Part 22

Eräs vahva talonpoika juoksi esiin ja löi arkkipiispaa. Isku sattui olkapäähän ja useita muita seurasi, ja hänen päällystakkinsa revittiin palasiksi. Hollinger huomasi mahdottomaksi hillitä tuota irtipäässyttä raivoa muutoin kuin viekkaudella. Mutta hän ei ollut selvillä kuinka menettelisi, kuitenkin tahtoi hän aluksi ainakin tuonnemmaksi lykätä veristä murhatyötä ja sentähden huusi hän:

"Kappelille... kappelille, siellä laatikaamme kuninkaan tuomio!"

Tämä erittäin miellytti joukkoa.

"Kappelille, kappelille!" kirkuivat sadat kurkut, ja niin lähdettiin sinne, vaikka tosin joka kolmannen askeleen perästä otettiin kaksi askelta takaisin.

Mutta jäykkänä ja kovana, ikäänkuin raudasta taottuna, seisoi kaikesta tuosta huolimatta arkkipiispa Jöns äkkiä ilmestyneen Niilo-herran edessä. Sammumatonta vihaa liekehtivät hänen ylpeät silmänsä, ja hän asetti kätensä ristiin rinnallensa asettuen semmoiseen asentoon, kuin hän olisi vielä seisonut Tukholman linnan salissa käskien ottaa Niilo Sture elävänä tai kuolleena kiinni ja polttaa hänen kartanonsa. Jotakin suurta oli yhtäkaikki tuossa miehessä, jotakin semmoista, joka teki hänet näinä aikoina ensimmäiseksi suvussansa ja kaikkien niiden joukossa, joita tarkoitustensa tähden kutsuttiin unioonin ystäviksi. Tämä suuruus ilmeni juuri hänen jäykkyydessään ja sitkeydessään sekä siinä lujuudessa ja järkähtämättömyydessä, jolla hän pysyi kiinni tarkoitusperässä, jonka oli itselleen asettanut. Ja tämä tarkoitusperä oli hänellä korkeampi kuin kenelläkään muulla unioonin ystävällä. Voi nähdä Ruotsin ikäänkuin häämöittävän hänen pyrkimystensä korkeimpana päämaalina, vaikka ne vihattavat keinot joita hän käytti, pimentävätkin hänen muutoin kirkkaan elämäntiensä, ja ympäröivät sen tummilla varjoilla, sitä synkemmillä, kuta enemmän välikappaleet näyttävät lopulta tulevan hänen päämaaliksensa. Ja nyt ne jo epäilemättä olivat siksi muuttuneet, kun hän näki korkeamman päämaalinsa alasrevityksi ja saavuttamattomaksi. Ei enää ollut ollenkaan epäilemistä, ettei hän mieluummin olisi nähnyt vieraan kuninkaan tulevan takaisin ja ottavan Ruotsin valtakunnan haltuunsa, kuin että joku toinen Ruotsin mies, vaikkapa tuo niin katkerasti vihattu Kaarlo-kuningas, anastaisi sen paikan, josta hänen itsensä oli täytynyt luopua. Ja tämä arvoton ritari, joka hänestä oli niin vaaraton, että hän olisi voinut työntää hänet pois tieltään, kuten tiellä oleva kivi potkaistaan pois jaloista -- tämä ritari seisoi nyt hänen edessään suurena ja mahtavana, kädessään Ruotsin tulevaisuus, yhtä varmana, kuin sillä hetkellä arkkipiispan elämä ja kuolema. Tämä ajatus oli epäilemättä katkerin, mitä milloinkaan Jöns Pentinpojan aivoissa oli liikkunut, tuhat kertaa mieluummin olisi hän varmaankin antanut noiden raivoavien talonpoikien repiä itsensä palasiksi, kuin seista apua tarvitsevana tuon miehen edessä, jonka paljas olemus oli hänen häviönsä ja hänen elämänsä toiveiden kukistus. Sentähden katseli hän niin ylpeästi ja kiukkuisesti vastustajaansa, sentähden näytti hän aivan siltä, kuin olisi tahtonut sanoa: "suurin onnettomuuteni on sinut kohdata!"

