Part 10

"Toisin olisi kenties käynyt", sanoi hän huoahtaen, "jos Herran tahto olisi ollut, että te ja kuningas olisitte tavanneet toisenne, herra Niilo, ennekuin arkkipiispa Jöns tuli takaisin... Sen näette tuosta kirjeestä, jonka kuningas lähetti teille ja jonka hän aivan varmaan luulee tulleen teidän käsiinne..."

"Tekö olette tämän kirjeen tehnyt?" kysyi Niilo äkisti.

"Miksi sitä kysytte?"

"Koska minua vähän ihmetyttää, että kuningas määräsi minut Smålannin päämieheksi, vaikka olisin mielestäni voinut olla hänelle suuremmaksi hyödyksi toisaalla..."

"Taalainmaassa, tarkoitatte?... Aivan oikein, minä huomautinkin sitä kuninkaalle, mutta herra Krister Pentinpoika, joka oli läsnä, väitti, että uhatkoon vaara mistä tahansa, pahimmin se aina uhkasi rajalta, ja tämä juuri sai epäilemättä kuninkaan näin määräämään."

Siihen ei Niilo vastannut mitään. Oli jonkunverran perää asiassa, joka kanslerin kertomuksen mukaan oli ollut kuninkaan menettelyn määrääjänä, mutta toisaalta näyttivät arkkipiispan ystävät myöskin koettaneen sillä tavoin pitää häntä etäällä kuninkaasta. Mutta kansleri tarttui Niilon käteen taluttaen hänet sisempään huoneeseen, joka oli nyt aivan tyhjä. Hän tarkasteli, ettei ollut ketään asiaankuulumattomia kuuntelijoita, valitsi paikan, josta voi pitää silmällä kirjureitaan sekä lausui:

"Eräs asia on minulla sanottavana teille nyt, herra Niilo, koska kenkään ei tiedä, milloin ensi kerran toisemme tapaamme, ja koska en niiden joukosta, jotka maailmassa jotakin mahtavat, tunne ketään, johon niin luotan kuin teihin... Olen päässyt erään salaisuuden jälille... niin, erään salaisuuden!... En voi sanoa enempää, kuin että olen tullut sen jälille, mutta sekin on jo tärkeää kuulla jokaisen rehellisen ruotsalaisen ritarin, että ajoissa oltaisiin varuillaan ja vaara tukahutettaisiin alkuunsa..."

"Tuo salaisuus koskee siis valtakuntaa?"

"Se koskee valtakuntaa... Te kuulitte, mitä arkkipiispa äsken sanoi Kettil-piispalle, että hän muistaisi, mitä olivat Linköpingissä puhuneet arkkipiispan palatessa vankeudestaan?"

"Minä kuulin!"

"No niin, herra Niilo, ehken voikaan kertoa, kuinka sanat nimenomaan kuuluivat, niin tiedän kuitenkin heidän keskustelunsa pääsisällyksen... Kuinkako olen sen saanut tietää?... kysynette, ja sen voin kertoa, vaikka se onkin jo semmoisenaan koko historia... olen kuullut sen eräältä vanhalta mieheltä, joka kuuluu samaan veljeskuntaan kuin minäkin, mutta joka oli ennen arkkipiispa Olavi-vainajan kanslerina, Jumala hänen sieluaan armahtakoon..."

"Tunnen hänet, vanha Andreas-veli."

