Part 13

"Hupsu on, ken yön hetket valvoo ja huoliaan hautoo; hän väsynyt on silloin, kun aurinko nousee; ja suru yhä jäytää."

Kuninkaan sanat ja vielä enemmän niistä ja hänen katseestaan huokuva lämmin rakkaus vaikutti rauhoittavasti ja lohduttavasti neitoon. Hän nousi ylös, ja mieto hymy ilmestyi hänen hienoille, täyteläisille huulilleen.

"Meille on kuitenkin molemmille lohdutuksena onnettomuudessamme", sanoi kuningas hetkisen kuluttua, "etteivät vihollisemme tunne oikeata miestä, vaan luulevat häntä Iivari Akseliupojaksi... Heillä olisi vielä yksi syy vahingoniloonsa, jos tietäisivät, että kauppasaksa on voittanut Kaarlo-kuninkaan tyttären sydämen!"

"Mutta jos tuo kauppasaksa olisi juuri herra Iivari Akselinpoika!" kuiskasi kuninkaantytär ajatuksissaan, ikäänkuin vaan itsekseen.

"Hänkö olisi...? Se ei voi olla mahdollista, tyttäreni!"

"Mitä sanoinkaan?" huudahti neito katsoen säikähtyneenä isäänsä.

"Sanoit, että hän voisi olla Iivari Akselinpoika... Mutta kuinka se olisi mahdollista? Hänhän juuri tahtoi sinut ryöstää, siitähän ei ole epäilystä, olethan itsekin siitä varma!"

"Niinpä, isä, mutta kun ajattelen sitä, niin näen sen kuin toisessa valossa. Miehet, jotka ottivat minut kiinni metsässä, puhuivat Iivari-herrasta enemmän, kuin heidän olisi tarvinnut. Minusta tuntuu, että he tahtoivat sillä antaa minun oikein perinpohjin tietää olevansa hänen lähettämiään. Mutta sitä he eivät luultavasti olisi tehneet, jos..."

"Jos, tyttäreni... jos?"

"Jos he todella olisivat olleet hänen miehiään!"

"Ja mitä luulet sitten tämän johdosta?"

"Ryöstö voi olla vihollistesi toimeenpanema juoni, isä!"

"Vihollisteni... mitä tarkoitat, tyttäreni?"

"He ovat ehkä saaneet varmasti tietoonsa, mitä minä en tiennyt, nimittäin kuka kauppasaksa oli. He ovat sitten käyttäneet sitä hyväkseen ryöväyttämällä minut hänen nimessään ja pelastamalla minut sitten omassa nimessään. Heille oli tietysti hyvin tärkeätä estää sinun ja Iivari-herran suvun yhdistymistä!"

"Mutta eihän kirje, joka sai sinut lähtemään lähteelle metsään häntä kohtaamaan, eihän se ollut kirjoitettu Iivari Akselinpojan nimessä?"

"Ne, jotka osasivat keksiä juonen ryöstää minut Iivari-herran nimessä, osasivat myöskin arvata, etten olisi lähtenyt kartanosta, jos kirje olisi ollut hänen nimessään kirjoitettu... He eivät luonnollisesti tietäneet, oliko kauppasaksan nimi minulla tietona, mutta se oli heistä välttämätöntä, että minä tulisin täydellisesti tietämään, kuka minut ryösti."

Kuningas vaipui mietteihinsä, ja neito seurasi levottomuudella hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.

"Saatat olla oikeassa!" sanoi Kaarlo vihdoin, "saatat olla oikeassa... kauppasaksa olikin ehkä herra Iivari Akselinpoika!"

"Jos se todella oli hän, rakas isäni?"

