Part 29

"En ole odottanut kohtausta heidän kanssaan", lausui hän, "enkä ole varustautunut sellaiseen taisteluun, mutta saakoot nuo jalot herrat tahtonsa täytetyksi... Käske puhaltaa asentoon, Erkki, ja sano Steen-herralle, että hän tulisi minun luokseni."

Erkki lähti, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin torvet ja rummut ilmoittivat nukkuvalle kaupungille, että jotakin oli tekeillä. Herra Steen saapui kohta ja hämmästyksellä kuuli vihollisen odottamattomasta marssista Upsalaa vastaan.

"Mikä on sinun ajatuksesi", kysyi hän, "asetummeko vastaan, vai emme?"

"Meidän täytyy taistella!" vastasi Niilo.

"Ajattele kuitenkin tuota nuorta, harjaantumatonta väkeä...!"

"Vaara onnettomasta taistelusta on pienempi, Steen, kuin jos häpeällä pakenemme... meidän täytyy käydä Jumalan nimeen, ja minä luotan sinuun, jos minun aikani olisi tullut."

Steen ojensi kätensä vastaukseksi.

Sillä välin kokoontuivat armeijassa olevat vuorimiehet arkkipiispan talolle ja tulivat Niilo-herran luo, joka tervehti heitä lämpimästi ja kertoi, mitä oli odotettavissa. Nuo koetellut miehet näyttivät ottavan asian aivan tyyneesti vastaan, ainoastaan eräs heistä virkkoi, että olisi ollut hyvä, jos kotona olevat olisivat ehtineet mukaan, silloin olisi tehty leikistä loppu yhdellä kertaa.

Samalla kun tästä keskusteltiin, astui asepoika huoneeseen ilmoittaen, että eräs Briita Steenintyttären palvelija halusi puhutella herra Niiloa, ja kun tämä antoi siihen suostumuksensa, tuotiin Briita-rouvan palvelija sisään.

Hän pyysi rouvansa puolesta lujaa suojelusväkeä hänelle, matkustaakseen Upsalan kautta pohjoiseen päin Örbyhyn, jossa hän kohtaisi miehensä, herra Kustaa Kaarlonpojan. Oli luonnollista, että Niilo mielellään olisi tahtonut täyttää tuon ylhäisen rouvan pyynnön, niin vaikeata kuin hänestä olikin kadottaa pienintäkään määrää miehistään, jotka kaikki tarvittiin kohta alkavassa taistelussa. Steen, hyvin huomaten tämän ja mielellään tahtoen käyttää tilaisuutta tavatakseen äitiänsä, lausui silloin katsovansa parhaimmaksi, että hänen äitinsä jäisi kaupunkiin turvaan, siksi kun taistelu olisi suoritettu, ja tämän -- siitä oli hän vakuutettu -- tulisi hän itsekin pitämään parempana, kun saisi tietää, millä kannalla asiat olivat. Ja hän seurasi palvelijaa äitinsä kortteeriin.

Rouva Briita Steenintytär oli myöhään edellisenä iltana tullut merta myöten kaupunkiin, mukanaan Briita Turentytär ja Ingeborg. Herra Eerik oli seurueineen noussut vähän etelämpänä maalle, koska hänellä oli kiire tavata Niilo-herraa, ja täydellinen tyyneys, joka vallitsi, teki sen, että venheet aivan hitaasti kulkivat eteenpäin. Kun he viimeinkin joutuivat maalle ja nousivat kaupunkiin, piti Briita-rouva aikaa liian myöhäisenä lähettääkseen sanaa Niilo-herralle. Eikä hän tahtonut häiritä poikaansakaan, vaan päätti odottaa aamua.

Hän oli neiti Briitan kanssa eräässä sisähuoneessa, kun Ingeborg, joka ulommaisessa seisoi ikkunan ääressä, äkkiä jätti sen ja kiiruhti ulos. Rouva Briita aikoi juuri kysyä, mikä nyt oli hätänä, kun ovi aukeni ja hänen poikansa astui kynnyksen yli.