"Hän juuri!... häntä kalvoi suru herransa kuoleman johdosta, ja hän koki löytää hänen murhaajaansa, sillä hän on aivan varma sitä, että herravainaja kuoli myrkystä, jota oli mantelimaidossa. Tämä usko, joka kiihtyy väliin epätoivoksi, ei anna hänelle mitään rauhaa. Senvuoksi ei hänellä olekaan mitään pysyvää asuntoa tässä maailmassa, hän oleskelee milloin missäkin veljesluostarissamme, pääasiallisesti kuitenkin Nyköpingissä, sekä täällä Tukholmassa ja Enköpingissä. Nyt ovat hänen epäluulonsa kohdanneet kahta miestä... Ne ovat arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja hänen kaniikkinsa Helmich, ja hänet on niin kokonaan vallannut halu seurata ja vartioida heitä, että hän... olen kummastellut sitä useammin kuin kerran... tuntee ikäänkuin ilmassa, milloin he ovat tulossa... No niin, pater Andreas oli viime syksyllä matkalla Linköpingin hiippakunnassa, silloinkin yksinomaan siinä tarkoituksessa, jonka hän on elämäntehtäväkseen ottanut, etsiäkseen arkkipiispa Olavin murhaajaa, ja hän saapui Linköpingiin samana iltana kuin Jöns Pentinpoikakin..."

"Ja kuuli noiden kunnianarvoisten piispain keskustelun?"

"Niin, herra Niilo... hän oli tullut piispantalolle, ja metelissä, joka ymmärrettävästi syntyi palvelijain joukossa arkkipiispan saapuessa yöllä, onnistui hänelle huomaamattomana päästä sisään ja tulla portaita myöten piispan yksityiseen työhuoneeseen, josta oli ovi siihen huoneeseen, jossa nuo korkeat herrat haastelivat takkavalkean ääressä. Ovi oli sattumalta auki, joten hän kuuli heidän keskustelunsa, joka tosin ei koskenut sitä mitä hän toivoi, mutta kuitenkin jotakin, jota voi parhaiten verrata murhaan tai murhan aikeeseen, ehkei murhattava olekaan kukaan muu kuin Ruotsin valtakunta."

"Jumalan nimessä, kansleri... mitä sanotte?"

"Kuulemansa uskoi hän minulle, että minä voimaini mukaan koettaisin estää noita pahoja aikeita... Ja paremmin en kai voi tätä toivoa täyttää kuin ilmaisemalla asian teille, herra Niilo!"

"No, mitä hän kuuli...?"

"Että Ruotsin valtakunta jaetaan useamman kesken, että hallitsijoita tulee olemaan neljä tai useampia."

Niilo katsoi vanhukseen niin omituisesti kuin olisi luullut väärin kuulleensa tai kuin pohjaton kuilu olisi auennut hänen eteensä.

"Niin on laita, herra Niilo", jatkoi kansleri, "ja jos se toteutuu, minkä piankin saanemme nähdä, niin olemme tulleet ojasta allikkoon, kuten vanha sananlasku sanoo. Yksi näyttää kuitenkin varmalta... Kristian-kuningasta ei meidän tarvitse pelätä. Armollisen herramme ja arkkipiispamme luonteeseen ei kuulu vääryyksien anteeksi antaminen, ja senvuoksi erotti Kristianin Ruotsin kruunusta ainiaaksi se polviennotkistus, jonka arkkipiispamme sai tehdä hänen edessään Tanskan valtaneuvosten nähden... ellei..."

"Ellei...?" kysyi Niilo.

"Ellei toisaalta ilmesty niin mahtavaa vihollista, ettei muuta neuvoa ole...! Silloin, mutta vasta silloin voisi arkkipiispa, mikäli asiat minusta näyttävät, unhottaa nöyryytyksensä sen verran, että alistuisi käyttämään Tanskan kuningasta keinona tuota vaarallisempaa vihollista vastaan. Mutta kun tämä olisi voitettuna ja tieltä työnnettynä, niin luulisin, että Kristian-kuningasta odottaisi sama leikki, jota nyt on Kaarlo-kuninkaan kanssa pidetty..."

"Ruotsin valtakunta jaettaisiin monen kesken..." toisti Niilo otsa synkkänä katsellen kankeasti lattiaan.

