Part 16

"Sitä minäkin haluan, ja sanon tässä nyt suoraan näiden hengellisten ja maallisten herrain ja miesten kuullen, että olen tästä hetkestä alkain teidän vihollisenne, joka en ole tähän asti ollut... Olen nähnyt teidän rikkovan lupauksia ja valoja, olen nähnyt teidän pettävän kuninkaanne, pettävän maanne, enkä ole kuitenkaan kohottanut kättäni teitä vastaan, josta rukoilen Jumalaa, ettei hän sitä minulle synniksi lukisi. Mutta minä olen aina uskonut, että te kuitenkin lopultakin rakastitte isänmaatanne ja harrastitte sen onnea... Nyt huomaan, että minä ja jokainen rehellinen Ruotsin mies on pettynyt teihin nähden... Te kysytte, miksi? -- Vastaan teille kahdella kysymyksellä takaisin: sopiiko sanoa, että sellainen mies pitää huolta hallitsemastaan maasta ja kansasta, joka tahtoo pirstoittaa sen moneen osaan, että se siten häviäisi ja haihtuisi kokonaan maan päältä?... sopiiko sanoa että sellainen mies pitää huolta maastaan ja kansastaan, joka ei salli sen laillisen kuninkaan hallita sitä rauhassa, vaan estää yksityisestä vihasta ja kostonhimosta hänet valtakunnastaan, jonka hallitsijaksi hän kuitenkin on valittu ja voideltu, ja antaa sen vihollisen käsiin?... Ei, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, sellaista miestä emme tahdo Ruotsin valtakunnan päämieheksi -- hän on valtakunnan vihollinen, ja senvuoksi minä olen tästä hetkestä teidän vihollisenne..."

Arkkipiispa, tuo kylmä, tunnoton mies, oli kuin salaman iskemä ritarin sanain johdosta. Hänen kasvojensa väri vaihtui pari kertaa, ja hänen silmänsä tuijottivat synkästi ja kamalasti rypistyneiden kulmakarvain alta.

"Tuollaista röyhkeyttä ei ole vielä kuultu!" sanoi hän. "Käsken teitä, herra Eerik Akselinpoika, ja puhun Ruotsin valtakunnan haltijan vallalla, ottakaa kiinni tuo petturi... tässä ei tarvita todistuksia eikä oikeudenkäyntiä, hän on langettanut oman tuomionsa."

Kaikkein silmät kääntyivät Eerik-herraan, joka näytti noudattavan arkkipiispan omaa tapaa, sillä hän antoi heidän hetkisen odottaa, ennenkuin vastasi siihen väkivallantekoon, jota arkkipiispa-valtionhoitaja vaati. Ritarin katse oli puolittain moittiva, puolittain varoittava. Mutta Jöns Pentinpoika ei osannut kylmäverisyydestään ja suuresta maltillisuudestaan huolimatta tulkita tätä äänetöntä puhetta. Hän tunsi tai ainakin oli tuntevinaan suurta ylenkatsetta verraten vähäpätöistä Penningebyn ritaria kohtaan. Ja nyt kun tämän esiintyminen oli niin verrattoman miehekästä ja voimakasta, sai se hänen horjahtamaan tasapainostaan ehkä ainoan kerran elämässään. Senvuoksi paloivat hänen silmänsä niin -- melkeinpä hurjasti, senvuoksi tulivat sekä hänen kasvonsa että liikkeensä uhkaaviksi.

Hän mittaili Eerik-herraa itseäänkin kiireestä kantapäähän, ja hänen ylpeän suunsa vihainen piirre näkyi kysyvän, aikoiko tämä todella hetkeäkään epäröidä vangitakseen niin ilmeisen petturin.