Kuningas viivytteli vastausta. Hän ajatteli, kuinka oli hyljännyt Iivari-herran kosinnan ja siten auttamatta sysännyt luotaan koko hänen mahtavan ja vaikuttavan sukunsa. Mutta hänellä ei ollut keinoja tytärtään lohduttaakseen. Sillä Iivari-herra ei suinkaan enää milloinkaan tulisi kosimaan hänen tytärtään, jos hän ja kauppasaksa todella olivat sama henkilö. Senvuoksi mietiskeli kuningas, miten saisi näytetyksi tyttärensä ajatusjuoksun mahdottomaksi kääntääkseen siten asian sekä hänelle että itselleen parhaaseen päin.

Silloin avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.

"Eräs ritari tulee ratsain linnaan!" sanoi hän. "Ja elleivät silmäni petä, on se Niilo Sture... Niitä oli kaksi, kun huomasin tornin huipulta niiden tulevan kaukaisuudessa. Toista en tunne. Hän jäi kirkon tuolle puolen ja hän on luultavasti ritarin palvelija, sillä olin näkevinäni matkakapineita hänen selkänsä takana hevosen selässä."

Kuninkaan poski kävi ensin valkeaksi ja sitten punaiseksi, kun hän kuuli päällysmiehen sanat. Hän istui kädet polviin nojaten ja katseli hetkisen suoraan eteensä.

"Niilo Sture, sanot... Niilo Stureko?" toisteli hän itsekseen.

Sitten hän nousi seisomaan koko pituuteensa, ja sai kerrassaan ankaran, milteipä tylyn ilmeen kasvoilleen. Hän oli taasen kuningas koko olennoltaan.

"Laske ritari linnaan, ja tuo hänet minun luokseni!" sanoi hän Klaus Langille. Hän oli nyt ryhdiltään sellainen kuin olisi ollut Tukholman linnan suuressa salissa, ympärillään ritarinsa ja kaikki rikkauden ja persoonallisen etevämmyyden loisto.

Mutta Magdalena-neiti hyppäsi ylös ja tarttui hänen käteensä katsoen niin rukoilevasti ja levottomasti häneen, että koko kuninkaallinen ylhäisyys ja ankaruus katosi hänestä melkein nopeammin kuin se oli tullut, ja hyvä hymyily ilmestyi taasen hänen huulilleen.

"Avaa linnan portit, Klaus", sanoi hän silloin, "Niilo Sture on minulle sydämestä rakas... Minä vanha hupsu", lisäsi hän päätään pudistaen. "Aina palaavat entiset asiat mieleeni... nyt se on mennyttä!"

"Minä tiedän, että te kuitenkin sitä ajattelette, isä", lausui neito. "Eräänä päivänä äsken näin teidän istuvan ajatuksissanne ja katselevan surumielissänne vuonolle, kuten minä nyt istuin, ja silloin kuulin teidän puhuvan Fågelvikista ja vanhasta Erlandista. Menin silloin pöydän ohi hiipiäkseni teidän luoksenne, kuten muistatte, ja silloin luin..."

"Mitä luit...?" kysyi kuningas hieman tyytymätönnä.

"Luin mitä te olitte juuri kirjoittanut:

"Ma Fågelvikin herrana rikas olin kyllin, ja mahtava, vaan kuninkaaksi kun tulin Ruotsin maan, yhä onnea nurjaa kantaa saan."

"Ne ovat Erland-vanhuksen sanat", virkkoi kuningas, "ne ovat tuon rakkaan ukon sanat puoleksi; jälkipuolta, tuota katkeraa totuutta nykyisestä tilastani, ei hän voinut koskaan ajatellakaan, vielä vähemmin sitä lausua... Onko toista niin köyhää nyt Ruotsin valtakunnassa kuin minä!"

Hän risti kätensä, ja silmänsä tuijottivat kankeasti lattiaan. Mutta neito hyväili häntä hellästi, josta hän tuli entiselleen taas.

"Köyhä kullasta, isä", sanoi hän, "niin olette, mutta sitä rikkaampi olette sydämenne puolesta!"