"Niin, se on arkkipiispan tarkoitus... mutta se ei estä häntä ensin koettamasta hallita yksinään tai yhdessä Kettil-piispan kanssa. Ellei se onnistu, niin saamme nähdä, kuinka sitten käy. Onhan käsitettävää, että jos nuo mahtavat saavat kukin osansa; niin he ovat tyytyväisiä, ja sitenhän voi rauha säilyä..."

Niilo Stureen koski syvästi tämä kanslerin antama tieto. Hirveätä oli hänestä, jonka sydämmessä oli niin uskollinen rakkaus, Tuomas-piispan kaltaisen miehen istuttama rakkaus, isänmaahansa, nähdä koko ihanan nuoruutensa unelman sortuvan, vieläpä niin äkkiä, ettei ollut voinut sitä edes aavistaa eikä perehtyä siihen mahdollisuuteenkaan. Hän ei ajatellut omia itsestään ja kunnianhimostaan saamiaan voittoja, ei omia uhrauksiaan eikä noita lukuisia vastoinkäymisiä, joita hän oli ottanut kantaakseen vaan senvuoksi, ettei liian aikaisin järkyttäisi olevia oloja ja siten synnyttäisi sitä, jota tahtoi juuri karttaa korjaten pahan paljoa pahemmalla -- mitään näistä hän ei nyt ajatellut, kun kerran oli maan ja kansan onni kohtalon vaakakupissa. Hänen silmissään kuvastui Ruotsi merenä, jonka aallot olivat juuri asettuneet lepoon rannoille, aurinko loistaa sen yli, ja rauhaisuuden aika näkyi koittavan sille, niin samassa kohoaa syvyydestä hirviö, joka ei ainoastaan uhkaa myllertää sen tasaista pintaa, vaan synnyttää vielä kauhistavan myrskyn, myrskyn, jonka lakattua riehumasta Engelbrektin maasta ei olisi enää merkkiäkään nähtävänä.

Kansleri seurasi tarkkaavasti joka ilmettä, jokaista pientäkin värähdystä ritarin kasvoilla. Hän näytti melkein voivan mitata niiden tunteiden syvyyden, jotka kuohuivat hänen rinnassaan. Hän tarttui Niilon käteen lausuen:

"Jos teillä on sydäntä, herra Niilo... jos Ruotsin valtakunta on teille jonkun arvoinen... niin nyt, nyt on aika ryhtyä toimeen. Nyt on aika pelastaa se valtakunta ja kansa, jonka edestä Engelbrekt eli ja kuoli!"

Niilo puristi suonenvedonomaisesti kanslerin kättä, ja hänen silmänsä salamoivat.

"Minun päiväni koittanee kohta, kansleri", sanoi hän, "ja minä tiedän paikkani taistelussa!"

Sitten hän riensi ovelle lähteäkseen pois. Mutta samassa avattiin kirjurituvan ovi kiivaasti, ja eräs kirjuri ilmestyi kohta sen huoneen ovelle, jossa Niilo ja kansleri olivat. Hän tervehti kunnioittavasti ritaria ja sanoi kiireisesti herransa puoleen kääntyen:

"Vanha hovimestari tekee loppua, herra... hän haluaisi puhutella teitä vielä ennen lähtöään."

Kansleri oli heti valmis seuraamaan miestä. "Se on Erland-ukko, Kaarlo-kuninkaan vanha uskollinen palvelija!" sanoi hän selitykseksi Niilolle, että tämä ymmärtäisi, miksi hän niin äkkiä läksi.

Mutta Niilo meni itse mukaan. Tätäkin ukkoa, joka oli ollut maailmassa kuin haamu menneitä ajoilta, oli hän rakastanut nuorukaisvuosistaan asti, ja nyt kun niin paljon oli tapahtunut, mikä käänsi hänet ajan mahtavista sen puoleen, jolla valta ja mahti oli kerran ollut, tuntui hänestä melkein tarpeelta nähdä vanhaa palvelijaa.

