Part 27

Nyt kävi helpommasti kuin edellisellä kerralla kulku alas portaita, jotka olivat kokonaan hakatut erääseen paksuun pilariin, niinkuin hän voi nähdä, tultuaan alas siihen huoneeseen, jossa hänet vähällä oli setänsä yllättää. Siitä aukeni kolme erityistä holvikäytävää, jotka veivät eri tahoille. Hän vetäytyi vasemmalle ja löysi kohta portaat, jotka veivät edelleen alas syvyyteen.

Nämä olivat huomattavasti pitemmät kuin ensimmäiset, ja kun hän oli ehtinyt loppuun ja käynyt muutamia askelia eteenpäin, huomasi hän taas holvin, josta kaksi käytävää veivät eteenpäin. Hän pysähtyi epätietoisena ja kuunteli, viittaisiko jokin ääni, kalisevat kahleet tai epätoivon huuto hänelle tien. Mutta kaikki oli hiljaista.

Silloin valitsi hän vasemmalle vievän käytävän. Se oli kapea ja matala, mutta sitävastoin ei erittäin pitkä. Hän oli kulkenut noin kaksikymmentä askelta, kun tuli avonaiselle rauta-ovelle. Hän astui sisään ja oli nyt yhdessä noista keskiajan synkistä vankiluolista, joissa kaikki oli valmistettu saattamaan mitä suurimpia kärsimyksiä sen vastentahtoiselle asukkaalle. Keskellä lattiata oli rautaristikolla peitetty aukko. Kylmä ilmavirta ja puoleksi tukahdutettu ääni loiskivista aalloista ilmaisivat, että tuo aukko oli yhteydessä Norrströmin kanssa.

Tämä rautaristikko ensiksi kiinnitti hänen huomiotaan. Mutta kun täällä ei löytynyt sitä, mitä hän etsi, kääntyi hän äkkiä mennäkseen takaisin ja mahdollisesti toisen holvikäytävän kautta joutuakseen miesten vankikoppiin. Kun hän silloin kohotti lyhtyä ja valo lankesi mustalle muurille, oli hän siinä näkevinään jotakin valkoista.

Hän astui lähemmäksi ja huomasi seinään maalatun kirjoituksen. Paljon oli tosin kosteus ja maalattiasta nouseva tomu sitä hävittänyt, mutta sanat olivat kuitenkin selvästi luettavissa. Siinä oli: "Jöns Pentinpoika, Ruotsin ruhtinas ja valtionhoitaja, Niilo Sturelle. Tule siksi, mikä olet ollut, mato, ja maannu mullassa. Sinun päälläsi kulen minä rataani ja halveksin vihaasi."

Tämä kauhea huone oli siis nähtävästi kerran aiottu Niilo Sturen vankilaksi, ja epäilemättä oli arkkipiispa omakätisesti maalannut kirjoituksen seinään. Kuinka katkerasti olikaan tuo mies vihannut jaloa vastustajaansa, kun hän tällä tavalla oli tahtonut hänen sieluunsa kaivertaa tiedon omasta onnettomuudesta ja vastustajansa voittamattomasta vallasta.

Ingeborg asetti lyhdyn lattialle lähemmin tarkastellakseen noita röyhkeitä ja uhkamielisiä sanoja. Näytti nimittäin siltä, että siellä oli vielä jotakin, joka kenties oli tullut ainoastaan alotetuksi, mutta jäänyt päättämättä, tahi myös kokonaan pois pudonnut, koska savikin oli erään kiviparin välistä lohennut. Hänen jalkansa vajosi silloin pehmeään maahan muurin vieressä ja hän tunsi jotakin kovaa, joka väistyi tieltä.

Varmaankin oli joku vanki -- kenties tuo jalo folkunga-kuninkaan poika Maunu, jonka onnettomasta lopusta Ingeborg oli kuullut kerrottavan -- siinä muurin vieressä turhaan ponnistellut kaivaakseen käytävää, ja kätkenyt työaseensa pehmeään multaan. Hän kumartui alas ja kuletti jalkaansa edes takaisin, ja yht'äkkiä loisti lyhdyn valoa vasten jokin jalokivi.

