Part 18

Hän katsahteli tuontuostakin kentille tiepuoleen toivoen näkevänsä joko voudin tai pojat. Mutta hän ei kohdannut ketään tiellä eikä nähnyt yhtäkään elävää olentoa koko matkallaan. Pari kertaa käännähti hän äkkiä taaksepäin katsoen torkkuvaa palvelijaansa, ikäänkuin aikoen puhutella häntä, mutta heitti sen siihen yhtä äkkiä. Mies näyttikin siltä, ettei häneltä kannattanut odottaa kovinkaan selvittäviä vastauksia, jos häneltä kysyikin.

Jo saavuttiin aivan lähelle Hammarstadia. Silloin katsahti Briita-rouva vielä kerran palvelijaansa.

"Oletko nähnyt voutia?" kysyi hän, mutta sai toistaa kysymyksensä tiukeammalla äänellä, ennenkuin sai lyhyen vastauksen:

"Olen!"

"Missä näit hänet?"

"Missäkö näin hänet?" toisti mies, "hän seisoi vieressänne, kun läksimme Hammarstadista!"

"Nauta!" huudahti Briita-rouva silmähtäen surmaavan ylenkatseellisesti sivulleen.

Mutta asepoikaan ei näyttänyt menevän tämän huudahduksen sisempi tarkoitus. Hän näytti yhtä uneliaan tyytyväiseltä nyt kuin ennenkin. He ratsastivat taasen joitakuita askelia, jolloin Briita-rouva kysyi uudelleen:

"Oletko nähnyt Iliana-rouvan voutia!"

"Olen!" vastasi mies.

"No Jumala sinua armahtakoon, sinä viheliäinen elukka", ärjyi Briita-rouva, "missä näit hänet?"

"Missäkö näin hänet?... Juuri silloin kun ratsastimme Hammarstadista... silloin näin hänetkin."

Nyt pysäytti Briita-rouva keskelle tietä, pani molemmat kätensä puuskaan ja iski palavat silmänsä miesparkaan. Tämä istui tirkistellen, eikä tiennyt oikein tohtisiko olla paikallaan hirmustuneen emäntänsä edessä, jonka kanssa ei todellakaan ollut leikkimistä. Hänen suureksi kummakseen ei Briita-rouva kuitenkaan sanonut muuta kuin:

"Kun vastedes näet hänet, pitää sinun heti sanoa minulle!"

Hänen äänessään oli julmistuneen valtijattaren kaikki terävyys, joka on tottunut aina ehdottomaan tottelevaisuuteen.

Jälellä oleva matka kulettiin vauhdilla, jota Briita-rouvan ratsu ei oikein näyttänyt sallivan. Perille tultua hyppäsi arvoisa rouva apuakaan odottamatta sen selästä tulisella innolla, joka ei ennustanut hyvää sille, jota se koski. Faste -- se oli asepojan nimi -- seisoi kauan töllistellen häntä ja hänen niskan nakkelujaan. Sitten hän vei hevoset talliin, Briita-rouvan rientäessä portaita ylös. Tämä kulki tuuliaispäänä huoneesta toiseen, kunnes saapui ihan hengästyneenä ja hiestä valuen salakamariinsa.

Siellä istui hänen kirjurinsa, voutinsa tahi miksi häntä sopisi kutsua, hänen kaikki kaikkensa. Hän oli pöydän ääressä kirjoittelemansa. Hänen vieressään oli kimppu sinettejä. Briitan tullessa oli hän juuri aikeissa tarttua tähän kimppuun.

"En nähnyt enkä kuullut!" vastasi kirjuri, sama pitkä, laiha, kuolonkalpea mies, joka oli ollut Briita-rouvan seurana Eerik-herran laivalla tämän esittäessä Kaarlo-kuninkaalle saamisensa.

"Mutta hän on varmaan tänä hetkenä talossa!" sanoi Briita rouva.