Tullessaan huoneeseen, jossa ukko oli, näkivät he hänen istuvan korkeanojaisella tuolilla, jonka kuningas oli antanut hänelle lahjaksi omista huoneistaan. Hän istui uupuneena silmät ummessa, pää viistoon kumarruksissa kuin uneen vaipuneella. Mutta huulet olivat kovasti yhteen puristuneet ikäänkuin tuskaa tukahuttaakseen.

Kansleri riensi ukon luokse tarttuen hänen käteensä. Niilo seisahtui hänen eteensä.

Äkkinäinen, tempova huokaus ja käheä, kiihkeä hengähdys ilmoittivat, ettei elämä ollut hänestä vielä sammunut. Hän avasi silmänsä ja äkkäsi Niilo Sturen.

"Herra Niilo!" kuiskasi hän hiljaa ja niin raukeasti, että se tuskin kuului.

Niilo astui lähemmäksi ja tarttui kiltin vanhuksen käteen, ja hänen mielensä virtasi niin täyteen entispäiväin muistoja, että hän oli kuin silmin näkevinään ne. Hän polvistui kuolevan eteen.

Vanhan palvelijan kasvoilta loisti silloin hymy, joka oli niin täynnä rauhaa ja onnea, kuin ihmiskasvoilla voi konsanaan nähdä.

"Jumala siunatkoon teitä, herra Niilo", änkytti hän, "minun päiväni on lopussa... Kaarlo-kuningas tervehtää teitä!" Vielä syvä hengähdys, ja niin nukahti vanhus hymy huulillaan.

Niilo Sture jäi polvistuneeseen asentoonsa, kanslerin lukiessa pari rukousta. Vielä sittenkin, kun tämä valmistui lähtemään, jäi hän paikalleen. Kansleri meni silloin hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen herättääkseen häntä muistamaan taasen itseänsä ja ympäristöänsä.

"Vanhuksen kuolema taisi kovasti koskea teihin!" huomautti kansleri, kun he menivät huoneesta.

Ja niin olikin laita. Häntä oli liikuttanut syvästi vanhan, uskollisen palvelijan näkeminen, se tieto, minä hän oli ollut Kaarlo-kuninkaalle sekä tuo yksinkertainen, koruton tervehdys häneltä ja vihdoin nuo kunnioitusta herättävät sata vuotta, jotka puhuivat hänelle vanhuksen silmistä. Tämä kohtaus oli senlaatuinen, että se jätti syviä jälkiä Niiloon.

Niin vähäpätöinen kuin tämän satavuotiaan elämä olikin ollut, oli se kuitenkin pitkä lanka, joka yhdisti jo ammoin menneen maailman nykyhetkeen. Tuhannet ja taas tuhannet sellaiset langat, jotka ovat kudotut puolenakin Erland-ukon elinaikana, liittävät eri väreissä väikkyen aikakausia toisiinsa. Ihmiskunta on kuin puu, jonka kahisevasta, lehtevästä latvasta joka hetki putoilee hiljaa ja äänetönnä maahan lehtiä, sekä viheriöitä ja tuoreita että kellastuneita ja kuihtuneita, puun siltä koskaan lakkaamatta viheriöimästä. Suruja ja taisteluita, kateutta ja vihaa häilyy sen latvassa, mutta sen juurella kirjoitetaan joka varissut lehti täyteen elämän lyhyttä tarinaa monine ja syvine viisauksineen ja totuuksineen.

