarkkaan, ja niin varma oli hän siitä, ettei kukaan vieras seurannut hänen jälkiään, niin kokonaan oli hän sen huumauksen vallassa, jonka sai aikaan toivo hyvin toimitetusta tehtävästä, ettei hän olisi huomannut tuota kevytjalkaista neitoa, joka ei laskenut häntä näkyvistään, vaikkakin tämä tahtomattaan jollakin varomattomuudella olisi aikaansaanut häiriötä hänen ajatusjuoksussaan.

Hiljaiset aironvedot keskeyttivät äkkiä hänen odotuksensa ja hetken kuluttua näkyi eräs pää rantatöyryn yli.

"Aika joutuu", sanoi arkkipiispan kätyri, "mitä uutisia on sinulla?"

"Hitto vieköön, Niilo-herra on lähtenyt Upsalasta ja marssii itäänpäin!"

"Tiedustelematta ollenkaan herra Steeniä?"

"Niin!"

Kauhea kirous pääsi tuon toivossaan pettyneen miehen huulilta.

"Odota minua täällä, se on pian tehty!" huusi hän soutajalle, jonka pää taas katosi; ja niin lähti hän kiiruusti takaisin metsään.

Voimatta aavistaa, mitä nyt tulisi tapahtumaan, mutta ikäänkuin tuntien, että oli hetki käsissä, jolloin hän tarvitsisi kaiken sielunvoimansa täyttääkseen aikeensa, seurasi Ingeborg miestä, ja hän oli niin tyyni lujassa päätöksessään uskaltaa kaikki, että hän tällä hetkellä siinä suhteessa oli väkevämpi muutoin ylivoimaista vihollistaan.

Äkkiä pysähtyi mies. Ingeborg ei tiennyt, oliko hän saanut jonkin uuden ajatuksen tahi unohtanut jonkun kysymyksen, jonka hänen olisi pitänyt tehdä soutajalle, mutta hän käytti hyväkseen tilaisuutta aivan huomaamattomasti mennäkseen hänen ohitsensa, ja ennenkuin mies oli vielä lähtenyt liikkeelle, oli Ingeborg ehtinyt tuvalle, jonka oven hän aukaisi ja syöksyi sisään.

Siellä oli tuli sammunut, niin että huoneessa oli puolipimeätä. Ainoastaan hiilloksesta tuhkan alta levisi epämääräinen hämäryys, niin että juuri paraiksi voi nähdä kurjan vuoteen, jossa ritari makasi.

Ingeborg lankesi polvilleen hänen viereensä ja painoi suutelon alasriippuvalle kädelle.

Nyt aukeni ovi, ja arkkipiispan kätyri astui sisään tappara kädessään. Hänen käyntinsä oli tyynempää, kuin hänen lähtiessään veneen luota. Siitä päättäen oli hän huomannut, ettei tässä ollenkaan ollut kiirettä, vaikka hän muuten ei ollutkaan muuttanut päätöstään, jonka hän oli tehnyt saatuaan tietää, että Niilo-herra oli päässyt hänen käsistään.

"Mutta varma on", sanoi hän itsekseen aivan kovaan astuessaan sisään, "että viisas kalastaja heittää mereen sen syötin, jota hauki hylkii... Niin tapahtukoon nytkin. Steen-herra on hyödyllisempi kuolleena kuin elävänä!"

Näin sanoen astui hän ritarin vuoteelle. Hämärä ja hänen täydellinen varmuutensa siitä, että hän oli yksinään, estivät häntä näkemästä mustapukuista asepoikaa, joka oli polvillaan ritarin vieressä.

Äänetönnä ja päättäväisesti kohotti hän tapparansa iskuun. Kirkas terä välähteli jo punaisena hiilloksen hohteessa.

Mutta yhtä päättäväisesti ja yhtä äänetönnä nousi neito jäntevänä ja lujana puhtaassa ja hyvässä aikeessaan. Oli ikäänkuin varjo olisi lattialta kohonnut, ikäänkuin henki olisi ilmestynyt suojelemaan tuota avutonta ritaria.

Samassa silmänräpäyksessä laski vene, jonka Ingeborg äsken oli nähnyt kaukana vuonolla, maalle lähellä sitä paikkaa, jolla hän silloin oli ollut, ja mitättömän näköinen, vähän kumaraharteinen mies nousi siitä ja poistui metsään.

IX.

Hyvästi.

Taistelu oli tauonnut ja Niilo Sturen joukot olivat vetäytyneet takaisin Upsalan läpi länteen päin. Hän ei ollut voittanut. Hänen väkensä oli, niinkuin tuo ylpeä ritari, herra Eerik Kaarlonpoika, oli lausunut ennen taistelun alkua Eerik Niilonpojalle (Oxenstjernalle), "sysimiehiä", s.o. nuorta, harjaantumatonta väkeä noista monista mökeistä ja vaskikaivoksista Taalainmaassa, ja kukaan ei uskaltanut toivoakaan, että nämä voittaisivat ritarin harjaantuneet joukot, joita vihollisarmeija pää-asiassa oli. Mutta siltä eivät sysimiehet olleet tappiollekaan joutuneet. Niilo herralla oli täysi syy olla tyytyväinen päiväänsä. Tuo nuori väki oli suorittanut oppinäytteensä ja kestänyt koetuksen. Päivän taistelusta ei ollenkaan ollut seurauksena pelko tahi toivottomuus, vaan päinvastoin yhä suuremmaksi kiihtynyt halu käyttää sitä oppia, joka oli saatu uudessa koetuksessa, hyväksi, eikä löytynyt yhtään miestä, jolla ei ollut lujaa luottamusta silloin jakaa yhtä hyviä ja parempiakin iskuja.

Että vastustajienkin oli täytynyt kestää paljon kovempi kamppailu, kuin he olivat odottaneet, sitä todisti se seikka, etteivät he seuranneet väistyviä sturelaisia perästä kaupunkiin, vaan jäivät ulkopuolelle. Niilo-herra voi sentähden tyyneesti järjestää peräytymismatkansa, ja neuvoteltuaan arkkipiispan talossa lähimpien miestensä kanssa, oli hän päättänyt vetäytyä itäänpäin Roslageniin, jossa hän tiesi saavansa lisäjoukkoja.

Aivan odottamatta oli iltapuolella luotettava ja kokenut Brodde saapunut Vesteråsista ja ottanut osaa neuvotteluun. Hänellä oli ollut keskustelu Julitan kentällä voittaneen Iivari Akselinpojan kanssa, ja tämän keskustelun sisältö oli niin tärkeä, että hän oli katsonut välttämättömäksi heti ilmoittaa se Niilo-herralle, jätettyään ensin Vesteråsin linnan, jossa Briita-rouva lastensa kanssa oleksi, luotettaviin käsiin. Brodde oli kovasti kehoittanut marssimaan Roslageniin ja sieltä suoraan sitten Tukholmaan.