Part 26

"Sinä rakastat erästä nuorukaista!" lausui Helena-rouva, ja kun hän huomasi, kuinka kovasti neitoon koski, kun hän näki tahi paremminkin aavisti, ettei hänen salaisuutensa ollutkaan enää mikään salaisuus, lisäsi hän: "älä pane pahaksesi, lapseni, minunkin sydämeni sykki kerran rakkaudesta, jonka luulin ainoastaan itseni ja Jumalan äidin tietävän... Nuorukainen, joka omistaa sydämesi, on minullekin rakas ja myöskin Eerik-herralle. Me olisimme mielellämme nähneet teidän joutuvan toisillenne..."

"Kenestä te puhutte?" keskeytti Ingeborg. Hän tahtoi mitä kauvimmin säilyttää salaisuutensa eli pitää sitä säilytettynä, mutta Helena-rouvan puhe oli sellaista, kuin jo kaikki toivo olisi lopussa, ja se oli enemmän kuin hän voi kestää.

"Puhun sukulaisestani, nuoresta ritarista, herra Steen Sturesta!" vastasi rouva Helena.

"Onko hän sitten kuollut?"

"Ei... mutta..."

Hänen näytti olevan vaikeata täydentää ajatustaan, vaan Ingeborg tarttui kuumeentapaisella innolla hänen käteensä.

"Sano, sano, hyvä täti... hän ei ole kuollut, mutta... voi, tajuan sen... hän on kuitenkin kuollut minulle... eikö niin, sano, etkö juuri tahtonut sanoa? Elä pelkää, ole luja, voin kantaa kohtaloni, sano huoleti..."

"Niin", toisti rouva Helena ja kääri käsivartensa tytön vyötäisille, "ei tosin aivan niin, kuin sinä sanot, Ingeborg, mutta aivan sen kaltaista. Herra Eerik on odotellut ja odotellut Steen-herraa tulemaan kosimaan sinua, mutta hän ei ole tullut..."

"Mutta mitä tuo siis merkitsee?" kysyi Ingeborg ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

"Saat tietää", vastasi Helena-rouva, "että Olli Rådilla oli toimena, kun hän jouluna meni Taalainmaahan sinua noutamaan, tutkistella Steen-herraa tuossa asiassa. Ja hän sanoi hänelle, että jos hänellä oli vahva aikomus rakkaudessansa, niin ei Eerik-herralla ollut mitään sitä vastaan, ja Eerik-herra vastaisi isäsikin myöntymisestä... sinä voit nyt itse päättää, voiko ollenkaan luottaa Steen-herraan vai eikö!"

Kaunis tyttönen istui kuin kuvapatsas. Kaikki veri näytti kadonneen hänen kasvoiltaan. Kädet lepäsivät yhteenpuristettuina sylissään ja silmät tuijottivat lattiaan.

"Hän mustaan multaan haudattiin!" kuiskasi hän aivan hiljaa.

Hyväsydäminen Helena-rouva säikähti nähdessään sen tuskan, jonka hänen sanansa synnyttivät hänen sukulaisessaan, eikä hän tietänyt kuinka voisi häntä lohduttaa ja rohkaista.

"Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, Ingeborg", kuiskasi hän ja sulki tuon suloisen neidon syliinsä, "muutoin voi, lapseni, kaikki olla aivan toisin kuin me kuvittelemme. Saat olla varma siitä, lapseni, että on tuleva päivä, jolloin sinä huomaat, ettei voinut toisin olla kuin se nyt on."

Eikä hän lakannut puhumasta, ennenkuin sukulaisensa jossakin määrin oli tointunut katkerasta surustaan.

Tämän keskustelun perästä istuivat he usein yhdessä puhellen nuoresta ritarista, ja Ingeborg alkoi pitää Helena-rouvaa yhä rakkaampana ja uskoi itsensä kokonaan hänelle. Sillä tavoin kului aika jotenkin mukiinmenevästi, kunnes eräänä iltana Eerik-herra tuli kotiin.