Vanha rouva löi kätensä yhteen ja ilo ja ylpeys elähyttivät samalla kertaa hänen kasvonpiirteitään, kun hän näki tuon komean ritarin, joka seisoi siinä täydessä sota-asussa sinikeltainen vyö olkapäiden yli. Kypärissä heilui suuri höyhentöyhtö, myöskin sinikeltainen.

Neiti Briita Turentytär punastui kuin ruusu, mutta katsoi sitten niin voitonriemuisena ylös ritariinsa. Nuo värit, mitä muuta merkitsivät ne, kuin että hänen rakkautensa pii ritarin onni.

"Jumala siunatkoon sinua, poikani", sanoi Briita-rouva ja kiiruhti sulkemaan hänet syliinsä, jonka jälkeen hän nauraen lisäsi osoittaen samalla vyöhön, "arvelenpa noiden värien lumonneen sinut, Steen, koska kannat niitä kypärissäsi."

"Niin", vastasi Steen, "olette oikeassa, äiti rakas, ne ovat lumonneet minut, ne muistuttavat minua auringostani ja taivaastani, niiden puolesta tahdon elää ja kuolla."

Ja Briita-neidin posket lensivät kahta punaisemmiksi ja hänen hymynsä tuli kahta suloisemmaksi. Herra Steen astui esiin ja tarttui hänen käteensä, ja myöskin hänen silmänsä loistivat ja huulensa hymyilivät.

"Te olette varttunut kukoistuksessanne, kaunis neito, siitä kuin viimeksi näimme toisemme...!"

"Se tapahtui Nyköpingin häissä", keskeytti Briita-neiti reippaasti.

Ja samassa puristi Steen lujasti hänen kättään. Vieressä olevan huoneen oven takana seisoi Ingeborg ja näki ja kuuli kaikki, kuten hän luuli. Ja hänen poskensa olivat niin vaaleat, kuin olisivat ne äsken sataneen lumen peitossa, ja hänen povensa kohoili niin levottomana, kuin olisi elämän kovin myrsky siellä tanssinut kuolontanssiaan. Mutta hän ei nähnyt, että ritarin posket myöskin kalpenivat ja tulivat lumivalkoisiksi, kun tuo kaunis neito mainitsi Nyköpingin häitä. Ingeborg kuuli vain hänen vielä kerran sanovan, ja hänestä tuntui, että hän huokasi samalla:

"Niin, keltainen väri ja sininen, ne tulevat seuraamaan minua elämäni loppuun saakka!"

Ja mitä hän kuuli ja mitä hän näki -- se oli kuitenkin kylliksi todistamaan hänelle hänen kauniin unensa turhuutta. Siinä seisoi tuo onnellinen, ylpeä voitonhymy punahuulillaan; tuo jolla todella oli ritarin rakkaus omanaan. Ja elämän taulu, joka muinoin hänelle hymyili ihanimmassa väriloistossaan, oli ikäänkuin vaihdettu. Kaikki oli autiota, mustaa, pakkasta. Veri jäätyi hänen suonissaan, hänen ruumiinsa vavahti, hän seisoi ikäänkuin avatussa haudassaan.

Silloin kuului taas torven toitotus ja rummun pärrytys kaupungilta. Parvi jalkaväkeä marssi ohitse.

Ja ritari sinikeltaisine sotavöineen syleili äitiään, puristi rakastettunsa kättä ja kiiruhti pois.

Alhaalla kadulla seisoi hänen sotahevosensa. Kuinka kaunis, kuinka uljas olikaan tuo nuori ritari, kun hän viskautui satulaan ja vielä kerran tervehtien ikkunaan lähti laukkaamaan.