"Sallikaa minun kysyä teiltä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika", sanoi Eerik-herra vihdoin tukahutetulla äänellä, ettei muka muut kuin puhuteltu sitä kuulisi, "sallikaa kysyäni teiltä: ettekö ole antanut Niilo-herralle turvan ja rauhan lupausta? -- Toisekseen ajatelkaa sitäkin, että jos todella teette tästä sanastanne totta, niin katsovat kaikki, ei ainoastaan tässä läsnäolijat, vaan jokainen rehellinen mies valtakunnassa ja muualla ihmetyksellä teidän valtaanne, joka on niin heikko, että teidän täytyy rikkoa suostutun kohtauksen pyhyyden raivataksenne epämieluisia henkilöitä tieltänne..."

Vihan salama lennähti arkkipiispan silmistä, ja hänen huulensa puristuivat kiivaasti yhteen. Jokainen odotti kohtausta, jollaista ei oltu ennen eikä jälkeen nähty. Mutta arkkipiispassa kuohuvain tunteiden hurjuus vaikutti jo sen, että hänen ajatuksensa johtuivat oikeaan suuntaan. Hänen kasvojensa jännittyneet lihakset asettuivat vähitellen, hänen silmiensä palo himmentyi, ja pureva, katkera, ivaava hymy jäi vaan jälelle ilmaisten, kuinka raivokas myrsky oli hänen sisässään riehunut eikä vieläkään ollut asettunut hänen sydämensä syvyyksissä.

Murhaavalla ylenkatseella lausui hän kääntyen Niilo Sturen puoleen:

"Sen turvan ja rauhan, jonka olen teille luvannut, saatte pitää, mutta kun ensi kerran tapaamme, niin tietäkää, että se on viimeinen hetkenne!"

"Asiani on ylevä ja oikea", vastasi Niilo katsoen vihastunutta pappia vapaasti kasvoihin, "ehkäpä on paljonkin muuttunut toiseksi ensi kertaa tavatessamme, ja ehkä tekin olette silloin tullut toiselle mielelle."

"Minä vastaan teoistani, olkaa te missä tahdotte, herra Niilo!" keskeytti julmistunut arkkipiispa hänet, kääntäen ritarille selkänsä ja astuen nopeasti sakaristosta pois.

Molemmat ritarit lähtivät myöskin mennen samaa tietä takaisin laivalle noiden sadan asemiehen ja riemuitsevan kansajoukon seuraamina. Sillä arkkipiispa ei ollut suinkaan rakastettu Tukholmassa.

Jo samana päivänä nostivat Eerik-herran laivat purjeensa keinuen suotuisalla tuulella ulapalle. Samassa lähti myöskin eräs pienempi laiva, joka kuului Niilo-herralle. Se oli tullut Tukholmaan häntä kotiin noutamaan hänen käskystään, jonka hän oli lähettänyt suoraan Ahvenanmaan yli Penningebyhyn eräällä miehellään.

Mutta arkkipiispa mitteli samana iltana kiivain askelin huoneensa matoitettua lattiaa linnassa. Asepojat kertoivat kuulleensa lakkaamatta herransa astuntaa niinkauan kuin olivat valveilla, ja tullessaan tavalliseen aikaan sinne, olivat he nähneet hänen kävelevän vielä samalla tavalla synkkänä, uhkaavana ja kylmänä.

Vähää myöhemmin lähetti arkkipiispa sanan Helmich-kaniikille, joka saapui niin pian kuin raihnainen ruumiinsa salli.

"Te saatte kuten tahdotte, Helmich", sanoi hän lyhyeen ja jyrkästi tälle, "mutta Nyköpingin häistä ei saa tulla mitään, ei koskaan... Ennemmin annan arkkipiispansauvani teidän käsiinne, kuin sallin tätä Akselinpoikain yhdistymistä Kaarlo-kuninkaaseen, jolla he aikovat kiivetä vallan ja korkeuden huipulle Ruotsissa. Olkaa valmis siis, Helmich! Kaiken, mitä pyydätte, annan teille!"