Nyt aukesi ovi, ja Niilo Sturen jalo vartalo ilmestyi kynnykselle. Hän heitti surumielisen, puoleksi kysyvän katseen kuninkaaseen, joka teki häneen omituisen vaikutuksen. Kuninkaan yllä oli kulunut nuttu haalistuneine kultaompeluksineen, mutta sitä tulija tuskin huomasikaan. Hän jäi katsomaan vaikeitten hapsien ympäröimiä kasvoja, joiden miehekkään kauniita piirteitä hän oli niin monesti ihaillut. Niiden vaikutus oli sellainen, että hän olisi tahtonut siitä päästä.

Mutta kuninkaalta unhottui nyt liikutuksen hetkellä kaikki sen ajatuksen tieltä, että vieraanaan oli nyt tämä ritari, vieraanaan juuri nyt, kun hätä ja köyhyys karkoitti kaikki hänen luotaan. Hän kokosi salaman nopeudella kaikki valonsäteet, jotka olivat näinä vuosina aika ajoin hänen mieleensä muistuneet Niilo Sturesta, ja näiden keräytyneessä valossa unhotti hän kaiken muun nähdessään edessään Ruotsin jaloimman, todella jaloimman ritarin.

"Tulit siis kuitenkin vihdoin, Niilo, sukulaisesi, vanhan kuninkaan luokse!" huudahti hän avaten sylinsä Niilolle.

Tämä riensi hänen luokseen, ja kyyneleet valahtivat hänen silmistään.

"Jumala suokoon sinulle kaikkea sitä hyvää, jota ansaitset, Niilo!" sanoi kuningas vihdoin vetäen hänet mukaansa seinään kiinnitetylle penkille.

Niilo tervehti huomaavasti kuninkaantytärtä, joka punastui kuin ruusu tuon uljaan ritarin edessä, jonka kartanosta hänet oli ryöstetty tavalla, josta pahoilla kielillä olisi ollut kylläkin kertomista.

Mutta ritarin mielessä oli nähtävästi aivan toisia ajatuksia.

"Suokoon Jumala, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "että olisin voinut kohdata teidät, kuten halusin; silloin olisitte ehkä säästynyt paljosta, jota olette nyt saanut kärsiä... Mutta tiimalasi ei ole vielä loppuun juossut, ja vieläkin voi tapahtua paljon, jota nykyiset valtijaat eivät aavista..."

Ritarin luja ja varma ääni sai kuninkaan katsahtamaan ihmetyksellä häneen.

"Mitä tarkoitat, Niilo?" kysyi hän.

"Tarkoitukseni on, Kaarlo-kuningas, että te olette vielä kerran kantava Ruotsin valtakunnan kruunua ja valtikkaa!"

Kuningas hymyili päätään pudistaen.

"Liian myöhään, liian myöhään, Niilo Sture... Kaarlo Knuutinpoika ei ole enää sama kuin ennen, nyt on hänen voimansa murtunut, hän ei halua nyt muuta kuin rauhaa ja lepoa."

"Älkäämme sanoko niin", vastasi Niilo, "älkäämme sanoko niin, kuningas... Kuten asiat nyt ovat valtakunnassa, eivät ne saa sikseen jäädä. Kauan, liian kauan olen vitkastellut miekkaan tarttuakseni, mutta nyt kun sen teen, leimutkoon sen väike yli koko Ruotsin maan! Ja teidän nimessänne siihen nyt tartutaan, Kaarlo-kuningas, sitä ette kieltäne. Puhuakseni kanssanne tästä, ja kysyäkseni teiltä sitä olen pannut henkeni alttiiksi, kuningas..."

"Et ole pannut sitä ensi kertaa puolestani alttiiksi, Niilo!" keskeytti kuningas ja käänsi pois kasvonsa, joille tuli syvä, surullinen, miltei arka ilme.