Mutta äkkiä hän pysähtyy. Tuon tulisen eläimen täytyy kääntyä takaisin. Ingeborg vetäytyi säikähtyneenä takaisin. Ritari pysähtyi juuri sen ikkunan alle, jonka luona hän äsken oli seisonut ja katsellut ritaria, jonka kasvonpiirteet ilmaisivat nyt mitä kiivainta sisällistä liikutusta. Mutta ovi avattiin, ja neiti Briita syöksyi sisään suoraan ikkunan luo sekä viittasi kädellään ritarille hyvästiksi.

Taas toitottivat torvet ja nyt ratsasti ritari todellakin pois.

"Hän on ritari, hän", sanoi neiti Briita, "niin ihan minun mieleiseni, eikös hän ole, Ingeborg?"

Ingeborg voi tuskin pidättää kyyneleitä, mutta hän pakoitti itsensä vastaamaan, ja tuo iloinen neito, jolla muutoinkaan ei ollut monta ajatusta vaihettaa sen kanssa, jota hän piti voitettuna kilpailijattarena, läksi ihastuksensa yltäkylläisyydessä huoneesta.

Nyt marssi joukko joukon perästä ikkunan ohi katua pitkin, ja etäältä kuului viereisillä kaduilla ratsastavien huovijoukkojen kavioiden kapsetta. Ja sotamusiikin pauhu laajensi ajatuspiiriä, niin että kävi ahtaaksi siellä sisässä matalassa huoneessa. Seinät ikäänkuin puristuivat kokoon ja näyttivät tahtovan pusertua yhteen tuon surevan, mutta suruissaan ihanan neidon ympärille.

Äkkiä säpsähti hän ja syöksyi ylös. Rohkea ajatus syntyi hänessä. Hän katsoi päättäväisesti ympärilleen.

Huoneessa riippui erilaisia vaatteita, jotka kuuluivat Eerik-herran asepojille, jotka herransa käskystä vielä jäivät kaupunkiin Briita-rouvan luo, sittenkuin hänen itsensä oli täytynyt lähteä takaisin Tukholmaan. Ingeborg tarkasteli noita pukuja. Ja äkkiä otti hän alas yhden ja pukeutui siihen, painoi lakin päähänsä ja kiiruhti ulos.

Hän seisoi hetken epätietoisena, minne kääntyisi, mutta sitten lähti hän kulkemaan eteenpäin sille hiekkaharjulle, jolle Kustaa Vaasa sittemmin rakensi Upsalan linnan, ja josta hänellä oli laaja näköala allansa olevan kentän yli. Siellä täällä kasvoi muutamia pensaita, ja erään sellaisen luonnollisen suojan taakse hän asettautui.

Vihollisten armeija, joka oli paljon lukuisampi ja voimakkaampi kuin Niilo Sturen, oli jo tulossa. Ensimmäisinä tulivat ratsumiehet pitkässä rivissä, ja kun aurinko paistoi noille kiiltäville haarniskoille, näytti kuin olisi hopeainen virta vierinyt kentän yli. Heidän takanaan seurasi talonpoikaisjoukko, jonka arkkipiispan puoluelaiset olivat onnistuneet saamaan mukaansa, ja keihäät kulkivat kuin liikkuva metsä heti hopea-virran perässä. Kaikki tuo siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin. Voi selvästi eroittaa nuo uljaat ritarit Vasa- ja Oxenstjerna-kilvillä, kun he ratsastivat ratsujoukon edessä, yksi kullakin sivustalla. Erittäinkin huomattiin herra Eerik Kaarlonpoika ylväästä käytöksestään ja taistelija-muodostaan.

Mutta nyt tuli näkyviin Niilo Sturen talonpoikais-armeija. Pitkä rivi keihäänkärkiä kiemurteli esiin, ja jouduttuaan rintamaan alkoi se hiljaa liikkua eteenpäin. Etunenässä ratsasti korkeakasvuinen ritari, jonka höyhentupsu oli musta ja valkoinen. Se oli herra Niilo Sture itse, ainoastaan muutamain ratsastajien ympäröimänä. Ja nyt tuli heti eloa hiljaa eteenpäin kulkevaan vihollisarmeijaan. Herra Eerik Kaarlonpoika heilutti miekkaansa; se loisti kuin päivänsäde hänen kädessään, ja nyt alkoi ratina ja töminä ratsurivin hyökätessä. Näytti kuin suuri meri olisi heittänyt mahtavan aallon maan yli. Se vyöryi eteenpäin tuulenpuuskana, leveänä ja joustavana, ja joka silmänräpäys odotti näkevänsä vaahdon pursuavan esiin, vaikka tosin veripunaisena valkoisen asemasta.