Niiloon vaikutti tuon langenneen suuruuden näkeminen surullisesti, samalla kun papin silmistä palava vihan tuli, jota ei voinut väärin käsittää, muistutti häntä siitä katalasta ja epäritarillisesta vainoamisesta, jota hän tuolta mieheltä oli saanut kärsiä. Sentähden oli aivan luonnollista, että hän lausui:

"Enpä luullut, Jöns arkkipiispa, että näin toisemme kohtaisimme!"

Ivanhymyyn vetäytyivät arkkipiispan raudankovat kasvonpiirteet. Se oli hänen ainoa vastauksensa. Ympärillä seisojat alkoivat käydä levottomiksi, ja mikään ei olisi voinut olla ärsyttävämpää heidän jo hillittömälle raivolle, kuin tuon synkän arkkipiispan käytös jaloa ritaria kohtaan, joka nyt häntä puhutteli. Harmin ja vihan murinaa kuului kaikkialta ympäriltä, mutta arkkipiispaan se ei vaikuttanut mitään. Hän seisoi katse jäykästi kiinnitettynä Niilo Stureen.

Mutta tämäkin kiivastui tuosta voimattomasta uhmasta.

"Jollei arkkipiispankaapu olisi suojananne", puhkesi hän sanomaan, "niin, kautta pyhän kolminaisuuden, pakoittaisinpa vanhan hyvän tavan mukaan teidät vastaamaan ilkitöistänne, joita olette harjoittanut minua kohtaan, Ruotsin valtakunnasta puhumattakaan... En tahdo muistuttaa teille, mitä viimeksi kohdatessamme sanoitte, mutta se on varmaa, että jos kohtalomme olisi niin määrännyt, että minä silloin seisoin teidän edessänne, samoin kuin te nyt minun edessäni, niin eipä paljonkaan viimeisestä hetkestäni puuttunut..."

"Minä vastaan puolestani!" lausui arkkipiispa kuuluvalla äänellä.

"Jos ainoastaan minusta riippuisi, olisi kaikki kuitenkin hyvin", vastasi Niilo. "Valtakunnanneuvosto on täällä kaupungissa, se tuomitkoon välillämme siitä mitä te olette rikkonut yksityistä ritaria kohtaan..."

"Kuka muu, kuin pyhä isä Roomassa, uskaltaa tuomita Ruotsin valtakunnan arkkipiispaa", keskeytti pappi.

Niilo katseli hetken tuota pelotonta miestä, jonka rohkeus ei silmänräpäystäkään horjunut, vaikka jonkun kiihtyneen talonpojan kirves millä hetkellä hyvänsä voi ainaiseksi sulkea hänen suunsa. Eikä Niilo voinut olla ajattelematta, kuinka toisenlaiseksi Ruotsin kohtalo olisi voinut muodostua, jos tuo tavaton voima ja ihmeteltävä mielenlujuus olisi palvellut Ruotsia ja Ruotsin kuningasta. Hän vastasi tuohon kiivaaseen huomautukseen tyyneydellä, joka näytti vaikuttavan itse Jöns Pentinpoikaankin.

"Ruotsin kansa", sanoi hän, "Ruotsin kansa tuomitsee Ruotsin arkkipiispan yhtä varmaan kun se tuomitsee Ruotsin kuninkaankin!"

Tätä käännettä kysymyksessä ei arkkipiispa ollut ajatellut, ja Niilo huomasi, kuinka nuo tummat silmät ikäänkuin välkähtivät, samalla kuin ympärillä seisovain raikuva ihastuksen huuto heti vahvisti hänen sanansa.

"Ja juuri sentähden", lisäsi hän, "juuri sentähden, että teidän täytyy vastata töistänne Ruotsin kansalle, -- sentähden annan minä puolestani meidän keskiset asiamme raueta."