Nopeasti ojensi hän kätensä ja tarttui kiveen. Mutta siinä ei ollutkaan yksi ainoa jalokivi, siinä olikin kokonainen kaulaketju, joka oli täynnä loistavia jalokiviä. Hän tutki sitä niin tarkkaan, kuin aika ja paikka sallivat, ja huomasi sen olevan vahingoittuneen ja rikkonaisen. Kaksi niistä pienistä renkaista, jotka yhdistivät serafien päitä, oli hankautumisen kautta katkennut. Muutoin oli se ympäröity silkkinauhalla, joka oli solmittu ristiin jokaisen seraafin pään kohdalla, varmaankin tarkoituksella suojaamaan hienoja ja hyvin kuluneita kultarenkaita, ja samalla kertaa estämään koristeen hukkaan joutumista, jos sattumalta joku renkaista, siitä huolimatta, murtuisi. Hänen hämmästyksekseen oli kuitenkin itse silkkiside eräästä paikasta poikkileikattu. Sen johdosta oli se epäilemättä maalauksen kirjoittajan liikkeistä vähitellen liukunut kaulasta ja pudonnut pehmeään maahan, jolloin ympärikääritty silkkinauha oli estänyt kaiken kolinan ja kirjoittajan jalat olivat hänen tietämättään saattaneet loppuun hautaamisen.

Vielä oli selitettävä, kuinka nauha oli poikkileikattu, mutta siinäkin auttoi häntä kirjoitus seinällä. Sillä hän näki selvästi, että parissa paikassa oli ensin kirjoitetut sanat poisraavitut ja toisia pantu sijaan, ja kun hän lähemmin tarkasti paikkaa, josta savi oli poispudonnut, näkyi, että sen oli täytynyt tapahtua juuri jotakin kirjoitettua sanaa pois raaputtaessa. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin että kirjoittajalla oli ollut veitsi jakkunsa povella ja sitä esiinvetäessä, joka oli tapahtunut hyvin kiivaasti, oli tullut katkaisseeksi silkkinauhan. Tämä taas edellytti, että veitsi oli ollut tavattoman terävä, sekä, että sillä oli ollut tavaton säilytyspaikka, ettei sanoisi piilotuspaikka, ja siitä päätti hän kirjottajan olleen hengellisen miehen ja vahvistui ensimmäisessä ajatuksessaan, että kirjoittaja oli ollut itse arkkipiispa. Joku toinen ei olisikaan joutunut niin kokonaan intohimonsa valtaan, kuin arkkipiispa epäilemättä oli joutunut alentuessaan omin käsin maalaamaan vihansa sanat muuriin.

Kaikki tämä ei yhdellä kertaa tullut Ingeborgiile selväksi, vaan selkeni se vähitellen, kuta enemmän hän mietiskeli kaikkia eri seikkoja ja yhdisti niitä toistensa viereen. Sillä hetkellä vaikutti päälle päätteeksi se seikka, että Niilo Sture yleensäkin oli hänen ajatustensa esineenä, sen, että hän nähdessään hänen ja hänen vihollisensa nimet asetti ne tämän kallisarvoisen koristeen yhteyteen, jonka oikeasta omistajasta hänellä ei ollut mitään tietoa.