Silloin kajahtivat äkkiä torventoitotukset Niilo Sturen talonpoikaisjoukon takaa, ja sinikeltaisella sotavyöllä varustettu ritari syöksyi esiin ratsujoukon kanssa. Hän pyörähti hyvin järjestetyssä liikkeessä jalkaväen sivustan ympäri, hajoitti joukkonsa rivistöksi, nopeasti mutta tyynesti ja varmasti, ikäänkuin ojennettu käsivarsi puristaa kokoon lihaksiaan voimakkaaseen lyöntiin, ja sitten soittivat torvet taas hyökkäykseen.

On sanottu, että Vasa-kilven ritari tuon nähdessään pidätti hevostaan, ja että koko vihollis-armeija oli hetken aivan liikkumatta, ikäänkuin olisi Niilo Sturen ratsujoukko noussut maasta ja saattanut viholliset kauhun valtaan. Nähtiin Vasa-ritarin nopeasti kiiruhtavan Oxenstjerna-ritarin luo. Mutta silmänräpäyksen kuluttua puhallettiin hyökkäykseen, myöskin heidän puoleltaan, ja melskeellä ja pauhulla syöksyivät ratsujoukot toisiaan vastaan.

Ingeborg voi tuskin hengittää siinä seisoessaan ja katsoessaan tuota kauheaa ja kuitenkin viehättävää näkyä. Hänen silmänsä seurasivat muuttumattomalla tarkkaavaisuudella sinikeltaista höyhentöyhtöä, joka vähän väliä joutui säkenöivien säiläin peittoon. Se oli jännittävä kilpataistelu, jossa ei hän eikä kukaan muukaan kaunis neito ollut jakava voittajan palkintoa, vaan Ruotsin kansa, jolla myöskin samalla oli taistelun tuomio huostassaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja hartaampaa rukousta on tuskin ollut, kuin nyt hänen rukouksensa Ruotsin puolesta taistelevain onneksi ja menestykseksi.

Pian sen jälkeen kohtasivat myöskin jalkaväet toisensa ja sotahuudot kohosivat pilviin.

Äkkiä peittivät häneltä näköalan kaksi miestä, jotka tulivat käyden ja asettuivat vähän matkaa sen suojan eteen, jonka takana Ingeborg seisoi piilossa. Toinen oli mustiin puettu, toinen kantoi talonpoikais-pukua. Edellinen oli ylenpaltisesti laiha, ja hänellä oli synkät, vaaleankeltaiset kasvot; jälkimmäisen katse oli kavala ja vaaniva, mutta hän oli olennoltaan ja käytökseltään sotilaan tapainen.

He keskustelivat hartaasti keskenään, mutta Ingeborg ei kiintynyt alussa siihen, ennenkuin hänen korviinsa kuului Sturen nimi. Silloin ajatukset poistuivat kaukaisen taistelun melskeestä, ja hän alkoi ilman muuta tarkkaavasti kuunnella mitä noilla miehillä olisi sanomista.

"Vähän tunnemme toisiamme", sanoi mies talonpoikaispuvussa, "mutta ne, joilla on samat vihamiehet, tavallisesti tulevat helposti hyviksi tovereiksi."

Laiha mies nyökkäsi siihen äänettömän myöntymyksensä.

"Jos sinun työsi tarvitsee hyvää kättä", jatkoi talonpoika, "niin voit luottaa minuun!"

