Part 43

Ritari oli kahdella päällä. Vaadittu ehto tuntui hänestä kovin omituiselta. Hän aavisti, että sen alla piili jokin ilkeä petos. Siksi miettikin hän siinä jo itsekseen, olisiko hänellä kyllin keinoja, joilla voisi välttää sitä vaaraa, mikä ehkä miehen ehdon täyttämisestä syntyisi hänelle.

"No niin", sanoi hän vihdoin, "tarjous houkuttelee minua yhtä paljon kuin teitäkin, Katillo serkku, ja jos tämä mies suostuu minun vastaehtoihini, saa asia olla päätetty."

"Esittäkääpä ne sitten!"

"Linnassa ei saa silloin olla muuta väkeä kuin minun ja itse tahdon myös olla läsnä."

Ilo välähti miehen silmissä, kuitenkin vain sivumennen, niin että kukaan ei sitä huomannut. Mutta siltä seisoi hän siinä kauan aikaa miettien ja näytti tarkoin punnitsevan ritarin asettamia ehtoja.

"Ritarin ehdot tuntuvat minusta kohtuullisilta, mies!" huomautti piispa. Hän näet, mitä enemmän ajatteli sitä asianhaaraa, että niin edullisilla ehdoilla saisi arkkipiispan lujan linnan haltuunsa, alkoi tulla jo levottomaksi, pelkäsi, ettei mies ehkä suostuisikaan ritarin asettamiin vastaehtoihin.

"No minä suostun ehtoihinne, Taavetti herra", virkkoi mies. "Mutta silloin on myös teidän, Katillo piispa, annettava sananne, että kaikki todella tapahtuu niinkuin luvattu on. Ja teidät, jalot herrat otan minä tämän sopimuksemme todistajiksi."

"Sanani olet saanut, mies", huusi piispa, "ja minä vastaan myöskin näitten jalojen herrain puolesta."

Sitten astui hän luostarirakennukseen, jossa huoneensa olivat, ottaen miehen ja herrat mukaansa asian enempää tuumimista varten. Ja siihen päätökseen tultiin, että mies rohkeaa uhkapeliänsä varten saisi valita piispan ja herrain miehistä ne, jotka itse tahtoi.

Niin kului viikko ja saavuttiin jo maaliskuuhun. Miehestä ei ollut senjälkeen mitään kuulunut ja levottomuudessaan alkoi piispa jo tehdä leikkiä Taavetti herrasta, joka siitä alkain oli tullut muutamain maantiesissien huomion esineeksi. Se suututti kovasti Taavetti herraa. Hän ei itsekään tiennyt, miten selittäisi miehen esiintymisen, oliko sillä mitään merkitystä eli ei ja se epävarmuus tuotti hänelle enemmän huolta, kuin hän tahtoi myöntää.

Mutta viikko senjälkeen, kun mainittu sopimus tehtiin, juuri kun kärsimättömyys piispan leirissä Tukholman ulkopuolella oli noussut kukkuroilleen, käveli kaksi miestä ja munkki kaniikkitalon edustalla Upsalan tuomiokirkon vierellä. Yö oli sysimusta ja itätuuli vieritteli paksuja lumipilviä ylin taivaankannen. Miehet kulkivat varovaisin askelin pitkin mutkistelevaa katua ja katselivat ikkunoihin, joista siellä täällä tulia loisti, pysähtyivät ja kuuntelivat ja menivät sitten taas vanhoille paikoilleen takaisin.

Munkki seisoi liikkumatonna, eikä häneen näyttänyt ollenkaan miesten levottomuus tarttuvan. Silloin tällöin kopisteli hän jalkojaan pitääkseen niitä lämpiminä ja veti päähineen syvemmälle kasvojen eteen, mutta muuten ei hän näyttänyt ollenkaan sellaista levottomuutta liikkeissään, joka toisia miehiä vaivasi.

"Luulenpa, ettei tuo hurskas herra lopultakaan uskalla ulos pesästään", lausui toinen miehistä munkille. "Ellet olisi niin varma asiastasi, Erkki, ja jollen luottaisi niin täydellisesti älyysi, niin menisin nyt jo itse sisään..."