Mutta kuningas oli nyt joko niin tunteidensa vallassa, tahi hän tahtoi pudistaa jonkun vanhan muiston mielestään, hän heitti taasen kysymyksen, joka johti pääasiasta pois.

"Tuletteko suoraan Ruotsista, Niilo?" kysyi hän.

"Tulen Gotlannista!" vastasi Niilo. "Näyttää kuin tuulet ja ilmat olisivat liittyneet yhteen estääkseen minua tulemasta kuninkaan luo... Sillä Ruotsista lähteissämme kohtasi meitä sellainen myrsky, etten ole mointa nähnyt siitä, kuin purjehdin Eerik-kuninkaan laivalla Visbystä Söderköpingiin... Laivani hyppi kuin pallo aalloilla, kunnes se kokonaan musertui wendiläisiä riuttoja vasten... Stralsundissa sain maata viikko viikolta, ennenkuin sain erään laivurin ottamaan minut miehineni laivalleen. Ja tuskin olimme tulleet hänen laivallaan merelle, niin se rupesi vuotamaan, joten pääsimme hädintuskin Visbyhyn."

"Ja nyt tulette sieltä... missä miehenne siis ovat, sukulaiseni? Sanottiin, että muassanne oli vaan yksi Raseporia lähestyessänne."

"Mieheni jätin Turkuun."

"Turkuun?" kysyi kuningas, "sitten olette tavannut herra Eerik Akselinpojan?"

"Niin olen!... ja luulen voivani vakuuttaa, että saatte lukea hänet ystäviinne."

"Tunteeko tämä Eerik-herra siis, missä asioissa olette nyt tullut luokseni, Niilo?"

"Luulen saavani vastata tähän, että hän ei sitä tunne, Kaarlo-kuningas, mutta sitävastoin luulen katsoneeni hänen lävitseen!"

"Mitä arvelet siis hänestä?"

"Akselinpoikain ajatukset lentävät korkealle, Kaarlo-kuningas... Elleivät he tähtääkään kruunua, jota te olette kantanut ja vielä tulette kantamaan, niin aikovat he kuitenkin nousta Ruotsin valtakunnan johtajiksi... enempää en tiedä, mutta siitä ymmärrätte, että heidän täytyy olla arkkipiispan vihollisia, yhtä varmaan kuin he ovat Kristian-kuninkaan vihollisia, ja siksi täytyy heidän olla teidän ystäviänne."

"Minun ystäviäni..." matki kuningas, mutta hiljaa ja vapisevalla äänellä.

"Niin, Kaarlo-kuningas, sen sanon... Heidän täytyy olla teidän ystäviänne tai niiksi tulla, sillä päämääräänsä eivät he koskaan muuten saavuta!... Eivätkä he saavuta sitä sittenkään!"

"Kuinka, Niilo... mikseivät he sitä saavuttaisi?"

"Koska teillä on toinen ystävä, joka on heitä mahtavampi!"

"Kuka se ystäväni on?"

"Ruotsin rahvas!"

Kuninkaan kasvot kävivät ennemmin huolekkaiksi kuin iloisiksi ritarin puhuessa näitä voiman ja lohdutuksen sanoja. Tämä lyhyt aika joka oli kulunut siitä kuin hän läksi toisen kerran Ruotsista, tai paremmin, kuin hän jätti Tukholman katkeran vihamiehensä arkkipiispan käsiin, oli ollut niin huolia, suruja ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä täynnä, että hänen entisestä jäntevyydestään oli jäännöskin kadonnut. Suuri olikin ero hänen ensimmäisen ja toisen vallasta karkoituksensa välillä. Hän oli kuitenkin Danzigiin lähteissään Pohjolan rikkain mies. Ja nyt lähtiessään Tukholmasta syrjäiseen Raseporiin oli hän sellainen, kuten kerran itse valittaen kirjoitti eräänä kaihon hetkenä:

"... onnea nurjaa kantaa saan."