Hän kääri kaulaketjun huolellisesti kokoon ja kätki sen povelleen, lujasti päättäen tavalla tai toisella etsiä sen oikean omistajan käsiinsä ja antaa sen hänelle. Sitten tarttui hän lyhtyyn, luki vielä kerran kirjoituksen seinällä ja kiiruhti pois. Nopein askelin riensi hän ahtaan käytävän kautta holviin ja sieltä toiseen käytävään, joka oli pitempi, ja jossa löytyi useita rautaovia jotenkin lähellä toisiaan. Niiden yläpäähän oli puhkaistu pieniä sydämen muotoisia reikiä. Täällä olivat vankikopit. Sen tiesi hän siitä kuvauksesta, jonka oli hankkinut. Hän nosti lyhtyä ja lausui aivan hiljaa jokaisella ovella, jonka ohi kulki, nimen: Hollinger. Viimein kolmannella ovella vastasi eräs ääni: "Kuka huutaa?"

Ingeborg vastasi, kuka hän oli, ja että hän tahtoi, jos se oli hänen vallassaan, pelastaa sekä hänet että tuon toisenkin herra Niilo Sturen aseenkantajista, mutta pyysi heidän ensiksi kertoa, millä kannalla Niilo-herran asiat nyt olivat, ja missä Briita-rouva ja lapset oleskelivat.

"Kiitos olkoon teille, kaunis neito, hyvyydestänne", vastasi Hollinger. "Kun viimeksi jätin herrani, oli Briita-rouva Vesteråsin linnassa, ja lapset olivat hänen luonaan, se tapahtui keskikesällä."

"Ja Niilo-herra?"

"Hän laskeutui silloin alas Bergslagenilta karkoittaakseen Eerik Niilonpojan, joka oli käyttänyt tilaisuutta hänen poissa ollessaan ja niinkuin petoeläin syöksynyt Arbogasta aina Vesteråsiin saakka... Mutta kun Niilo-herra tuli, sai hän kiireen jouduttaa jalkojaan ja paeta Kolbäckiin, jonne Niilo-herra ajoi perästä. Herra Eerik oli kuitenkin kerennyt särkeä sillan, ja Kolbäckin joki virtasi niin syvänä korkeiden rantojensa välissä, ettei Niilo-herra voinut päästä häneen käsiksi, ja kun hän koetti mennä yli -- se tapahtui Juhannuksen jälkipäivänä -- menetti hän paljon väkeä. Sitten tuli herra Eerik Akselinpoika Tukholmasta ja koetti saada puolelleen taalalaisia, vaikka se ei hänelle onnistunut, ja sentähden vetäytyi hän sangen tyytymättömänä takaisin Tukholmaan, mutta myöskin Niilo-herran täytyi lähteä takaisin Taalainmaahan hankkiakseen enemmän väkeä, sillä hän sai tietää, että herra Iivari Gren ratsasteli ympäri Upplantia ja sai paljon kansaa puolelleen."

"Siis onnistui Niilo herran pelastua väijytyksistä jouluna?" kysyi Ingeborg, halukkaana kuulemaan siitä tai hänestä, joka oli lähimpänä hänen sydäntään.

"Jouluna...? Te tarkoitatte Kaarlo Ragvaldinpoikaa, jonka arkkipiispa oli silloin lähettänyt ottamaan kiinni Niilo-herran...? Niin, siitä vaarasta pelastui hän, ja Kaarlo Ragvaldinpoika ja kaikki hänen miehensä joutuivat vangeiksi."

"Kertokaa minulle tuo, kertokaa!" kehoitti Ingeborg.

"Niinkuin tiedätte, en minä silloin ollut Niilo-herran luona", jatkoi Hollinger, "olin lähetetty toisaalle, mutta tämän Fasten kautta olen saanut tietää kaikki. Se oli kerrassaan viekkaasti ajateltu... vihollinen houkutteli kaikki miehet pois talosta, ja sitten piti heidän vangita Niilo-herra, niin ajattelivat he, ja he olivat jo tulossa kun Erkki huomasi ne ja kiiruhti ilmoittamaan Niilo-herralle. Mutta kirkkoherran renki oli viekkaampi kuin kaikki muut. Hän hyppäsi hevosen selkään ja kiiruhti eteenpäin, kunnes kohtasi Kaarlo Ragvaldinpojan, jolle hän sanoi, että koko pitäjän miehet olivat aseissa ja että äkkiarvaamaton päällekarkaus oli mahdoton. Samassa alkoivat myöskin hätäkellot soida, ja silloin kääntyivät partiomiehet kiukuissaan ja ratsastivat takaisin."