Tämä tapahtui joulukuun lopulla,

Valtionhoitaja oli erittäin kiukkuisella päällä. Varmaankin oli käynyt vasten hänen pyrintöjänsä. Mutta kukaan ei saanut tietää, missä hän oli ollut tahi mikä oli hänen synkkämielisyytensä syynä. Ainoastaan sen kuuli Ingeborg hänen sanovan Helena-rouvalle, että hän viimeksi oli ollut Roslagenissa ja tuli nyt sieltä Tukholmaan, koska oli saanut tiedon, että arkkipiispa oleskeli tanskalaisen laivaston kanssa Itämerellä ja pyrki Tukholmaan.

Eikä kulunut monta päivää, kun jo linnan akkunoista voi nähdä vahvan laivaston purjehtivan sataman suulle ja asettuvan laiva laivan viereen linnan eteen. Väki laskettiin maihin ja suuria joukkoja tuli myös sisämaasta. Tukholma tuli kokonaan vihollisen piirittämäksi, sekä pohjoisesta että etelästä. Iivari Gren ja Eerik Niilonpoika (Oxenstjerna) johtivat joukkoja Norrmalmin puolella, Eerik Kaarlonpoika (Vasa) Södermalmin puolella, ja kumpaankin paikkaan asetettiin leiri. Ainoastaan Mälarin puoli oli edelleenkin avonaisena.

Nyt tuli eloa kaupunkiin ja linnaan, ja valtionhoitaja osoitti mitä suurinta viisautta ja tarmoa. Mälarin ylitse voi hän sekä saada tietoja että lähettää niitä sisämaahan, ja myöskin varustaa kaupunkia ja linnaa ruokatarpeilla. Kaikkein kasvot loistivatkin rohkeutta ja toivoa. Ainoastaan Eerik-herra itse, ollessaan yksin, kulki kulmakarvat rypyssä edestakaisin linnan suuressa salissa, josta voi nähdä vihollisen leirin Norrmalmilla ja ritarit, jotka siellä kuleksivat kiiltävissä sotapuvuissa heiluvine höyhentöyhtöineen.

Mutta eräänä päivänä, kun Ingeborg kulki huoneen läpi, näytti Eerik-herra aivan toisenlaiselta. Hänen silmänsä loistivat ja otsansa oli kirkas. Hän otti sisarentytärtään käsivarresta ja vei hänet akkunaan ja osoitti kädellään vihollisleiriä. Eräs mies seisoi siellä Brunkebergin kukkulalla kädet ristissä rinnallaan ja näytti katselevan virtaa ja muureja pitkin, linnan ja kaupungin ylitse. Tuuli leikitteli hänen pitkän viittansa kanssa; ja ohikulkevat soturit tervehtivät häntä kunnioittaen. Ingeborg oli tuntevinansa tuon synkän arkkipiispan, Jöns Pentinpojan.

"Katsos, Ingeborg", sanoi Eerik-herra, "kohta on tuolla ulkona tyhjentyvä... viholliseni saa kohta toista tekemistä!"

"Kuinka niin, setä?" kysyi Ingeborg, ikäänkuin häneenkin olisi tarttunut se ilo, jota setänsä tunsi.

"Veljeni, Iivari-herra, on noussut maalle Nyköpingin luona ja on nyt täydessä marssissa Örebrohon!"

Ingeborg löi kätensä yhteen, ja setä taputti häntä ihanoille poskille; mutta hän, jonka pää oli täynnä aivan toisenlaisia ajatuksia arveli nyt tilaisuuden olevan soveliaamman kuin milloinkaan muulloin, sanoi aivan äkkiarvaamatta:

"Entäs herra Niilo Sture?"

Mutta silloin Eerik-herra heti vaikeni eikä nähtävästi tahtonut mitään sanoa. Sattuma johti myöskin Olli Rådin juuri samassa astumaan sisään, ja Ingeborg estyi sen kautta uudistamasta kysymystään.