"Sellaista voisi tapahtua!" vastasi mustiin puettu. "Ja lahjoilla ja vastalahjoilla kestää ystävyys kauvimmin... Mikä on sinun ammattisi?"

"Olen veranleikkaaja... mestari Luukas on nimeni, ja oli minulla eilen onni päästä tuon ritarin puheille, tuon, jolla on värinään musta ja valkoinen... arvelempa, että mitä minulla oli sanomista, oli jonkin arvoista noin ystäväin kesken."

Talonpoika silmäili tutkivasti ja läpitunkevasti tuota hoikkaa miestä, joka puhui niin nöyrästi ja kokonaisuudessaan näytti niin yksinkertaiselta, vaikka hänen katseensa tuntui luonostaan olevan terävä kuin tikarin kärki. Tutkisteleminen näytti tuottavan jotakin tyydytystä, joko sitten on niin, että yhtäläisillä luonteilla on sisällinen sukulaisuus, joka heti ja ikäänkuin vaistomaisesti saattaa heidät tuntemaan toistensa arvon ja todellisen arvokkaisuuden, tahi sitten oli puhujan kasvoissa joku piirre, joka ei alistunut otetun ja muutoin hyvästi teeskennellyn yksinkertaisuuden alle, ja siten juorusi sen, minkä piti olla salassa. Hymy levisi talonpojan huulille, kun hän sanoi:

"Seis, mestari Luukas, koskapa sen pitää nyt niin olla, mutta muutoin luulen, ettemme tänään ensi kertaa näe toisiamme... no, no, nimi voi olla samanlainen kuin pukukin, kun muutetaan virkaa, muutetaan nuttukin, se nyt on semmoinen asia, joka ei koske minuun... Mutta ellen ole nähnyt teidän seuraavan rouva Briitaa Hammarstadissa hänen aseenkantajanaan, niin en paljon tahdo antaa terävistä silmistäni. Hei, vanha poika, elä ole tuosta pahoillasi... täällä odottaa meitä työ, jossa toinen voi tulla avuksi hyvälle ystävälleen!"

"Kaikkein pyhimysten nimessä, kuinka jumalattomasti te puhutte, hyvä mies", virkkoi veranleikkaaja ja näytti olevan kovin hädissänsä, "en ole eläissäni käsissäni pidellyt muuta kuin saksia ja partaveistä... en, pyhimysten nimessä, en ole... Mutta siinä olette oikeassa, että täällä odottaa työ, ainakin minua..."

Talonpoika mumisi jotakin partaansa ja katsoi kavalasti veranleikkaajaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kyllä nyt olet kynsissäni, sinä vanha kettu, niin paljon kuin yritätkin kiekkua!" Ääneensä lausui hän:

"Miehen muoto voi pettää, siinä olette oikeassa, mestari Luukas... ja minä, joka olen pannut merkille tuon mustan-valkoisen tuolla, minä en voi teitä vahingoittaa, jos sanon hänelle, kenen luulen teidän olevan... se on hyvä, mestari, hyvin hyvä!"

Mestari Luukas rykäsi, nähtävästi hämillään, ja hänen nöyrästä liehakoivasta hymyilystään, kun hän vastasi tuohon puheeseen, voi niin teräväsilmäinen tarkastelija ja ihmistuntija, kuin talonpoika näytti olevan, hyvästi huomata että tuo itsensä ilmaissut puuhasi poistua vaarasta tahi tahtoi olla tarpeettomasti härnäämättä sitä, joka oli katsonut hänen lävitsensä ja piti hänen kohtaloaan käsissään.

"Vahingoittaa minua!" ryki hän, "tietysti ei, mies hyvä, ei tietysti, olen kyllä voittava tuon ankaran ritarin luottamuksen... mutta kukas te sitten olette, joka olette niin hyvissä kirjoissa Niilo-herran luona ja annatte hänen riehua miekkoineen olematta hänen sivullaan?"