"Nämäkö tulevat olemaan arkkipiispa Jöns Pentinpojan tuomareina?" kysyi pappi ivallisesti ja osoitti kädellään raivoisia talonpoikia, jotka epäilemättä olisivat syöksyneet hänen päällensä ja repineet hänet kappaleiksi, jollei ritarin läsnäolo olisi suojellut häntä.

"Niin, arkkipiispa", vastasi tämä, "he ja heidän lapsensa tuomitkoon teidät! Ja voitte olla vakuutettu siitä, että heidän päätöksensä on oikeampi, kuin se, jolla te tahdoitte ottaa henkeni, kun viimeksi tapasimme toisemme Tukholman Bykirkossa."

Sanottuaan tämän kääntyi hän ympärillä olijoihin ja kysyi:

"Mihin on arkkipiispan seurue joutunut." Sitä ei kukaan tiennyt, mutta Hollinger kiiruhti alas tielle ja löysi pian muutamia aseenkantajia, jotka pitivät hevosia. He olivat vetäytyneet piiloon, kun heidän herraansa oli ruvettu ahdistamaan, koskapa oli tuskin ajateltavaa, että he voisivat jotakin tehdä hänen pelastuksekseen, mutta niin pian kuin ajo oli lakannut, olivat he taas lähestyneet ollakseen saapuvilla, jos sattumasta jokin odottamaton seikka muuttaisi asiain tilaa.

Pian palasi siis Hollinger ilmoittaen, että arkkipiispan seuralaiset olivat alhaalla tiellä.

"Minulla on kuitenkin yhtä ja toista teille sitä ennen sanottavaa, Niilo herra", sanoi hän, ja hänen kasvonsa osoittivat selvästi, että asia oli hyvin tärkeä.

"Koskeeko se arkkipiispaa?" kysyi Niilo.

"Häntä ja teitä!... Tahtoisin kuitenkin sanoa asiani teille ainoastaan arkkipiispan läsnäollessa."

Niilo katseli kysyvästi milloin aseenkantajaansa milloin arkkipiispaa. Viimein hän sanoi:

"No niin, tahdon kuunnella, mitä sinulla on minulle sanomista, ja tapahtukoon se teidän läsnäollessanne. Olkaa siis hyvä ja astukaa sisään kappeliin, arkkipiispa Jöns!... Ainoastaan tätä vaadin teiltä, nykyisen valtani nojalla. Enkä vaatisi sitäkään, ellen tuntisi tuota miestä ja tietäisi, ettei hän tyhjää puhuen eteeni tule!"

Synkkä varjo peitti arkkipiispan kasvot, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa välttää tätä keskustelua. Niilo-herra meni edeltä, sitten arkkipiispa ja hänen perässään Hollinger, mutta muu joukko asettui kokonaan vahvaksi vahdiksi kappelin ympärille ja sisäänkäytävän suulle.

Soihdunkantajat astuivat ritarin käskystä sisään ja kiinnittivät soihtunsa kahteen molemmin puolin alttaria olevaan rautakäteen, niin että koko kappelin sisusta tuli valoisaksi ja ikkunoista sekä avoimesta ovesta voi nähdä kaikki mitä siellä sisällä tapahtui. Ympäröivän piirin takana piteli Erkki omaansa ja herransa hevosta, joiden mäkivyöt silloin tällöin välähtelivät soihtujen valossa, kun edessä seisovat miehet liikkuivat.

Kun nuo kolme olivat saapuneet kappeliin, antoi Niilo merkin Hollingerille puhua.

"Asia koskee teidän henkeänne, Niilo herra", alkoi tämä.