"Entäs Niilo-herra... eikö hän ollut missään vaarassa?"

"Niilo-herra kulki eteenpäin vuorimiesten ja tiellä häneen yhtyneiden talonpoikien kanssa, mutta löytämättä yhtään vihollista, kunnes kohtasi kirkkoherran rengin, jolta sai tietää koko tapauksen. Koska oli mahdotonta saavuttaa ratsumiehiä, oli Niilo-herra kääntymäisillään takaisin, mutta samassa tulivat hänen omat miehensä ratsastaen ohjakset höllällä, Steen-herra etunenässä..."

"Herra Steen?" keskeytti Ingeborg.

"Niin, herra Steen Sture", toisti Hollinger ja kertoi, kuinka tämä Fasten kautta oli saanut tiedon petoksesta ja ratsastanut miesten kanssa tehdäkseen sen tyhjäksi, niinkuin hän toivoi, Niilo-herran tarvitsematta vähintäkään tulla siitä levottomaksi.

Ja hän pani kätensä ristiin siinä oven takana seisoessaan ja kyynelpari kumpusi esiin hänen silmistään. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän seisonut vihreällä kesäisellä niityllä kukkien keskellä ja auringon paisteessa, eikä maanalaisessa holvissa. Niin vaikuttivat miehen sanat häneen voimakkaasti. Mutta Hollinger, joka ei huomannut ollenkaan neidon liikutusta, jatkoi kertomustaan.

"Kun Steen-herra tuli, muutti Niilo-herra ilman muuta päätöksensä, käski erään miehistä laskeutua ratsailta, saadakseen hevosen, ja niin mentiin partiomiesten jälkeen, ja hän saavutti heidät pian Gestriklannin rajan toisella puolen. Juuri joulupäivän iltana tuli Niilo-herra takaisin Svärdsjöhön vankinaan Kaarlo Ragvaldinpoika ja suurin osa hänen miehistään."

"Niilo-herra ei haavoittunut taistelussa eikä kai kukaan muukaan?" kysyi Ingeborg innokkaasti.

"Ei. Niilo-herra ei haavoittunut", alkoi nyt Faste puhella, "mutta kyllä Steen-herra, mutta häntä odottikin sitten niin suuri ilo, tultuaan takaisin pappilaan, ettei hän paljon huolinut haavastaan, eikä olisi huolinut, vaikka se olisi ollut kahta vertaa suurempikin... Eräs outo aseenkantaja oli tullut myöhään yöllä ja jättänyt hänelle lahjaksi sotavyön puoleksi sinisen puoleksi keltaisen..."

Ingeborg oli vähällä pudottaa lyhdyn, niin ankarasti koski häneen se, mitä hän nyt kuuli, ja töin tuskin voi hän pidättää tuskanhuutoa. Siis oli varmaa, että hän, joka tahtoi tulla hänen ritarikseen, tahtoi sitä vaan huvin vuoksi, ja rakasti toista. Hänen päänsä meni sekaisin, ja viipyi kauvan aikaa, ennenkuin hän voi jotakuinkin vallita itseään.

Mutta miehet eivät huomanneet tuskaa, jota neito kärsi, vaan Hollinger lisäsi:

"Niin, varmaankaan ei herra Steen Sture koskaan olisi voinut saada parempaa lahjaa, sillä siitä saakka kantaa hän aina tuota sinikeltaista vyötä, niin että viholliset tuntevat hänet siitä yhtä varmasti kuin kolmesta lumpeenlehdestä hänen kilvessään. Ja kun ilta tulee ja hän palajaa asuntoonsa tai telttiinsä, niin täytyy hänen asepoikansa ripustaa vyö siten, että se on viimeinen, jonka hän näkee ennenkuin hän nukkuu, ja ensimmäinen, kun hän herää!"

