Part 9

Tuntui, kuin olisi hellempi tunne saanut valtaa kuninkaan sydämessä, kuin olisi se tahtonut saada äänensä kuultaviin. Mutta silmänräpäyksessä kuoli se taas pois, niinkuin myös myrskyn tempaama kukka loistaa hetkisen kuohujen keskeltä, mutta katoaa heti taas aaltoihin. Niiloon teki kuitenkin tämä ohimenevä värähdys kuninkaan puheessa vaikutuksen, jota ei viha eivätkä ankarat sanat olisi aikaan saaneet. Niissä muutamissa sanoissa ilmeni ikäänkuin vivahdus kuningattaren rukousta ja se antoi hänelle malttinsa jälleen.

Hän meni kuninkaan luo ja tarttui tämän käteen.

"Kuulkaa minua, kuningas!" sanoi hän ja taivutti toisen polvensa. "Mitä olette minusta nyt sanonut, on pirullisten vehkeitten aikaansaamaa, niitten, joita on kudottu ja yhä kudotaan teidän ympärillänne. Ja ne vievät teidät lopulta perikatoon, sittenkun te ensin olette tullut uskotuistanne erotetuksi."

Kuningas seisoi siinä hetkisen liikkumatta, niinkuin olisi käärme kietoutunut hänen jalkoihinsa ja tarttunut kiinni hänen käteensä. Inhon ilme koko olennossaan työnsi hän ritarin käden luotaan.

"Pois, pois näkyvistäni!" huudahti hän, "ei hetkeäkään enää täällä. Ja kiitä minun lempeyttäni ja kuningattareni esirukousta, etten tässä silmänräpäyksessä anna vangita sinua ja hirttää ensimäiseen puuhun...! Pois, pois, äläkä saastuta ilmaa täällä hengelläsi!"

Kuningas unhotti itsensä siihen määrin, että laski kätensä miekan kahvaan. Hänen silmänsä kiiluivat hurjaa tulta ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Hänen lankonsa Kustaa riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä viitaten samalla Niilolle, että poistuisi. Ja Niilo poistui. Hän huomasi näet, että pieninkin viivytys voi vain kiihdyttää kuninkaan vihan niin, että sitä olisi mahdoton enää estää puhkeemasta. Ja verta olisi silloin vuotanut, päinvastoin mitä kuningatar oli toivomuksellaan tarkottanut. Siksi poistui hän ja kuningas jäi yksin lankonsa ja kuningattarensa kanssa.

Mutta kokonkyyristyneenä makasi kuningatar tyynyjensä keskellä. Ja kasvonsa olivat vaaleammat kuin se vaalea kangas, jolla ne lepäsivät. Kuningas kiiruhti hänen luokseen, heittäytyi polvilleen hänen vuoteensa viereen ja tarttui hänen käteensä. Mutta kuningatar ei hengittänyt enää. Tuntui, kuin olisi tuo kaunis henki paennut sitä kamalaa näkyä, jonka äsken oli nähnyt. -- -- --

* * * * *

Raskain askelin kulki Niilo ulos kuninkaan kartanosta. Hänestä tuntui, kun olisi kohtalo tahtonut hänet pala palalta musertaa, rouhia. Ja tuska oli sitä kamalampi, kun ei hän voinut saada hyvitystä muuten, kuin tarttumalla aseisiin omaa kuningastaan vastaan. Mutta sitä ajatusta taas vastusti hänen omatuntonsa. Se olisi ollut samaa, kuin suoraa päätä heittäytyä kurjuuden syvimpään kuiluun. Kääntyessään nyt inholla pois tästä tuumasta, joka oli ainoa keino saadakseen kunniansa puhdistetuksi, näki hän jo edessään ilkkuvan maailman leimaamassa häntä rikolliseksi ja pelkuriksi raukaksi.

