Part 17

"Kuten sanoin, Steen... tahdon valloittaa Ruotsin valtakunnan, mutta tahdon voittaa sen Kaarlo-kuninkaalle. Joko sen valloitan tai en, en isänmaaltani muuta pyydä kuin haudan itselleni, ja vaimolleni ja lapsilleni senverran, ettei heidän tarvitse nälkää nähdä."

Niilo oli masentunut. Tämän konnantyön kamaluus oli murtamaisillaan hänet. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja miehekkyys, jolla hän kantoi onnettomuutensa, teki valtaavan ihastuttavan vaikutuksen. Steen ei voinut pidättää silmistään kihoavia kyyneleitä.

"Niilo, Niilo", huudahti hän, "luota minuun, joko elät tai kuolet aikomallasi tiellä."

Tuli hetkiseksi hiljaisuus, jonka Steen keskeytti äkkiä. Hän muisti nyt, kun tunteet olivat ehtineet vähän asettua, mitä tarkoitusta varten hän oli niin kiireesti lähtenyt Penningebyhyn.

"Mutta nyt ratsaille, Niilo, ja lähde pohjoiseen päin minkä hevosesi jaksaa, sillä vihollisesi on kintereilläsi! Pyhän Eerikin olkoon kiitos, että hevoseni on niin hyvä, sillä muuten olisit ennen pitkää istunut Tukholman linnan tornissa, ja sinne tultuasi olisit tuskin enää saanut nähdä Jumalan kirkasta päivää... Viisikymmentä miestä lähti samaan aikaan kuin minäkin Tukholmasta käskyllä ottaa sinut kiinni elävänä tai kuolleena, ja tiellä tänne kohtasin ne viisikymmentä, jotka olivat sytyttäneet Penningebyn palamaan...! Jumalan nimessä, luulenpa että se nuotio polttaa vielä valtakunnan arkkipiispan käsistä, eikä suinkaan niitä lämmitä."

Steen puhui nopeasti ja varmasti, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että suurin mahdollinen kiireisyys oli tarpeen. Hänen suureksi kummakseen seisoi Niilo kuitenkin hiljaa ja näytti miettivän asiaa.

"Hyvä on!" sanoi hän vihdoin... "koetan pelastaa itseni viholliseni tieltä, vaikka se lienee vaikeata, kun en edes tiedä, missä hevosenikaan ovat... Mutta sitä ennen sanon teille, miehet, jotka olette tähän asti uskollisesti ja rehellisesti minua seuranneet ettekä milloinkaan ole antaneet minulle tyytymättömyyden syytä. Kiitos siitä teille... se on paha kyllä ainoa palkinto, jonka Niilo Sture voi nyt teille antaa... Mutta vastedes, jos onni kääntyy, saatte taas tulla luokseni, ja silloin palkitsen teille runsaasti rehellisesti suoritetut palveluksenne... Mielelläni ottaisin teidät mukaani, mutta kodittomalla on leipä kova, hyvästi siis... ja Jumala olkoon kanssanne!"

Surinaa kuului miesten joukosta, jotka seisoivat rypistynein kulmin ja alakuloisin katsein hänen ympärillään. Näki selvästi, ettei ritarin puhe heitä miellyttänyt, vaikka heidän oli vaikea ilmaista tyytymättömyyttään. Steen Sture katseli heitä puolittain kummastuneena, hän oli vähältä ruveta heitä kiivaasti moittimaan. Niiloakin ihmetytti hieman heidän epäröintinsä synnyttäen surumielisen hymyn hänen kasvoilleen. Sillä hän ei voinut uskoa, että yksikään hänen miehistään rupeisi hädän hetkenä jotakin häneltä vaatimaan.

Steen-herra käänsi pikaan selvällä tyytymättömyydellä miehille selkänsä ja tarttui Niilon käteen osoittain hevostaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään puhua, ennenkuin miehistä vanhin astui askeleen eteenpäin ja alkoi puhua.