Se merkitys on ihmisen elämällä, vaikka harvat sen huomaavat ja sitä ymmärtävät. Vielä harvempia oli tänä aikana, jotka niitä asioita ajattelivat. Mutta Niilo Sture oli kaikessa poikkeus omasta ajastaan. Hän oli vaatimaton, hiljainen, tyyni ja malttavainen kesken intohimojen kuohujakin, hän oli uskollinen ja itsensä hillitseväinen keskellä aikakautta, jolloin yksityiset mielihalut ja kaikkea polkeva itsekkyys vallitsivat hillittömästi yhteiskunnassa. Hän kykeni ei ainoastaan selvästi tajuamaan päämääränsä kaikkein muiden melkein mielettömästi riehuessa omaa kunniaansa lisätäkseen, vaan hän osasi asettaa tämän päämääränsä niin korkealle, että se yhtyi Ruotsin valtakunnan ja Ruotsin rahvaan onneen ja menestykseen. Sellainen oli tämä mies, sellaiseksi kuvaavat häntä meidän päiviimme asti säilyneet kertomukset ja muistot.

Ja tämän miehen ajattelevalle mielelle ja samalla tuntehikkaalle sydämelle puhuivat sellaiset tapaukset kuin viheriän ritarin ja myöskin tämän vanhan uskollisen palvelijan kuolema kieltä, joka vaikutti määräävästi hänen käsitykseensä asioista ja hänen toimintatapaansa vastedes. Tämmöisenä päivänä erittäinkin, jona oli niin paljon kääntynyt oikealle tolalleen, jona niin paljon oli tullut toiseen valoon kuin ennen -- täytyi tuon satavuotiaan tervehdyksen tehdä syvä vaikutus.

Ei ollut siis enää ainoastaan mahdollista, vaan täysin varmaa, että Kaarlo-kuningas oli ansiollinen kantamaan Ruotsin kruunua, ja että sen asian puolesta kannatti taistella. Hänen vakaumuksensa ei ollut kuitenkaan vieläkään täysin varma. Mutta viimeiset tapahtumat ja Niilo Rytingin kertomukset olivat kuitenkin leimuavana soihtuna karkoittaneet epätietoisuuden hämäriä aatoksia paljoa kauemmaksi, kuin ne muuten nyt olisivat, ja saattaneet hänen ajatustensa kypsyntää ja kehitystä paljoa etemmäksi.

Erotessaan hänestä pyysi Niilo Ryting hänen lähettämään illemmalla luotettavan miehen luostariin, niin hän saisi tuoda muistiinpanot, joista olivat puhuneet.

X.

Arkkipiispan sanansaattaja.

Oli kulunut jo hyvä pala iltapäivää Niilo Suren saapuessa majataloonsa. Juuri porttia lähestyessään kohtasi hän Hollingerin, joka saapui vastaiselta taholta ja näytti tulevan tavallista iloisemmaksi tavatessaan herransa.

"Nyt olen sen keksinyt!" sanoi hän hyvin varman näköisenä.

"Minkä?" kysyi Niilo.

"Hän se oli... minä tunsin hänet heti; minulla on oikeat haukansilmät."

"Kenestä puhut, hyväseni?"

"Gummesta, Hammarstadin Briita-rouvan hovimestarista, hänestä, jonka näimme menevän torin yli, kun kuningas oli lopettanut puheensa ja kansa rupesi vetäytymään torilta laivasillalle päin."

"No, mitäs siitä sitten, mitä hänestä huolit, Hollinger?"

"Sitä vaan, jota joka ihminen tekee käärmeen nähdessään... polkea sen kuoliaaksi!"

"Herran tähden poika... jos sinulla on jotakin häntä syyttääksesi, niin tulee sen tapahtua lain mukaan, jos pidät palveluksessani pysymistä jonkun arvoisena... Mutta sanoppa nyt, mitä mies on tehnyt, kun olet hänelle niin kiukuissasi?"