"Ja silloin olisi kaikki mennyttä kalua", virkkoi Erkki. "Ei, hän on kyllä varmaan tuleva, eikä hän saa muuta tietää, kuin että se on todella hän, joka kavaltaa Pyhän Eerikin linnan tanskalaisten käsistä... Enkä minä näe siinä muuta kuin Jumalan sormen aina siitä alkain kuin Penningebystä läksin tavatakseni teidät Tukholmassa... Mies raukka, jonka oli haettava parantaja Tukholmasta, tuli niin iloiseksi, kun sai kuulla, että minä voin hankkia hänelle sen lähempääkin. Oikein omaantuntooni koski, kun ajattelin, etten ollut rehellinen häntä kohtaan... Ole huoletta vain, Brodde, kaniikki ja minä pidämme kyllä portit avoinna kun tulet. Ja kaniikin avusta, niin siitä saan kiittää yksin tuota vanhaa juttua arkkipiispa Olavista, joka minulla oli selvillä, ennenkuin lähdin hänen pakinoilleen. Mutta hiljaa ... siellä hän jo tuleekin, kuulen hänen askeleensa kivirappusissa."

Ja sieltä laskeutuikin todella kaniikki Helmich kadulle paksuun, turkeilla varustettuun munkinkaapuun kietoutuneena.

"Tännepäin!" lausui Erkki hiljaa ja kiirehti kaniikkia vastaan, "kaikki on jo kunnossa, me odotamme vain teitä!... Tässä on eräs piispan miehiä, joka tulevana yönä tulee ottamaan linnan haltuunsa."

"Piispan mieskö?" kysyi kaniikki levottomalla ja tutkivalla äänellä, tarttuen samalla Erkkiä kovasti kädestä kiinni.

"Niin, taikka jos niin haluatte, armollinen herra, herra Taavetti Pentinpojan... Hänen väkensä tulee näet ottamaan linnan käsiinsä ja Taavetti herra itse saa sitten pitää sen. Niin on Katillo piispan tahto."

"Hyvä on, mies!" huokasi kaniikki, nähtävästi keveämmällä sydämmellä, ja lisäsi, "asia saa olla, niinkuin on puhuttu... Tulevana yönä odotamme me teitä portilla... Seuratkaa nyt meitä reen luokse, niin olemme ennen pitkää jo matkalla. Ota sinä, ystäväni, tämä lipas, se on liian raskas minun kantaa."

Samassa jätti hän lippaan Erkille, joka asetti sen kainaloonsa. Sitten menivät he neljän miehen katua eteenpäin, kunnes tulivat erään pienen talon edustalle lähellä eteläistä kaupunginporttia. Siinä hevonen ja reki heitä odottivat. Molemmat munkit asettuivat istumaan. Erkki tarttui ohjaksiin ja niin lähtivät he matkaan. Miehet taas menivät talon pihalle, jossa heidän hevosensa olivat, ja vähän senjälkeen ratsastivat hekin jo täyttä karkua eteläänpäin pitkin Tukholmaan menevää tietä.

Nämät kolme miestä, joista yksi nyt esiintyi munkkina, olivat Brodde, Hollinger ja Erkki. Viimeksimainittu oli vähän senjälkeen kun toiset olivat lähteneet saapunut kotiin, ei tosin aivan tyhjin toimin, mutta ei kuitenkaan etsimisissään likimaillekaan onnistuneena. Hän oli toisin kuin Hollinger jättänyt linnat syrjään ja kääntynyt arkkipiispan uskotun, kaniikki Helmichin, puoleen Upsalassa. Valmistamatonna ei hän kuitenkaan ollut uskaltanut tämän luokse mennä. Sentähden oli hän tiedustellut ja saanutkin tietää arkkipiispa Olavin vanhan kansleerin olopaikan, joka nyt eli harmaaveljenä Tukholmassa. Tapausten ja henkilöitten omituinen yhteensattuminen piispan kuollessa Nyköpingin linnassa oli alusta alkain herättänyt Erkin huomiota. Ja hän oli tullut yhä varmemmaksi siitä, että jos piispa todella myrkytettiin, niinkuin yleisesti siihen aikaan luultiin, niin ei se ollut kenenkään muun tekoa kuin Upsalan tuomioprovastin silloisen kirjurin, Helmichin. Ja kun hän nyt aikoi tämän pakinoille, tahtoi hän tehdä sen matkan kaikin puolin valmistettuna. Siksi olikin hän Upsalassa ottanut selvän vanhan kansleerin asuinpaikasta ja lähtenyt sitten Tukholmaan saadakseen tältä asian selville. Katillo piispa ei ollut silloin vielä ehtinyt kaupunkia piirittää, joten sinne pääsi vapaasti sisään ja ulos. Täältä löysikin hän Harmaaveljesten luostarista haettavansa ja sai häneltä tietää kaikki.