Hollinger lausui tämän semmoisella äänellä, kuin hän olisi luullut valmistavansa neidolle erinomaisen ilon kertomuksellaan. Jos hän olisi nähnyt hänet seisomassa melkein tajutonna otsa kylmää rautaovea vasten, olisi hän tahtonut antaa henkensä, jos olisi voinut ottaa sanansa takaisin.

Mutta Akseli Pietarinpojan veri virtasi myöskin Ingeborgin suonissa, ja hän kohosi pian voittaen tuskansa, heitti taaksepäin kaunista päätänsä ja asetti alasvaluvat kiharansa paikoilleen. Hän oli kuolonkalpea, mutta silmissä loisti sellainen voima ja päättäväisyys, jota oli melkein kamala katsoa, samalla kun se teki hänet kahta vertaa ihanammaksi.

Saattaakseen harhaan miehet, jotka mahdollisesti olivat kuulleet jonkun valtaavasti puserretun huokauksen tai paljaastaan hänen äänettömyydestään voisivat vetää tarpeettomia johtopäätöksiä, ja sitten lausua ne ilmi kenties sille, jonka kaikkein vähimmin pitäisi saada aavistustakaan siitä, sanoi hän, koettaen ilmaista äänellään suurinta mahdollista välinpitämättömyyttä ritaria kohtaan, josta miehet niin paljon olivat hänelle puhelleet:

"Miksi olette täällä vankeina Tukholman linnassa... onko sota julistettu myöskin Niilo-herran ja setäni välille?"

"Nyt kysytte te enemmän, kuin voin teille vastata, neiti Ingeborg", vastasi Hollinger, "olimme viidenkymmenen muun Niilo Sturen miehen kanssa Östanbron luona, kun herra Iivari Gren ja herra Eerik Kaarlonpoika tulivat Tukholmasta päin mahtavan sotajoukon kanssa ja hyökkäsivät päällemme semmoisella ylivoimalla, että kaikki vastustus oli turhaa. Muutamia kaatui, toiset joutuivat vangeiksi, ja pienimmän määrän onnistui paeta... Vangeiksi joutuneiden joukossa olimme minä ja Faste, ja meidät piti kulettaa tänne leiriin Tukholman edustalla. Se määrättiin, kun herra Eerik Niilonpoika saapui. Hänet oli voittanut Iivari Akselinpoika Julitan kentällä ja tuli nyt ritarien luo Östanbrohon pienen joukon kanssa, jonka oli keräillyt kokoon tiellä. He saivat samalla tietää, että Niilo-herra oli tulossa Taalainmaasta, ja vetäytyivät sentähden pohjoiseen kohdatakseen hänet... Tämän sain tietää miehiltä, jotka seurasivat meitä Tukholmaan..."

"Mutta nuo herrat ovat, minun tietääkseni, myöskin setäni vihollisia", väitti Ingeborg vastaan, "sinun sanasi eivät sentähden sano minulle, kuinka te olette tänne joutuneet!"

"Kuinka tänne olemme tulleet, on helposti sanottu", selitti Hollinger, "parvi Eerik Akselinpojan miehiä kohtasi meidät tiellä ja hyökkäsi päälle sekä onnistui vapauttaa, niinkuin luulin, osan vangeista ja niiden joukossa minut ja Fasten... Mutta miksi täällä istumme vankeina, se on minulle vielä aivan arvoitus... Voi olla, niinkuin te sanotte, että nyt on sota myöskin Niilo-herran ja teidän setänne, Eerik-herran välillä... Kuitenkin on minulla se toivo, että, olipa sen kanssa kuinka tahansa, minulla on voima vapauttaa meidät molemmat, jos vaan pääsen Eerik-herran puheille."