"Se ei koske minua, vaan isääni, joka palveli kuninkaan kartanossa ja sitä ennen marskin luona... Muistattehan sen ajan, herra Niilo, jolloin ensiksi opitte minut tuntemaan, kun olin Hirvellä peränpitäjänä ja annoin sen hypätä syrjään Kristofer-kuninkaan raskaan aluksen tieltä... Sinä yönä, kun olimme eileisin jättäneet kauppalaivan, jossa ritari ja neidot olivat, Musta Joutsen oli sen nimi... muistanette sen herra Niilo... sinä yönä huusi perää pitävä mies minut luokseen pyytäen minua sijaansa, minkä teinkin, sillä kuulin hyvin, että se oli vitaliveljes. Hän hinasi itsensä laivasta mereen ja ui maalle erään vanhan vitaliveljen luo, joka asui yksinäisellä saarella siinä. Mutta sitä ennen hän sanoi, missä tapaisin isäni, jota en ollut nähnyt moneen Herran vuoteen. Hän sanoi hänen olevan marskin luona, joka oli silloin tullut Turusta Tukholmaan kuninkaan käskystä."

Niilo oli jo useita kertoja aikonut keskeyttää miestä, mutta hänen kertomuksessaan oli niin paljon, mikä selitti kohtia, jotka olivat hänelle itselleen hämäröitä, vaikka viheriä ritari olikin kuollessaan yleisesti valaissut näitä asioita, jonkavuoksi Niilo antoi hänen jatkaa.

"Tulin heti maihin tultuamme teidän luoksenne ja pyysin päästä Tord-herran ja teidän mukananne Tukholmaan... sen te lienette unhottanut, vaikka se on jäänyt minun muistiini... En tiennyt, että isäni oli niin lähellä minua, kuin hän oli; hän oli ollut peränpitäjänä Tord-herran laivalla. Minä tulin sitten Tukholmaan ja pääsin marskin palvelukseen. Vähän ajan kuluttua tuli isänikin, ja sitten me olimme yhdessä, kunnes hän seilasi sitä hyvää tietä, joka vie meitä tästä elämästä pois... Mutta siitä en nyt aikonut puhua..."

"Ei, etpä suinkaan... mutta perämies, joka meni siihen saareen...?"

"Oli viheriä ritari; luulin, että te sen tiesitte, vaikken minä itse saanut sitä tietää, ennenkuin rupesin eri seikkoja kokoomaan yhteen ja vertaamaan toisiinsa nyt hänen kuoltuaan. Hänellä oli kummallinen taito tehdä itsensä tuntemattomaksi. Näin usein valkean viitan käyvän isäni luona, sillä isäni oli enemmän ritarin kuin marskin asemies, tämän kuninkaaksikin tultua, mutta en koskaan tuntenut häntä siksi nauravaksi herraksi, jonka omituisuuksille koko maailma hymyili. Mutta jos voisitte arvata, millainen valta hänellä oli isäni yli! En tiedä mitään, jota isäni ei olisi tehnyt, jos ritari olisi käskenyt... he olivatkin yhdessä kulkeneet koko maailman läpi, sekä kristityissä että pakanamaissa."

"Nyt tiedän, että hän oli se mies, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, joka minua auttoi sekä Hirvellä että monessa muussa tilaisuudessa", virkkoi Niilo. "Mutta kerro minulle enemmän hänestä ja isästäsi!"

"Niin, te käsitätte hyvin, että minussakin syntyi häntä kohtaan sama kunnioitus kuin isälläni oli, ja kuollessaan vannotti isäni minulla kalliin valan, että kaikissa tottelisin valkeata miestä... Siksi, herra Niilo, täytyi minun auttaa häntä estämään kuninkaan viestin saapumista Penningebyhyn, vaikka se kirvelti sydäntäni ja sai minut tuhannesti kyselemään itseltäni, olisiko isäni tuossa tapauksessa vaatinut minun täyttämään hänen käskyänsä."

"Minua ihmetyttää kuitenkin, Hollinger, ettet koskaan näinä monina vuosina havainnut, että valkea ja viheriä olivat sama henkilö."

"Jos olisin joskuskin nähnyt hänestä muuta kuin silmät, olisin ehkä sen huomannut, mutta samoin pää käärittynä kuin Hirvelläkin oli hän aina isäni luokse tullessaan, kun minä olin läsnä. Näinpä pari kertaa, tullessani odottamatta heidän luokseen, että hän häthätää kääräisi verhon kasvoilleen..."