Tämä nyt ei itse asiassa olisi tuottanut hänelle mitään valtaa kaniikin yli, ellei kummallinen muutos tässä miehessä olisi ollut hänelle siinä suhteessa avuksi. Tämä näet ei ollut enää sama kuin ennen. Munkki, joka Tukholman linnassa toisti hänelle samat sanat, jotka kuoleva arkkipiispa oli kuiskannut, kuvitteli yhä hänen mielessään. Se yhdessä rauenneitten toiveiden, vanhuuden heikkouden ja kalvaavan omantunnon kanssa oli tehnyt tuosta ennen niin jäntevästä miehestä kurjan pelkurin. Mutta ei yksin pelko saanut kaniikkia seuraamaan Erkkiä noille vaarallisille retkille, joiden kautta Stäken linna nyt oli takaisin voitettava. Myös toinen seikka ajoi hänet liikkeelle. Hän näet toivoi, että suosijansa, vangittu arkkipiispa, sellaisesta teosta lopultakin tulisi huomaamaan hänen uupumattoman intonsa ja palattuaan täyttäisi hänen vaatimuksensa, jota hän jo niin kauan oli saanut odottaa.

Tuskin olisi Erkin tutkistelemuksista kumminkaan ollut mitään hyötyä, ellei hän olisi sattunut yhteen Brodden kanssa. Tämä tapahtui Tukholmassa vähää ennen kuin kaupungin portit suljettiin Katillo piispan tulon johdosta. Matkalla sinne oli onni tuonut vielä hänen tielleen Stäken linnanhaltijan palvelijan. Linnanherra oli tullut kipeäksi ja Erkki oli miehelle ilmoittanut, että hän kyllä voisi hankkia, mitä tarvittiin.

Ja niin tapasi hän Brodden ja Hollingerin, joitten kanssa hän sitten sommitteli tuon suunnitelman, minkä avulla Stäken linna oli saatettava takaisin ruotsalaisten käsiin. Mutta se oli samalla myös oleva ensimmäinen askel Niilo herran vapauttamiseen. Sen jälkeen oli Erkki sitten jo parikin kertaa käynyt munkinkaapuun puettuna linnassa ja puhellut linnanherran kanssa. Itse oli hän kuitenkin vain oppilas, oli hän siellä sanonut, jonka tähden ei voinutkaan mitään erinomaisempaa aikaansaada. Mutta hän oli tuova sinne pian herransa ja mestarinsa. Tämä herra ja mestari ei ollut kukaan muu kuin Helmich ja nyt olivat siis sekä mestari että oppilas matkalla arkkipiispan linnaan.

Seuraavana päivänä seisoi Brodde taas Klaaran luostarin pihamaalla. Hetkisen siinä odotettuaan tuli piispa ulos noustakseen hevosen selkään ja ratsastaakseen leiriin. Niinkuin edellisellä kerrallakin oli hänen seurassaan nytkin joukko ritareja, muiden muassa myös Taavetti Pentinpoika. Miehen näkö teki piispaan hyvän vaikutuksen ja hän sanoi heti Taavetti herralle:

"Jos oikein näen, Taavetti serkku, niin seisoo tuolla odottamamme mies... Hei, mies, mitä tietoja sinulla on tuotavana", huusi hän sitten tälle, "olen jo ehtinyt unohtaa nimesikin, niin pitkä on siitä, kun viimeksi puhelimme toistemme kanssa."

"Haukka on nimeni nyt niinkuin silloinkin, herra piispa", vastasi Brodde astuen samalla piispan luo ja lisäsi: "ja jos olettekin ehtinyt unhottaa minut ja nimeni, niin ette luullakseni ainakaan ole unhottanut Stäken linnaa."

"Hyvä on, kas se joltain kuuluu ... ja pysytkö sinä vielä nytkin sanassasi, Haukka?"

"Huomenna jo on Stäken linna teidän, jos vain onni minua vähänkin vielä suosii, ellei, en ole siltä luullakseni huonompi, kuin moni muukaan, joka on uskaltanut hyvää asiaa edistää, mutta erehtynyt keinojen suhteen. Tänä iltana aion lähteä matkaan kolmekymmentä miestä mukanani."

"Sopimuksen mukaan voit ne itse valita!" sanoi piispa.

"Siinä tapauksessa voin kääntyä teidän puoleenne, Taavetti herra", jatkoi mies ja tervehti ritaria, "tuntuu ehkä sopivimmalta, että te itse saatte valita ne miehet, joiden haltuun linna jätetään."