Pelkuri, raukka! -- kuiskasi ääni hänen rinnassaan. Se sai hänet vapisemaan, sai veren hurjasti suonissa pulppuamaan ja hän tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi peljännyt sen halkeevan. Olla ritarivalalleen uskollinen, siitä esti häntä kuningas. Pitää ritarimainettansa yllä niinkuin maailma sitä silloin vaati, siitä esti häntä omatuntonsa. Ja näiden molempain välillä harhaili nyt hänen ajatuksensa, pääsemättä selville, voimatta lopulta tuskin enää ajatella, päättää. Vasemmalla rapuista kasvoi korkea, tuuhea lehmus. Sen turvissa ihmissilmän häntä näkemättä, niinkuin hän uskoi, kulki hän edemmä ja edemmä, kunnes saapui varjoisaan, viileään lehtoon järven rannalla.

Täällä voi hän vihdoinkin huoahtaa, antautua kokonaan surunsa valtaan. Luostarikirkosta kuului iltamessun juhlallinen hyminä. Se kuiskasi hänen korvaansa rauhaa taistelujen keskellä. Aluksi ei hän sitä kuullut. Hän pysähtyi, nojautui puun runkoa vasten ja painoi päänsä siihen. Mutta veren raju kulku asettui. Hurjasti kuohuva rinta tyyntyi viileän ilman vaikutuksesta. Ja kaunis luostarilaulu saapui nyt niin rauhoittavana hänen korviinsa. Jota kauemmin hän kuunteli sitä, sitä tyyneemmäksi tuli laineitten kuohu hänen povessaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Ja harvoin on ritari palavammalla hartaudella Herransa puoleen kääntynyt, kuin nyt tuossa syrjäisessä lehdossa Vetterin rannalla.

Silloin kuiskasi vapiseva ääni ritarin vierellä hänen nimensä ja keveä käsi laskeutui hänen päänsä päälle.

Niilo sitä tuskin huomasi. Hänestä tuntui vain, niinkuin olisi kaunis temppelilaulu sulautunut yhdeksi eläväksi olennoksi, kirkassiipiseksi enkeliksi, joka toi hänelle taivaasta tiedon, että rukouksensa oli kuultu. Mutta silloin kuuli hän vielä kerran nimeänsä kuiskattavan. Hän katsahti ylös. Ja huomattuaan kuka enkeli oli, hypähti hän ylös ja aikoi rientää pois. Hänen edessään seisoi siinä ihmeen kaunis neitonen, suruisena ja tuskallisena, mutta samalla lempeänä, täynnä lämpöä ja suloa. Toisessa tilassa Niilo ehkä olisikin pysynyt ajatuksessaan, kauniissa luulossaan, jonka rukoillessaan oli mieleensä saanut, että se oli enkeli, jonka Jumala oli hänen sivulleen lähettänyt. Neito oli Briita Kaarlontytär.

Hän tarttui pakenevan ritarin käteen ja pakotti tämän pysähtymään.

"Mitä tahdotte minusta, jalo neiti?" kysyi Niilo, irroittaen hiljaa kätensä hänen kädestään.

"Kuiskata toivoa ja rohkeutta sydämeenne?" virkkoi neitonen ja katseli ritaria syvä, lämmin ilme silmissään. Ja ritarikin tunsi niin ihmeellisen vetovoiman itsessään. Turhaan koki hän kutsua avukseen muinaisia tapahtumia, jotka heidät olivat toisistaan erottaneet.

"Ennenkuin puhutte enempää, Briita neiti", lausui hän, "niin olen pakotettu sanomaan, että se nykyään teille on enemmän kuin rikos puhella minun kanssani."

"Siksi juuri tulenkin...! Olen kuullut kaikki, mitä sokaistu sukulaiseni on sanonut, mutta minä en usko sanaakaan siitä... Sydämeni sanoo minulle, mitä se aina on sanonut, että te ... että te, Niilo herra, kannatte ritarikilpeänne kunnialla."

"Briita!" huudahti Niilo, unhottaen kaikki, ja tarttui neitosen käteen.