Nyt sattuivat molempien miesten katseet yhteen. Kenties he näkivät toistensa läpi. Kuitenkin näytti talonpoika olevan tai ainakin luuli olevansa voitolla. Hän räpytteli kavaloita, läpitunkevia silmiään ja sanoi ilkeästi hymyillen:

"Minä kulen omaa polkuani, mestari, ja kenties olen sillä tavoin hyödyllisempi, kuin jos nyt kulkisin ritarin vierellä... Mutta koska nyt tiemme ovat sattuneet yhteen, niin voi tapahtua, että minä tarvitsen teidän apuanne, samoinkuin te minun, ja sillä hyvä, mestari. Katsokaas", hän keskeytti ja katsoi ulos kentälle ja metsään, joka vähän matkan päässä teki kulman eteenpäin, "katsokaas mestari... arvelenpa, että tanssi tekee nyt käännöksen meitä kohden!"

Niin olikin. Osa vihollisen ratsuväkeä laukkasi ohjakset höllällä pitkin metsänrintaa. Heitä ankarasti ahdisti ritari, jolla oli sinikeltainen vyö, muutamain miesten kanssa, joiden luku joka silmänräpäys väheni, kun heidän hevosensa eivät kestävyydessä ja nopeudessa voineet kilpailla ritarin hevosen kanssa.

Oli kaunista nähdä tuon uljaan ritarin korkealla kohotetuin miekoin salamana kiitävän kentän yli. Ingeborg seisoi sykkivin sydämin ja kyynelsilmin; hän ei voinut ottaa niitä pois sankarista, vaikka henkensä olisi mennyt. Sellaiseksi, juuri sellaiseksi oli hän uneksinut ritarinsa taistelussa synnyinmaansa puolesta. Kuinka onnellinen olikaan se neito, joka oli voittanut hänen rakkautensa, ja kuinka hyvin hän ansaitsikin ylevämielisen naisen rakkautta.

Myöskin nuo molemmat miehet seisoivat tavallaan ihastuksissaan katsellessaan ritaria, jota ainakaan toinen heistä ei tuntenut, ennenkuin ritarin liikuttaessa kättään kolmella lumpeenlehdellä varustettu kilpi tuli näkyviin.

"Kautta Luojan!... arvelenpa että se on herra Steen!" huudahti hän silloin ja veranleikkaaja nyökkäsi myöntäen.

"Tuo ratsastus ei kuitenkaan näytä olevan hyväksi ei hänelle itselleen eikä herra Niilolle!" jatkoi talonpoika ja katsoi päätään kääntämättä kentälle, jossa ritari nyt melkein yksinään ajoi koko vihollislaumaa edellään.

Oli helppo siitä paikasta, jolla nuo molemmat miehet seisoivat, arvostella sitä vaaraa, joka täällä odotti tuota rohkeata ritaria. Sillä metsän toisella puolella tuli kiivaassa marssissa joukko jalkaväkeä, jonka keihäänkäret kimaltelivat tummanvihreätä hongikkoa vasten. Mutta vaara ei tässä uhannut ainoastaan itseään herra Steeniä, -- hänen kaatumisensa, joko hän sitten kuolisi tahi joutuisi vangiksi, vaikuttaisi vahingollisesti koko Niilo Sturen taistelurintamaan, joka oli lavealle levennetty ja sentähden helppo katkaista. Niilo itse ei voinut olla enemmässä kuin yhdessä paikassa, ja kaikki kävi päinsä, niin kauan kuin vaara oli suurin siellä, missä hänkin oli, mutta kun se kasvoi ja tuli yhtä suureksi monessa paikassa, silloin tarvittiin kaikkialla enemmän kokeneita miehiä kuin nyt oli mukana.

Juuri nyt suunnattiin hyvin järjestetty hyökkäys taistelurintaman keskukseen. Nähtiin Niilo Sturen kiiruhtavan sinne oikealta sivustalta. Hänen katseensa lensi nopeasti yli sotakentän, ja hän lähetti luotaan erään aseenkantajan, joka kantoi hänen omia värejään.