Ja köyhyys...! Se olikin ehkä juuri se terävä hammas, joka jäyti rikki Kaarlo Knuutinpojan viimeisetkin hengenvoimat. Se ei tapahtunut niinkään senvuoksi, että hänen heikkoutenaan olisi ollut rikkaana oleminen, vaan senvuoksi, että tieto köyhyydestään tuli hänelle niin äkkiä. Se oli kuin linnan maahan kukistuminen, juuri kuin hän oli ollut aikeissa rakentaa vanhoille muureille uuden tornin.

Nyt oli vanha kuningas neuvotonna. Hän uskalsi tuskin kuunnella Niilo Sturen rohkeata puhetta. Hän ajatteli, mitä kaikkea vihollisensa voisivat ja uskaltaisivat tehdä häntä vastaan hänen voimattomuutensa aikana, ja silloin hän pakeni minkä voi vaaran tieltä. Oli kuin hän ei olisi uskaltanut ajatella kruunua, jonka tähden hänkin oli pannut niin paljon alttiiksi. Nyt kohosivat hänen mieleensä kummituksina entisyyden muistot, synkkinä, uhkaavina, pelottavina ja kylminä. Hän muisti Eerik Puken, hän muisti Broder Sveninpojan... olihan yksin se jalo ritarikin, joka hänelle nyt puhui, elävänä muistutuksena hänen horjuvaisuudestaan ja raukkamaisuudestaan. Tieto siitä, mitä mahtava voi jos tahtoo, täytti hänet pelolla, josta hän ei voinut vapautua, ja samalla hän tunsi vuorenraskaana sydämessään syytöksiä sen veren tähden, jonka vuodattamisen hän kuitenkin olisi voinut estää. Hänen toimintatarmonsa oli murtunut.

Senvuoksi tarttui kuningas Niilon käteen pyytäen häntä tulemaan katsomaan paikkaa, johon oli päättänyt rakentaa linnanpuutarhan vastedes. Hän oli siitä saavinaan sopivan aiheen kääntää mielen pois vaarallisesta kuninkaankruunusta ja rupesi puhumaan tyttärestään. Tämä jäi huoneeseen ja seurasi menevää ritaria katseillaan, ikäänkuin Niilon läsnäolo olisi valanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta hänen olemukseensa.

XII.

Kosintaa ja harkintaa.

"Mitä siihen sanotte, Niilo", sanoi kuningas, kun he olivat saapuneet linnan suurimpaan huoneeseen, ruokasaliin. Se oli kuninkaan oman huoneen vieressä, ja siinä oli hänen tapana kävellä edestakaisin ajatusten myllertäessä hänen mieltään. "Mitä siihen sanotte,... tehän tiedätte, mikä onnettomuus tytärtäni kohtasi, hänen ollessa rouvanne luona Penningebyssä?"

"Tiedän!" vastasi Niilo. "Ja niin kurjaa tekoa ei Ruotsissa voine tehdä kuin yksi ritari..."

"Kuka...?"

"David Pentinpoika, mahtavan arkkipiispan veli!"

Tästä kummastui kuningas suuresti. Hän ei ottanut aluksi oikein uskoakseen ritarin sanaa. Mutta Niilo sai sen pian hänelle selväksi. Hän kertoi myöskin, miten itse oli koettanut vapauttaa kuninkaantytärtä, kunnes vihdoin kuuli hänen olevan Tukholmassa.

Tämä kertomus, joka osoitti todeksi Magdalena neidin arvelun, teki kuninkaaseen vaikutuksen, jonka merkitys oli tavallaan ratkaiseva hänen tyttäreensä nähden, jota se koski. Hän huomasi kerrassaan, kuinka syvästi oli loukannut Akselinpoikain sukua, ja Eerik-ritari, Turun linnan herra, kohosi suuresti hänen silmissään.