Mutta hän pidätti heti taas itsensä ja laski neidon käden irralleen. Ja tuskan ilme hänen kasvoillaan muuttui vienoksi surumielisyydeksi. Se osotti, että hän täydellisesti käsitti sen uhrin arvon, jonka neitonen teki, vaikka tämä ei voinutkaan toisen valittuna morsiamena sydämensä tunteita lämpimämmin tulkita. Neitosen esiintyminen toi Niilon mieleen tuhansia muistoja menneiltä ajoilta. Ne muistot saivat hänen sydämensä jänteet värisemään ja loihtivat esiin ääniä, jotka veivät hänet kauas sinne entisaikoihin.

"Olin silloin kuningattaren luona", sanoi Briita, "antanette sen anteeksi minulle, Niilo Bonpoika. Se oli kuningattaren tahto ja se oli myös ... se oli myös minun... Tahdon sanoa teille nyt kaikki, sillä tämä hetki on pyhä hetki ja minä haluaisin niin hartaasti, ettei meidän välillämme olisi mitään himmentävää, ei mitään väärää suhdetta olemassa... Kuningattaren aikomus oli saattaa meidät yhteen, sillä hän tuntee meidät molemmat, sanoi hän, ja hän kyllä tietäisi, miten sanat olisivat sovitettavat, niin etteivät ne loukkaisi teitä... Mutta sitten unhotti hän koko asian tärkeämpien vuoksi, nimittäin kuninkaan tähden ja sitten tuli kuningas itse..."

"Briita, Briita...!" lausui Niilo ja katseli kysyvästi ja tutkivasti jaloa neitoa, joka seisoi siinä hänen edessään silmät maahan luotuina ja kädet yhteenliitettyinä.

"Antakaa se minulle anteeksi, Niilo Bonpoika!" kuiskasi hän, "myös minä olen unhottanut itseni sen tuskan vuoksi, joka teitä on kohdannut. Ja siksi olen tullut tänne teidän luoksenne herättääkseni rohkeutta ja toivoa teidän sielussanne, jos se on vallassani, jos pyhä neitsyt antaa minulle siihen voimaa..."

"Kiitos teille siitä, Briita neiti", lausui Niilo tarttuen lämmin katse silmissään hänen käteensä, "en koskaan ole unhottava hyväntahtoista, sydämestä tullutta tarkoitustanne... Olen laskeva sen vanhojen muistojen joukkoon. Ja ne ovat seuraavat, niinkuin hyvät hengettäret, minua läpi elämäni. Niitä muistellen tahdon vetää viimeisen henkäykseni!"

Ritari lausui nämät sanat syvällä, sointuvalla äänellä. Ja miehekäs vakavuus ja maltti palasivat taas nuorukaisen sydämeen. Sen vaikutti se lämpö, jota Briitan sekä teko että sanat osottivat. Ja samassa heräsi hänessä myös tuo sankarimieli, kieltäytyä ilmaisemasta neidolle, toisen valitulle, tunteitansa, vaikka hän, tämä neitonen, mitä sitten tapahtuisikin, aina tulisi olemaan ja pysymään hänen sydämensä unelmien esineenä.

"Ja nyt sitten erotkaamme", sanoi hän. "Jalo mielenne, joka sai teidät minun luokseni elämäni katkerimpana hetkenä, älköön se nähkö taistelujeni uudistumista. Ne ovat ne rinnan riidat kauan jo uinuneet, mutta tämä teidän tekonne voi ne taas eloon herättää. Hyvästi, Briita neiti... hyvästi!"

"Ja eikö mitään väärää, hämmentävää ole meidän välillämme siinä suhteessa, jota sydämeni sanoo minulle, teidän tarkoittavan?" kysyi Briita ja purppurapilvi häilyi hänen kauniilla kasvoillaan.

"Ei minun tietääkseni... Te olette ystävänä tullut luokseni, enkä tahdo teille senvuoksi tuskaa saattaa. Se voisi sattua, jos kauemmin puhelisimme."