"Jumala suokoon, että voisin sanoa, mitä täällä on", sanoi hän iskien nyrkillään rintaansa, "mutta kunhan vaan minua ymmärrätte, Niilo herra, olen tyytyväinen... Kerron senvuoksi teille, että nyt Tukholmassa ollessamme teitä odottamassa tuli eräs mies laivalle ja tarjosi kahta vertaa suurempaa palkkaa kuin te, jos menisimme teiltä arkkipiispan palvelukseen... 'Ei!' hän meiltä sai vastaukseksi, ja ellei Brodde olisi vienyt häntä niin turkaista vauhtia laivasta, olisimme varmaan merkinneet nyrkeillämme keltaisella ja sinisellä eimme hänen selkäparkaansa. Nyt on luuloni, että seuraamme teitä kaikki mihin tahansa, joko tahdotte tai ette... Te olette nyt niin köyhä kuin mekin, mutta me tahdomme osoittaa, että pidämme jotakin muuta kultaa kalliimpana. Jos te olette ollut hyvä isäntä onnenne päivinä, niin me tahdomme olla teitä kohtaan yhtä hyviä onnettomuutenne aikana. Niin minä tuumin... En tiedä muiden aikomuksista, mutta kun minä olen puhunut", hän kääntyi muihin päin, "niin antakaa kuulua!"

"Samoin me!" huusi kahdeksan miestä yhdestä suusta, "me annamme henkemme Niilo-herran edestä!"

Steen Sture ei voinut pidättää liikutustaan nähdessään ja kuullessaan miesten rakkauden herraansa kohtaan. Tämä taasen katsoi heitä silmät ja otsa ilosta hohtaen.

"Kiitos!" huudahti hän ojentain käsiään heitä kohden. "Olen siis nyt köyhyydessäni rikkaampi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt tiedän, että yhdeksän rehellistä sydäntä ei seuraa minua palkan vuoksi vaan rakkaudesta... Kiitos! Nyt luulen, että voimme aikaansaada jotakin hyvää ja kelvollista yhdessä!"

Niilo puristi vuoroon joka miehen kättä ja käski yhden heistä lähteä etelään hänen vaimonsa, Briita-rouvan luokse kertomaan, mitä oli tapahtunut sekä että hän itse oli lähtenyt Taalainmaahan.

"Ja nyt pois täältä!" huudahti hän viimeiseksi ojentaen kätensä Steenille.

Mutta silloin kuului hevoskavioin kopsetta, metsän takaa tuli kokonainen ratsujoukko. Kaikki seisoivat kuin kivipatsaiksi muuttuneina.

"Ota minun hevoseni, Niilo, ota minun hevoseni!" huudahti Steen Sture. "Minä olen rauhoitettu, ja sinun miehesi saavat myöskin olla rauhassa... Jumalan nimessä, ota hevoseni, Niilo... silmänräpäyksen kuluttua se on myöhäistä!"

"Ei!" vastasi Niilo, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen loisto. "Ei, en tahdo lähteä kuin ajettu hirvi poltetusta talostani. Jos Herra on valinnut minut välikappaleekseen Ruotsinmaan hyväksi, niin voinen hyvällä miekallani raivata itselleni tien täältä... ellei, niin päättyköön ratani tähän. En väisty askeltakaan. Tähän kaadun uskollisen voutini viereen, jos niin on määrätty."

Vielä hänen puhuissa tulivat ensimmäiset hevosenpäät puiden takaa näkyviin. Tuli juhlallinen hiljaisuus, jota keskeytti vaan ritarien ja asemiesten miekkain kalina, jotka he paljastivat.

Mutta sotahuudon sijaan kohosi riemuhuuto taivahille. Tulija olikin Brodde, joka toi pelastettuja hevosia. Hän oli ymmärtänyt, että kiireinen lähtö Penningebystä oli välttämätön, ja siksi hän läksi pohjoiseen päin hevosia etsimään heti, kun näki, että tulipalosta ei mitään voinut pelastaa. Niitä hän nyt toi.

Aikaa ei ollutkaan enää siekailla.

"Ensiksi Lännaan viemään voutini ruumista", käski Niilo, "ja sitten täältä pois!"

Kaksi miestä nosti varovasti ruumiin erään hevosen selkään. Ritarit ja asemiehet nousivat ratsuille ja läksivät tietä myöten Lännan kirkolle päin.

XV.

Iliana-rouvan talonvouti.

Pari päivää edellä kerrottujen tapahtumain jälkeen oli tavattoman lämmin ja kaunis syysaamu. Aurinko paistoi mitä kirkkaimmalta taivaalta, ja suloiset tuuloset toivat pelkkää lämpöä Hammarstadin ihanille seuduille. Pieni virta juoksi solisten tuuheiden lehtipuiden siimeksessä, ja mehiläiset kokoilivat lisätyllä innolla, vuoden viimeistä satoa kennoihinsa. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista ikäänkuin tämä maailman kolkka säästyisi ijäti suruista ja huolista.

Kaksi poikaa leikki joen partaalla. He olivat herraslapsia, sen näki heidän vaatteistaan, mutta he olivat suurikasvuisia ja vankkoja, etenkin toinen, joka huvittelihe viskeIemällä kiviä veden pintaan.

"Näitkö, Mauri", sanoi tämä, "näitkö kiveä, se lensi lehmuksen yli!"

Mauri nosti leppeät kasvonsa ylöspäin hymyillen ystävällisesti veljelleen. Hän laski keräämänsä kukat maahan ja otti askeleen sivulle nähdäkseen oikein veljensä voimaa ja nakkaamistaitoa.

"Tuuli sen kiven vissiin vei, Svante!" sanoi hän hymyillen.

"Tuuli!" huusi Svante halveksivasti, heiluttain jo uutta kiveä kädessään, "kas nyt, niin näet, onko se tuuli." Sitten hän heitti erinomaisella taidolla kiven. Se meni korkealta yli suuren lehmuksen.

"Niin, mitäs nyt sanot, Mauri?" sanoi hän tälle voitonriemuisena, "luulen, että nakkaan pian Hammarstadin viiriäkin -- se olisi oikein ilkeälle Briita-rouvalle. Mutta mikä tuolla on?... Sorsa! Hiljaa, Mauri, hiljaa, minä otan sen!"

Hän hiipi ryömien pitkin rantaa pensaitten läpi. Mauri ei tahtonut häntä jättää vaan seurasi mukana. Oli kuitenkin pitempi matka, kuin Svante oli ensin havainnut, siihen paikkaan, josta hän voi nakata sorsaa tarvitsematta tehdä itseään naurettavaksi. Mutta päästyään suurella vaivalla sille paikalle, olikin sorsa jo siirtynyt ulommaksi joelle. Tämä kiihdytti vieläkin Svanten intoa.

Hammarstadin tiellä, joka läheni tässä kohden rantaa, ratsasti eräs nainen vankalla hevosella. Huomattuaan pojat pysähtyi hän.

"Mitähän noilla poikalurjuksilla taas on hommana?" kysyi hän eräältä asepojalta, joka ratsasti hänen perässään. "Luulen, etten saa rauhaa, niinkauan kuin jalo orpanani ystävineen on niin lähellä... Svante, sinäkö se olet, Svante?" huusi hän korkealla ja mahtavalla äänellä.

Mutta Svante ei kuullut, tai jos kuulikin ei tahtonut kuulla, vaan konttasi yhä suuremmalla innolla rantaa pitkin. Mauri sitävastoin pysähtyi.

"Mauri, tule tänne, että saan kysyä!" huusi vihastunut rouva pojalle, jonka hän selvästi tunsi, koska tämä oli lähempänä häntä.

Ja Mauri tuli tervehtäin ystävällisesti rouvaa, jonka hän tunsi Hammarstadin Briita-rouvaksi. Mutta Briita-rouva ei näyttänyt katselevan ensinkään mielihyvällä pojan lempeitä ja kauniita kasvoja. Näytti päinvastoin siltä kuin kilttiys ja hyvyys, jota lapsen silmissä oli, olisi synnyttänyt päinvastaisia ominaisuuksia rouvaan. Hänen silmänsä oikein säkenöivät, vaikka suunsa hymyili.

"Tuo on veljesi, joka tuolla juoksee, eikö niin", sanoi hän, "mitä täällä teette?"

"Minä poimin kukkia rannalta!"

"Kukkia, poimitko kukkia... missä ne sitten ovat?"

"Jätin ne tuonne rannalle lähtiessäni Svanten perään."

"Mutta sinä valehtelet, sanon minä... sinulla on jotakin muuta tekeillä, veljesi piilottelee itseänsä, ja hän tekee aivan oikein. Sano totuus, Mauri, mitä teette täällä?"

Pensaissa ritisi jokin ihan asepojan takana, mutta tämä näytti olevan sitä laatua, joka ei paljon huolinut, mitä maailmassa tapahtui, hän näytti niin raskaalta ja syvämietteiseltä, tahi pikemmin hajamieliseltä.

"No pian, poika!" huusi Briita-rouva, "mitä täällä teet?"

Poika katseli niin avomielisesti ja varmasti, mutta samalla niin herttaisen kiltisti Briita-rouvaan, ettei olisi luullut kaipaavan muita vakuutuksia siitä, että hän totta puhui.

"Olen sen sanonut, Briita-rouva", sanoi hän sävyisästi.

"No pyhä Jumalan Aili! kuinka ajat ovat turmeltuneet... kun tuo lapsi seisoo tässä valehtelemassa vasten kasvojani!" Briita-rouva kumartui ales, silmien säkenöidessä ja suun hymyillessä, ojensi kätensä ja tarttui pojan korvanlehteen, johon hän puserti kyntensä.

Pojan kasvoista näki selvästi, että tuska oli melkoinen. Kyyneleet tahtoivat tunkeutua hänen silmistään kertomaan, kuinka häneen koski, mutta ei ääntäkään tullut hänen yhteen puristetuilta huuliltaan.

"Aiotko puhua totta?" kysyi äksy rouva uudestaan.

Mutta Mauri oli vaiti.

Silloin tuli hyvin tähdätty kivi, joka sattui Briita-rouvan hevosen korvain väliin. Se hypähti ja poukahti sivulle päin, jolloin rouvan teräväin kyntten täytyi jättää saaliinsa. Hän sai tarpeeksi tekemistä hillitessään hevostaan.

Samassa juoksi Svante pensaston takaa esiin. Hän oli nähnyt Briita-rouvan sekä kuullut hänen huutonsa, ja huomattuaan Maurin menevän törmää ylöspäin, kääntyi hän äkkiä ympärinsä. Nuolena tuli hän veljensä lähelle. Kivi, jolla hän oli aikonut sorsaa nakata, poltti hänen kädessään, kun hän näki Briita-rouvan menettelyn, hänen mielensä kuohahti, ja silloin hän tähtäsi ja heitti hevosta päähän.

"Tässä olen, mitä tahdotte, Briita-rouva?" sanoi hän asettuen hyvin viattomana veljensä viereen, mutta juoksi sitten esiin tarttuen hurjistuneen hevosen suitsiin nähtyään kuinka mahdotonta kiukkuisen rouvan oli sitä hallita, "teillä on paha hevonen, minä autan teitä... noh, nonoh, kauniisti... nonoh!"