Senjälkeen menivät taas päivät toinen toisensa perästä, Ingeborgin joutumatta puheisiin setänsä kanssa. Mutta sillä välin sai hän nähdä, kuinka ne joukot, jotka olivat leiriytyneet kaupungin ympärille, alkoivat toinen toisensa perästä lähteä pois. Ensin läksi herra Eerik Niilonpoika (Oxenstjerna) Norrmalmilta. Vähän senjälkeen poistuivat myöskin Iivari Gren ja Eerik Kaarlonpoika (Vasa).

Oltiin jo elokuun lopulla eikä Ingeborg vieläkään ollut saanut mitään tietoa Niilo Sturen, Steen-herran ja Briita-rouvan eikä lasten kohtalosta. Hän ajatteli monta kertaa, että Niilo-herra oli kuollut ja hänen vaimonsa ja lapsensa vankeina, kenties Tanskaan vietyinä; mutta tuon ajatuksen hän karkoitti, koska hän arveli, että jos jotakin sellaista olisi tapahtunut, olisi se varmaankin tullut hänenkin korviinsa, niin maailmasta pois suljettuna kuin hän elikin. Mitä taas Steen Stureen tulee, niin ei hän mitenkään voinut itselleen selittää, ei hänen katoamistaan jouluaatto-iltana eikä hänen poisjäämistään sitten, kun tie oli niin helppo siihen onneen, jota hän oli tavoitellut. Kun ensimmäinen tuska oli kerennyt laimistua, koetti hän katsella kaikkia tyynesti, mutta kuta enemmän hän ajatteli ja punnitsi tuota asiaa kaikilta puolilta, sitä selvemmin huomasi hän jonkin totuuden olevan rouva Helenan puheessa, että Steen Sture rakasti jotakin toista, ja niin tuli viimeinen tuska raskaammaksi kuin ensimmäinen.

Eräänä aamuna, vietettyään yönsä tavallista levottomampana ja saatuaan vasta myöhään unta, mutta unissaan elettyään uudestaan tärkeimmät tapaukset elämässään, niinkuin Nyköpingin häät, oleskelemisen Niilo-herran ja Briita-rouvan luona Vesteråsin linnassa ja Taalainmaassa, heräsi hän juuri kun raikuva torventoitotus kajahteli linnan pihalla.

Hänen huoneensa naisten puolella oli sinne päin, eikä hän voinut vastustaa uteliaisuuttaan, vaan kiiruhti ylös ikkunan luo, jonka raskaat varjostimet hän veti sivulle juuri parahiksi senverran, että voi nähdä ulos.

Alhaalla pihalla seisoi joukko miehiä, joista muutamat näyttivät olevan vankeina. Ingeborg oli juuri poistumaisillaan ikkunasta, ja päästi jo varjostimen irti, kun samassa hänen kasvonsa ilman muuta osoitti mitä vilkkainta ja jännitetyintä tarkkaavaisuutta ja hän taas katseli alas linnan pihalle.

Vankien joukossa oli kaksi, joiden kasvonpiirteet hän tunsi.

VI.

Käytävä Niilo Sturen vankikoppiin.

Niinkauvan kuin vangit seisoivat linnan pihalla ja hän voi ne nähdä, seisoi Ingeborg ikkunan luona. Mutta kun hän näki linnanvoudin tulevan ja vangit vietiin pois, vetäytyi hän takaisin käsi otsalla, yhä vielä jännitetyssä puoliksi kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi odottanut, että joku kuiskaisi hänelle korvaan vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hänen huulillaan näyttivät väikkyvän.

Hän muisti hyvin hyvästi ja tunsi täydellisesti kasvonpiirteet, jotka oli nähnyt. Toinen miehistä oli tuo iloinen, suruton Niilo-herran aseenkantaja, joka osasi kaikki nuo monet laulut, toinen oli tämän varjo, sillä niin herkeämättä hän seurasi häntä, kun vaan oli palveluksesta vapaa. Hänen kasvoinsa piirteet näyttivät osoittavan jotakin synnynnäistä, voittamatonta tuhmuutta, ajatuksen puutetta ja hitaisuutta. Edellinen oli Hollinger, hän muisti selvästi tuon nimen, jälkimmäinen oli Faste.