Kaniikki hymyili hienoa, perkeleellistä hymyään.

"Luulen, että se asia luonnistuu vallan hyvin", sanoi hän, "laatikaamme siis vaan keskinäiset välimme selviksi, pankaamme siis heti kaikki paperille... Sitten olen Nyköpingissä yhtä pian kuin Eerik-herrakin."

Arkkipiispa istui kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, ja hänen kätensä vapisi kynän liikkuessa rapisten paperilla. Kaniikki seisoi nöyrässä asennossa pöydän toisella puolen sanellen ehtojaan sametinsulavalla äänellä, jota ei nyt yskä ensinkään häirinnyt.

Kun paperi oli valmis, pani arkkipiispa sinettinsä sen alle ja antoi sen Helmichille.

Mutta jo ennenkuin tämä ehti poistua, huusi arkkipiispa erään asepojan luokseen käskien hänen kutsua yhden hänen asemiestensä päällysmiehiä luokseen, joka saapuikin moniaan silmänräpäyksen perästä.

"Sinä tiedät, mihin Kaarlo Ragvaldinpoika on ratsastanut?" kysyi arkkipiispa päällysmieheltä.'

Tämä myönsi.

"No, hyvä, sinä saat ratsastaa yhtä monen miehen kera Kaarlo Ragvaldinpojan avuksi, ja poltettuanne talon perustuksia myöten ajakaa yhdessä Niilo Sturea takaa ja tuokaa hänet luokseni elävänä tai kuolleena!"

Päällysmies kumarsi ja läksi. Kaniikki läksi myöskin kiireesti Tukholman linnasta, jossa arkkipiispa oli kohta yksinään pitäen kädessään kutsumuskirjettä Iivari Akselinpojan häihin.

XIV.

Kotiintulo.

Härstäken luona erosivat Eerik-herra ja Niilo Sture toisistaan. Edellinen kulki saariston kautta eteläänpäin Nyköpingiin järjestämään häävalmistuksia. Jälkimmäinen siirtyi omaan laivaansa purjehtien pohjoiseenpäin Penningebytä kohti. Brodde, joka oli ritarin poissa ollessa ollut Penningebyn ylimpänä käskynhaltijana, oli laivan lähtiessä Tukholmaan mennyt mukaan herransa vastalle, kun harvain talossa olevain miesten kuitenkin täytyi lähteä pois, eikä vaaraa ollut mitään pelättävissä.

Heidän aluksensa kulki hyvää vauhtia lounaistuulessa. Tultuaan kahdenkesken Brodden kanssa sai Niilo aikaan kysellä puolisostaan ja lapsistaan ja Penningebyn oloista ja tapahtumista hänen poissa ollessaan, ja Brodde antoi suotuisat vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Pari viikkoa sitten oli Briita-rouva lähtenyt lasten kera Iliana-rouvan luo tämän tilalle, joka oli Hammarstadin lähellä, mutta Hollingerista ei ollut mitään kuulunut.

"Nyt on toista tulossa", sanoi hän, "nyt on, Brodde, minun hetkeni tullut, ja nyt tarvitsen uskolliset mieheni mukaani... Mitenkähän mielialain laita on nyt Taalainmaassa?"

"Hyvin!" vastasi Brodde. "Siihen saatte täydellisesti luottaa, herra Niilo!"

Niilo-herra ei lausunut tähän mitään ja Brodde lisäsi hetkisen kuluttua:

"Ettekö sitten odota, herra, Briita-rouvan ja lasten tuloa?"

"En, Jumala paratkoon, Brodde, minulla ei ole siihen kylliksi valtaa!"

Hän kertoi sitten, millainen kohtaus oli Bykirkon sakaristossa ollut hänen ja arkkipiispan välillä. Hän mainitsi vielä muutamin sanoin, mitä Raseporissa oli tapahtunut osoittaakseen koetellulle palvelijalleen, kuinka välttämätöntä oli nyt kiireesti toimia.