Briita-rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Poikanen oli niin voimakas ja rohkea, ja hänen silmistään loisti jotakin niin lujaa ja pontevaa, melkein kiukkuista, ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: "varo, ettet tule liian lähelle minua!" ja tämä näytti tekevän vaikutuksen rouvaan, vaikka hän oli kiukusta liituvalkeana. Mistä hänen säveä hevosensa oli niin raivostunut, oli hänelle käsittämätöntä, mutta hän oli vakuutettu että tuo pieni urho, joka katseli häntä suurilla silmillään, tunsi sen asian hyvin ja tämä ei suinkaan jaloa rouvaa rauhoittanut.

"Pirun munista syntyy pirun poikia, sanoo sananlasku, ja sepä näkyy käyvän tässä toteen", lausui hän, mutta lisäsi hyvin vakaasti, "nyt tahdon, että seuraatte minua kotiini."

"Mutta minun tahtoni on myöskin, ettette puhu pahaa isästäni!" sanoi Svante katsoen pelottomasti rouvaa kasvoihin.

"Poika!" ärjäisi Briita-rouva hänelle, "hillitse kielesi!... Saatte nähdä, pääsettekö rangaistuksetta... Vitsa odottaa teitä, olkaa siitä varmat."

Sitten hän istui kenoten satulaansa, nykäytti niskaansa ja läksi menemään minkä hevosesta läksi.

Heti hänen poistuttua tarttui Svante veljensä käteen katsoen häneen ystävällisesti ja sydämmellisesti, mutta punastui nähdessään verta tippuvan tämän korvasta Briita-rouvan kynsien jäljiltä.

"Mitä hän tahtoi... mitä hän sanoi?" kysyi hän innolla.

"Hän ei uskonut minua!" vastasi Mauri.

"Eikö hän uskonut... Odota, odota, Briita-rouva, jos elät kun minä tulen suureksi, niin saat vielä nähdä, ole siitä varma, ja vitsan maistaminen on silloin vähintä, mitä saat... Mutta nyt tahdon saada sorsani, tule... tule, Mauri, katso, tuolla kaukana se vielä ui!... tule!"

Ja hän tarttui veljensä käteen rientäen rannalle takaisin.

Sillävälin ratsasti Briita-rouva eteenpäin käyden yhä kiukkuisemmaksi, kuten muutamain luonteiden on tapa ajatellessaan vihansa esinettä. Päästyään vihdoin orpanansa kartanolle kiehui hänen sisunsa, ja ensimmäisen puuskan hänen paisuvaa sappeansa sai syvämietteinen asepoika. Hänen piti auttaa emäntäänsä satulasta, mutta ei tehnyt sitä tarpeeksi sukkelaan; siitä seurasi paukahdus korvalle, joka lennätti hänet pari askelta sivullepäin. Hän rohkeni tuskin enää tarttua suitsiin, josta seurasi uusi ei aivan odottamaton paukahdus toiselle korvalle -- "ojennukseksi", kuten emäntänsä sanoi.

Linnan isossa tuvassa oli Iliana-rouva, hänen sisarensa Ingeborg ja rouva Briita Kaarlontytär, herra Niilo Sturen rouva. Ensiksi mainittu riensi ulos heti, kun kuuli orpanansa saapuneen, ja näki kohta ensi silmäyksellä, että tuosta orpanasta oli hyvä tuuli kaukana.

"Luulisipa melkein tulevansa asumattomaan taloon!" sanoi Briita-rouva iskien säkenöivät silmänsä Iliana-rouvaan, joka koetti kaikin mahdollisin keinoin, sekä ystävällisillä kasvoilla että mitä kohteliaimmalla käytöksellä torjua uhkaavaa puuskaa. "Onhan teillä kuitenkin luullakseni sekä miehiä että naisia täällä puhumattakaan talonvoudistanne."

"Astukaa sisään, serkku", lausui Iliana, "ja käykää nauttimaan, mitä tässä pienessä talossani saan aikaan, väkeäni ei todellakaan ole yhtään saapuvilla, enkä luullutkaan saavani niin rakasta vierasta näin aikaiseen."