"En ymmärrä teitä", vastasi neitonen. "Kuinka voisitte te tuottaa tuskaa minulle, jos ei se teille samalla tuskaa tuota. Sanokaapa se minulle, Niilo Bonpoika, eli luuletteko minun ottaneen tämän askeleen sanoakseni ainoastaan puoleksi totuuden... Ei, minä tahdon, että te tunnette minut oikein ja jos ette te nyt puhu kaikkea selville, niin pelkään että ... että ovat puhuneet minulle totta sanoessaan, että sama, joka on erottanut teidät ja kuninkaan, myöskin erottaisi meidät..."

"Ja se olisikin parainta, Briita-neiti, ainakin minulle!" vastasi Niilo.

Syntyi hetken hiljaisuus. Neitoa vapisutti se syvä vakavuus, joka Niilossa ilmeni. Ja hänen mieleensä hiipi synkkä, kauhistava ajatus. Se kohosi kuin kummitus sieltä esiin. Se oli ero, ikuinen ero. Niilo taas oli kuin keskellä yötä ja päivää samalla kertaa. Kuluneet vuodet siitä hetkestä alkaen kun näki rakastetun neitosen ja herra Ove Laurinpojan kohtaavan toisensa ja kuuli jälkimäisen kysymyksen, ne vuodet näki hän taas häilyvän ohitsensa. Niinä pitkinä vuosina senjälkeen oli tuo kauhistava totuus, että hänen toivonsa oli turha, juurtunut hänen sydämeensä. Se oli saanut vielä vahvistusta osaksi Ove herralta itseltä, joka ei vaatinut hyvitystä Niilolta, vaikka hänellä siihen oli oikeus. Ja sen hän epäilemättä olisi tehnyt ellei olisi ollut onnellinen rakastaja. Osaksi huhuista, joita oli muilta tahoilta kuullut, niinkuin marskilta itseltään jo silloin kun heidän välinsä vielä oli mitä parhain.

Luonnollisesti ei Niilo Bonpoika kuitenkaan olisi pannut näihin huhuihin mitään arvoa ellei niitä olisi hänen omat huomionsa vahvistaneet. Varmaan olisi hän siis välttynyt näitten vuosien katkeralta tuskalta, ellei olisi antanut väärän kunniantunnon saattaa harhaan itseään, ellei olisi karttanut Briitaa sen asemesta, että olisi vaatinut selitystä tai antanut itse. Mutta varmaa oli myös, että kun se askel kerran oli otettu, se oli oleva peräymätön. Hän voi kyllä surra sitä kohtaloansa, hän voi kaivata entisaikoja, jolloin eli paljaitten kukkain keskellä vain ja taivas oli kirkas aina. Mutta hänelle ei tullut mieleenkään valittaa sitä, jota ei enää voinut muuttaa. Koko tämä selittämättömän onnen, selittämättömän surun maailma oli nyt vain häneen itseensä suljettuna. Ja se maailma se muuttui yhä enemmin ja enemmin saduksi vain, jota kauemmaksi se etääntyi siitä ajasta, jolloin se oli ollut vielä totta.

Siinä oli tämä aika meidän ajastamme eriävä, että hallittiin paremmin itseänsä, oltiin vähemmin satunnaisten mielipiteiden ja oikkujen orjia. Rakastettiin ja vihattiin silloinkin, mutta vain elämän tähden. Jalo mieli vaikka oli pettynytkin rakkaudessaan, ei alentunut vihaamaan. Se säilytti rakkautensa omaan poveen suljettuna.

Niin oli Niilonkin laita. Hän tiesi Briitan rakastavan Ove herraa. Hän oli kuullut, että suuri, mahtava suku oli antanut suostumuksensa heidän liittoonsa. Ja enkeli, joka paljastettu miekka kädessä seisoi hänen sydämensä eedenin edessä, sai hänet pitämään sitä rikoksena nyt yksinäisyydenkään pyhänä hetkenä luomaan sinne silmiään. Niin peitti yö hänen sielunsa. Ajatus mitä oli tapahtunut ja mitä olisi tapahtua voinut, se kimalteli nyt hänen silmissään valon yhä lisääntyessä, mutta tähtenä vain, jota hän ei saanut eikä voinut saavuttaa.