Brodde katsoi luottamusta täynnä herraansa.

"Älkää epäilkö yhtään, herra!" sanoi hän. "Saatte nähdä, että vielä löytyy rehellisiä miehiä, jotka voivat taistella ja kuolla sen edestä, jota rakastavat."

Mutta tässä oli nyt elämän ratkaiseva kohta käsissä ja Niilo tiesi, ettei siitä askeleesta, joka hänen nyt piti ottaa, riippunut ainoastaan hänen onnensa ja menestyksensä, vaan se vaikutti koko kansan kohtaloon. Ja silloin täytyy rohkeimmankin ja miehekkäimmänkin mielen tuntea omituisia valtaavia tunteita. Ja se hetki, jona kauan vaalittujen ja hitaasti kypsyneitten jalojen ajatusten hedelmä on poimittavaksi kehkeynyt, se hetki, jona päätös on tehtävä, on pyhä hetki totuuden ja oikeuden herran palveluksessa, ja silloin on tunteen syvyys suorassa ja välittömässä suhteessa siihen aikaan, jonka sielu on tarvinnut päätökseen tullakseen.

Niilo Sturella oli elämänsä kaikissa vaiheissa ollut selvänä päätös ja halu uhrata kaiken, uhrata itsensä kokonaan isänmaalleen. Se oli hänen nuoruutensa unelma, hänen lupauksensa tulevaisuudelle astuessaan elämään... Nyt oli tullut lupauksen täyttämisen hetki. Hän tunsi sen, ja siitä oli hänen sydämensä niin täysi, ja siitä syystä oli niin syvä vakavuus hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan.

Hän mietti sitä, jota moni muukin ajattelee, että hänen olisi jo aikoja ennen pitänyt täyttää lupauksensa, jonka hän olisikin voinut tehdä. Mutta hänen käsityksensä ritarin kunniasta eivät olleet sitä sallineet. Vähemmin tuntehikas mieli olisi saattanut katkoa ne siteet, jotka häntä pidättivät, varsinkin kun tarkoitus oli niin pyhä ja ylevä -- isänmaan vapauttaminen itsevaltaisten suurmiesten mielivallasta ja muukalaisten sorrosta, mutta hänestä ne olivat niin pyhät, että hän olisi mieluummin uhrannut henkensä kuin unhottanut yhdenkään niistä. Hänen koko elämänsä oli sellaisen tosi ritarin, pelottoman ja moitteettoman, esikuva, joista satumme ja kansanlaulumme kertovat. Hänellä oli elämänsä tarkoitus selvänä edessään, mutta hän ei tahtonut sitä saavuttaa muuten kuin kunnian tiellä, voittamalla vaikeudet, ei niitä kiertämällä eikä yli hyppimällä. Hän tahtoi pysyä lupauksilleen uskollisena, ei ainoastaan sille, jonka yli Engelbrektin kuva sädehti, vaan sillekin, jonka kuoleva kuningatar oli häneltä saanut. Hän tahtoi olla kuninkaalleen uskollinen, silloinkin, kun unhotuksen öinen lintu laski siipensä heidän välilleen, niin että kuningas saattoi solvatakin häntä.

Tässä hiljaisessa kamppailussa oman kohtalonsa kanssa on suuruutta, mutta sellaista suuruutta, jota ritarin oma aika ei voinut käsittää. Ja ehkäpä kaikki nämät taistelut oman itsensä ja maailman kanssa olivatkin olleet tarpeen, että sen miekan terä tulisi moitteettomasta teräksestä, jota nyt tarvittiin. Hänelle muistui Engelbrekt mieleen ihmeellisessä majesteetillisyydessä. Hän välähtää, loistaa ja katoaa kuin salama etäisyydessä, mutta sen, joka tahtoo hänen teitään kulkea ja hänen töitään toimittaa, täytyy vähitellen kehittyä hänen kaltaisekseen. Hänen tulee olla hänen kaltaisensa ei ainoastaan kansan ja valtakunnan asian käsittämisessä, vaan tätä tarkoittavan tahdon kehittymisessä, hengen ylevyydessä, pontevuudessa, maltissa ja tyyneydessä ja itsensäuhraavaisuudessa.