"Se on sekä mahdollista että luultavaa", vastasi kirjuri hymyillen, "mutta täällä hän ei ole, eikä taida tullakaan, jos ovi vaan on oikein suljettu, ja silloinhan ei meillä ole pelkoa... Jos yhä edelleen kuten tähänkin asti piiloilisimme häneltä, niin olisi parasta sitten myydä koko Hammarstad ja muuttaa johonkin muuhun taloonne!... Kas tässä on nyt se vanha kauppakirja valmiina, ja olenpa varma, ettei herra Laurinpoika itsekään huomaa, ettei se ole hänen sinettinsä, vielä vähemmin voi sen todistaa."

Briita-rouva meni pöydän ääreen, silmäsi asiakirjaa ja tutki sinettiä. Mutta samassa kuului siitä huoneen nurkasta, jossa takka oli, äkkinäistä kolinaa, kuin kivi olisi irtautunut takan sisässä ja pudonnut.

Huoneessa olijat katsoivat kiihkeästi sinnepäin, mutta eivät nähneet mitään. He katselivat sitten toisiaan, mutta se ei heille asiaa selvittänyt. Kirjuri laski vaan kätensä sinettikimpulle, ikäänkuin sitä suojellakseen, vaikkei vihollista näkynytkään.

Mutta kun kaikki oli hiljaista eikä mitään enempää kuulunut, nousi kirjurin naamaan hymy ja hän lausui:

"Olenhan monasti sanonut, että vanha takka on korjattava... Se romahtaa vielä jonakin kauniina päivänä maahan kerrassaan... Mutta nyt on asia saatettava loppuun, liian kauan olette sallinut leikkiä kanssanne. Svante-herra Ekesjössä ei anna sen pelättää itseään, että pöllö lentää hänen savutorvensa yli, vaikkapa se putoisi suoraan hänen takkaansa."

"Se on totta!" lausui eräs ääni heidän takanaan, ja Iliana-rouvan talonvouti astui takasta esiin, "mutta sellaiset pöllöt, joita te saatte pelätä, eivät koskaan jaloa Svante-herraa häiritse", lisäsi hän, "sillä hänellä on, mitä teillä ei ole, nimittäin hyvä omatunto."

Briita-rouva meni kalmankalpeaksi seisoessaan pöydän vieressä ja rupesi melkein horjumaan. Kirjuri kangistui tuolillaan jäykäksi kuin olisi saanut suonenvedon.

"Kauan olenkin jo saanut teitä nuuskia, enkä juuri luullut pääseväni teidän perillenne sisimmässä pimeistä kätköpaikoistanne, mutta nyt on, Briita-rouva teidän kohtalonne minun kädessäni... Niin, katsokaa vaan minuun, tämän näköinen minä olen, ja nimeni on Hollinger Birgerinpoika... Niin, mitäs tuumitte, olen sen Birgerin poika, joka salaa murhattiin, kun hän oli kaivertanut valmiiksi sen sinetin, jolla olette nyt aikoneet varastaa Kaarlo-kuninkaalta rakastamaanne kultaa."

Hollinger kiivastui yhä enemmän puhuessaan, mutta hirveä vaara, jota hänen esiintymisensä uhkasi, vaikutti sen, että Briita-rouva ja hänen kirjurinsa saivat sangen nopeasti takaisin vilkkautensa ja neuvokkuutensa päästyään ensi hämmästyksestään.

"Valehtelet, roisto!" huusi Briita-rouva.

Hollingerin silmiin syttyi hirmuinen liekki ja hän lähestyi häntä joka lihas kasvoissaan jännitettynä. Silloin lisäsi Briita-rouva: "älä liikahda paikaltasi, muuten käsken väkeni heti sitoa sinut ja heittää tyrmän pimeyteen, jossa saat nääntyä nälkään."

Kirjuri aavisti kuitenkin pahinta Briita-rouvan epätoivoista päättäväisyyttä uhkuvista sanoista huolimatta. Hän tarttui senvuoksi sinettikimppuun, avasi toisella kädellä ikkunan, jonka ääressä pöytä oli, ja heitti koko kimpun kauas ikkunan alla virtaavaan jokeen, ennenkuin Briita-rouva ja Hollinger ehtivät huomatakaan. Ja tekonsa hän suoritti kylmäverisyydellä ja maltilla, jotka olisivat olleet paremmankin teon arvoiset.