Niilo katsoi tuikeasti mieheen, ikäänkuin olisi hänen vihansa herännyt siitä, että tämä uskalsi tuollaista puhua, mutta Hollinger jatkoi:

"Täällä, tässä pyhässä huoneessa hierottiin hetki sitten kauppaa teidän hengestänne, Niilo herra. Kaupanhierojina oli, toisena eräs herra David Pentinpojan miehistä, jonka te hyvin tunnette siitä ajasta saakka, kun hän ilmoitti teille kuolemanne, ja toisena... niin, teidän terävät silmäniskunne, arkkipiispa, eivät minua peloita, ja niin totta kuin olen rehellinen mies, voitte olla varma siitä, että, jos kappeli silloin olisi ollut yhtä valoisa kuin nyt, niin teidän musta verenne jo aikoja olisi juossut sydämestänne..."

Niilo siirsi katseensa uskollisesta palvelijastaan arkkipiispaan. Tuossa katseessa voi lukea syvää sydänsurua ja ihmettelyä, ettei suoraan sanoisi hämmästystä, sekä samalla leimuavaa vihaa ja mitä syvintä inhoa.

"Onpa siis totta", sanoi hän kääntymättä kuitenkaan suoraan arkkipiispaan, jonka läsnäolosta hän selvästi kärsi, "onpa siis totta, että missä pahaa on, siellä sitä on paljon. Te olette vannonut väärin kuninkaallenne, sen lisäksi olette tehnyt murhapolton ja nyt olette valmis salamurhaan. Ja kuitenkin olette erään Ruotsin jaloimman suvun lapsia, ja sen lisäksi on teidän kansalle esitettävä Jumalan käskyjä kaikesta siitä, mikä on totta ja oikeaa..."

Hän vaikeni, ja näkyi, kuinka rajusti hänen sisässään myrskysi ja kuinka vaikeata hänen oli hillitä tunteitaan, jotka paisuivat sitä korkeammalle ja sitä rajummin, kuta enemmän hänen mielessään toisiaan seurasivat muistot kaikesta siitä, mitä tuo pöyhkeä ja kylmäverinen pappi oli rikkonut valtakuntaa ja kuningasta ja Niiloa itseäänkin kohtaan.

"Heittäkää hänet torniin!" huusi Hollinger, joka yhtä paljon kuin herransakin paloi inhoa arkkipiispaa kohtaan, "heittäkää hänet torniin! Jos vähänkään oikeutta löytyy, niin istunee hän siellä tuomiopäivään saakka, ja sen olet sinä ansainnut, sinä pirun pappi!"

Hollingerin silmät paloivat ikäänkuin hänen pahin vihamiehensä olisi siinä edessään ollut, hänen käsivartensa jännittyivät ja kätensä kouristuivat nyrkkiin, ikäänkuin yksi ainoa viittaus ritarilta, hänen herraltaan, olisi ollut tarpeeksi saamaan hänet syöksemään tuon miehen päälle ja yhdellä ainoalla iskulla maahan kaatamaan ja musertamaan hänet. Ja myrskyinen hyväksymishuuto ulkona olevalta joukolta seurasi kaikkia hänen liikkeitään.

Mutta Niilo vaipui mietteisiinsä, ja vähitellen lakkasi huuto ja hiljaisuus tuli sijaan muuttuen sitä syvemmäksi kuta enemmän sitä kesti. Sitä häiritsi ainoastaan yksi ja toinen kipuna, joka ratisten putosi soihduista. Kaikki odottivat, mitä ritari sanoisi.

"Mitä vastaatte tähän, arkkipiispa?" kysyi hän viimein aivan hiljaa.

"En mitään", vastasi tämä. "En mitään muuta kuin, että minä voin vastata teoistani, mutta en ole pakotettu kellekään niistä tiliä tekemään, kaikkein vähemmin teille...!"

Taas oli hetkisen hiljaisuus, jonka aikana Niilo herkeämättä tarkasteli arkkipiispaa, ikäänkuin olisi halunnut löytää vähäisenkään valon pilkahduksen parempaan päin noissa marmorijäykissä kasvoissa.