Tuuli pullisti purjeita, ja aallot loiskivat laivan kokassa. Kohta se kääntyi Penningebyn pitkään lahteen, ja sen keula halkoi nopeasti kotirannan tuttuja laineita.

Niilo seisoi kokassa, Brodde vierellään, laivan laskiessa tavalliseen maallenousupaikkaan. Kumpikin katsoi länteen päin metsän yli, jossa Penningeby oli, ja kumpikin silmäili paksua, korkeata savupatsasta, joka nousi suoraan metsän yli, ikäänkuin siellä olisi metsänpalo syntynyt.

"Mitähän tuo lienee?" kuului Niilon huulilta.

"Jumalan nimessä, herra Niilo!" huusi eräs miehistä juosten heidän luokseen, ennenkuin Brodde ehti mitään lausua, "Jumalan nimessä, luulen, että kartanossa on tapahtunut onnettomuus!"

"Saammehan sen pian nähdä", sanoi Brodde, "mutta älkäämme sitä ennen ruvetko levottomiksi pelkän savupatsaan tähden!..."

"Sukkelaa maihin ja ratsaille!" käski Niilo-herra, eikä joudettu odottaa edes portaan panemista, vaan miehet hyppivät maalle. Brodde huusi eräälle heistä, että hän juoksisi lähimpään torppaan sanomaan, että huovit hevosineen rientäisivät rannalle.

"Me tulemme kotiin aikaisemmin, kuin he ovat odottaneet", sanoi hän Niilolle, "ja siksi ne kait viipyvät hevosineen tuolla tuvan ääressä."

Mutta Niilo oli innokas pääsemään perille. Hän huusi senvuoksi miehelle, jonka piti rientää hevosia noutamaan, että he tulevat perässä, ja sitten lähtivät kaikki miehet, joita ei tarvittu laivan hoitamiseen, jalkaisin astumaan Penningebytä kohden.

Kaikki kävelivät äänettöminä ritarin ja Brodden perässä, jotka astuivat niin kiivaasti kuin ihmishenki olisi ollut kysymyksessä, He eivät ehtineet kauas, ennenkuin mies tuli juosten takaisin.

"Hevoset?" huusi Brodde hänelle.

Mutta mies pudisti päätään ja näytti hyvin epätoivoiselta. Seisahtuessaan aivan hengähdyksissään herransa eteen, valahtivat hänelle kyyneleet silmiin.

"Viiden haavan nimessä, Niilo-herra... Penningeby palaa!"

Surun ja suuttumuksen varjo ilmestyi ritarin miehekkäille piirteille, mutta hän säilytti vallan itsensä yli ja kysyi hevosia. Siitä olisi mies tuskin voinut antaa mitään tietoa, sillä hän oli paikalla suuresta onnettomuudesta tiedon saatuaan syössyt suin päin sitä herralleen ilmoittamaan. Mutta lampuoti oli tullut hänen jälessään ja hän tunkihe nyt miesten välitse ritarin luo.

"Hevoset, herra", sanoi hän, "ne saatiin hädin tuskin pelastetuksi, mutta ne täytyi lähettää pohjoiseen, sillä täällä rannalla parveilivat murhapolttajat soihtuineen. Luulin yhteen aikaan, että he sytyttäisivät minunkin tupani."

"No, sitten lähdemme käyden!" virkkoi Niilo, ja silloin lähti koko joukko liikkeelle.