"Mutta kuka sitten on se mies, joka on voittanut tyttäreni sydämen?" kysyi kuningas äkkiä hetkisen äänettömyyden perästä.

"Ettekö sitä tiedä, Kaarlo-kuningas?" kysyi Niilo takaisin jonkunlaisella kummastuksella.

"En... en tiedä sitä!"

"Entä tyttärenne... eikö hänkään?"

"Ei tyttärenikään...! Tiedättekö te sen, Niilo?"

"Tiedän, Kaarlo-kuningas!"

Kuningas tarttui ritarin käteen ja sanoi innolla, joka tuntui melkein tyydyttämättömältä:

"Hyvä, hyvä, Niilo... sanokaa se minulle! Te ymmärrätte, kuinka se on sydämelläni. Tyttäreni onni on minun kädessäni, ja tuskin tiedän, onko minulla sydäntä riistää häneltä ainoata, mikä hänellä enää on... Kuka hän on, joka on voittanut tyttäreni sydämen?"

"Hän sanoo sen itse, Kaarlo kuningas... olen luvannut, etten sano hänen nimeään!"

"Oih!" huokasi kuningas laskien Niilo Sturen käden.

Mutta samassa tuli kuninkaan tytär huoneeseen, ja puhe kääntyi muille aloille. Hetkisen kuluttua avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.

"Täällä on eräs kauppasaksa, joka haluaa puhutella teitä, kuningas!" sanoi päällysmies.

"Ei, ei!" huudahti kuningas lyöden käsiään kiivaasti yhteen. "Hän tulkoon toisen kerran... Tänään en tahdo puuttua sellaisiin seikkoihin..."

"Minä en luule..." virkkoi Klaus tahtomatta lausua Niilo Sturen läsnäollessa ajatustaan loppuun.

"Mitä et luule?... Sano pois, tiedä ettei minulla ole mitään salaisuuksia tälle ritarille."

"Hm!" yski Klaus, joka kuninkaan vakuutuksesta huolimatta tiesi, että eräät asiat saattoivat hänet aina hämilleen, nimittäin raha-asiat, "en luule, että hän tulee samoilla asioilla kuin muut ovat tulleet!"

"Eikö?"

"Ei!... luulen joskus nähneeni hänen uljaat kasvonsa toisenkinlaisen päähineen alta!"

Nyt saivat kuninkaan kasvot toisen ilmeen. Hänen vanhoihin piirteisiinsä tuli eloa, ja hänen silmänsä säihkyivät entisiä aikoja muistuttavalla tavalla. Kuninkaan tytär vapisi kuin haavan lehti. Hän uskalsi tuskin hengittää.

"Anna hänen tulla sitten!" käski kuningas.

Klaus Lang meni, ja moniaan silmänräpäyksen kuluttua saapui huoneeseen kauppasaksa, jolla oli uljaat kasvonpiirteet.

Hän oli suurikasvuinen mies, komean ja ritarillisen näköinen. Heti näki, että hänen oli vaikea käyttäytyä alhaisen kauppasaksan tavalla. Hän tervehti kuningasta ritarillisesti.

Neiti ei rohjennut katsoa ylöspäin tunnettuaan ensi silmäyksellä miehen siksi, jolle oli antanut rakkautensa. Hän tiesi tosin, että kosijansa oli hänelle soveliaasta säädystä, sillä hän oli niin sanonut, mutta saattoihan hän, kaikkein asiain tultua tietoon, ollakin vaan uhkarohkea nousukas, joka oli käyttänyt hänen kokemattomuuttaan hyväkseen. Niin, hän olisi antanut henkensä, ettei olisi tarvinnut tuota miestä milloinkaan nähdä; ja kuitenkin kun hän nyt katsoi hänen vapaata, korkeata otsaansa, näki hänen kirkkaat silmänsä, joista hän aina uneksi, kun hän ajatteli, kuinka mies häntä rakasti, ja kuinka jalo ja ylevämielinen hänen täytyi olla, koskapa oli juuri nyt kuninkaan onnettomuuden aikana tullut osoittamaan, että pysyi sanassaan, niin se valtasi neidon mielen siihen määrään, että hän olisi antanut kaikkensa, henkensäkin, saadakseen kuulua hänelle.