Ja nyt tuntui hänestä, niinkuin olisi se tähti tullut lähemmäksi. Se valaisi niinkuin aamuaurinko hänen nuoruusunelmaansa, hänen paratiisiaan. Ja kenttä kentän perään sukeltautui esiin sen ihanaan valoon. Enkeli näytti kimaltelevalla miekallaan viittovan häntä astumaan kukkivalle, kesäiselle maalle.

Hän katsahti ylös ja aamuaurinko nousi korkeammalle hänen rinnassaan nähdessään tuon ihmeen kauniin neitosen edessään. Tämä seisoi siinä ikäänkuin vakuuttaakseen enkelin viittausta. Itse olikin hän siivetön enkeli vaaleassa puvussaan. Kaulassa kimalteli jalokivi ja vyötäisillä oli kullalla kirjaeltu vyö. Mutta sydämen koko rikkaus loisti ihanista silmistä.

Neitosen koko olennossa kuvastui niin katkera suru, että Niilo tarttui hänen käteensä voimatta enää hillitä itseään, pakottaa sydäntään.

"Se on rakkauteni, joka karkottaa minut luotanne...!" sanoi hän vapisevalla äänellä. Ja kostea kiilto hänen silmissään muuttui kyyneleeksi, joka vieri alas hänen poskilleen.

Hän tunsi, kuinka pieni käsi vapisi hänen omassaan ja tuskin oli hän saanut sanotuksi lausettaan loppuun, kun jo katui sitä.

"Tiedän sen, tiedän sen", vastasi neitonen kiireesti, "mutta en kuitenkaan koskaan ole voinut uskoa, että se olisi totta."

"Mitä te tiedätte?" kysyi Niilo, "mitä tiedätte, Briita, sellaista, jota ette koskaan ole uskonut?"

"Että teidän lempenne on eräs neitonen saanut, ja ettette te voi häntä saavuttaa, koska..."

Liikutus valtasi tyttösen mielen. Hänen täytyi ponnistaa saadakseen sanotuksi sanansa. Mutta se ponnistus, se vei hänen voimansa. Vaaleana kuin lumi seisoi hän siinä. Ja koko hänen olentonsa vapisi niinkuin vilutaudin puistamana.

"Oikeassa olette, Briita, oikeassa olette", lausui Niilo verkalleen, "mutta onko teille myös sanottu, miksi ei hän voi tyttönsä kättä voittaa?"

"On!" kuiskasi Briita vapisevalla äänellä.

"Ja tahdotteko sanoa sen minulle?"

"Koska ... koska ystävänne rakastaa häntä, Niilo Bonpoika, ja koska te olette liian jalo ryöstääksenne häneltä hänen elämänsä ilon, vaikka sen kyllä voisittekin."

Se oli käännös asiassa, jota Niilo ei ollut odottanut. Ja samassa tuli hänen mieleensä ajatus, eikö neitonen ollutkin harhaan joutunut. Se totuus, että niin todellakin voi olla laita, sai hänet vavahtamaan.

"Tahdotteko myös sanoa minulle, kuka tuo minun ystäväni on?" kysyi hän pudistaen neidon kättä omassaan.

"Veljenihän se on!" vastasi Briita voimatta enää pidättää kyyneleitään.

Mutta nyt toi hänen surunsa vain iloa ja riemua Niilo Bonpojan sydämeen. Ja tyttösen kyyneleet, ne kimaltelivat hänestä nyt niinkuin aamukaste ennen auringonnousua.

"Ja niin olisi siis Iliana neiti sydämeni valittu?" kysyi Niilo hymyillen hymyä, josta näki, että aurinko taas paistoi hänen rinnassaan.