"Hyvä, Haukka, minä pidän sinusta", sanoi piispa hymyillen. "Mutta määrää nyt myös tuo päivä ja yö, sillä tietenkin vietät ne Stäken linnassa ja luulenpa, että se tuntuukin joltain, kun saat esiintyä isäntänä serkkuni, arkkipiispan, asemasta."

"Hyvä muistonne ilahuttaa minua, armollinen herra", vastasi mies. "Se hetki kyllä tulee ajallaan sekin, mutta ennen kaikkia toivon, että serkkunne, tämä ankara ritari, oppisi tuntemaan minut oikein. Hän näyttää näet epäilevän minua, vaikka minä en suinkaan muuta halua, kuin olla yhden päivän ja yön herrana Stäken linnassa... Sitten tahdon myös lopulta määrätä, kenen palvelukseen antaudun."

"Hyvä on, mies", nauroi piispa, "haluaisinpa itsekin jo olla läsnä silloin Stäken linnassa."

Piispa ratsasti matkaansa ja Taavetti herra jäi jakelemaan käskyjään niille miehille, joiden piti ratsastaa Haukan kanssa Stäkeen. Eikä siinä kauan siekailtukaan. Sillä iltapuolella päivää jätti Brodde jo Taavetti herran miesten kanssa piispan leirin.

Illalla oli piispa mitä paraimmalla tuulella ja leikkiä laskettiin luostarituvassa pikarien kulkiessa miehestä mieheen.

Myös Taavetti herra oli heittänyt synkät ajatuksensa. Viini oli sen kai saanut aikaan. Ja hän piti kaikkea vain nyt leikkinä miehen puolelta, joka kyllä vielä vaatisi paremmankin palkinnon, ajatteli hän, ehkä pyrkikin sillä tavoin vain hänen asepalvelijainsa päälliköksi. Ja sellainen päällikkö se olisikin jonkin arvoinen. Sillä kaikki olivat vakuutetut, että mies onnistuisi yrityksessään. Niin suuren luottamuksen oli hän jo saavuttanut.

Niin kävikin. Puolisen aikaan seuraavana päivänä saapui ratsumies luostariin tuoden sen sanan piispalle, että Stäken linna oli valloitettu ja sen tanskalainen varustusväki vankina.

"Ja kuinka se onnistui?" huusi piispa uteliaana saadakseen tietää sen sotakepposen, jota siinä oli käytetty.

"Kun saavuimme sinne", kertoi lähetti, "levättyämme ensin välillä eräässä talossa noin penikulman matkan päässä linnasta, niin oli jo puoliyön aika käsissä, nostosilta oli alhaalla ja portti auki niin ettei meidän tarvinnut muuta kuin ratsastaa sisään vain. Kaikki miehet makasivat siellä syvään uneen vaipuneina, eikä meillä ollut muuta työtä kuin sitoa ne kiinni. Sitten meni vieras päällysmiehemme sisään siihen huoneeseen, jossa linnanherra makasi kipeänä, ja otti hänetkin vangiksi. Kaikki kävi siis, niinkuin leikkien vain."

"Mutta kuka oli laskenut nostosillan ja avannut portin?"

"Sitä minä en voi sanoa. Eräs munkki oli meidän sisäänastuessamme linnanherran luona ja sitten tapasimme me vielä pihalla toisen, jonka kanssa päällysmiehellämme oli jotain puhuttavaa, mutta hänkin poistui heti portista ja meni tiehensä."

"Sellaista leikkiä, sitä kyllä kiitellä kannattaa!" lausui piispa käsiään yhteen hieroen. "Ja jos kaikki käy niinkuin pitääkin, niin viikon kuluttua juon minä maljanne Stäken linnassa, Taavetti Pentinpoika. Sitä ennen tahdon kuitenkin ensin saada varmoja tietoja kuninkaan puuhista."

V.

Ritari ja asepalvelija.

Iloisella mielellä läksi Taavetti Pentinpoika seuraavana päivänä ottamaan haltuunsa Stäken linnaa. Mutta jota lähemmäksi hän tätä tuli, sitä enemmän se iloinen mieli hävisi ja kun lopulta Stäken tornit ja muurit rupesivat näkymään, oli se jo kokonaan poissa. Vieras asepalvelija oli alkanut taas kummitella hänen mielessään uhkaavana ja taipumattomana. Ja kun linnan korkea torni, hänen juuri tuota miestä ajatellessaan, sattui hänen silmäänsä, tuntui hänestä kuin olisi silläkin ollut miehen uhkaava muoto.