Aseenkantaja kiiti, niin nopeasti kuin hevosen kavioista lähti, vasemmalle sivustalle. Epäilemättä oli hänellä vietävä jokin käsky herra Steenille, jonka höyhentöyhtö vielä oli näkyvissä sillä puolen metsän muodostamaa kiilaa.

"Jos mies ehtii perille", mutisi talonpoika äänellä, joka ilmaisi päinvastaista toivoa, "niin on ritari pelastettu..."

"Se on nuori Juhana Maununpoika", selitti yksinkertainen veranleikkaaja, "Neriken laamannin poika."

"Luulenpa että se on itse paholainen!" vastasi talonpoika hampaittensa välistä.

Ingeborg seisoi kädet ristissä ja uskalsi tuskin hengittää. Koko hänen sielunsa oli sinikeltaisen vyön ritarissa ja tuossa reippaassa aseenkantajassa, joka vei pelastuksen hänelle, jos pääsisi perille.

Mutta aseenkantaja ei päässyt perille. Juuri kun hän ratsasti täyttä karkua, lenti nuoli sattuen hänen olkapäähänsä. Nähtiin hänen horjuvan satulassa, mutta silmänräpäyksen kuluttua kohotti hän taas lyhyen miekkansa ja eteenpäin kiiti hän, jos mahdollista entistä nopeammin. Vihollisen jousimies varmaankin aavisti aseenkantajan nopean ratsastuksen tärkeyden, sillä uusi nuoli lensi kohta ja vaikutti tehokkaammin. Nuorukainen horjui satulassaan, hänen vaaleat kiharansa aaltoilivat vielä hetkisen tuulessa, mutta sitten vaipui hän alas, ja raju juoksija, jonka verinen kylki osoitti, että siihenkin oli sattunut, laahasi hänen kutrejaan tomussa.

Epätoivon huudahdus pääsi Ingeborgilta, ja hän vaipui polvilleen. Nuo molemmat miehet olisivat epäilemättä huomannut hänet, jollei nyt lähestyvän taistelun ratkaisu olisi kokonaan vetänyt heidän huomiotaan puoleensa.

Herra Steen oli ehtinyt metsänrinnan sivu, ja siinä istuivat nuo äsken niin kiivaasti pakenevat keihäät tanassa rauhassa odottaen hänen hyökkäystään, samalla kun jalkaväki teki käännöksen ja piiritti hänet kaikilta puolilta. Lyhyt taistelu seurasi, miekat välkkyivät auringon paisteessa, kuolettavia iskuja annettiin, mutta loppu oli selvä. Kohta vaipui tuo ylväs höyhentöyhtö alas jalkaväen sekaan. Eräs uusi ratsastaja, mutta vihollisten puolelta, tuli samassa täyttä laukkaa paikalle, ja muutaman silmänräpäyksen perästä nähtiin koko tuon vihollis-osaston kääntyvän avoimelle kentälle, jossa juuri parhaillaan herra Eerik Kaarlonpoika oli läpimurtamassa Niilo Sturen keskustaa.

Ingeborgin silmissä kaikki musteni. Hän vaipui alas maahan tajutonna siitä kauheasta mielenjännityksestä, jossa oli ollut. Mutta kauvan ei hänen tunnottomuuttaan kestänyt. Kun hän sitten levollisempina aikoina mietiskeli kaikkea, mitä täällä oli tapahtunut, ja kuinka hänellä oli rohkeutta ja voimaa uskaltaa ja toimeenpanna se, mitä hän täällä uskalsi ja todellakin toimeenpani, vaaleni hän vieläkin ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi lyömästä. Mistä hän sai voimansa, sitä hän ei voinut käsittää, mutta hän kiitti sydämessään hartaasti Jumalaa ja Jumalan äitiä.

Kun hän taas avasi silmänsä oli hän yksinään. Taistelu oli siirtynyt toisaalle, kauvas hänestä, mutta vielä taisteltiin, kenenkään voimatta sanoa, kuka lopuksikin saisi voiton. Niin viisaasti oli Niilo Sture osannut järjestää harjaantumattomat joukkonsa, ja sellainen rakkaus häneen paloi niissä.