"En ole sitä koskaan uskonut!" sammalsi Briita.

"Ja siinä olette tehnyt oikein!" lausui Niilo. "Mutta nyt tahdon minä puolestani sanoa teille, kuka sydämeni valittu on... Ja siihen olen pakotettu, että sumu haihtuisi väliltämme. Sillä voihan sekin olla valhetta vain, mitä minulle on kerrottu, vaikka se onkin sopusoinnussa sen kanssa, mitä kerran itse näin ja kuulin.... Neitonen, joka on sydämeni saanut ja aina tulee sen pitämään, hän on..."

Hänen ei tarvinnut lausuakaan nimeä. Briita huomasi että hän se oli ja koko hänen olentonsa ikäänkuin muuttui sen kuullessaan.

Mutta onnellisuuden partaalla, kun se jo niin autuaasti hymyili hänelle, hillitsi Niilo itsensä ja sanoi:

"Sinua, Briita, sinua yksin olen rakastanut. Enkä voi sanoa, koska se rakkaus ensiksi sydämessäni syttyi... Nyt olen sen sitten sanonut ja Jumala minulle anteeksi antakoon, jos olen siinä väärin tehnyt... Olen enemmän kuin onneton ja maailma on tuomitseva minut kunniattomaksi raukaksi... Kuinka puhunkaan sinulle silloin rakkaudesta...!"

Vastauksen asemesta kietoi neitonen kätensä ritarin kaulan ympärille ja nojasi päänsä hänen rinnoilleen, niin että ritarin täytyi siirtää sivulle immen runsaat kiharat nähdäkseen oman taivaansa hänen silmissään.

"Ja sinä et siis pelkää ihmisten tuomiota?" kysyi Niilo sulkien neitosen lujemmin syliinsä.

"En, en", kuiskasi neitonen ja katsoi niin lämpimästi ja varmasti ritaria silmiin. "Mitäpä välittää rannan kukka siitä liasta, jota aallot hänen vierelleen ajavat. Hän kasvaa vapaana, varmana ja katselee kuvaansa kuvastimessaan. Sellaisena on hän vain onnellinen. Ja hyvä Jumala puhdistaa aaltojen ajaman lian lemmitystään."

"Voi, sinä et tunne vielä maailmaa ja ihmisiä, suloinen lemmittyni!"

"Mutta minä tunnen Jumalan ja pyhän neitsyen!"

Neitosen puheessa ilmeni sellainen luja usko, syvä vakuutus ja sillä oli sellainen tenbova vaikutus, että Niilokin tunsi rintansa kuohuvan taas iloa ja rohkeutta ja hän siunasi itsekseen hetkeä, joka oli tämän sanomattoman autuuden mukanaan tuonut.

Silloin ilmestyi varjo lehtoon. Kaksi voimakasta kättä sulki rakastavat keskeensä ja reipas ääni lausui:

"Tämä se on minun mieleeni ja tätä olen jo kauan odottanut ja halunnut."

Se oli Tord Kaarlonpoika, joka oli lähtenyt Niiloa etsimään. Hän oli kuninkaansa ja lankonsa puheesta, jota kuningattaren toinnuttua vielä oli jatkettu, kuullut miten auttamattomasti kuningas oli hänen, Niilon, kanssa välinsä rikkonut. Niin tämä, kuin nyt kohtaus lehdossakin sai hänen mielensä kuohumaan ja herätti hänessä liikutuksen, jota hän vain vaivoin voi salata.

Briita neiti tarttui lämmöllä veljensä käteen ja Niilo laski myös kätensä hänen olkapäälleen samalla kun toinen yhä oli vielä kietoutuneena rakastetun vyötäisten ympärille. Mutta Tord ei antanut kummallekaan aikaa selittelemisiin.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mutta se on tarpeetonta", lausui hän. "Tunnen sinut, Niilo, tunnen ehkä paremminkin, kuin sisareni tunteekaan. Ja vaikka ei minulla olekaan mitään mahtia ja vaikutusta, vaikka olen varma, että kuninkaallinen sukulaiseni kieltää yhdistyksenne, kun sen kerran tietää saa, niin sanon kuitenkin: rohkeutta, Niilo. Luota onneen yhtä varmaan kuin voit luottaa minuun ja Briitaankin."