Rannalta oli koko pitkä matka Penningebyhyn, ja nyt se tuntui pitemmältä kuin milloinkaan, etenkin senvuoksi, ettei sanaakaan lausuttu koko matkalla. Sillä kaikkiin koski tuo kamala sanoma niin, ettei kukaan tullut kysyneeksi, miten ja milloin se oli tapahtunut, ja kuka oli sen tekijä.

Tultuaan metsästä ja saatuaan kartanon näkyviinsä pysähtyivät he. Hirveä taulu aukeni heidän nähtäviinsä, keskuksena tummat muurit, joiden yllä aaltoili liekkimeri ja sankka, mustanharmaa, pyörteilevä savupilvi. Oli ilmeisen selvää, ettei pelastamista kannattanut ajatellakaan. Palon täytyi jatkua, kunnes jälellä olisi vaan se, jota liekit eivät voineet niellä, tyhjä, otto kuori entisestä.

Nyt kutsui Niilo lampuodin luokseen ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi tapahtumasta.

"Jumala minua miesparkaa armahtakoon", sanoi tämä, "se tapahtui paria päivää myöhemmin kuin miehet ratsastivat rannalle mennäkseen teitä noutamaan laivalta, Niilo-herra, kuten olitte käskenyt... Samana päivänä, joka olikin eilen, läksin linnaan puhumaan vanhan voutinne kanssa, ja silloin, juuri silloin... me istuimme kaikki illallispöydässä miestuvassa, silloin ne petturikonnat tulivat..."

"Keitä ne olivat?" kysyi Niilo totisena.

"Vouti sanoi heidät nähdessään, että ne olivat arkkipiispan väkeä... minä en niitä tuntenut!"

"Arkkipiispan väkeä...?"

"Niin, niin hän sanoi, mutta ne tulivat portille asti, eikä ollut ketään puolustamassa. He ratsastivat pihalle, ja heidän päällikkönsä käski heidän kohta pistää tulen joka neljään nurkkaan... Me olimme kuin lammaslauma susijoukon keskellä; vanha vouti yksinään piti älynsä tallella. Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä se tuotti hänelle surman, siitä olen varma!"

Talonpoika pyyhki kätensä rystysellä silmiään. Tapahtuman muisto järisytti hänen mieltään.

"Se on kuitenkin oleva hänelle ikuiseksi kunniaksi!" lisäsi hän saamatta kotvaseen sen enempää suustaan.

"Ukkoseni!" sanoi Niilo silloin taputtaen häntä ystävällisesti olalle, "näethän, että olen tyyni, vaikka olenkin kullasta ja omaisuudesta sinua köyhempi... heitä surusi!... kullakin on aikansa. Miten vanhan voutini kävi?"

Ritarin sanat pikemmin lisäsivät surua, mutta mies sai kuitenkin vihdoin senverran hillinneeksi liikutustaan, että voi änkyttää jotenkin eheän kertomuksen tapahtumasta.

"Vouti kuiskasi minulle: väki pelastaa itsensä, mutta ritarin hevosista on pidettävä huolta... hiivi talliin. Ja minä tein kuten hän käski ja pääsinkin talliin parin asemiehen kanssa, jotka tapasin tiellä, vihollisen tyhjentäessä teidän latokartanotanne ja varastohuonettanne. Sieltä saimme hevoset, joilla läksimme ratsastamaan juuri kun liekit hulmahtivat kartanosta..."

"Ja vouti?"

"Häntä emme nähneet, elleivät ne toiset häntä tavanneet. Minä riensin kotiini hevosten laukatessa pohjoista kohti. Silloin oli jo ilta."

"On siis mahdollista, että hän on pelastunut... menkäämme nyt palavalle kartanolle, ehkä voimme siellä vielä jotakin toimittaa."

Hän riensi nopeasti eteenpäin asemiesten ja lampuodin seuratessa. Brodde ratsasti ensinnä herransa rinnalla. Hänen harminsa ja itsesyytöksensä ei tiennyt mitään rajoja, vaikkei hän sanallakaan sitä ilmaissut.