Kuningas taasen tunsi varsin pian, ken hän oli. Mutta vaikka hän oli juuri tullut toiselle mielelle Akselinpoikiin nähden, kuultuaan, ettei Iivari-herralla ollut mitään syytä hänen tyttärensä ryöväämiseen, niin tympäisi häntä kuitenkin, että ritari tuli hänen luokseen tuollaisessa puvussa eikä sopulin- tai näädännahalla päärmätyssä hartialevätissä. Se oli hänen heikkoutensa, joka on aina herkin loukkautumaan.

"Terve teille, Kaarlo-kuningas", alkoi Iivari-herra, "ette suinkaan ole odottanut minua luoksenne."

"Myönnän sen!" lausui kuningas, mutta niin kylmällä ja vieraalla äänellä, että hänen tyttärensä vapisi kuin läähättävä kyyhkynen, joka ei luule voivansa välttää haukan raatelevia kynsiä.

"Sanoinkin teille suoraan, kuningas", jatkoi ritari, "etten aluksi ollut leppeänä teitä kohtaan... Mutta kuultuani, että teitä oli häijysti petetty, annoin vihani mennä... ja nyt tulen itse samalle asialle, jonka veljeni jo esitti puolestani teille Tukholmassa... tulen kosimaan teidän tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä!"

"Puhutte rohkeasti, ritari", vastasi kuningas, "rohkea on tekonnekin, ellei ole nykyään aivan uusi tapa, jota en tunne, tulla kuninkaan luokse puvussa, joka kuuluu alhaisimman säädyn miehille!"

"Tätä pukua pidän kuitenkin komeinta ritaripukuani parempana, sillä siinä puvussa olen, herra kuningas, saavuttanut kalleimman aarteeni maan päällä, tyttärenne sydämen!"

"Kuinka, herra Iivari!" huudahti kuningas katsoen terävästi ritariin ja sitten tyttäreensä, joka lennähti isän häneen katsoessa purppuranpunaiseksi, "tekö sitten olitte...?"

"Niin, Kaarlo-kuningas, minä saavutin tyttärenne lemmen, ja valan, jonka hänelle silloin tein, minä tahdon pitää, sanokaa te puoleen tai vastaan. Sillä Magdalena-neiti on tuleva vaimokseni tai ei kukaan, niin totta kuin armias Jumala ja neitsy Maaria ja kaikki pyhät minua auttakoot!"

Kuningas seisoi kotvasen kuin ritarin sanoja punniten, mutta sitten hän astui tyttärensä luo, tarttui hänen käteensä ja kysyi:

"Tunnetko tätä miestä, tyttäreni!"

Mutta neidolta ei tarvittu sanoja ritarin puheen todistamiseksi. Kuninkaan olisi tuskin tarvinnut kysyä, sillä niin selvästi säteili rakkaus neidon kauniilta kasvoilta.

"Annan siis tyttäreni teille avioksi, herra Iivari... suokaat anteeksi ne epäluulon sanat, jotka tulivat vanhan, nyt niin monesti petetyn, sydämeni pakotuksesta. Antakoon Herra teille paremman kohtalon, kuin minun kohtaloni on ollut!"

Samassa tempasi ritari auki nahkavyön, joka piti pitkää, avaraa kauppamiespukua kiinni, ja sen pudottua lattiaan näkivät he hänet loistavassa, kullalla ja säihkyvillä kivillä koristetussa ritaripuvussa.

Hän lankesi sitten polvilleen suudellen kuninkaan kättä. Kuningas nosti silloin hänet ylös sulkien sekä hänet että tyttärensä syliinsä.