"Tahdon puhua kanssasi tärkeästä asiasta, Iliana", keskeytti Briita-rouva karkoittaen niskan nykäyksellä mielestään kaikki tähänastiset ikävyytensä, "mutta luulen, että vieraasi ovat vielä luonasi?"

"Kyllä, Briita, ovat ne!"

Briita-rouva pudisti päätään ja punastui.

"Me olemme yhtä sukua, Iliana", sanoi hän, "Akselinpoikain suurta sukua... minusta saisi meillä olla enemmän luottamusta toisiimme. Minä olen sitäpaitsi vanhempi... mutta siitä huolimatta saan hakea sinua, muuten ei keskenämme ole kanssakäymistä ensinkään. Kauvanko viivytte täällä, vietättekö täällä talvenkin?"

"Siihen asiaan en tiedä varmasti vastata", vastasi Iliana hymyillen, "mutta astukaa sisään, haluan kuulla, mikä asia on teidät tällä kertaa tuonut luokseni."

He astuivat isoon tupaan, jossa Ingeborg astui nöyränä ylpeätä ja vaateliasta sukulaistaan vastaan, samoin teki rouva Briita Kaarlontytärkin. Mutta kaikki saivat niukan vastauksen tervehdyksiinsä, josta he huomasivat, että nyt oli vakavia asioita kysymyksessä. Iliana-rouva heitti ystäväänsä katseen, josta voi selvästi lukea, ettei millään ehdolla tahtoisi jäädä kahden kesken orpanansa kanssa. Tämä taasen istui heiluen sinne tänne penkillä pääsemättä sanottavaansa kiinni, eikä keskustelusta tahtonut tulla mitään.

"Niilo-herra kiertelee meriä!" virkkoi Briita-rouva lennättäen murhaavan katseen Niilo Sturen puolisoon. "Hän on ollut setäni luona Gotlannissa, sen tiedän hänestä."

"Jumala paratkoon!" vastasi puhuteltu hartaasti huoahtaen, "en ole saanut Niiloltani tietoja, siitä kuin hän läksi Penningebystä!"

"Niinpä... mutta sen näkeekin, kun katselee teidän poikianne, Briita-rouva... Pyydän että pidätte niitä kotona, sillä Hammarstadin mailla ei niillä ole mitään tekemistä... Kuuletteko, Iliana-rouva, sanon sen kaikessa ystävyydessä, mutta jos tapaan ne siellä vielä kerran, niin lyön niitä kynsille."

"Ovatko ne jollakin tavoin tehneet pahoja teille?"

"Pahoja tai ei, maani tahdon pitää rauhassa... Samaa tahtoisin sanoa teille, serkkuni..."

"Minulleko", huudahti Iliana ällistyneenä.

"Niin, Iliana... Sitä varten olen juuri tänne tullut. Myöttekö minulle tämän talon?"

"Kysymyksenne tulee niin aavistamatta!" vastasi Iliana karttaen.

"Talomme ovat liian liki toisiaan", jatkoi Briita Olavintytär käyden puhuessaan yhä innokkaammaksi, "jos nimittäin aiotte tässä olla. Sitäpaitsi sanon teille suoraan, että voutinne ei minua miellytä. Mikäli olen huomannut, hommaa hän kaikkea muuta kuin sitä, jota hänen pitäisi. Hän kuljeskelee täällä sipisten ja supisten, ja minä tahdon pitää väkeni omanani... osaan hoitaa itsekin palvelijoitani! Enkö ole kerta kerran perästä tavannut häntä Hammarstadin muurein sisällä... Mitä hän tahtoo, mitä hän tekee, mikä hän on, Iliana? Niin totta kuin elän heitätän hänet tyrmään, kun ensi kerran näen hänet teillä, joita hänen ei tule kulkea... Kas niin, sano nyt, Iliana, myötkö talon vai etkö?"

"Rakas serkku kulta", sanoi Iliana hiljaisesti, "kysymyksenne tulee liian äkkiä... talo kuuluu mieheni suvulle, tapani ei ole..."