"Isäsi tunsi hänet siis perinpohjin?"

"Niin hän tunsi... mutta minulle hän kertoi, että ritari oli joskus antanut ritarikuntalupauksen tai ollut sen antamaisillaan, mutta ei ollut katsonut voivansa pitää sitä, kuten ritarikuntalaisen tulee, ja oli siksi luopunut siitä. Hän oli kuitenkin antanut lupauksen, jonka hän piti yhtä pyhänä, ja sen merkkinä piti hän valkeata ritariviittaa, vaikka ilman punaista ristiä."

"Jumala suokoon hänelle iloa taivaassa!" sanoi Niilo tehden hartaasti ristinmerkin, ja Hollinger teki samoin. Sitten Niilo lisäsi, "minulle hän oli uskollinen ystävä!"

"Se hän oli täysimmässä määrässä", sanoi Hollinger, "sen kyllä tiedän, koska kuletin monta teitä koskevaa salaista viestiä häneltä isälleni ja päinvastoin. Kaarlo-kuningasta ja hänen kuningatartaan hän myöskin hyvin helli, ja yleensä hän rakasti kaikkea hyvää ja puhdasta yhtä paljon kuin hän vihasi kaikkea saastaista ja pahaa. Siksi hän oli kerran iskemäisillään mujuksi sen miehen, jonka minä tänä päivänä näin..."

"Gummenko?"

"Niin, Briita Olavintyttären palvelijan... Kun marski oli tullut kuninkaaksi, ja te olitte meidän suruksemme hänestä erotettuna, tuli Gumme eräänä päivänä isäni luo... ja hänen asiansa oli sellainen, ettei hän eikä kukaan muukaan voinut arvata siinä petosta piilevän. Isäni oli nuoruudessaan oppinut vaskeen ja muihin metalleihin piirtämisen taitoa. Hän oli kuitenkin pian jättänyt sen ammatin, koska halusi merille. Pian hän tulikin sitten niiden lukemattomien merirosvojen joukkoon, joita silloin parveili kaikilla merillä näiden valtakuntain vaiheella. Hän oli kuitenkin säilyttänyt piirustustaitonsa ja istui monta hetkeä, joina olisi voinut istua toveriensa kanssa iloisessa seurassa, piirrustin kädessään ja uurteli kauniita koristuksia, kukkia ja eläimiä ja nimiä aseille tai muille arvo-esineille. Mistä Gumme oli saanut korviinsa tämän isäni taidon, en tiedä, luultavasti sattumalta vaan, ja niinpä hän astui eräänä päivänä linnantupaan ja pyysi puhutella isääni."

"Sanot häntä Briita-rouvan palvelijaksi... oliko hän jo silloin hänen palveluksessaan?"

"Brodden tietojen mukaan oli hän silloin hänen isänsä, Olavi-herran palveluksessa. Hän kuletteli salaisia viestejä hänen ja hänen tyttärensä välillä. Sellaisella matkalla näki Broddekin hänet Hammarstadissa, palatessaan vankeudestaan Nyköpingin linnasta, silloin kun hän kohtasi teidätkin, kuten muistatte."

"Sen ajan muistan hyvin... no, Gumme tuli isäsi luo linnantupaan?"

"Niin, ja hän osasi siinä puhella sinne ja tänne ja sai isän suostumaan lopulta kaivertamaan herra Erengisle Niilonpojan sinetin... Gumme oli muka lähetetty viemään sitä Erengisle-herralta Briita-rouvalle ja oli sen tiellä hukannut, josta nyt oli aivan epätoivoissaan, ja kun hän tiesi, isäni voi häntä auttaa, jos vaan tahtoi, niin pyysi hän nyt sitä..."

"Tuo käärme!"

"Niin, sanokaa muuta, herra Niilo... Mutta te ette tiedä vielä kaikkea."