Niilo oli liian liikutettu voidakseen vastata sanaakaan. Hän tarttui vain ystävänsä käteen ja puristi sitä lujasti, samalla kun kyynel toisensa perään vieri alas hänen poskiaan.

"Kohtalosi on kilpimerkkisi kaltainen", jatkoi Tord, "puoleksi valkoinen, puoleksi musta. Kun olet kerran yösi kulkenut tulee päivä pikemmin kuin aavistatkaan. Niin, sen olet vielä näkevä, Niilo!" lisäsi hän nauraen ja kääntyi samassa toisaalle, sillä hän ei tahtonut näyttää, kuinka liikutettu hän oli.

Mutta sitten alkoi hän uudestaan puhumaan:

"Ja nyt täytyy minun erottaa teidät!... Kuningatar odottaa sinua, Briita... Sinun täytyy rientää hänen luokseen. Minä seuraan taas Niiloa ja silloin voit olla varma, ettemme puhu sanaakaan sinusta, ei sanaakaan!"

Niin menivät he kukin taholleen. Ja lehdossa vallitsi taas tyyni rauha.

Mutta korkealla taivaalla lauloi leivo. Tuuli kulki hyväillen yli maitten. Vätterin laineet välkkyivät. Ja rakkautta, rauhaa se varmaan koski, josta lintu lehdossa lauloi, tuuli suhisi, sillä kukat tuoksuivat nyt suloisemmin kuin koskaan ennen ja Vätterin laineet ne löivät leikkiään auringonpaisteisella rannalla.

VIII.

Sanansaattaja.

Molemmat ystävykset suuntasivat askeleensa Niilo Bonpojan asuntoon ja siellä saivatkin he rauhassa puhella kaikesta, mitä heillä toisilleen kerrottavaa oli. Ikäänkuin huomaamatta kääntyi keskustelu kuitenkin heti kuningasta ja valtakuntaa koskeviin asioihin. Tord oli varma, että sotaa ei voitu enää välttää ja hän iloitsi jo, että he saisivat taas yhdessä taistella, hän ja Niilo. Ja silloin olisi Niilokin taas raivaava miekallaan tien kuninkaan ystävyyteen. Surullisesti hymyili Niilo ystävän kuvitteluille, huomautti, kuinka kaikki olosuhteet sotivat niitä vastaan, mutta Tord kumosi ne hänen väitteensä. Ja niin joutuivat he vähitellen taas puhelemaan omista asioistaan ja Tord ilmaisi silloin Niilolle, että hän pian aikoi viettää häänsä neiti Iliana Tottin kanssa.

"Oletko siis jo saanut hänen isänsä suostumuksen?"

"En, mutta aion ennen pitkää hankkia sen!" vastasi Tord. "Ja sille retkelle tulet sinä kai mukaan? Olen ajatellut, että jo syksyllä lähtisimme matkalle."

Niilolla ei ollut mitään sitä vastaan ja he sopivat, että Tord niihin aikoihin tulisi Ekesjöhön Niiloa hakemaan, josta he sitten yhdessä matkustaisivat Tanskaan neitosen isän, herra Åke Akselinpojan luokse Hjulebergiin.

Kättä puristaen erosivat he sitten toisistaan. Oli tullut aamu jo heidän siinä puhellessa. Ja Niilo ratsasti sen vielä kestäissä Brodden kanssa Vadstenasta.