Mutta tuota ei Ingeborg tällä hetkellä katsellut. Hänen silmänsä siirtyivät siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt tuon sinikeltaisen höyhentöyhdön vaipuvan maahan. Siellä, aina metsään saakka oli kaikki hiljaista. Ainoastaan kuolleet, jotka viruivat siellä täällä taistelukentällä, ilmoittivat kuinka kuuma taistelu täälläkin oli ollut. Vähitellen, aina sen mukaan, kuin hän tunsi voimansa ja elämänlämpönsä palautuvan, kulki hän askel askeleelta eteenpäin pois tuosta suojelevasta pensasaidasta hiekkaharjua pitkin. Siellä voi hän paremmin tarkastaa seutua.

Hän pysähtyy, nojautuu eteenpäin, silmä laajenee, katse teroittuu. Jotakin liikkuu juuri metsänrinteessä.

Hän näkee selvästi kaksi miestä, jotka kantavat yhtä kaatunutta. He ovat juuri katoamaisillaan metsän ensimmäisten puiden taakse. Mutta vielä näkee hän tuon sinikeltaisen olkavyön laahaavan maata hetuleillaan. Ja kantajat tunsi hän aivan hyvin. Ne olivat talonpoika ja tuo yksinkertainen veranleikkaaja.

Nopeasti riensi hän nyt pitkin hiekkaharjua kentälle ja sen yli metsää kohti. Hänellä oli jokin epämääräinen aavistus siitä, että jokin vaara vieläkin oli uhkaamassa, ja samassa määrässä kuin hänen muistiinsa juohtui noiden miesten hämärät puheet, tuli hänen aavistuksensa varmuudeksi. Hän piti varmana, että ritari vielä eli, koskapa he kantoivat häntä pois, mutta että heidän tarkoituksensa siinä ei ollut hyvä vaan huono, sen tajusi hän yhtä selvästi, kun hän mietti sitä vihaista tapaa, jolla talonpoika oli puhunut Steen-herran pelastumisesta Juhana Maununpojan kautta. Mutta jos he niinmuodoin olivat Steenin vihamiehiä, niin olivat he vihollisia jokaiselle, joka koetti häntä pelastaa.

Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, samalla kun hän kiiruhti eteenpäin kentän mättäiden lomitse ja lähestyi metsää, johon miehet olivat kadonneet. Mutta kuta suuremmaksi hänen pelkonsa tuli siitä kohtalosta, joka odotti Steen-herraa, sitä lujemmaksi tuli hänessä päätös huolehtia hänen puolestaan ja pelastaa hänet tai sitten itsekin kuolla.

Siten hiipi hän metsään. Ei viipynyt kauan, kun hän jo huomasi nuo molemmat miehet, ja nyt käytti hän kaikki voimansa lyhentääkseen heidän huomaamattaan välimatkaa itsensä ja heidän välillä. Tämä onnistuikin. Hän tavotti heidät ja seurasi heitä sitten ikäänkuin varjona puulta puuhun. He kävelivät nopeammin kuin olisi voinut luullakkaan raskaasta taakasta päättäen, mutta aivan ääneti. Kun he niin olivat pari tuntia kulkeneet, alkoi metsä harventua ja vähän matkan päästä kuului virran tyyni ja yksitoikkoinen kohina. Silloin ehdoitti talonpoika, että he laskisivat ritarin maahan ja sen he tekivätkin.

"Mene nyt rannalle, mestari", sanoi hän sitten veranleikkaajalle, "ja huuda lautturi Mattia meitä yli viemään."

"Minne tahdotte hänet sitten viedä?" kysyi Luukas mestari.

"Sen olen sanova, mutta kiiruhtakaa nyt rannalle, sillä ritari tarvitsee parempaa vuodetta, kuin nämä pölkyt ja kivet!"