Mutta miksi tuotiin Niilo Sturen aseenkantajat vankeina Tukholman linnaan? Oliko sota Niilo-herran ja Eerik-herran välillä, ja oliko jälkimmäinen saanut voiton edellisestä? Ja jos niin oli, niin kuinka kauan tuota sotaa oli jo kestänyt? Kenties... kenties saisi hän täällä viimeinkin selityksen levottoman sydämensä kysymyksiin?

Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös, ikäänkuin vastaus olisi yhtäkkiä kirjoitettu tulikirjaimilla hänen eteensä. Niin, niin se oli. Steen Sture ei ollut tahtonut erota asetoveristaan ja ystävästään. Hän näki hänet yhtäkkiä aivan toisessa valossa. Epäilemättä rakasti ritari häntä ja oli suruissaan erosta, mutta kesti surunsa ja tuskansa niinkuin mies isänmaansa tähden. Voi, hän oli kuitenkin uljas ritari tuo Steen-herra.

Niin seurasivat ajatukset toisiaan, huulet hymyilivät kauan kaivatusta riemusta ja silmät säihkyivät sydämen varmuudesta. Mutta sen mukaan kuin tunnit kuluivat, syntyi toisia ajatuksia. Epäilys ja levottomuus tulivat uudestaan. Viimein päätti hän hankkia varmuutta vangituiden aseenkantajien kautta. Ja aamiaisen jälkeen, johon Eerik-herra ei ottanut osaa, kiiruhti hän hänen huoneeseensa pyytääkseen häneltä lupaa käydä vankeja tapaamassa.

Kiiruusti kulki hän tuohon huoneeseen, jota arkkipiispa ja ennen häntä Kaarlo Knuutinpoika, molemmat valtionhoitajana ja kuninkaana, olivat käyttäneet työhuoneenaan. Levottomuudesta vapisten avasi hän oven ja astui sisään.

Mutta huone oli tyhjä. Alakuloisena jäi hän sisään, tietämättä, pysyisikö siellä vai lähtisikö pois. Mutta mietittyään kuinka vaikeaa, niin mahdotonta hänen oli tavata setäänsä, päätti hän jäädä.

Kun hän sitten katseli ympärilleen, huomasi hän, että yhdellä seinällä, aivan likellä huoneen nurkkaa, poimullinen seinäverho oli irti, ikäänkuin jotakin olisi työnnetty esiin sen takana olevasta seinästä. Tosin ei hän niin erittäin monta kertaa ollut käynyt tässä huoneessa, mutta kuitenkin niin useasti, ettei arvellut koskaan ennen huomanneensa tuota. Aivan luonnollisesti meni hän sentähden tutkimaan mikä tuon ulkoneman muodosti, ja kun hän tarttui siihen, vetäytyi se hiljaa pois.

Hän työnsi nopeasti verhon syrjään, ja nyt tuli kaikki hänelle selväksi.

Verhon takana oli sala-ovi ja se, joka sen viimeksi oli avannut, oli kiireissään tahi jonkun muun syyn tähden jättänyt sen sulkematta. Hän tutki sitä tarkkaan, ja huomasi helposti sekä sen, kuinka se avattiin että kuinka se suljettiin. Sitten hän äkkiä päätti tutkiskella myöskin käytävää, mihin ovi johti. Se oli rohkea päätös, sillä hän ei voinut tietää, eikö hän ehkä siellä voisi kohdata itse ankaraa setäänsä, joka varmaankaan ei koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, että hän oli löytänyt hänen salaiset tiensä. Mutta siinä silmänräpäyksessä ei Ingeborg ajatellut setäänsä eikä mitään muutakaan vaaraa. Hän kulki aivan kuin unissaan, ja hänellä oli ainoastaan yksi asia selvänä mielessään: saavuttaa varmuus sydämensä rakastetusta.