"No niinpä kuulkaa sitten, mitä minulla on teille sanottavaa!... Olisi epäilemättä hyvä työ, jos seuraisin palvelijani neuvoa... ja te kai hyvin kuulette, että hänen mielipidettään ovat monet muutkin... Voi olla niinkin, että te itsekin sen mielellänne soisitte, koskapa tiedätte, ettei teille siitä olisi mitään hengen vaaraa, mutta rahvaan asia kyllä kärsisi siitä mitä suurinta vahinkoa ja menettäisi sen kauniin värin, jota se tähän asti on kantanut kaikkien niiden edessä, jotka eivät tunne sitä kamalata rikollisuuden kuilua, johon teillä on sydäntä laskeutua... Sitä pitää välttää, sillä Ruotsin asian kuitenkin täytyy olla tärkeämpi kuin minkään muun, ja Ruotsin puolesta taistelijat eivät saa tahrata kunniataan yhden arkkipiispan kukistamisella, vaikkapa satakin palkattua murhaajaa vaanisi minun henkeäni."

Arkkipiispa ei voinut ottaa katsettaan pois ritarista. Hänen otsaltaan loisti semmoinen ylevyys ja hänen jalot kasvonpiirteensä loistivat jotakin niin jaloa ja suurta, että semmoinenkin mies kuin Jöns Pentinpoika viehättyi siitä.

"Mitä minuun itseeni tulee", lisäili Niilo, "niin sanon teille tässä kaikkivaltiaan Jumalan alttarin edessä, jossa seisomme, että heitän henkeni hänen turviinsa. Jos hän on minut valinnut välikappaleekseen saamaan jotakin hyvää Ruotsin maalle aikaan, niin tietää hän kyllä minua suojella, jollei, niin henkeni on vähäarvoinen... Ja nyt nopeasti pois täältä, arkkipiispa! Voisi tapahtua, jos teidän täällä olonne tulisi yleisemmin tunnetuksi", lisäsi hän matalalla äänellä, niin että ulkona olijat eivät voineet häntä kuulla, "voi tapahtua, ettei minullakaan olisi valtaa silloin pelastaa henkeänne! Hollinger tuo esiin arkkipiispan hevoset."

Hollinger meni täyttämään herransa käskyä, ja muutaman silmänräpäyksen perästä kuultiin arkkipiispan seuralaisten lähestyvän kappelia. Talonpojat tunkeutuivat oven ympärille heittäen kapean käytävän auki hevosten luo.

Niilo kulki arkkipiispan rinnalla joukon läpi ja niin villinä kiiluivat oluesta ja intohimoista kiihtyneiden talonpoikain katseet, että arkkipiispan kyllin selvästi piti huomata, että hän hengestään sai kokonaan kiittää jaloa vihamiestään.

Kun arkkipiispa viimein oli valmiina nousemaan hevosen selkään, sanoi Niilo hänelle:

"Antakoon Jumala teille tekonne anteeksi, arkkipiispa Jöns...! Ja ottakaa nämät sanat minulta ikäänkuin muistoksi tästä hetkestä: Ruotsin asia on mahtavampi ja suurempi kuin, että te sen voisitte rikki murtaa, kuinka hyvänsä te juonianne kehrännettekin."

Arkkipiispa heittäytyi satulaan ja ratsasti seurueineen pois, synkkänä ja mustana kuin ukonpilvi.

Niilokin nousi hevosensa selkään ja ratsasti Erkin kanssa takaisin kaupunkiin.

Mutta vasta hetken kuluttua siitä kun tämä merkillinen tapaus oli alusta loppuun kulkenut, lähti muu joukko liikkeelle ja laulaja lauloi muiden häntä säestäessä:

Siellä voihkaten naiset valitti, Kun kuten Juudaskin herransa, Jöns petturi, viekas murhaaja, Marskimme kavalasti surmasi.

Jumal' armias, Poika ja Henki Pyhä Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä.

III.

Neiti Päivänsäde.