Viikkoja kului. Kuningatar oli tointunut jo niin paljon taudistaan, että voi ajatella matkaa Tukholmaan. Ennen lähtöään määräsi hän kuitenkin Vadstenan luostarikirkossa lepopaikan itselleen Filippa kuningattaren viereen. Kuningas oli kyllä levoton hänen tähtensä, mutta ei hän silti tullut ajatelleeksi, että voisi kadottaa hänet. Niin pian siis kuin kuningatar oli tointumaan päin, jätti hän hänet ja matkusti Tukholmaan, jossa hänellä oli joukko hallitusasioita hoidettavana, samalla kuitenkin pitäen rangaistuja herroja tarkasti silmällä.

Näytti kuin olisi Kaarlo nyt saanut entisen voimansa ja reippautensa jälleen. Sillä moneen vuoteen ei hän ollut sellaista toimi-intoa osottanut, kuin mitä hänessä nyt taas huomattiin. Mutta uusi suosikki, herra Jost von Bardenvleth, kohosi päivä päivältä yhä suurempaan suosioon. Ja hädin tuskin vain sai kuningatar Tukholmaan palattuaan hänet niin paljon ritarista erilleen, että vietti edes sen hetken ajan, jonka valtiotoimet myönsivät, hänen seurassaan. Kuitenkin oli hänen otsansa aina kirkas ja suunsa hymyyn vetäytyneenä, kun astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänet siellä tyttäriensä ja hovineitojensa keskellä. Heillä oli ollut kaikkiaan yhdeksän lasta, mutta neljä poikaa ja yksi tyttö oli kuollut, niin että ainoastaan neljä tyttöä oli nyt enää jälellä. Vanhin näistä oli Magdalena, äidin kuva ja isän lemmitty.

Eräänä päivänä, kun kuningas mitä parhaimmalla tuulella tuli kuningattarensa luota, kohtasi hän Tord Bonden.

"Mitä on teillä sydämellänne serkku?" kysyi kuningas, "näytätte niin juhlallisen näköiseltä!"

"Aion matkustaa Gotlantiin kosioretkelle!" vastasi Tord.

"Gotlantiin!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, Tord Kaarlonpoika, vihollisenko luokse kosioretkelle?"

"Ja sen te sanotte niin varmana, kuin tietäisitte jo kenen luokse olen menossa," virkkoi Tord, "kuitenkin, Jumala paratkoon, vihollisen luokse olenkin nyt matkalla ja siksi olen tullut pyytämään teidän suostumustanne siihen."

"Ja ketä tähtää tämä kosiomatkasi?" kysyi kuningas vallan vakavana.

"Neiti Iliana Åkentytärtä, joka nykyään oleskelee serkkunsa, Briita rouvan, luona Hammarstadissa."

"Neiti Ilianaa!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, serkku, neiti Ilianaa?"

Tordia kummastutti, että kuningas sitä niin ihmetteli, enemmän kuin äsken hänen ilmoitustaan, että oli vihollisen luokse kosioretkelle menossa. Hän näytti paljoa vähemmän kiinnittävän mieltään Åke Akselinpoikaan, kuin hänen tyttäreensä.

"Tuntuu siltä", uskalsi Tord huomauttaa, "kuin olisi teillä enemmän neitoa, kuin hänen isäänsä, omaa vihollistanne, vastaan."

"Niin!" vastasi kuningas, "niinhän se onkin asianlaita...! Täytyy tunnustaa, että olen antanut tässä asiassa toiselle sanani..."

"Ja kelle sitten?" kysyi Tord tulistuneena, posket punottavina.

Kuningas katseli tutkivasti häntä ja vastasi sitten ulkomuodoltaan aivan tyyneenä:

"Tässä asiassa olen luvannut puoltolauseeni ritari Jost von Bardenvlethille."

"Jost von Bardenvlethille!" huudahti Tord, mutta hillitsi heti itsensä ja lisäsi: "Vähän se häntä hyödyttää..."

"Älkää liikoja siinä suhteessa kuvitelko, Tord ... ritarilla on sekä neidon että suvun suostumus."

"Sen näyttää tulevaisuus...!"