Päättäväisenä liukui hän verhon ja oven taakse sekä pitkin ensimmäisiä portaita. Mutta siellä oli aivan pimeä; suurinta varovaisuutta tarvittiin eteenpäin kulkiessa. Pian hän kuitenkin huomasi, että rappuset johtivat alaspäin ja kulkivat kiertäen, kuin torniportaat. Kylmä, ummehtunut ilma lehahti häntä vastaan ja jääti hänen jäseniään, mutta hän ei säikkynyt.

Viimein loppuivat portaat. Hän tunnusteli varovaisesti jalallaan eteensä ja kuletti kättään muuria pitkin. Hän seisoi tasaisella lattialla. Kuinka pitkälle sitä oli ja minne päin hänen tuli kääntyä päästäkseen edemmä, se näytti hänestä mahdottomalta keksiä. Hän tunsi kulman muurissa ja vähän päästä siitä toisen. Kun hän oli sen kiertänyt, tunsi hän vielä kylmemmän ilman virtaavan alhaalta päin. Siinä täytyi siis olla taas portaat, jotka veivät vieläkin alemma. Mutta hän huomasi heti, että jos hän tahtoi täällä millään varmuudella pyrkiä eteenpäin, niin täytyi hänellä olla lyhty, ja hän päätti äkkiä kiiruhtaa ylös ja hankkia itselleen sellaisen. Silloin näki hän yht'äkkiä heikon valon kajastuksen ja kuuli askeleita alhaalta syvyydestä. Ne tulivat portaita ylös ja joutuisivat aivan varmaan hänen luokseen. Ilman muuta pälkähti häneen ajatus vaarasta, jonka alaiseksi hän antautuisi, jos hänet huomattaisiin tuossa salaperäisessä käytävässä, veri hyytyi hänen suonissaan, ja yhä lähempää kuuluivat askeleet. Vaara tuo kuitenkin mukanaan voimia ja päättäväisyyttä. Ja ajatuksen nopeudella syöksyi Ingeborg takaisin muuria pitkin portaille, joita myöten oli tullut, ja sen ohi, toivoen toisella puolen löytävänsä nurkkauksen tahi käytävän, johon voisi pistäytyä piiloon. Sillä mahdottomaksi huomasi hän ehtiä portaita ylös.

Tuo otaksuminen olikin oikea. Oikealle porras-aukosta oli kapea käytävä, joka todenmukaisesti vei johonkin etäiseen osaan linnassa. Pimeydessä ja koettaessaan välttää jokaista harha-askelta, kun siellä helposti voi löytyä toisia aukkoja alaspäin, ehti hän juuri parahiksi muurin taakse, ennenkuin koko tämä maanalainen huone tuli valoisaksi, ja lyhdynkantajan askeleet pysähtyivät.

Tyttöraukan rinnassa sykki sydän ankarasti. Hän seisoi todellakin kuin kiinninaulattuna paikoillaan; pieninkin liike olisi voinut ilmaista hänet. Varmaan oli lyhtymies kuullutkin jotain epäilyttävää, sillä neito näki valosta, että lyhtyä nostettiin ylös ja kuletettiin puoliympyrässä ympäriinsä. Mutta sen enempiä tutkimuksia ei ollut. Askeleet ja valo poistuivat portaita, ylös valtionhoitajan huoneeseen. Ingeborg uskalsi kurkistaa esiin, juuri kuin mies katosi porras-aukkoon, ja hän huomasi ja tunsi setänsä, Eerik Akselinpojan.