Seuraava päivä koitti ja lupasi tulla yhdeksi noista ihmeen ihanista syyspäivistä, joita pohjoismaat voivat tarjota, jolloin lämmin sää ja verrattomat värivaihdokset puiden kirjavissa latvoissa mieltä viihdyttävät.

Valtionhoitajan kortteerin edustalla olivat hänen seuralaisensa, nähtävästi valmiina ratsastamaan pois kaupungista, ja vähän matkan päässä heistä seisoi joukko aseellisia talonpoikia keskustellen keskenään, ja samalla aina väliin katseillaan tarkastellen noita ratsastavia aseenkantajia. Viipyi kauvan, ennenkuin valtionhoitaja näyttäytyi, mutta vihdoin hän tuli, komeilla näädännahkaturkeilla varustettuna, ja hänen komeasti varustetun hevosensa talutti sitä pitelevä hovipoika hänelle.

Kun hän huomasi talonpojat, tervehti hän ystävällisesti heitä, mutta he seisoivat hiljaisina eikä heillä näyttänyt olevan paljon halua vastata tervehdykseen. Ystävällinen ritari ei puolestaan ollut tuota huomaavinaan, vaan nousi nopeasti hevosensa selkään, joka ylpeänä pöyhisteli ylhäisen taakkansa alla.

Hiljaista ravia ratsasti valtionhoitaja katua eteenpäin, kun yht'äkkiä ratsumies tuli täyttä laukkaa meren puolelta ja kiiruhti hänen luokseen. Se oli Olli Råd.

"He tulevat, herra Eerik!" sanoi hän seisattuen valtionhoitajan rinnalle.

Tämä, jonka ajatukset olivat varmaankin toisissa asioissa kiinni, kysyi ihmetellen:

"Kutka tulevat?"

"Neiti Päivänsäde", sanoi Olli naurahtaen.

Nyt näytti Eerik herralle asia valkenevan.

"Ah", huudahti hän, "ratsastakaamme heitä vastaan!"

He ratsastivat alas järvelle, mutta muut seuralaiset jäivät herransa viittauksesta paikoilleen.

Siellä alhaalla lähestyi myötätuuleen suuremmanpuoleinen alus, jonka peräkeulalla näkyi kaksi naista ja kolme lasta, samalla kun etukeulalla kaksi uljasta miestä seisoi katsellen maata.

Toinen heistä jätti kohta paikkansa ja meni miesten luo, ja alus oli nyt jo niin likellä maata, että selvästi voi huomata sen suuren vaikutuksen, mikä hänellä oli nuorempaan naisista, kun hän heitä lähestyi. Hellempää neidon hymyilyä ei voi olla kuin se, minkä ritari osakseen sai. Vanhempikin naisista hymyili, mutta hänen hymyilynsä oli aivan toista laatua ja koski selvästi yhtäpaljon neitoa kuin ritariakin.

Nyt he katsoivat maalle ja Eerik-herra nosti kohteliaasti, tervehtien hattuaan, ja kohteliaasti hänen tervehdykseensä vastattiinkin, sitten hän laskeutui alas hevosen selästä heittäen ohjakset Ollille ja käveli alas maallenousupaikalle.

Veneessä olijat olivat rouva Briita Kaarlontytär lapsineen ja neiti Ingeborg Åkentytär (Tott), jotka nyt tulivat tervehtimään edellisen miestä, herra Niilo Sturea. Nuori ritari, joka näytti suuresti miellyttävän neiti Ingeborgia, oli herra Steen Sture. Aluksen etukeulalla, kun se laski rannalle, seisoi Brodde.

"Onneni salli minun viipyä niin kauvan kaupungissa, että sain tilaisuuden sanoa teidät tervetulleeksi, rouva Briita", lausui valtionhoitaja kohteliaasti, ojentaen kätensä Briita-rouvalle auttaakseen häntä ylös veneestä.

Briita-rouva otti tuon mahtavan herran ritarillisen palveluksen ylevällä ryhdillä vastaan. Steen-herra tarjosi käsivartensa Ingeborgille ja valtionhoitaja hymyili sille innolle, millä nuori herra koetti tehdä ylösnousun hänelle niin mukavaksi ja helpoksi kuin mahdollista.

"Nyköpingin hääleikit, arvelen minä, kestävät yhä vielä", lausui hän. "Neiti Päivänsäde ei ole menettänyt sulhaspoikaansa!"

Hieno puna kohosi neidon liljanvaaleille poskille, ja hänkin hymyili katsahtaen kirkkailla silmillään Steen herraa, ennenkuin käänsi ne setäänsä.

"Teidänkin muistossanne, setä, näyttävät ne vielä olevan, koskapa muistatte nimen, jonka siellä sain."

"Niin ja kukapa voisikaan unohtaa sen pienen seppeleen, joka sulle hankki tuon nimen, arvelet kai Ingeborg... Minun tietääkseni olet ensimmäinen, joka olet koristanut kiharasi noilla pienillä kukkasilla, jotka näissä seuduin eivät ole arvoon päässeet... tarkoitan, että täälläpäin kutsutaan niitä pirunsilmiksi... otat kai tämän kiitokseksi, neiti Päivänsäde?"

"Oletteko kuullut laulua neiti Päivänsäteestä, uljas ritari?"

"En", vastasi tämä kummastuneena ja lisäsi, "kuinka tulitte ajatelleeksi tuota laulua, herra Eerik?"

"Tuskin tiedän sitä itsekään", vastasi Eerik-herra nauraen, "kenties nimien yhtäläisyys saattoi minut ajattelemaan tuota laulua, jonka lapsuudessani monet kerrat kuulin... muistan ainoastaan muutamia säkeitä..."

"Ja ne kuuluvat?"

Keijukuningas rakasti neiti Päivänsädettä, mutta sitten tuli käärmekuningas ja teki lopun rakkaudesta, ja itku ja nauru tuli ilon ja riemun sijaan... Näin se kuuluu...

Käärmekuningas neidolle taikajuoman toi. Kun nuori mä oon. Ja neidolta poski se vaaleni... voi! Niin lehdossa ratsastelen.

Ja hautaan tuo Päivänsäde mullattiin Mut' käärmekuningas tiesi minne se haudattiin.

Ja neidon hän haudasta kaivoi pois. Kun nuori mä oon! Ja kuolleena linnaansa neidon hän toi. Niin lehdossa ratsastelen.

"Ja siinäkö on loppu?" kysyi Steen.

"Siinä on loppu!" toisti Eerik-herra. "En muista enempää."

Sillä välin kun näin vähitellen kohottiin rannasta ylemmä, oli eräs miehistä kiiruhtanut linnaan ilmoittamaan Briita-rouvan tuloa ja nyt nähtiin Niilo-herra sieltä tulevan vaimoansa vastaan. Valtionhoitaja seurasi edelleen mukana ja Olli ratsasti herransa hevosen kanssa pikkusen matkan päässä takana. Mutta heti kun Niilo-herra oli saapunut, erosi Eerik-herra.

Kohtelias hymyily oli vielä hänen huulillaan, mutta äänenpaino, jolla hän puhui, oli kuitenkin huomattavasti kylmä. Niilo oli enemmän mieleltään surullinen, kuin hänen kenties olisi pitänyt olla tavatessaan kaunista vaimoansa.

Heti senjälkeen oli Eerik-herra taas yhtynyt seurueeseensa ja ratsasti nopeata ravia Tukholmaan vievää tietä myöten. Itse hän ratsasti hyvän matkaa miestensä edellä ja ainoastaan Olli Råd ajoi hänen rinnallaan.

"Sinä olet oikeassa", sanoi hän palvelijalleen, "nuori mies on sidottu!"

"On kysymys ainoastaan siitä, ovatko kahleet kyllin lujia vetämään hänet Niilo-herran luota teidän puoleenne", lausui Olli hyvin epäilevästi.

"Ja minkätähden ne eivät sitä olisi...?"

"Niin, miksi... sitä on kyllä vaikea sanoa, mutta semmoisilta ne minusta näyttävät, nuo herrat, sekä Niilo että Steen, että he varmaan ennen luopuvat hengestään, kuin hylkäävät sen asian, jonka puolesta he taistelevat."

Eerik-herra ei vastannut siihen mitään, vaan ratsasti hetken äänetönnä katsellen jäykästi eteensä tielle, jota he kulkivat.

"Jotakin täytyy kuitenkin tehdä", sanoi hän viimein, "arkkipiispa ei lepää, ja meillä on itse asiassa kaksi vihollista, joista Niilo Sture epäilemättä on vaarallisempi, koskapa hänellä on rahvas puolellaan... Jotakin on sentähden tehtävä ja jos Steen herran voisi voittaa puolelleen, niin pidän sitä niin suurena asiana, kuin jo puoleksi olisin voittanut."

"Todellakin", täytti Olli, "olette puhunut totta, herra Eerik... sillä talonpojat eivät ole unohtaneet tuota nuorta ritaria, joka heitä niin miehekkäästi Harakerin kirkolla johti kuningas Kristiania vastaan. Jos voisi Steen-herran voittaa puolellenne, olisi totisesti jo puoleksi voitto meidän, sillä hän tuo varmaan mukanaan puolet rahvaasta."

"Niinpä niin, Olli", myönsi ritari vilkkaasti, "ja mikä on tehtävä, on tehtävä heti... Minun nähdäkseni, vetäytyy Niilo-herra jouluksi Taalainmaahan, ja ennen kevättä ei arkkipiispa ja hänen kuninkaallinen ystävänsä voi mihinkään ryhtyä... siispä on meidän nyt heti käytävä toimeen... Emmehän mitään menetä, jos koetammekin. Mutta asia on sitä laatua, ettei kuka hyvänsä saakaan sitä läpi ajetuksi..."

Herra Eerik piti jo vanhastansa arvossa tuota uskollista ja kelvollista palvelijaansa. Tämä huomasikin aivan oikein, minne hänen herransa tähtäsi, ja sanoi nauraen:

"Aijotte siis minut lähettää Niilo Sturen luo joulujuhliin."

"Ja kenenpä muutoin arvelet voivan siihen tehtävään kelvata?" kysyi ritari takaisin.

"Olkoon sitten niin, minä otan sen tehdäkseni", vastasi Olli hyväntahtoisesti.

Samalla kun keskustelu tuosta asiasta oli valtionhoitajan ja hänen uskottunsa välillä, istui Niilo-herra vaimoineen ja lapsineen eräässä Vesteråsin linnansalissa.

He eivät olleet toisiaan kohdanneet senjälkeen, kuin Niilo keväällä matkusti Suomeen keskustellakseen Kaarlo-kuninkaan kanssa. Mitkä surun ja vastoinkäymisten okaat olivatkaan sen jälkeen ilmoihin puhjenneet ja heitä pistäneet! Heidän kartanonsa oli poltettu, itse Niiloa oli ajettu kuin pakolaista, kunnes hän taalalaisten päällikkönä voi tarjota vihollisilleen taistelua. Mutta vielä tällä hetkelläkin oli hänen asemansa semmoinen, että -- niinkuin hän kirjeessään kuninkaalle oli maininnut -- "joko hänen täytyi saattaa työnsä loppuun, tahi tulisi hän itse, hänen lapsensa ja jälkeläisensä kerrassaan turmioon syöstyiksi." Ja tähän tietoon yhdistyi vielä ajatus lasten kohtalosta, jos hänet itsensä sodan syöjätär pois hengiltä saattaisi, ennenkuin hänen työnsä oli alotettukaan, vielä vähemmin loppuun saatettu.