"Lorua, Iliana", keskeytti Briita Olavintytär, "lorua, sinä et tahdo suoraan sanoa, että tietäisin, mitä minun tulisi tehdä."

"Tahtoisin ainakin kysyä ja kuulla..."

"Niin kuulla... ymmärrän, tahtoisit kuulla Niilo-herran mieltä, niinpä kai...! Yhtä hyvin minä voin sinua neuvoa, ja paremminkin, kun kerran kuulumme samaan sukuun... Niilo-herra, niin, hänpä juuri oikea mies onkin!"

"Niilo-herra oli autuaan herrani ja mieheni uskottu ystävä."

"Ja minun vihamieheni, toinen niin hyvä kuin toinenkin... Eikö hän juuri juonittele niin, että menetän rahani, jotka hänen veljensä on minulle velkaa, eikö niin...? Aivan juuri, hän se on, ja häneltä sinä aiot kysyä neuvoa... Pyhä Jumalan äiti, pelkäänpä, että laumassa on kirjava lammas, ja että sinun suonissasi mahtanee juosta enemmän, äitisi kuin isäsi verta!... Senverran tehnet kuitenkin nyt heti minun mielikseni, että lähetät voutisi johonkin toiseen taloon tahi vielä mieluummin annat hänen mennä niin pitkältä kuin tietä piisaa... Jumala paratkoon, luulempa ettei hän tiedä paremmin, kuinka aura on maahan pantava, kuin sinä tiedät, kuinka hyvä laiva aaltoja kyntää..."

"Mutta mitä teillä sitten oikeastaan on voutiani vastaan. Briita?" kysyi Iliana.

"Olenhan sen sanonut... Ensiksikin on minulla se häntä vastaan, että häntä näkyy paremmin huvittavan jolkotella joutilaana Hammarstadissa kuin hoitaa sinun taloasi, ja siinä on mielestäni syytä kyllin... Talossani ei ole yhtäkään huonetta, johon minun ei tarvitsisi pelätä kirotun voutisi tulevan milloin milläkin tekosyyllä. Nyt tahdon siitä pelistä lopun! Minun on täytynyt, kuten tiedät, oleskella viime vuoden toisaalla, ja luulin varmaan, että hän olisi takaisin tullessani jo päässyt uteliaisuudestaan ja tunkeiluhalustaan, mutta kenenkä kohtaankaan ensimmäiseksi -- juuri sinun voutisi?"

"Mutta sehän asia lienee helposti autettu", virkkoi Iliana, "minä kiellän häntä käymästä Hammarstadissa."

"Et siis täytä tätäkään toivomustani, Iliana!"

"Luulen", lausui taas Iliana, "että teen parhaiten mieliksenne, jos lausun käskyni hänelle teidän läsnäollessanne, ettei hänelle jää mitään mahdollisuutta tekeytyä tietämättömäksi, jos hän sattuisi vieläkin sinne ilmestymään."

Iliana meni sitten ulos kutsumaan voutiansa. Briita-rouva tuli silloin vilkaisseeksi Briita Kaarlontyttäreen, jonka kalpeus herätti hänen huomiotaan ja näkyi vahvistavan hänen epäluulojaan. Sillä hän oli jo aikoja sitten aavistanut, että naapuritalon voudilla oli hommia, jotka koskivat häntä hyvin liki. Eikäpä asia toisin ollutkaan. Viekkaudella ja sitkeydellä, joka meni yli Briita-rouvan kaikkein aavistusten, oli Hollinger kietonut hänen ympärilleen verkon, johon hän epäilemättä vielä joutuisi, ehkä se viipyikin kauan. Hän oli myöskin todella, kuten Briita-rouva sanoi, kulkenut häikäilemättömällä rohkeudella Hammarstadin kartanon syrjäisimmissäkin huoneissa.