Heti kun vaara oli ohi, palasivat miettiminen ja harkinta, ja hän päätti, ennenkuin lähtisi tarkemmille tutkimuksille näissä maanalaisissa holveissa ja porraskäytävissä, varustautua lyhdyllä ja, jos mahdollista, hankkia lähempiä tietoja siitä, missä vangit säilytettiin ja mihin aikoihin vanginvartija kävi heidän luonaan. Sitten olisi hän jokseenkin riippumaton setänsä luvasta käydä heitä tapaamassa. Kun tämä ajatus oli tullut hänelle selväksi, kääntyi hän taas muurin kulman ympäri ja kulki kuulumattomin askelin varovaisesti portaita ylös uudestaan.

Mutta tultuaan pienelle ovelle, joka nyt oli sulettu, oli vielä jälellä eräs vaikeus, nimittäin kulkea huomaamatta sedän huoneen läpi. Aluksi oli tämä mahdotonta, sillä hän oli itse sisällä ja kuului keskustelevan jonkun kanssa. Ingeborg kauhistui ajatellessaan, että hänen mahdollisesti täytyi seisoa siinä missä oli kauvemmin kuin hän koskaan oli arvellut, ja kenties lopuksi kuitenkin tulisi huomatuksi ja joutuisi setänsä kiukun alaiseksi.

Hänen huomionsa kääntyi kuitenkin pian keskusteluun, jota pidettiin sisällä Eerik-herran luona ja joka kuului hyvin selvästi ohuen sala-oven läpi. Olli Råd oli siellä herrallensa kertonut jotakin, joka oli saattanut Eerik-herran huonolle tuulelle.

"Voiko siis veljeni unohtaa oman veljensä?" kuuli hän setänsä huudahtavan, jonka jälkeen hän jatkoi: "anna nyt kuulua tarkka kertomus kaikesta mitä on tapahtunut, sittenkun kohtasit veljeni Nyköpingissä."

Ja Olli Råd kertoi:

"Kun tulin Nyköpinkiin, oli Iivari-herra jo laskenut väkensä maihin ja oli valmiina lähtemään sisämaahan. Vein teidän sananne ja terveisenne hänelle, mutta hän sanoi vain: 'saatanpa totta totisesti ketut mutkittelemaan metsässä, niin että veljeni koirat saavat taas ajonsa käyntiin' -- ja sitten antoi hän puhaltaa lähtömerkin. Minä seurasin häntä ja kun tulimme Vingåkeriin, huomautin minä vieläkin hänelle tarpeelliseksi kulkea pohjoiseen päin teitä auttamaan, koska muutoin olisi Tukholman antautuminen tulossa, ja silloin loppuisi Akselinpoikain valta Ruotsissa. Mutta hän taputti minua hartioille sanoen: 'ole rauhassa, harmaaparta, veljeni voinee vielä hetkisen vastustaa arkkipiispaa; saatpa nähdä ettemme kerkeä Örebrohon, ennenkuin Tukholman ympäristö on vapaana, ja sitten nakerrelkoon tuo vanha hengellinen herra parhaansa mukaan Tukholman muureja... semmoista muurinsärkijää ne kyllä kestävät'."

"Hän oli varma asiastaan, Iivari veljeni!" huomautti Eerik.

"Ja hän oli aivan oikeassa!" jatkoi Olli, "olimme tuskin ehtineet Örebrohon ja alkaneet piirittää linnaa, jonka muureilla näimme herra Eerik Niilonpojan miesten rehentelevän, kun jo herra Maunu Pentinpojan kautta saimme Göksholmasta tiedon, että linnanherra itse lähestyi joukkoineen. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita, mutta Iivari-herra on uljas ritari, jommoisia löytyy harvassa. 'Mitä sanoin sinulle Nyköpingissä, Olli', lausui hän minulle illalla, 'nyt on ensimmäinen kettu tullut, häntä ahdistelemme huomenna, se on käyvä kuin tanssi!' 'Mutta niitä on useita', vastasin minä, 'ja jos jokin onnettomuus sattuu, josta Jumala varjelkoon, niin on viimeinen hämmennys oleva pahempi kuin ensimmäinen!' 'Siitä puhelkaamme sitten, kuin olemme suoriutuneet herra Eerik Niilonpojasta!' vastasi hän, ja heti senjälkeen käski hän miestensä lähteä liikkeelle. Kaikki kävi kuin turnajaisissa, niin tappelunhaluinen oli Iivari-herra ja samoin hänen miehensäkin."

"Se on veljeni luonne!" sanoi Eerik, "hän tulee isäämme, Akseli-herraan, sellainen oli hänkin!... Julitan kentällä kohtasitte siis herra Eerik Niilonpojan?"

"Niin, ja kuinka siellä kävi, sen jo tiedätte. Ilo oli nähdä teidän veljeänne, hänen järjestäessään taistelua ja hoitaessaan miekkaansa... Tahdonpa lyödä vetoa, ettei Eerik Niilonpojalla ollut enempää kuin kolmekymmentä tai neljäkymmentä miestä, kun hän pakeni taistelusta. Tapasin Iivari-herran illalla Julitan luostarissa, jossa hän antoi munkin kattaa pöytää itselleen, ja tuskinpa olen milloinkaan nähnyt häntä niin iloisena kuin silloin, silmät loistivat yhtä kirkkaina, kuin hänen hääpäivänään Nyköpingissä. 'Mitäs sanot, Olli?' kysyi hän, 'tuo kettu lönkytti metsään häntä koipien välissä, mutta saatpa nähdä, että kohta saamme uuden törmäyksen!' 'Tiellä Tukholmaan?' kysyin minä. 'Niin, tiellä Tukholmaan!' vastasi hän, 'veljeni on kohta näkevä arkkipiispan seisovan yksinään herra Klaus Rönnowin ja tanskalaisen sotaväen kanssa'... Jätin hänet kohta tämän jälkeen kiiruhtaakseni teidän luoksenne."

Tuli hetken hiljaisuus, jonka aikana Ingeborg kuuli raskaita askeleita huoneen toisesta päästä toiseen. Vihdein pysähtyivät ne, ja hän kuuli setänsä sanovan:

"Hyviä uutisia olet tuonut tällä kertaa, Olli, mitä veljeeni ja arkkipiispan ystäviin tulee... Mutta entäs pilvi tuolla ylhäällä tunturien laella, josta kuulen Kaarlo-kuninkaan nimen vähän väliä kaukaisen ukkosen tavalla jyrisevän?"

"Iivari-herra puhui tuostakin..."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Jos ymmärsin häntä oikein, niin lauloi hän samaa virttä."

"Kaarlo-kuningas...?"

"Niin, Kaarlo-kuningas...! 'Odottakaamme', sanoi hän, 'monta vuotta ei apellani enää voi olla jälellä, ja sillä välin voi paljon tulla tehdyksi, joka vielä on jäänyt tekemättä, mutta jonka olisi pitänyt tulla tehdyksi, että me Akselinpojat joutuisimme vakavaan valtaan Ruotsissa. Sano se veljelleni, Eerik-herralle', lisäsi hän, 'itse se seikka, että olemme taistelleet ja voittaneet ruotsalaisen kuninkaan puolesta, joka sen lisäksi on minun appeni, on hankkiva Akselinpoikain nimelle kauniin kaiun Ruotsin rahvaassa'."

"Ja miltä asia näyttää sinusta?" kysyi Eerik-herra hitaasti, ikäänkuin miettisi veljensä tervehdystä.

"Voi olla, että veljenne on oikeassa", vastasi Olli, "kaikki näyttää minusta riippuvan pilvestä, niinkuin te sanotte, herra Eerik... Jos ukkonen iskee, sittenkun te veljenne kanssa olette katkaisseet siivet arkkipiispalta ja hänen ystäviltään, niin voinee se tuskin kohdata ketään muuta kuin..."

"Sano pois, Olli!" kehoitti Eerik-herra, kun mies viivytteli.

"Kuin teitä itseänne!" lisäsi tämä.

"Minua itseäni!" kuului Eerik-herra toistavan, ja niin alkoivat taas uudestaan raskaat askeleet kulkea edes takaisin.

Mutta Ingeborgille tuli hänen satunnainen vankeutensa yhä vaikeammaksi, ja ne tiedot, jotka hän nyt oli saanut, eivät ollenkaan voineet rauhoittaa hänen tunteitaan. Ääni, jolla setä oli puhunut pilvestä pohjoisessa tunturien laella -- ja sillä ei voitu tarkoittaa ketään muuta kuin Niilo-herraa -- oli kokonaan vihamiehen ääni. Se kaikui siltä, kuin olisi ollut kysymys taistelusta heidän välillään, mutta miekat eivät vielä olleet täydellisesti tupesta ulos vedetyt. Kenties oli juuri nyt ratkaisun hetki tullut. Sillä kuinka voisivatkaan Niilo Sturen miehet istua vankeina Tukholman linnassa, ellei nyt miekkoja paljastettaisi?

"Ajatelkaa", kuuli hän Ollin lausuvan, "ajatelkaa sitä, mitä te itse niin usein olette sanonut, herra Eerik, että rahvas täytyy voittaa puolelleen, ja muistakaa, mitä kokeita siinä olette tehneet, niin hyvin Kolbäckin tienoilla kesällä, kuin Roslagenissa..."

"Rahvaan mielet ovat kuitenkin jaetut... Kuinka monet seuraavatkaan arkkipiispaa ja hänen ystäviään? Koko Fjädrundalanti on aseissa heidän puolestaan!"

"Totta, herra Eerik!... mutta mitä ovat ne taalalaisia vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka he vetävät mukanaan, erittäinkin nyt, kun veljenne on karkoittanut yhden arkkipiispan puoluelaisista pois kentältä ja kenties, ennenkun saamme hänen sotalippunsa nähdä pistävän esiin täältä metsästä, on lähettänyt toisetkin samaa tietä... Jos tutkitte noita kahta Vestmanlannin talonpoikaa, jotka minä toin mukanani ja jotka istuvat tuolla alhaalla linnantuvassa, niin saatte aivan tarkkaan kuulla, mikä ääni on rahvaan kellossa."

Viipyi vähän aikaa, ennenkuin Eerik-herra vastasi, mutta sitten päätti hän mennä linnantupaan ja keskustella noiden kahden talonpojan kanssa, ja huoneeseen tuli täysi hiljaisuus. Tätä käytti Ingeborg hyväkseen, avasi varovaisesti oven ja veti seinäverhon syrjään. Huone oli tyhjä, ja hän kiiruhti jättämään sen mennäkseen Helena-rouvan luo naisten puolelle. Levottomana saapui hän sinne, mutta kaikeksi onneksi oli Helena-rouvallakin ollut kaikenlaista tekemistä, niin että vaikka hän oli kaivannutkin Ingeborgia, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut katsoa häntä hänen omasta huoneestaan. Kun siis Ingeborg puolusti itseään vähäisellä pahoinvoinnilla, tyytyi tuo hyvä rouva siihen eikä kysellyt enempää, vaan piti aivan selvänä, että neito oli pysytellyt huoneessaan.

Ingeborg ei kuitenkin saanut minkäänlaista rauhaa, ennenkuin oli hankkinut itselleen ne tiedot, jotka hän tarvitsi. Se kävi helpommasti, kuin hän oli voinut odottaakaan, ja onni näytti muutenkin häntä suosivan, sillä hänen setänsä ja Olli Råd menivät linnasta kaupunkiin, jossa edellisellä oli oleva kokous kaupungin pormestarin ja neuvoston kanssa.

Heti jälkeenpuolenpäivän meni Ingeborg, tarpeen mukaan varustettuna, uudestaan setänsä huoneeseen. Siellä otti hän esiin pienen lyhdyn, jossa tavattoman paksu vahakynttilä paloi, veti seinäverhon syrjään ja katosi sala-oven kautta.