Hollingerin kasvot osoittivat mitä syvintä tuskaa.

"Gumme sai sitten sinetin käsiinsä?" kysyi Niilo.

"Niin, ja vielä toisenkin, jonka sama Gumme nimenomaan tilasi Erengisle-herraa varten."

"Se nyt ei kaiketi niin vaarallista ollut kuitenkaan."

"Ei, ei muuta, kuin että se herätti isässäni epäluuloja, jotka hän ilmaisi viheriälle ritarille..."

"Epäluuloja, kuinka niin, Hollinger?"

"Niin, nähkääs, herra Niilo... Erengisle-herra tilasi nimittäin herra Tapani Ulfinpojan sinetin, mutta se piti tapahtuman niin salaa, että isänikin piti luvata tehdä sitä työtä ainoastaan öisin."

"Ja sitten...?"

"Sitten sai viheriä ritari tietoa konnanjuonesta, jota valmistettiin, ja silloin isäni kieltäytyi sitä tekemästä, eikä Tapani Ulfinpojan sinetin teosta tullutkaan siis mitään."

"Mitä viheriä ritari sitten sai tietoonsa?"

"Että Briita-rouva käytti herransa ja miehensä sinettiä tämän tietämättä omiin juoniinsa, ja että hänellä oli useiden muidenkin miesten sinettejä, joita hän käytti tarpeen mukaan, sillä hän on ahne nainen, tuo Olavi väärintekijän tytär, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä hänkin, tuo mahtava herra, on nyt kuollut!"

"Kuollut, sanot... Visborgin herra, Olavi Akselinpoika?"

"Niin kerrotaan, olen kuullut sen eräältä Briita-rouvan omalta palvelijalta... hän on kuollut aivan äskettäin."

Se oli tärkeä uutinen. Jos se oli totta, vaikuttaisi se suuresti valtasuhteisiin maassa, erittäinkin mitä Kaarlo-kuninkaaseen tulee. Sillä nyt tulisivat Akselinpojat vielä lähempiin tekemisiin hänen kanssaan kuin tähän asti. Heidän suhteensa Kristian-kuninkaaseen tulisi myöskin toiseksi, ja se muuttaisi epäilemättä melkoisesti heidän menettelytapaansa sekä karkoitettua kuningasta että arkkipiispa Jönsiä kohtaan.

Niilo ei antanut tämän tiedon kuitenkaan johtaa mieltään asiasta, jota nyt ajatuksissaan hautoi ja joka myöskin sangen paljon koski edellistäkin. Sillä herra Akseli Pietarinpojan suvun kaikki jäsenet olivat siksi läheisesti toisistaan riippuvia etuihin ja vaurioihin nähden, että Briita-rouvan sinetinväärennyksistä voi tulla hyvä ja terävä ase heidän ylöspäin pyrkivää mahtiansa vastaan, jos he rupeisivat esiintymään vihamielisinä Ruotsin valtakuntaa vastaan.

"Isäsi ei siis enää tehnyt niitä töitä Briita-rouvalle?" kysyi Niilo senvuoksi.

"Jumala paratkoon, Niilo-herra!" huudahti Hollinger pannen molemmat kätensä silmäinsä eteen ja nyyhkyttäen äänekkäästi. Häntä liikutti niin, mitä hänen nyt piti kertoa.

"Sepä oli kummaa, Hollinger... miten se on mahdollista?"

"Olen varma, että se sinetti, joka Kaarlo-kuninkaan täytyi tänään tunnustaa omakseen, oli väärennetty!" änkytti Hollinger.

"Ja se oli isäsi tekemä?"

"Niin, herra... En voi muuta uskoa!"

Miehen suru oli niin suuri, ettei Niilolla ollut sydäntä lausua edes kummastustaan. Hän oli vaiti, ja vasta kun Hollinger oli jonkunverran tyyntynyt, lisäsi hän: