Part 20

Silloin astui huoneen pimeimmästä osasta Olli Råd esiin. Hän, joka oli aina toimelias, oli heti aavistanut pahaa, kun kaniikki niin pyytämättä siunasi hänen herransa kalliin sarven. Senvuoksi hän ei ollut koko päivänä päästänyt sitä näkyvistään, vaan oli tahallaan tuonut sen tähän huoneeseen tarjotakseen itse sitä herralleen, kaadettuaan ensin Helmichin siunaaman siman pois ja pantuaan siihen uutta.

Ollessaan tuossa syrjäisessä huoneessa näki hän kummituksen kaltaisen munkin astuvan ensiksi huoneeseen ja sitten kaniikin. Nyt hänelle selvisi asia. Hän tuumiskeli itsekseen, kutsuisiko herraansa, että tämä itse saisi nähdä ja tuomita murhaajan. Mutta puhuttuaan joutui munkki kuin haltioihinsa, ja hän heilutti välkkyvää miekkaa kaniikin pään päällä. Hetkeäkään ei ollut menettää.

Hän tarttui senvuoksi sarveen rientäen munkin luokse, jonka kättä hän koetti ehkäistä.

"Pidättykää, pidättykää", huusi hän, "te ette tiedä, että tuo hurskas herra on hankkinut uusia rikoksia omalletunnolleen!"

Munkki katsoi mieheen, kuin hänkin olisi jo menettänyt ajatuskykynsä. Mutta Olli kohotti sarvea lisäten:

"Katsokaa tähän harmaaveli... tässä on keitos, jonka hän on sekottanut surmatakseen päivän sulhasen ja morsiamen ja ehkä muitakin... Niin, tämänpäiväisissä häissä! Ette usko minua?"

Munkin syviin silmiin näytti syttyvän kipene ymmärrystä.

"Senvuoksi on tahtoni", jatkoi Olli, "että panemme hänelle kaksi ehtoa, joko tyhjentää sarven tai kuolla miekkasi iskusta, harmaaveli."

"Herra, Herra kaikkivaltias!" huudahti Andreas-vanhus vaipuen polvilleen. "Sinä olet läsnä ja armahdat palvelijaasi, koska tahdot ottaa verenvian hänen käsistään!"

"Niin, kunnianarvoisa herra", sanoi Olli, jota ei haluttanut tarpeetta viivytellä asiaa, joka voitiin suorittaa heti, "nyt olette kuullut ehdot, valitkaa, mutta valitkaa pian... sillä hengissä ette täältä tule."

Vihlova, kamala huuto kuului Helmichin vapisevilta huulilta. Hän luuli ehkä jo näkevänsä toivon vilausta koston täyttäjässä tapahtuneessa muutoksessa. Mutta tuima Olli otti hänet pian siitä luulosta.

"Ette tee viisaasti, jos huudatte", sanoi hän, "sillä te vaan pahennatte asianne. Jos joku linnanväestä tulee tänne, niin kutsun herrani, Eerik-ritarin paikalle, ja hänen muassaan tulee monta muuta, ja silloin te saatte tyhjentää myrkkypikarin niiden läsnäollessa, joiden vertaisena saitte olla kirkossa ja hääsaatossa!"

Kaniikki katsoi puhujaa, mutta pieninkin viivytys antoi hänelle toivoa pelastuksen mahdollisuudesta. Hän huusi senvuoksi vielä kerran kovemmin ja kimeämmin kuin ennen.

Mutta oli kuin noiduttua, kukaan ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Jokunen kaukainen tanssisoiton ääni kuului vaan huoneeseen sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi papin epätoivoista huutoa.

Olli sieppasi miekkansa.

"Vielä kerran, kummanko ehdon valitsette, kurja petturi?" kysyi hän.

Pieni, hintelö kaniikki hyppäsi ylös mielettömässä houraustilassa. Hän aikoi ilmeisesti heittäytyä epätoivoissaan vanhan Ollin päälle, jolla oli miekka toisessa ja sarvi toisessa kädessä ja jonka oli senvuoksi vaikea tulla toimeen. Jos malja olisi silloin kaatunut hänen kädestään ja tyhjentynyt, olisi käynyt vaikeaksi todistaa tuon konnan rikosta.

Näin ei kuitenkaan käynyt.

Ollin mahtavan käsivarren antama hyvin osattu isku kellisti murhaajan maahan samassa kuin hän hyppäsi tuoliltaan.

"Huomannette nyt, että koston hetki on tullut, ja että te ette pääse hyvin ansaitusta rangaistuksestanne!" lausui Olli kumartuen kaatuneen yli.

Andreas-vanhus oli yhä vielä polvillaan, rukoillen ojennetuin käsin.

Mutta Olli ei päästänyt silmistään Helmichiä, jonka musta sielu kuvastui nyt oivallisesti hänen hirvittävän rumasti vääristyneillä kasvoillaan. Moniaan minuutin kuluttua kohosi Helmich raukeasti kyynärpäittensä varaan.

"Mitä tahdot, mies, jos annat minulle henkeni?" kähisi hän tuijottaen kamalasti.

"Ajattelet siis kuolinhetkelläsikin kavaluutta ja petosta!" vastasi Olli.

"Kaiken, kaiken annan sinulle... saat nähdä että on hyvä pitää minua ystävänään...! Haa, se loistaa! Katso, kaiken sinä saat... Sano, tahdotko palvella minua...?"

Tuon kurjan katse ja kasvoinilme osoitti, että tuska oli saattanut hänet hourimaan. Mutta hänen näkönsä oli niin kammottava ja hänen vääntynyt hymynsä niin perkeleellinen, että Ollikin, vaikka oli kyllä paatunut, peräytyi kauhistuneena hänestä etemmäksi.

Kului taasen hetkinen, kunnes kuoleva kohotti toisen kätensä ikäänkuin jotakin hapuillen.

"Polttaa kuin tuli", änkytti hän, "anna minulle juotavaa!"

Olli tarjosi hänelle hääsarvea, ja hän joi.

Vielä kotvasen pysyi hän koholla, mutta kielensä ei saanut enää selvää sanaa lausutuksi, ja pian hän retkahti raskaasti selälleen kuolleena.

* * * * *

Nyköpingin häät, joissa herra Iivari Akselinpoika ja Kaarlo-kuninkaan tytär vihittiin yhteen, vietettiin muuten kaikessa rauhassa, ja ne tulivat käännekohdaksi Akselinpoikain elämässä.

Kokoontuneet piispat ja neuvosherrat valitsivat Eerik-herran valtakunnanhoitajaksi. Päätettiin myöskin, että kaikki entiset Kaarlo-kuninkaan monia tiloja ja taloja koskevat päätökset olisivat voimassa ensin hänen itsensä hyväksi ja sitten hänen lastensa sekä näiden miesten, herra Iivari Akselinpojan ja herra Eerik Eerikinpojan (Gyllenstjernan) hyväksi. Tanskaan nähden päätettiin yhdessä tanskalaisten herrain kanssa, että yhteys valtakuntain välillä jäisi voimaan, mutta muutapa ei Kristian-kuningas tästä kokouksesta hyötynytkään. Kaikki muut tähän kuuluvat asiat päätettiin ratkaista uudessa kokouksessa, joka pidettäisiin Kalmarissa seuraavana kesänä.

Eerik-herra oli niinmuodoin saavuttanut, mitä oli monet vuodet kaikella tarmollaan koettanut -- hän oli päässyt Ruotsin valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi. Ja nyt jo voi asioita ja henkilöitä lähemmin tunteva päättää, ettei uusi valtakunnanhoitaja hevillä tulekkaan valtaansa toiselle luovuttamaan.

Kaarlo-kuninkaan kohtaloon eivät Nyköpingin tapahtumat tuottaneet mitään muutosta.

TOINEN OSA.

Niilo Sture.

I.

Pyhän Yrjänän kappelissa.

Eräänä pimeänä syysyönä marraskuussa 1466 kulki muutamia miehiä Vesteråsin hyvin valaistun piispantalon ohi. Eräs heistä oli puettu asemiespukuun. Hänellä oli miekka vyöllä ja raskaat rautakannukset kilahtelivat joka askeleella kivitetyllä kadulla. Muut olivat talonpoikia, mutta varsin nuoria vielä leikkisästä naurusta päättäen, joka tuon tuostakin kajahti heidän huuliltaan.

Päästyään piispantalon sivu kääntyi joukkue eräälle poikkikadulle kadoten muutamaan lähellä olevaan taloon.

"Nytpä saamme maistella värjäri Pietarin oluttynnyristä!" lausui soinnukas ääni joukon viimeisten juuri mennessä portista. Sitten kopautettiin asuntohuoneen ovelle ja huudettiin: "hei, Pietari, nyt olemme täällä, ja sinä saat nyt näyttää, että olet mies pitämään sanasi."

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi vanhanpuoleinen porvari sininen esiliina vyöllä. Hän oli sävyisän ja hyväntahtoisen näköinen ja oli nähtävästi tulijoita odottanutkin ja siltä varalta valmistaunut.

"Jokainen", sanoi hän, "ken tahtoo juoda Kaarlo-kuninkaan menestykseksi, on tervetullut tynnyrini ääreen! Tulkaa, hyvät ihmiset, te tarvitsette kyllä vähän vahviketta, kun kerran olette ryhtyneet sellaiseen toimeen, joka on tuleva teille kunniaksi ja muille iloksi... Jumala siunatkoon jaloa Niilo-ritaria!... Jos olisi valta niinkuin on mieli, niin kyllä tietäisin, mitä tekisin..."

"No, mitä, Pietari...? mitä?" kysyi monta ääntä.

"Heittäisin esiliinan nurkkaan, ottaisin tapparan käteeni ja rupeisin luineni nahkoineni ankaran ritarin mieheksi!" vastasi värjäri.

"Niistä sanoista tulee sinulle kunniata, Pietari!" virkkoi asemies lyöden muhoilevaa isäntää olalle, sekä lisäsi: "sinä voit auttaa häntä ja hänen asiaansa hyvin, vaikket tapparaa kannakaan... niin on minun ajatukseni."

Isäntä vei tämän keskustelun aikana iloiset vieraansa isoontupaan, jossa oluttynnyri asetettiin keskelle ja jossa pian vallitsi mitä hilpein ilo ja leikki. Asemies oikeastaan oli kuitenkin puheenpitäjänä ja hän näyttikin siihen sopivimmalta, sillä hänellä oli tyhjentymätön varasto hupaisia juttuja. Hän oli myöskin paljon liikkunut ja maailmaa nähnyt ja hän osasi paljon lauluja, joita hän esitti kaikkein suureksi tyytyväisyydeksi.

Enimmin vaikutti kuuntelijapiiriin kuitenkin, kun asemies rupesi kertomaan herra Iivari Akselinpojan kosinnasta. Se asia koski kansaa hyvin läheltä, ja kun hän lopuksi kysyi, oliko kukaan kuullut laulua, joka oli tehty tästä kosinnasta, ratkesi yleinen riemu joukossa.

"Laula se!" sanoi Pietari värjäri, "minä painan sitten nuttusi uudeksi laulajanpalkaksi."

Mies hymyili ja alkoi:

Ja Iivari Akselinpoika Tott rannall' on Gotlannin: hän lausuu: "Ruotsiin lähden nyt, tuon kullan kaunihin." Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

He silkkiseilit käärivät mastoihin kultaisiin ja Ruotsin maalle lähtevät Tukholman kaupunkiin. Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

Hän keskess' asepihojen sonnustaa pukuaan ja linnaan astuu Tukholman luo Ruotsin kuninkaan. Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

Kenenkään mieleen ei juolahtanut kysyä, kuinka laulaja saattoi niin ilmeisesti totuutta vääristellen kertoa Tukholman linnasta, vaikka kosinta olikin tapahtunut Raseporissa. Ruotsin kuninkaan olisi pitänyt olla Tukholman linnassa, joten oli luonnollista, että laulaja tai runoseppä antoi hänen siellä esiintyä. Satunnaisista ja vähemmän tärkeistä seikoista ei huolittu niinkään, kunhan itse pääasia tuli kohdalleen, ja siksipä ovatkin historialliset kansanlaulut vaan yleispiirteissään tosia. Kosinta oli tässä pääasia, mutta paikka tuli siinä yhtä vähän kysymykseen kuin taulussa liina. Alustaa tarvittiin, mutta kukaan ei pitänyt väliä, oliko se puuta tai kiveä, kunhan kuvan pääpiirteet vaan olivat tosia ja tunnettavia.

Laulaja jatkoi karttuneella innolla, kuta enemmän huomasi laulunsa miellyttävän:

Ja Iivari Akselinpoika Tott ovesta astuvi, ja Kaarlo, Ruotsin kuningas edessään seisovi.

"Hei, terve, Kaarlo kuningas, kuningas Ruotsin maan, annatko mulle tyttäres', jos lienen vertojaan?"

"Jos tytärtäni pyydätte kotinne vartijaksi, niin karkoittakaa Kristian ja samoin piispaa kaksi!" Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

Kaikki yhtyivät loppusanoihin:

Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

Miehen lopetettua tuli hetkiseksi hiljaisuus. Kukin mietiskeli itsekseen laulun sisällystä. Vihdoin otti Pietari värjäri sananvuoron kohottaen oluthaarikkaa.

"Niinpä kävi, että Iivari-herra sai todella kuninkaan tyttären, mutta antaako hän kuninkaalle Ruotsin valtakunnan, sen saamme nähdä."

Asemiehen silmät vilkkuivat ympäri seuran, kunnes pysähtyivät värjäriin.

"Sanonpa sen", lausui hän sitten, "ettei Iivari-herra eikä hänen veljensä, Eerik-herra, vaikka onkin valtakunnanhoitaja, anna valtakuntaa Kaarlo-kuuinkaan käsiin, ellei heitä siihen pakoteta... Mutta meissä on miestä häntä pakottamaan, jos niin tarvitaan... puhunko oikein, Pietari, vai mitä te sanotte?"

"Oikein, oikein!" lausui Pietari tyhjentäen haarikkansa, "ja minä annan viimeisen oluttynnyrini tapin Niilo-herraa ja hänen miehiään varten!"

Juotiin vielä kerta ankaran ritarin, Niilo Sturen kunniaksi, ja sitten alkoivat miehet haastella pienissä ryhmissä. Silloin nousi asemies seisoalleen aikoen lähteä. Hänen piti mennä herransa luokse, joten ei voinut kauempaa viipyä. Muitten ilo ei siitä kuitenkaan häiriintynyt, vaikka he olisivatkin kernaasti pitäneet iloisen asemiehen joukossaan. Mutta samassa tulikin tupaan lisää vieraita, sekä asemiehiä että talonpoikia, mikä teki hänen lähtönsä vähemmin huomattavaksi.

Tämä kulki lauleskellen tietänsä ja oli pian kaupungin ulkopuolella.

Hän astui sitä maantietä pitkin, joka vie kaupungista pohjoiseen, Hofdestan niityn poikki Skultunaan päin, josta oli jo niin monta kertaa kulkenut aseellisia joukkoja sekä rahvasta että ritareja mittelemään miekkoja keskenään. Hänen vasemmalla puolellaan solisi Svartån joki kiitäen hurjalla kiireellä rantainsa varjoisain puiden välitse, ja hänen päänsä yllä ajoi myrsky pilvenjänkiä tummalla syystaivaalla. Metsä huokaili, notkot ulvoivat, ja ilmasta kuului valtavaa, pauhaavaa siipien suhinaa, ikäänkuin mahtavat ratsujoukot olisivat näkymättöminä ajelleet avaruudessa.

Asemieheen ei tämä näyttänyt ensinkään pystyvän. Hän asteli rauhallisesti ja tanakasti eteenpäin. Mutta äkisti hän pysähtyi ja rupesi kuuntelemaan. Tavallisen ihmisen olisi ollut mahdoton mitään huomata, mutta mies oli tottunut myrskyihin ja hänellä oli tarkka kuulo. Hän hiljensi käyntiään ja kulki melkein hiipien erään suuren puun luokse, joka kasvoi muutaman suunnattoman kiven vieressä.

Hän ei ollutkaan kauan kiven luona odottamassa, ennenkuin törmän alta rupesi kuulumaan airojen loisketta, ja kohta nousi maantielle tumma haamu, joka katseli varovasti ympärilleen ja läksi hiipien pohjoiseen päin.

Mies lähti myöskin kiven luota seuraten varjoa. Hänen suonensa ja jäsenensä olivat niin jäntevät ja hänen käyntinsä niin keveä, ettei pieninkään ääni ilmaissut häntä, vaikka hän kulki jokseenkin läheltä veneellä tullutta astuen vähän syrjässä. He kulkivat siten kunnes saapuivat eräälle pienelle yksinäiselle kappelille, joka oli rakennettu tänne kappaleen kaupungista ulommaksi ja jota kutsuttiin pyhän Yrjänän kappeliksi. Kaupungin ympärillä oli kokonaista neljä sellaista kappelia, että matkustajat saisivat kaupunkiin mennessään tai sieltä tullessaan toimittaa niissä rukouksensa. Vähän itäänpäin Yrjänän kappelista oli Pitkäaholle ja Taalainmaahan vievän koillisen tien varrella pyhän Ursulan kappeli, vielä idempänä oli Badelundin harjun syrjässä pyhän Olavin kappeli, ja kaupungin länsipuolella oli pyhän Kertun kappeli.

Varovasti hiipinyt varjo katosi pyhättöä ympäröiväin puiden alle. Asemies ei uskaltanut mennä lehdon edustalla olevan kentän yli, vaan kätkihe erään risukasan taakse, josta voi pitää silmällä kappelia ja sen ympäristöä.

Kului hetkinen, ettei tapahtunut mitään hiukankaan epäilyttävää, eikä asemies saanut mitään vahviketta epäluuloonsa, joka oli nähtävästi saanut hänet tänne lähtemään.

Silloin kuului lähestyväin hevosten poljentaa. Asemies ei voinut niitä nähdä eikä uskaltanut kumartua liian kauas eteenpäin, sillä hän näki kappelin vieressä piilevän varjon liikahtelevan etummaisten puunrunkojen välissä.

Hänen ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kauan, ennenkuin kuuli erään miehen astuvan mäenrinteen kuihtuneen nurmikon yli, ja samassa hän näkikin hänen lähestyvän lehtoa ja lausuvan hiljaa, mutta kuitenkin käskevästä nimen:

"Sigge!"

"Teidän armonne!" vastattiin lehdosta, ja sinne mennyt varjo tuli esiin kumartaen nöyrästi, jonka jälkeen molemmat menivät puiden alle. Asemies katseli nyt vuorostaan selvällä kärsimättömyydellä ympärilleen. Hän halusi tietysti lähestyä kappelia, mutt'ei uskaltanut, sillä viimeksi mainitun seurue olisi hänet huomannut. Hänen terävä silmänsä huomasi kuitenkin tähtien heikossa valossa, että risukasasta alkoi puolikehän muotoinen syvennys maassa -- tehty arvattavasti kevät- ja syys-veden johtamista varten kappelista -- joka kulki oikealle lehdon ympäri. Arvelematta asettui hän pitkäkseen tuohon kosteaan uomaan ja alkoi madella sen pohjaa myöten hyvin hiljaa mutta varmasti eteenpäin.

Yritys onnistuikin odottamattoman hyvin. Hän pääsi pian kentän yli ja tuli puiden varjoon, jossa hiipi varovasti kappelin pienelle ikkunalle.

Siellä keskustelivat molemmat varjot, ylhäinen ja nöyrä keskenään.

"Missä sukulaiseni, herra Niilo Eerikinpoika on?" kysyi edellinen.

"Sitä en tiedä, teidän armonne", vastasi jälkimmäinen, "mutta herra Eerik Akselinpoika on useiden neuvosherrain kanssa kaupungissa. He ovat keskustelemassa herra Niilo Sturen kanssa piispantalossa."

"Jumalan nimessä, miksi ei veljeni, David-herra, ehkäissyt sitä purona...!" huudahti ylhäinen mitä suurimmalla katkeruudella ja suuttumuksella. "Silloin kun ritari ratsasteli pakolaisena metsissä vaan muutamia miehiä mukanaan, ja kun hänellä oli kolmesataa parhaintani seuranaan... silloin se olisi ollut helppo tehdä...? Nyt se on myöhäistä!"

Tuli pieni hiljaisuus.

"Mahtava oli Tord-marskikin, ja kaikkien vihollistensa kauhistus", sanoi joen toiselta puolelta tulleen ääni, "mutta niin mahtava kuin olikin, hänkin kukistui?"

"Mitä tarkoitat, mies?" kysyi toinen äkkiä.

"Sitä teidän armonne, että hyvä pää voi saada aikaan paljon, josta mahtava ei tiedä uneksiakaan!"

"Marski, Tord-herra... hänet murhattiin sängyssään yöllä. Hänet murhasi miestensä päällysmies... rupeisitko sinä herra Niilo Sturen palvelukseen?"

Pitkä venytetty "ei" tuli vastaukseksi tähän kysymykseen.

"Sano pian siis, mitä arvelet, jos luulet voivasi olla minulle avuksi ja lohdutukseksi onnettomuudessa... Liian myöhään, liian myöhään käsitin sokeudessani viisaan Helmichin sanat, että tämä oli vaarallisin viholliseni!"

"Liian myöhäistä ei vielä ole, teidän armonne", lausui mies ponnella, "minä ja veljenne, David-herra, tunnemme perinpohjin tuon herkkäuskoisen herran, jolla oli kuolemaansa enää vaan kirkkaan miekanteräni verta matkaa... Ja yhtä liki on hän tuleva vieläkin kerran, sen vannon Herrani puun kautta!... Miten se tapahtuu, jää minun asiakseni, mutta siihen saatte luottaa, että se tapahtuu. Kun palaatte matkaltanne etelään, luulen, että silloin on kankeana, mikä nyt on virkeänä."

Tuli taas hiljaisuus.

Ulkopuolella kuunteleva asemies ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Hän leikkasi vielä reijän pergamentti-ikkunaan kuullakseen paremmin. Mutta päästyään täyteen selvyyteen siitä, mitä konnantöitä siellä suunniteltiin, tuli hänelle kovin vaikeaksi olla niin hiljaa, kuin tässä oli välttämätöntä. Hän älysi kuitenkin, ettei saattanut mitään tehdä tällä kertaa heitä kohtaan, ja kun hänen täytyi päästä heidän juontensa perille, sai hän senverran malttia, ettei syyttä suotta syössyt itseään tuhoon.

Mies alkoi ensiksi puhua.

"Veljenne, David-herra", sanoi hän, "on luvannut minulle talon ja tilan."

"No... senpä luulen sinun ansainneenkin! Miehet, joiden kilpimerkkinä on häränsarvet, eivät unhota helposti ystäviään eivätkä kitsastele, kun heitä on palkittava."

"Te siis vahvistatte muiden sukulaistenne kera David-herran lahjoituskirjeen, herra arkkipiispa?"

"Varmasti, varmasti, mies!"

"Pyydän kuitenkin enemmän!"

Oli mahdoton nähdä, minkä vaikutuksen tämä sana teki. Mutta kotvasen perästä kuului arkkipiispa kysyvän niin soinnuttomalla ja värittömällä äänellä, kuin asia olisi ollut hänestä vähäpätöisin maailmassa:

"Mitä?"

"Rälssikirjan itselleni ja jälkeentulevaisilleni!" vastasi mies ripeästi.

Siihen ei arkkipiispa vastannut mitään, ja aatelismiehen kokelas lausui taas:

"Työstä palkka, tyhjästä ei mitään, arkkipiispa! Suorittamani työ vaatii miehensä... jos teillä on joku, joka sen paremmin toimittaa, niin pankaa hänet...! Panen alttiiksi henkeni... onhan se yhden kynänpiirron arvoinen teidän kädestänne."

"Sinä olet kunnianhimoinen, mies!... Miksen oppinut sinua ennen tuntemaan?"

"Teidän armonne... Te muistanette, kuinka vähän veljellänne, David-herralla, on kuitenkin ollut teille sanottavaa... nyt, hädän hetkenä te opitte ystäviänne tuntemaan!"

Arkkipiispa huudahti, ja hänen äänessään oli sekä kiukkua että kummastusta, sekä vastenmielisyyttä että pyyteitä.

Röyhkeä asepalvelija uudisti vaatimuksensa odotettuaan turhaan selvää vastausta.

"Olen kunnianhimoinen, sanotte -- ja olette oikeassa, niin olen. Ja voitteko sanoa, arkkipiispa Jöns, voitteko sanoa minulle, mikä on eroitus minun ja -- teidän välillänne? Me uurastamme samaa asiaa, te käytätte itsenne ulkopuolella olevaa asetta... minä taasen suoritan itse tekoni... Te kuulutte vanhaan sukuun, te olette saanut hallita Ruotsin maata!... No, niin korkealle en minä pyri, minun toivojeni määrä on vaan tulla teidän veljenne veroiseksi. Ja siitä saatte olla varma, ettei hänen ja minun välilläni ole muuta eroitusta -- kuulkaa, ei mitään muuta kuin se, että hänellä on oikeus pitää kilvessään sitä merkkiä, joka on minulle ommeltu nuttuun, koska olen hänen palvelijansa... Talon olen ansainnut jo menneinä vuosina... uudet palvelukset vaativat arvoisensa palkan, ja sen palkan tahdon jo edeltäkäsin. Sanokaa siis, mitä tahdotte, arkkipiispa... minä suostun siihen, että aatelis- ja kilpikirjani pannaan vaarallisimman vihollisenne henkeä vastaan!"

"Mitä veljeni, David-herra, on luvannut, sen minäkin lupaan!"

"Kirjoittakaa siis alle?"

Mutta nyt oli kuuntelijan mahdoton hillitä itseään enää. Etäältä kuului useita ääniä, jotka tuntuivat lähestyvän laulaen, ja jos mies olisi jaksanut asiaa miettiä, olisi hän ehkä odottanut niitä, sillä ne eivät voineet olla muita kuin kuljeskelevia talonpoikia, siis luotettavia ystäviä. Mutta nyt ei hän ajatellut muuta kuin sitä mustaa konnantyötä, jota kappelin sisässä sommiteltiin, jossa ostettiin ja myytiin ihmishenkiä kuin kauppatavaraa.

Hän riensi nopein askelin kappelin seinänviertä pitkin ja syöksihe ovesta sisään pitäen paljastettua miekkaa kädessään.

Kappeli oli ihka pimeä, ikkunoista vaan kumotti heikko valonkajastus, niin että tulija voi erottaa keskustelijat.

"Hei, musta konna!" huusi hän, "minä kirjoitan sinulle aateliskirjan!" ja samassa hän huitaisi miekallaan summanpäiten toista kappelissa olijaa vastaan.

Arkkipiispan ja hänen kätyrinsä silmät olivat enemmän tottuneet pimeyteen, joten he huomasivat oitis tulijan ja juoksivat syrjään. Miekka halkoi senvuoksi vaan tyhjää ilmaa ja kolahti kivilattiaan vetäen rohkean omistajansa mukanaan. Mutta notkeimpana, joustavimpana teräksenä oli hän kohta jaloillaan taasen.

Katsellessaan nyt tarkistunein silmin ympärilleen huomasi hän miesten kadonneen.

He olivat väistyneet sivuille koettaen kumpikin seinäänsä myöten hiipiä ulos. Ahdistaja näytti kuitenkin olevan tottunut suurinta malttia kysyviin leikkeihin. Hän juoksi silmänräpäyksessä takaisin ovelle.

"Älkää luulkokaan pääsevänne minulta karkuun", lausui hän sieltä. "Teidän pitää nyt kuolla, niin totta kuin minä olen Niilo Sturen asemies, ja kuin te elätte ainoastaan hänelle ja valtakunnalle pahaa tehdäksenne!"

Laulava joukko saapui nyt niin likelle, että voi joitakuita sanoja heidän laulustaan eroittaa. He tulivat odottamattomaksi avuksi miehelle, sillä heidän loilotuksensa esti kappelissa olevia konnia huutamasta avukseen asemiehiä, jotka odottivat kappaleen päässä tien varrella.

Sa kiittäös uskollisuutta. Jumal' asiamme menestyä antakoon, ja toimissamme ain' auttakoon. Yks' ruusunen kasvoi Ruotsin maass' vaan pahuus sen karkoitti poies taas. Se kaunis ja terve oli taimi.

Kappelissa oli pimeä kuin haudassa, eikä mies voinut suurimmillakaan ponnistuksilla erottaa vihollisiaan. Tänä hetkenä kieppui kuitenkin Jöns-arkkipiispan ja hänen veljensä nokkelan asemiehen henki hiuskarvan varassa. Joutua menestyksestään huumaantuneen talonpoikajoukon käsiin oli heille varma surma, tuskallinen ja kiduttava. Sen he molemmat ymmärsivät, ja Jösse Eerikinpojan kohtalo Motalassa muistui verisenä kummituksena heidän mieleensä.

Miesten laulu, jos voimme siksi kutsua sitä rääkkynää, jolla muut säestivät yhtä esilaulajaa, joka yksinään noudatti nuottia, näytti kuitenkin tulevan ainoaksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Sillä vaikka mies huutaisi mitenkin kovasti kappelin ovella, saisi hän kuitenkin tuskin ääntään niiden kuultaville, varsinkin kun myrsky vei ääntä heistä syrjään kaupunkia kohden.

Nyt he olivat aivan kappelin kohdalla, ja korkealle kuului rallatus marski Tord Bonden surkeasta kuolemasta, kuinka kavaltaja surmasi hänet kesken voittoretkiänsä.

Rakkauden hän huonosti palkitsi, pään hartioon asti hän halkaisi. Siinä raukesi Ruotsin valta.

"Kuulkaa, talonpojat, ystävät!" huusi mies, mutta ei rohjennut kääntyä selin, vaan seisoi yhä kappeliin päin miekka iskuun valmiina.

Mutta laulu jatkui:

Siellä voihkaten naiset valitti, kun, kuten Juudaskin herransa, Jöns petturi, viekas murhaaja, marskimme kavalasti surmasi. Jumal' armias, Poika ja Henki Pyhä Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!

"Talonpojat, ystävät!" huusi mies, minkä keuhkoista läksi.

Mutta turhaan.