"Sepä kuuluu suurelta, Hollinger... mutta minä teen minkä voin, että pian täyttyisi halusi tulla valtionhoitajan puheille, ja jos se ei sinulle onnistu, niin voihan tapahtua, että minä lopuksi keksin keinon teidän vapauttamiseenne..."

Hollinger kiitti häntä hänen hyvästä tahdostaan ja Ingeborg poistui. Olikin paras aika, sillä tuskin oli hän kerennyt nousta puoleksi ensimmäisiä kiertoportaita, kun kuuli lähestyviä askeleita. Ne olivat kuitenkin vielä niin kaukana, että hän voi lopettaa ne portaat ja kiitää ylös ensimmäisiä astuimia seuraavista portaista, ennenkuin tuo lähestyvä oli ehtinyt molempain portaitten väliseen holviin.

Ingeborg peitti lyhtynsä viitallaan ja seisoi aivan hiljaa. Ohikulkija oli vanginvartija, joka ei näyttänyt aavistavan, että joku täällä kulkisi luvattomilla teillä, vaan katosi pian lyhtyineen alasvieville portaille.

VII.

Herra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.

Pian seisoi Ingeborg sala-oven luona. Hän kuunteli kauvan ja tarkkaan, olisiko ketään huoneessa, mutta kaikki oli hiljaa, ja niin avasi hän varovasti oven ja kurkisti verhon takaa sisään.

Huone oli tyhjä ja hän kiiruhti sen läpi joutuakseen omaan huoneeseensa naisten puolella. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun jo kamarineitsyt tuli kertomaan, että rouva Helena oli useita kertoja kysellyt häntä, sentähden että rouva Briita Steenintytär (Bjelke) oli saapunut linnaan matkalla Upplantiin, ja hänellä oli mukanaan nuori sukulaisensa, neiti Briita Turentytär (Bjelke).

Tosin olisi Ingeborg halunnut nyt olla yksinään, ja hän arveli hetken teeskennellä pahoinvointia, voidakseen siten jäädä rauhassa huoneeseensa, mutta hänen mielentilansa oli toiselta puolen sellainen, että hän tahtoi ikäänkuin uhitella tuskaansa, ja sentähden päätti hän noudattaa kutsumusta ja kiiruhtaa naisten tupaan.

Rouva Briita Steenintytär oli vanhemman puoleinen nainen jaloilla ja vakavilla piirteillä. Hän oli Steen Sturen äiti, mutta oli nyt toisissa naimisissa Kaarlo kuninkaan langon, herra Kustaa Kaarlonpojan (Gumsehufvud) kanssa. Hän oli niin muodoin Helena-rouvan serkku. Neiti Briita oli sitävastoin kuningas Kaarlon ensimmäisen vaimon ja tuon tunnetun talonpoikain teurastajan ja kavaltajan herra Ture Turenpojan sisar. Hän oli kaunis neito, ja vaaleansininen puku, joka hänellä oli päällään, sekä keltainen vyö vyötäreillään, sopivat hänelle erittäin hyvin. Ingeborg arveli häntä ensimmäisen luokan kaunottareksi, mutta itse asiassa ei hän siinä ollenkaan voinut kilpailla Ingeborgin kanssa.

"Siis ette ole kuulleet mitään pojastani Steenistä, rakas serkkuni?" lausui Briita-rouva Helenalle, juuri kuin Ingeborg astui sisään.

Hänen tulonsa vaikutti sen, että kysymys jäi vastaamatta, sillä nyt piti tapahtua molemmanpuoleiset tervehdykset, ja Ingeborg ja Briita Turentytär, joilla oli yhteisiä muistoja viimeksi Nyköpingin häistä, alkoivat sitten keskustelun, johon nuo vanhemmat rouvat noin sivumennen osaa ottivat, niin että vasta hetken perästä, kun Briita-rouva oli uudistanut kysymyksensä pojastaan ja Helena-rouva siihen vastannut, jouduttiin tuohon aineeseen, joka pani Ingeborgin mitä kovimman koetuksen alaiseksi.

"En ole enempää kuin kaksi kertaa kuullut hänestä", sanoi Briita-rouva, "syksyllä... se oli heti juhannuksen jälkeen, kun hän oli Niilo-herran kanssa Kolbäckissä, ja heti joulun perästä Svärdsjön pappilasta Taalain maassa. Lähetin silloin luotettavan miehen hänen luokseen, ja tämä toi kirjeen ja terveisiä mukanaan takaisin..."

Ingeborg huomasi, kuinka Briita-neiti punastui kuullessaan nuo vanhan rouvan sanat, ja salamana välähti hänen mielikuvitukseensa sinikeltainen sotavyö. Eikä antaja koskaan -- ja selvää oli, että se oli tuo kaunis neito hänen vierellään -- olisi voinut näyttäytyä onnettomammassa puvussa, kuin tämä sinikeltaisine vöineen tuossa.

Tuntui kuin olisi sydän tahtonut särkyä Ingeborgin rinnassa, mutta hän säilytti kuitenkin tyyneytensä, vaikka posket kävivät aivan kalpeiksi ja silmistä näytti vedet kiehahtavan. Briita-neiti seisoi ikäänkuin kääriytyneenä sinikeltaiseen vyöhön, ja hänen punastuvat poskensa ja syvimmästä riemusta loistavat silmänsä tekivät hänet aivan onnellisen morsiamen näköiseksi.

Ei koskaan Ingeborg ollut tuntenut itseään niin raskautetuksi, niin murretuksi, niin perin onnettomaksi kuin tällä hetkellä. Tämä oli melkein liian paljon sydän raukalle, niin joustava kuin sen voima olikin. Hän halusi kauas pois, hän olisi tahtonut vaipua syvälle mustaan multaan.

Helena-rouva, joka sydämensä hyvyydestä aavisti jotakin olevan huonosti, kun näki Ingeborgin kauhean kalpeuden, lausui, kääntyen keskustelustaan Briita-rouvan kanssa Ingeborgiin:

"Ajattelenpa, että sinä, Ingeborg, voisit auttaa Briita-rouvaa asettamaan hänen levottomuuttaan siitä, kuinka hän pääsisi täältä Ekeholmaan."

"Kernaasti!" kiiruhti Ingeborg sanomaan ja meni keskustelevien luokse.

"Tahtoisitko siis katsoa, onko Eerik-herra palannut kokouksestaan kaupungista, ja jos on, niin pyydä hänen keskustelemaan Briita-rouvan kanssa."

Ingeborg lähti huoneesta. Hän tunsi helpoitusta hengittäessään vapaasti ja kuivatessaan kyyneleitä, joiden hän nyt antoi vapaasti virrata. Mutta hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi harjaantua kantamaan suruaan ja tuskaansa, ja hänen synnynnäisestä ylpeydestään, joka ensi sijassa sai hänet ajattelemaan, että hän oli ollut leikkikaluna ritarille hänen toimettomuudessaan, tuli hänelle hyvä liittolainen. Hän nosti ylös päänsä ja kulki nopein askelin salin halki setänsä yksityishuoneeseen.

Herra Eerik oli todellakin palannut kaupungista, mutta Ingeborg kuuli sieltä sisältä useiden puhetta ja alkoi epäillä astuisiko sisään. Silloin aukeni ovi ja Olli Råd näyttäytyi kynnyksellä.

"Kuka on Eerik-herran luona?" kysyi hän tältä, ja sai vastauksen, että siellä oli kaksi Niilo Sturen miestä.

"Herra Niilo Sturen miehiä!" huudahti silloin Ingeborg, "millä asialla he ovat täällä?"

"Sitä en tiedä", vastasi aseenkantaja viekkaasti, "mutta nyt lähtevät he ratsain viemään sanaa Eerik-herralta Niilo-herralle!"

"Ja missä sitten oleskelee Niilo-herra?"

"Hän kuuluu olevan matkalla Upsalaan..."

"Sano herrallesi", keskeytti Ingeborg, ikäänkuin olisi halunnut jättää tuon äsken esiinheitetyn kysymyksen, "sano herrallesi, että rouva Briita Steenintytär haluaa keskustella hänen kanssaan..."

"Sen olen sanova, kaunis neito, vaikka jo nyt sanon teille sen verran, että Eerik-herra ei tule tänä iltana naisten puolelle, mutta arvelenpa myöskin, että mitä Briita-rouvalla voi olla sanomista, voi hyvin levätä yön yli..."

Sen jälkeen poistui tuo vähän liian vapaasti puheleva aseenkantaja, ja Ingeborg meni takaisin naisten puolelle, jossa hän loppuillan pysyi rohkeampana kuin oli uskaltanut toivoakaan.

Mutta Eerik-herran edessä seisoivat Hollinger ja Faste. Olli Råd oli heti Ingeborgin ohi kulkeneen vanginvartijan perästä tullut heidän vankilaansa ja puhutellut heitä ystävällisesti jopa tuttavallisesti sekä esitellyt heille ennen kaikkea sitä välttämätöntä onnettomuutta, johon heidän herransa oli syöksymäisillään, ellei hän ajoissa muuttaisi mielipiteitään ja yhdistyisi Eerik-herran ja hänen veljensä kanssa. Ja Hollinger oli ääneti kuunnellut ja vastaillut aivan harvasanaisesti, mutta siten, ettei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut saada hänestä oikeata selkoa. Faste oli koko ajan näyttänyt niin tyhmältä, että häneen tuskin oli katsottukaan. Olli oli myöskin selittänyt heille, että heidän vankeutensa oli seuraus Eerik-herran päällysmiehen väärinkäsityksestä, jota Eerik-herra kiiruhti oikaisemaan, heti kun sai tiedon siitä. Ja sen jälkeen oli Olli vienyt heidät molemmat mukanaan Eerik-herran luo.

Tämä puhutteli heitä hyvin ystävällisesti ja alentuvaisesti ja sanoi, että he jo seuraavana päivänä tulisivat hänen kanssaan ratsastamaan Upsalaan, jossa hän toivoi heidän tapaavan Niilo-herran, jota hänkin etsi.

"Siispä arvelen, ettei teillä pitäisi olla mitään vihan kaunaa Eerik Akselinpojalle siitä, että olette viettäneet vastoin hänen tahtoaan yön eli kaksi vankeudessa?" sanoi hän hymyillen miehille.

Mutta valtionhoitajan hämmästykseksi vastasi Hollinger:

"No ei, herra... ei ainakaan sen asian takia!"

"Mutta jonkun toisen siis...?" kysyi Eerik-herra nopeasti.

"Niin!" jatkoi Hollinger, "sen asian, jonka tähden jokaisen rehellisen Niilo-herran miehen täytyy katsoa teitä nurjilla silmillä, tarkoitan sen taistelun tähden, joka vallitsee valtakunnassa."

"Täytyypä minun sanoa", lausui nyt valtionhoitaja hallitsijan muodolla, "että mahtaa olla aivan ihmeellinen henki vallassa Niilo Sturen väessä, kun hänen palvelijansakin voivat ottaa puheeksi valtakunnan asiat."

"Niin katsokaapas, me olemme nyt niin kauvan oleskelleet talonpoikain joukossa Niilo-herran luona, että me puhumme niinkuin hekin... Kuitenkaan en tässä arvele löytyvän niinkään paljon ihmettelemisen syytä kuin siinä, mitä minulla vielä voisi omasta puolestani olla teille sanottavaa..."

Valtionhoitaja katsoi yhä kasvavalla ihmettelyllä tuota rohkeata miestä. Mutta tämä tuntui olevan aivan saavuttamaton sille äänettömälle nuhteelle, joka leimusi puoleksi vihastuneen ritarin silmistä.