"Ja nyt kerron teille, kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi ritari sitten, "ja senvuoksi juuri astuin tässä asussa eteenne, että näkisitte ja huomaisitte, mitä petoksellani tarkoitin...! Ritarikunniani vaati mielestäni, että esiintyisin juuri siinä puvussa, jossa saavutin elämäni onnen, ja saada juuri sellaisena eikä muunlaisena kuulla kohtaloni ratkaisun!"

Kuningas vastasi puristamalla ritarin kättä. Tämä kääntyi nyt Niiloon päin, joka nautti kuninkaan ja hänen tyttärensä onnesta aivan yhtä paljon kuin nämä itsekin.

Klaus Lang seisoi ovella. Kyynel toisensa perään vieri hänen poskelleen ja parralleen, vaikka hän näytti niin äreältä ja tuimalta kuin mahdollista. Sen hän teki kunnioituksen vuoksi. Sillä hän olisi häpeästä punastunut, jos olisi luullut jonkun huomanneen hänen liikutuksensa. Hän oli senvuoksi pyyhkimättä kyyneleitään, ettei kukaan niitä äkkäisi.

"Sallikaa minun puristaa teitä rintaani vasten, herra Niilo!" huudahti Iivari. "Te olette ritari oikeaa maata, ja ellen olisi Iivari Akselinpoika, en tahtoisi koko maailmassa vaihettaa osaani kenenkään muun kuin teidän kanssanne!"

Tyyni Niilo-herra hymyili ylen onnellisen Iivari-herran avomieliselle tunnustukselle, mutta vastasi lämpimästi hänen tunteenpurkaukseensa.

"Käykäämme nyt vihdoinkin sitten katsomaan tulevaa puutarhaa!" sanoi kuningas aivan toisella mielin kuin äsken sekä katsoi hymyillen Niiloon.

Kaikki lähtivät isosta salista linnanpihalle. Iivari-herra riensi silloin hevosensa luo, ja otti matkakapineistaan joutsen ja nuolen, jonka kärkenä oli suuri pallukka. Se kädessään käski hän erään paistinhuoneen vieressä olevan palvelijan tuoda sytytetyn soihdun hänelle ruusulehtoon.

He menivät, ja Kaarlo-kuningas näytteli innolla, miten aikoi järjestää ja laatia linnan ympäristöt tehdäkseen ne kauniiksi. Niilo ei voinut olla surumielisesti hymähtämättä muistaessaan, mitä kuningas teki Viipurin linnanherrana ollessaan, ja ajatellessaan, kuinka mahdotonta oli nyt saada aikaan pientä osaakaan siitä, mitä hän oli mielessään sommitellut. Hän kuunteli kuitenkin kuninkaan ehdotusta näöltään mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella.

Nyt tuli mies tuoden päresoihtua.

"Mitä aiotte?" kysyi kuningas keskeyttäen selitystään. Hänellä olikin vaan Niilo yksin kuulijana, sillä Iivari herra ja Magdalena neiti olivat tietysti kahden erillään heistä, "mitä, Iivari herra, aiotteko nyt heti ruveta kaskettamaan ja panemaan minun suunnitelmaani toimeen?"

"Aion!" vastasi ritari reippaasti, "niin aion, kuningas. Luulen kuitenkin, että saamme kohta ruveta laatimaan puutarhoja toisaalla, teille paremmin soveliailla paikoilla kuin täällä!" Tätä sanoessaan hän sytytti nuolen päässä olevan pallon, jännitti jousta ja ampui suoraan ylöspäin.

Palava pallo nousi suhisten korkeuteen loistaen punaisella valolla. Tämä muistutti oitis Niilo Sturen mieleen harmaan haukan, joka vei kaulaketjun mennessään. Hän lausui:

"Jos täällä olisi nyt ollut harmaa haukka, emme olisi tarvinneet niin paljon vaivaa nähdä tuota varten."