Lopuksi oli Briita-rouva ottanut palvelukseensa sen raskasmielisen, uneliaan ja pään puolesta kaikittain heikon pojan, joka häntä nytkin saattoi Iliana-rouvan luo. Hän oli nimittäin ruvennut epäilemään, että nenäkäs vouti oli osannut lahjoa hänen palvelijansa, ja tahtoi sen vuoksi hankkia itselleen sellaisen, joka -- jos antoikin lahjoa itsensä, olisi kuitenkin itse asiassa vähäiseksi hyödyksi hänen viholliselleen.

"Oletteko sairas, Briita-rouva?" sanoi Briita Olavintytär, "kalpenette yhtäkkiä kuin palttina?"

"En suinkaan", vastasi tämä, "tulin vaan ajatelleeksi sukulaistani, Kaarlo-kuningasta, kun te puhuitte lankoni velasta teille... Tämä talo oli ennen hänen, ja veljeni, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sai sen häneltä."

"Ja se surettaa teitä... niin kaiketi, mutta oikeus on oikeus, Briita-rouva, ja mikä on minun, tulee olemaan minun!"

Ovi avattiin ja Ilianan palaaminen keskeytti Briita Kaarlontyttären vastauksen. Mutta hänen poskilleen leviävä hieno puna ja hänen silmäinsä säihke osoittivat, ettei häneltä suinkaan vastausta puuttunut.

"No", kysyi Briita Olavintytär, "missä vouti on?"

"Häntä ei nyt löydy!" vastasi Iliana hieman harmissaan.

"Se oli luultavaa... se oli luultavaa, mutta minä sanon sinulle, Iliana, mistä hänet löytäisi... Hän on Hammarstadissa yhtä varmaan, kuin minä olen täällä... Ja sen sanon sinulle, Iliana, että jos hänet nyt tapaan, niin panen uhkaukseni täytäntöön, niin likisukulaisia kuin olemmekin... Saat sitten tehdä mitä haluat."

"Ajatelkaahan kuitenkin, Briita... hän on minun palveluksessani, ja minä annan sanani siitä, ettei hän enää astu jalallaan teidän maillenne."

Mutta Briita-rouva ei kuunnellut orpanaansa, vaan nousi ylös kuin henkensä edestä, pamautti oven kiinni, että nurkat vinkuivat ja karjui pihalla palvelijaansa, ikäänkuin tämä olisi ollut penikulmain päässä.

Iliana-rouva jäi huoneeseen. Hän ei tuntenut uuden talonvoudin oikeata tarkoitusta -- vaihdon hän oli tehnyt ainoastaan ollakseen jalon ystävänsä, Niilo-herran, mieliksi. Senvuoksi hän ei voinut oikein käsittää serkkunsa käytöstä, hänen mielensä täyttyi vaan harmista tämän liiaksi ärtyneen itsevaltaisuuden ja vallanhimon tähden. Briitalle taasen, joka tunsi kaiken, tuotti todellisia sieluntuskia, kun hän näki, mitä ikävyyksiä tämä tuotti hänen sydänystävälleen. Hän ei voinut pidättää syvää huokausta, ja pari kyyneltä vierähti hänen hienoille poskilleen.

Herttaisella ystävällisyydellä tarttui Iliana silloin hänen käteensä syleillen häntä hellästi sekä pyytäen, ettei hän niin tuosta välittäisi.

"Kun vaan tietäisin", sanoi hän, "ettei herranne ja miehenne, Niilo-herra enää tarvitse oikeaa voutiani, niin noudattaisin mielelläni serkkuni tahtoa... Mutta aina olen pitävä Niilo herran toiveita hänen tahtoaan ylempänä."

"En luule, että sinun tarvitsee sitä katua!" sanoi Briita vastaten ystävänsä syleilyyn.

Tällä välin toi hidas palvelija hevoset ja auttoi emäntänsä satulaan. Tämä läksi sitten sukulaisensa talosta vielä kiukkuisempana kuin oli ollut tullessaan.