Hollinger älysi kohta tämän teon merkityksen. Hänen kiukkunsa nousi siitä ylimmilleen, kun yrityksensä näytti juuri nyt voiton hetkellä menevän tyhjiin. Mutta hänkin oli kylmäverinen, ja kuta selvemmin hän ymmärsi, että toiminnan hetki oli käsissä nyt tai ei milloinkaan, niin käsitti hän myöskin välttämättömäksi sitä käyttää.

"Tuollaisen puheen saatte nyt jättää, Briita-rouva", sanoi hän, "tänne ei voi kukaan tulla, sen tiedätte parhaiten itse, ja mitä konnaan, murhaajaan tulee, jota ette ole häikäillyt ottaa luottamusmieheksenne... niin kuulkaa sanani, joka on tällä kertaa teidän sanaanne tehoisampi. Kumpikaan teistä ei pääse hengissä tästä huoneesta, ennenkuin täytätte ehdon, jonka teiltä vaadin."

Hollingerin kasvojen rohkea, päättäväinen ilme olisi jo antanut tarpeeksi vakuuttavaisuutta hänen sanoilleen, elleivät ne jo semmoisenaan olisi olleet sitä laatua, ettei niitä voinut epäillä. Sekä Briita-rouva että Gumme älysivät selvästi kohta, ettei mitään pelastumisen mahdollisuutta ollut, ellei ihmettä tapahtuisi. Jälkimmäinen yritti kuitenkin edes voittaa aikaa, jos jotakin ihmeen tapaista sattuisi tapahtumaan.

"Tämä näyttää minusta suuresti kummalta", sanoi hän, "olen kuitenkin varma, että ennenkuin sellaiseen hätäkeinoon ryhdyt, sanot meille, mitä oikeastaan tahdot."

"Mitä tahdon!" vastasi Hollinger. "Tahdon hengen sinulta siitä, että murhasit isäni, ja tahdon teidän henkenne, Briita-rouva, siitä pettuudesta, kaikista valheistanne ja kavaluudestanne, jota olette harjoittanut... Niin, kaikkivaltiaan Jumalan nimessä, sen tahdon ja sen teen, jos pakotatte minut siihen."

"Ole varma, ettemme muuta halua, kuin tehdä mitä tahdot!"

"No, otappa siis ja kirjoita, mitä käsken."

Gumme istui ja Briita istui myöskin. Hollinger jäi seisomaan oven ja heidän välilleen pitäen kiiltävää kaksiteräistä kalpaa kädessään lausuen, mitä kirjurin piti kirjoittaa. Gumme tunnusti siinä murhanneensa Hollingerin isän, ettei hän voisi ilmaista Kaarlo-kuninkaalle sitä, että tämän sinetti oli salaa jäljennetty, ja Briita-rouva tunnusti, että oli sekä tätä että muita vääriä sinettejä käyttämällä koettanut petollisesti saada Kaarlo-kuninkaalta, herra Niilo Sturen veljeltä ja eräiltä muilta suuria rahasummia.

Kirjoittaminen edistyi hyvin vaikeasti ja keskeytyi usein. Gumme näet koki vähäväliä katsella Briita-rouvaa, että eikö muka sattuisi tälle onnellista tilaisuutta hiipiä hirmuisen kostajan selän taakse. Tämä oli kuitenkin mahdotonta.

"Kas niin", sanoi Hollinger, kun paperi oli valmis, "nyt nimikirjoituksenne sen alle."

Tätäkin käskyä noudatettiin. Sekä Briita-rouva että Gumme. Mutta nyt alkoi edellinen muuttaa mieltään ja turvautua rukouksiin. Ja hän sovittikin sanansa todella oivallisesti, ehkei sillä mitään saavuttanutkaan.

"Teidän rukouksenne, Briita rouva", sanoi hän, "tehovat aivan yhtä paljon minuun, kuin Eerik Akselinpojan huomautukset vaikuttivat teihin vaatiessanne niin säälittömästi väärää oikeuttanne kuninkaalta. Yksi seikka ilahuttaisi minua, ellen tietäisi, että kaikki, mitä teistä ja tuosta salamurhaajasta lähtee, on petosta alusta loppuun -- se nimittäin, että rukouksenne osoittavat, että olet paperille kirjoittanut, mitä käskin... Mutta siitäkin tahdon täyden varmuuden... Avaa ikkuna", lisäsi hän katsoen Gummeen, joka oli nyt ensi kertaa eläissään niin tyrmistyneenä ja nolona, ettei voinut päästä itsensä herraksi.

Hollinger otti nopeasti esille nahkakukkaron, johon kääri kokoon taitetun paperin. Hän oli harkinnut ja valmistanut kaiken edeltäpäin, ja jos onni oli odottanut itseään, näytti se nyt viipymisensä täysin palkitsevan.

"Avaa ikkuna!" huusi hän vielä kerran, ja Gumme täytti vitkastellen vapisevin käsin käskyn.

"Jumalan ystävä!" huusi Hollinger taas.

"Kaikkein vihollinen!" vastasi eräs ääni ikkunan alta.

Briita-rouva säpsähti, ja Gummekin osoitti ääretöntä hämmästystä. Kumpikin oli tuntevinaan äänen Fasten ääneksi, tuon tuhman ja hitaan asepojan, jonka Briita-rouva oli ottanut palvelukseensa juuri estääkseen varomaansa Hollingerin nuuskimista. Mutta Fasten äänen vielä kajahdellessa heidän korvissaan näkivät he Hollingerin viskaavan nahkakukkaron ikkunasta. Huoneeseen tuli niin syvä hiljaisuus, että kärpästen surina selvästi kuului, kunnes he äkkiä kuulivat ratsumiehen lähtevän laukassa pihasta.

"Pysykää hiljaa!" virkkoi Hollinger, "lähetän vaan paperin luotettavalle miehelle, joka osaa lukea kirjoitusta, jota en minä Jumala paratkoon osaa. Luulen, ettei kestä kauan, ennenkuin se on täällä taas."

Tämä lienee ollut tuskallisin hetki Briita-rouvan elämässä sen jälkeen, kun häntä vietiin vangittuna Tukholmaan ja tuomittiin roviolla poltettavaksi kavallusyrityksestä Kaarlo-kuningasta vastaan. Gumme puolestaan perehtyi pian tilaansa, hänen kekseliäs päänsä mietti jo uusia pelastuskeinoja.

"Asiain näin ollen", sanoi hän Hollingerille, "kun sekä minä että emäntäni Briita-rouva olemme käsissänne, voinette kai kerta kaikkiaan sanoa, mitä tästä nyt seuraa?"

Mutta Hollinger ei vastannut mitään tähän kysymykseen. Hän seisoi kuin kivipatsas. Ainoastaan hänen teräväin silmäinsä tuli osoitti, että hän oli valppaampi kuin milloinkaan. Ja minuutit kuluivat hitaasti, ikäänkuin aika olisi seisonut aivan paikallaan. Viimeinkin kuului taasen kavioin kopsetta, aluksi hyvin hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes kuului selvästi, että Hammarstadin pihalle tuli ratsumies, joka pysähtyi yhä vielä avoimen ikkunan alle.

Samassa lennähti nahkakukkaro taas ikkunasta sisään pudoten Hollingerin jalkain juureen. Tämä käski Gummen ottaa se ylös.

"Kaikki hyvin!" kuului Fasten ääni taas alhaalta.

Hollinger pisti nyt kukkaron nuttunsa alle.

"Nyt on työni tehty", sanoi hän. "Mutta ennenkuin jätän teidät tahdon lausua vielä sanasen. Tämän paperin, joka tekee minut teidän kohtalojenne herraksi, annan pyhän kirkon säilyyn, ja niinpian kuin te, Briita-rouva, kerrankaan harjoitatte tähänastista tointanne... niinpian kuin sinä, kehno murhamies, nostat kätesi kostaaksesi minulle, josta kuolema seuraisi, niin jätetään paperi valtakunnan neuvoston käsiin, ja silloin on kohtalonne ratkaistu..."

Hän pysähtyi vähäksi aikaa silmäten läpitunkevasti ensin Gummea, sitten Briita-rouvaa.

"Se on teistä kummaa", lisäsi hän sitten, "että menettelen niin säälivästi teitä kohtaan, luen sen silmistänne, mutta sen sanon teille suoraan. Siitä saatte kiittää isäänne, Olavi-herraa, Briita-rouva... Hän on kerran pelastanut henkeni, enkä siis tahdo pahalla kostaa hänen hyvää työtänsä. Ja Briita-rouvan vuoksi ja herrani, Niilo Sturen, vuoksi jätän toistaiseksi sinunkin asiasi, Gumme..."

"Mistä olet minua syyttänyt, että olisin salaa murhannut isäsi, Hollinger", lausui Gumme äkkiä, "sitä et voi koskaan laillisesti todistaa!"

"Niin minäkin luulen, ja siksi onkin tuomiosi miekkani kahvassa... Mutta en tahdo nyt, kun herrallani epäilemättä on tärkeitä asioita tekeillä, herättää millään hänen mielipahaansa tai ehkä synnyttää pahoja kieliä hänestä juoruamaan, kun kerran olen hänen asemiehensä. Teen sen myöskin Iliana-rouvan vuoksi, jonka talonvoutina olen nyt ollut!... Annan siis kohtalonne omiin käsiinne... ja luulen, että olette puhettani ainakin ymmärtänyt."

Gummen silmissä välkkyi pedonomainen loisto. Briita-rouva istui kädet ristissä ja katse maahan luotuna. Ehkä oli puhe hänen isästään vaikuttanut häneen -- hänenkin sydämessään lienee löytynyt jokin aukko, josta Jumalan aurinko pääsi paistamaan.

Hollinger kääntyi nyt ovelle, mutta samassa harppasi Gumme eteenpäin, jäntevästi ja kevyesti kuin höyhen ikäänkuin hänen ruumiinsa olisi ollut pelkkiä suonia ja jäntereitä. Hänen kohotetussa kädessään oli lyhyt veitsi. Mutta hän olikin tekemisissä miehen kanssa, joka tiesi tehtävänsä. Hollinger kääntyi salamannopeudella, ikäänkuin olisi tätä kavalaa hyökkäystä odottanut, ja kaatoi tarkoin osotetulla läimäyksellä tuon kurjan konnan taintuneena maahan.

"Sitä aavistin", sanoi Hollinger katsellen hetkisen terävästi Briita-rouvaan. Sitten hän lisäsi: "ja tuollaista miestä te pidätte leivässänne, Briita-rouva!"

Briita-rouva ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään.

Hollinger lähti.

Pihalla hän tapasi Fasten, joka tuli ilosta säteillen Hollingeria vastaan. Hollinger löi häntä voimakkaasti olalle, josta hän näytti hyvin ylpistyvän.

"Kiitos, poika!" sanoi hän, "olet tehnyt työn, josta sinulle tulee hyvää, niinkauan kuin elät. Jos olisin herra, enkä pelkkä asemies vaan, niin varmaan en päästäisi sinua, ennenkuin tulisit palvelukseeni."

"Minä palvelen sinua sittenkin!" sanoi tuo hidas poika.

Hollinger katsoi häntä, ja hän katsoi Hollingeria, sekä lisäsi:

"Jos jään tänne, niin ne varmasti survovat minut nuuskaksi, elleivät revi sydäntä elävältä ruumiistani!"

"No, tule mukaani sitten!" sanoi Hollinger reippaasti, "ehkäpä Niilo Sture ottaa sinutkin palvelukseensa... Ellei, niin ei sinun sen huonommin taida missään käydä kuin täällä."

He läksivät yhdessä kartanosta. Tie kulki etelään, aluksi Muskarn-järvestä lähtevän Hammarstadinjoen vartta ja sitten Osmon kirkon sivu.

Täällä seisoi kirkkomaanmuurin vieressä muuan harmaaveli. Hänen päähineensä oli vedetty korvain yli, ja hän seisoi aivan liikkumatonna kädet ristissä rinnalla. Hänen syvälle vajonneet silmänsä -- muuta ei hänen kasvoistaan juuri näkynytkään -- katselivat omituisella hehkulla maisemata, ikäänkuin hän olisi nähnyt siellä tai ehkä tyhjässä ilmassa näyn, joka kokonaan valtasi hänen sielunsa.

Hollinger tovereineen pysähtyi saavuttuaan munkin luokse. Mutta tämä ei huomannut heitä eikä heidän kunnioittavaa tervehdystään, häneen eivät ulkomaailman vaikutukset näyttäneet pystyvän.

Hollinger näytti tulevan tästä levottomaksi. Hän pisti kätensä nuttunsa alle ja otti sieltä nahkakukkaron, jossa tuo tärkeä paperi oli.

"Hurskas isä?" sanoi hän varsin hiljaa, ja hänen ilokseen näytti munkki kuulevan hänen sanansa.

Hänen silmänsä paloivat ja huulensa liikahtelivat, mutta se näkyi niin kolkolta ja aaveenomaiselta, kuin hän olisi ollut kirkkomaan vainajia, joka oli äkkiä noussut haudastaan kummittelemaan.

"Hän on siellä", lausui hän haudanomaisella äänellä, "niin, hän on siellä, ja minä tahdon tavata hänet, rangaista häntä, ja sitten... sitten olen valmis tulemaan luoksenne, herra!"

Näky katosi nyt tahi Hollingerin uudistettu kysymys herätti vanhan munkin -- hän irroittausi mielikuvasta, jonka vallassa oli ollut, ja äkkäsi nuo kaksi miestä.

"Hurskas isä", sanoi Hollinger silloin, "koska olen tavannut teidät, niin tahdon kiittää teitä avustanne. Saatte olla varma siitä, että olette auttanut hyvää asiaa."

"Olet oikeassa, poikani", vastasi munkki, mutta nyt heikolla äänellä, josta voima näytti loppuneen, "tiedän siitä asiasta enemmän kuin luuletkaan, sekä mitä Briita-rouvaan että tuohon kurjaan kirjuriin tulee."

"Ehkä suostuisitte, hurskas isä", sanoi epäluuloinen Hollinger vetäen kirjoituksen kukkarostaan ja ojentaen sen munkille, "ehkä suostuisitte vielä kerran lukemaan kirjoituksen saadakseni sen omin korvin kuulla."

Vanhus hymyili, mutta otti paperin ja luki sen Hollingerin pyynnön mukaan. Silloin tämä tyyntyi, sillä kirjoitus oli sellainen kuin hän oli sanellut. Tällä kertaa oli hän ainakin saanut Gummen sellaiseen pelkoon, ettei hän rohjennut häntä pettää. Hän pisti paperin taas kukkaroonsa ja kätki sen nuttunsa alle.

Sitten hän erosi munkista, joka läksi lähellä olevaan pappilaan, jossa hän väliin olosti. Ja iloisempana kuin pitkiin aikoihin astui Hollinger lopun matkaa. Hän rupesi jo loilottamaan rekilaulujakin, että jo kaukaa kuultiin Iliana-rouvan taloon, kun hän lähestyi.

Hänen tullessa isoontupaan olivat talon rouvasväet yhä siellä. Pojat olivat myöskin tulleet, mutta heillä oli niin tärkeätä hommattavaa eräässä huoneen nurkassa, etteivät he paljon havainneet talonvoudin tuloa, vaikka he muuten hänestä sydämensä pohjasta pitivät.

"Jumalan rauha, Iliana-rouva", sanoi hän, "nytpä luulen jo suorittaneeni sen, mitä minulla on täällä ja Hammarstadissa tehtävää. Nyt pyydän teitä laskemaan minut herrani, Niilo Sturen, luokse."

Iliana katsoi häneen kummastellen, mutta Briita-rouva hyppäsi häntä kohden lyöden käsiään yhteen, kuitenkin pelvosta enemmän kuin ilosta, sillä hän oli ymmällä, ilmaisisiko jalolle langolleen asian oikean laidan.

Mutta Hollinger ei pitänyt tarpeellisena salaamista. Hän kertoi Iliana-rouvalle koko jutun juonen ja omat tekonsa myöskin.

"Sekä Kaarlo-kuningas että herrani veli, Ekesjön Svante-herra, saavat tästälähin olla Briita-rouvan vääriltä vaatimuksilta rauhassa!" sanoi hän.

"Kuinka se on tapahtunut?" kysyi Iliana, joka kävi hieman rauhattomaksi ajatellessaan, mitä surua ja häpeää hänelle tuottaisi ja hänen suvulleen, jos tuollainen oikeudenkäynti nostettaisiin hänen orpanaansa vastaan.

Mutta Hollinger aavisti hänen ajatuksensa ja rauhoitti häntä.

"Paperit on hävitetty minun nähteni", sanoi hän, "ja minä luulen, että Niilo-herra ja tekin, Iliana-rouva, saatte luottaa minuun, että kaikki on tapahtunut ilman melua ja pahain kielten juoruja, jotka kohisevat kuin kuivat lehdet muurin nurkassa, niinpian kuin joku asia joutuu oikeuteen."

Iliana rouva puristi liikutettuna rehellisen palvelijan kättä ja antoi mielellään hänelle luvan lähteä Niilo-herran luo.

Samassa kuului eräs hevonen pysähtyvän pihalle, pian senjälkeen avattiin ovi, ja pölyinen ratsumies astui huoneeseen. Briita-rouva tunsi hänet heti erääksi miehensä asemiehistä, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää selittämättömästä levottomuudesta. Miehen pelkkä synkkä näkö teki sen vaikutuksen.

Hänen levottomuutensa kävikin toteen, kun mies kertoi Penningebyn palosta. Hollinger, joka oli sattunut vilkaisemaan poikiin ja heidän hommiinsa, jäi ällistyneenä seisomaan kädessään kimppu isompia ja pienempiä pyöreitä esineitä, jotka hän oli ottanut pojilta. Nämä unhottivat sekä hänet että hommansa ja juoksivat äitinsä luo.

Vihdoinkin puhkesi Briita-rouvan tuska kyynelvirtaan. Mutta Svante astui suoraan hänen eteensä ja sanoi ojentaen kättään:

"Älä sure, rakas äiti... paha arkkipiispa saa kyllä vielä sen takaisin, kun ei vaan pahemminkin!"

Sittemmin oli Briita-rouvalla pitkä keskustelu molempain asemiesten kanssa, ja samana iltana ratsastivat he ynnä Faste-kuhnuri, jolle Iliana-rouva antoi hyväntahtoisesti hevosen, pohjoiseen päin rientääkseen Söderteljen ja Arbogan kautta Niilo-herran luokse Taalainmaahan.

XVI.

Piispan kokelas.

Oli torstai syyskuun 14 päivä. Nyköpingissä vilisi väkeä. Kadut olivat ahdinkoon asti täynnä kaupungin porvareita raatimiehineen ja pormestareineen. Siellä juoksi aamuvarhaisesta asepoikia kaikenlaisissa kalleissa puvuissa ja liikkui ryhmittäin asemiehiä kiiltävissä haarniskoissa, herrainsa värit ja kilpimerkit tavalla tai toisella sovitettuina pukuihin tai päähineisiin. Eloa ja liikettä oli joka taholla, ja kauppamiesten iloisista naamoista näki hyvin, että tällaiset herrainkokoukset olivat samalla hyvät markkinat heille.

Kaarlo-kuninkaan tytär, Magdalena-neiti, oli saapunut kaupunkiin sukulaisensa, Juho Kristerinpojan (Vasan) saattamana. Tämä oli eräs vanhan drotsin nuorempia poikia, joka oli nainut Kaarlo-kuninkaan sisarpuolen Briita Bjelkentyttären. Juho-herra, joka oli kuten isänsä ja veljensäkin ollut tähän asti varma tanskalaispuoluelainen, oli avioliittonsa kautta vähitellen siirtynyt Kaarlo-kuninkaan ja ruotsalaisten puolelle. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli niinikään Briita, oli Steen Sturen sisar, tuon Niilo Sturen ystävän, joka oli niin erinomaisesti kunnostanut itseään Kettil-piispan johdolla Hällemetsässä, mutta jota arkkipiispa ystävineen ei siitä huolimatta ollut likikään ansion mukaan kohdellut. Se nyt ei tosin ollut ihmettäkään, koska jokainen hyvin tiesi, kuinka lämmin kuninkaan ystävä Steen-herra oli. Hänen laitansa oli siinä suhteessa sama kuin monen muunkin, etupäässä kuninkaan langon, jalon ja urhean Kustavi Kaarlonpojan. Tämä oli lankonsa hävittyä vetäytynyt syrjään toimittaen vaan tehtäviään Upplannin laamannina, joka arvo hänellä oli ollut vuodesta 1454 aikain.

Hänkin oli nyt saapunut Nyköpingiin olemaan lähimpänä sukulaisena läsnä kuninkaantyttären vihkiäisissä herra Iivari Akselinpojan kanssa.

Nämä häät, joihin oli kutsuttu kaikki, mitä Ruotsissa oli etevää ja mainiota, olivat syynä siihen, että Nyköpingiin oli niin paljon herroja kokoontunut. Syitä oli kuitenkin todellisuudessa muitakin. Täällä oli tapahtuva ero vallassa olijain välillä ja niiden välillä, jotka aikoivat valtaan tulla. Täällä oli ratkaistava suhde Tanskaan ja Kristian-kuninkaaseen. Tämä oli lähettänyt sinne Lundin arkkipiispan, Tuven, viekkaan marskinsa, Klaus Rönnowin, ja herra Egert Frillen, jotka yhdessä itse sulhasen kanssa edustaisivat häntä.

Eipä ihmettä siis, että Nyköpingin kaupunki tarjosi nähtäväksi mitä vilkkaimman ja kirjavimman kuvan, etenkin varsinaisena hääpäivänä.

Eräs aikaisimmista oli muuan munkki, joka tuli Harmaaveljesluostarista, seuranaan itse yliteini. Edellisen kasvoja ei näkynyt, sillä niitä peitti kokonaan munkkipäähine. Jälkimmäinen näytti olevan hurskas ja hyväntahtoinen mies, jonka ijäkkäistä piirteistä näkyi sekä levottomuutta että tuskaa.

"Viivy edes pari päivää vielä luonani luostarissa!" sanoi hän poismenijälle, joka pysähtyi ja näytti katselevan puhujaa.

"Rakas veli", sanoi hän vihdoin, "Jumala tietää, kuinka halulla odottaisin hetkeäni rauhassa luonasi, mutta minulla on eräs tehtävä täytettävänä, tottelen muita."

"Juuri siitä tahtoisin sinulta vähän kysellä, veli!"

"Sama mies... sama huone... ei, ei, hyvä veli... tähtien viivat ovat viitanneet tieni. En niitä uskonut, kun ne osoittivat työni mahdottomaksi alottaissani sen ennen aikaansa... Mutta nyt ne juoksevat yhteen, hänen ja minun viivani, silloin sen täytyy tapahtua. Mitäpä on ihmisen tahto Jumalan tahdon rinnalla, ja minä olen Herran välikappale..."

"Kunpa tietäisit, kuinka mieleni on levottomuutta täynnä sinun tähtesi..."