Pian he saapuivat palaville muureille. Liekit kuluttivat juuri viimeisiä puujätteitä. Näytti sillä kuin murhapolttaja olisi jäänyt levittämään paloa sytyttämällä kaiken, mihin tuli ei olisi muuten ulettunut. Tuuli oli ollut Niilolle suotuisa, se oli kuin varttavasten kiidättänyt Niilon alusta eteenpäin, että hän saisi omin silmin nähdä palavan kotinsa ja sen kuumuudesta lankeilevat muurit. Edellisenä päivänä oli arkkipiispan väki tullut ja nähtävästi vasta tänä päivänä lähtenyt palavalta kartanolta. Ylpeä arkkipiispa oli siis heitättänyt murhapolton soihdun vihollisensa taloon melkein samana hetkenä, jona hän heitti vasten tämän kasvoja syytöksen kavalluksesta.

Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin he kuitenkin huomasivat, ettei enää ollut mitään tehtävissä, vaikka miehet levisivätkin rohkeasti eri tahoille koettaakseen parastaan. Niilo itse meni talliin, johon lampuoti häntä seurasi.

Siellä makasi vanha vouti tallin kivikynnyksellä pääkallo murskana. Hänen kädessään oli vielä paljastettu miekka. Hän oli luultavasti asettaunut vartioimaan tallin pääovea lampuodin ja asemiesten kulettaissa hevoset erään päätyseinässä olevan pienemmän oven kautta pois.

Niilo katseli kotvasen äänetönnä ruumista. Sitten hän viittasi talonpoikaa auttamaan häntä kantamaan sitä pihalta sillan yli. He laskivat ruumiin eräälle rannalla olevalle kummulle, josta oli vapaa näkyala linnan ja liekkien yli, jotka rupesivat nyt asettumaan. Niilo lähetti lampuodin kutsumaan miehiä koolle.

Jäätyään yksin sai Niilo ikäänkuin paremmin ja selvemmin katselleeksi ja harkinneeksi tapahtumaa ja sen seurauksia. Erittäinkin vaikutti häneen arkkipiispan teon halpuus ja rumuus. Tämä teko oli täydellisesti samanarvoinen, ellei harkitsevassa ilkeydessä pahempikin, kuin arkkipiispan veljen, David Pentinpojan menettely ottaissaan vihollisensa vangiksi. Edellinen teko oli raaempi, kuten David-ritarikin oli oppinutta veljeään raaempi; jälkimmäinen oli hienompi, mutta syvemmälle tunkeutuva. David-herra tahtoi riistää viholliseltaan vapauden tai hengenkin, arkkipiispa tahtoi ottaa häneltä kaikki ei ainoastaan aikeittensa toteuttamisen keinot, vaan kaikki elämisenkin välikappaleet.

Hän olikin todella nyt yhtä köyhä ja avuton kuin se kuningas, jonka puolesta hän aikoi miekkansa paljastaa. Hänellä ei ollut muuta omaa kuin Penningeby, sillä Ekesjö oli hänen veljellään. Nyt oli se mennyt, ja nykyisillään ollen olisi hänellä tuskin varaa rakentaa sitä uudelleen ainakaan moneen vuoteen. Mutta sekään ei kyllin. Häpeä ja ylenkatse olivat silloin kuten ikävä kyllä kaikkina aikoina köyhyyden seurana, etenkin jos köyhä asettui käskijäksi ja suurten tekojen täyttäjäksi.

Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat nyt kodittomia ja köyhyyden katkeriin puutteisiin joutuneita samoin kuin hänkin, ellei enemmänkin. Täällähän hänen puolisonsa oli nähnyt päivän valon, täällä hän oli lapsuutensa viettänyt, täällä neidoksi kehittynyt ja ojentanut hänelle onnen punaruusun. Nämä ajatukset kiihdyttivät hänen katkeruuttaan sanomattomasti. Koko rakennus sisällyksineen ja muistoineen, jotka kuin huokailivat hänelle liekkien tanssista, irvistivät kamalan hirviön tavoin häntä vastaan. Tämä oli raisiolaisen ahon ruusu, punaisempana kuin milloinkaan, mutta juuri punaisuudessaan mitättömäksi raukeava, muodottomaksi jähmettyvä, eikä hän voi sormeaankaan sen pelastamiseksi kohottaa. Se oli hänen onnenketjunsa heijastus. Tuollahan, juuri tuolla se oli häneltä kadonnutkin, jossa tulenkehä nyt hohti paksuimmasta savupilvestä -- ikäänkuin harmaa haukka olisi jättiläissiivin lennellyt Penningebyn yllä vieden pois hänen onnensa ijäksi päiväksi.

Mutta nyt hänen onnensa oli toinen kuin ennen. Nyt se oli kasvanut neidoksi, ihmeelliseksi, ihastuttavaksi neidoksi, jonka kaulassa hänen varastettu ketjunsa oli. Neito oli Ruotsin kansa, ja jos... jos tuo jättiläishaukka, joka nyt terävillä kynsillään tarttui hänen loistavaan kaulaketjuunsa, jos se nyt varastaisi, kuten silloin hänen onnensa taikapantin pois...?

Hän ei päättänyt ajatustaan. Mutta selvempänä ja varmempana kuin milloinkaan näki hän nyt päämääränsä. Hän näki sen niin selvästi kuin revontulten liekit olisivat kutoneet loistokehänsä sen ympäri avaruudessa. Oli kuin haukka olisi jättiläishaamussa palannut tuomaan takaisin hänen kaulaketjuaan ja laskenut sen ympäri koko Ruotsinmaan, että se sädehti hänelle samalla taikavoimalla kuin ennenkin, mutta tuotti nyt onnea koko valtakunnalle eikä enää yksin hänelle.

Nyt tulivat miehet takaisin palavalta talolta, ensin yksi, sitten pari muuta, kunnes kaikki olivat koossa herransa ympärillä. Brodde yksin oli poissa, mutta hän olikin kadonnut jo kartanolle tultua, heti kun oli huomattu ettei mitään voitu enää pelastaa.

Samassa lähestyi nopeata hevoskavion kopsetta etelästä päin, ja iltataivasta vastaan kuvastui etäämpää yksinäisen ritarin vartalo. Hän tuli täyttä laukkaa lähemmäksi ja pysähytti vaahtoisen hevosensa huomattuaan miesjoukon, joka esti Niiloa näkymästä.

Se oli Steen Sture.

"Missä herranne on?" kysyi hän miehiltä, mutta nämä astuivat syrjään, jotta hän näki kohta onnettomuuden kohtaaman ystävänsä ja riensi hänen luokseen.

Niilo ei ehtinyt astua häntä vastaan, ennenkuin Steen jo oli hänen kaulassaan koettamatta vähääkään hillitä liikutustaan, jonka ystävänsä ja tämän palavan kodin näkeminen hänessä synnytti.

"Tervetulleeksi en voi sinua nyt sanoa, Steen", sanoi Niilo tarttuen ystävänsä käteen, "sillä nyt ei minulla ole muuta kotia kuin Ruotsin valtakunta!"

"Ja sitä kotiasi, Niilo, ei vihamies voikaan niin maahan polttaa kuin Penningebyn... Muistan sen illan siellä, jona annoit minulle ystävyytesi... Ja niin totta kuin silloin vein huoneeseesi harmaan haukan, joka vei sinulta kalliin kaulaketjusi, niin totta tahdon sinua nyt hengelläni ja verelläni auttaa, en saattaakseni tämän kaulaketjun takaisin, sillä sitä en voi, mutta hankkiakseni sinulle kodin taasen, vaikkapa se olisi, kuten sanot Ruotsin valtakunta."