Kahdessa asiassa voi mies tehdä hänelle kepposen, joko saattaa linnan Kristian kuninkaan haltuun tai taas vapauttaa hänen vankinsa Niilo Sturen. Konnanteko Krokekin luostarissa oli tykkänään Taavetti herran omaa puuhaa ja siis myöskin yksin hänen salaisuutensa. Ja tätä salaisuuttaan ei hän uskaltanut mitenkään ennen päästää päivän valoon, kuin veljensä, arkkipiispa, oli palannut kotiin. Katillo piispa oli jalomielinen ja kelpo mies, eikä hän olisi hetkeäkään viivytellyt vangin vapauttamista, jos vain olisi saanut tiedon serkkunsa konnantyöstä. Ja monta kertaa oli Taavetti herra vain hädin tuskin selviytynyt niistä kysymyksistä, joita piispa oli hänelle tehnyt Niilo herran kummallisen katoamisen johdosta. Sillä tästäkin oli alkanut tuntua omituiselta, että ritari, joka oli ratsastanut samaa tietä kuin Taavetti herra, senjälkeen oli aivan jäljettömiin kadonnut. Sanansaattaja, jonka piispa oli lähettänyt Penningebyhyn, oli kaikeksi onneksi poikennut sinne mennessään Taavetti herran luo, joten tämä oli voinut muodostaa vastauksen sellaiseksi kuin itse tahtoi. Niin olikin hän lähetin käskenyt ilmoittaa piispalle, että Niilo herra oli oleskellut muutaman päivän kotonaan ja sitten lähtenyt Gestriklantiin päin asioilleen. Tämän jälkeen ei piispa enää ollut mitään kysellyt. Varmaankin luuli hän, että ritari oli mennyt Helsinglantiin nostamaan sen maan rahvasta aseisiin samotakseen sitten sen kanssa hänelle apuun.

Mutta sentähden ei kukaan voinut innokkaammin odottaa arkkipiispan paluuta kuin Taavetti herra, ja sentähden oli hän myöskin enemmän perään antava kuin hänen pöyheä luontonsa muuten olisi sallinutkaan. Hän oli petoeläimen kaltainen, joka tekeytyy ystävälliseksi vain sentähden, että saisi toiset poistumaan siitä paikasta, johon hän on saaliinsa kaivanut.

Nyt oli vain kysymys, kummanko niistä kahdesta vankiluolasta, joita Taavetti Pentinpoika piti hallussaan, asepalvelija tulisi valitsemaan. Taavetti herralla oli kaksi linnaa, Ekolsund ja se, jota hän nyt meni ottamaan haltuunsa, Almarestäke. Siinä linnassa, jonka Haukka valitsisi, vaikkei hänellä sitten olisikaan mitään aikeita Niilo herran suhteen, ei tätä silloin missään tapauksessa sopisi säilyttää. Ritarin täytyi siis saada tietoonsa, kumpaako Haukka halusi näistä kahdesta. Ja siitä luuli hän ennen pitkää pääsevänsä selville. Jossain sopivassa tilaisuudessa, ajatteli hän, sen joku hänen uskotuistaan saisi asepalvelijalta hyvin helposti urkituksi.

Näissä mietteissä ratsasti herra Taavetti Pentinpoika joukkonsa etunenässä alaslasketun nostosillan ylitse veljensä, arkkipiispan, linnaan.

Haukka tuli häntä vastaan jo portailla ja jätti avaimet hänen haltuunsa. Sitten astuivat he yhdessä siihen kerrokseen, jossa tanskalaista päällysmiestä pidettiin vangittuna ja jossa myös kaniikki Helmich asusti. Mutta jo samana päivänä neuvotteli Taavetti herra luotettavimman miehensä kanssa, ainoan, joka tiesi herra Niilo Sturen säilytyspaikan. Taavetti herra oli näet erittäin viisaalla tavalla kuljettanut vangin pois Krokekin luostarista. Ne miehet, jotka olivat vieneet hänen sieltä pois, oli hän heti lähettänyt kokonaan toiselle taholle. Niille taas, jotka ottivat hänet vastaan, oli vangitseminen Krokekin luostarissa kokonaan tuntematon asia. He tiesivät vain kuljettavansa vankia, jota ei kukaan muu tuntenut tai saanut tuntea kuin heidän herransa. Poiskuljettaminen oli suoritettu lyhyissä päivämatkoissa sen saman miehen johdon alla, joka nyt oli saanut toimekseen urkkia Haukalta hänen salaiset aikomuksensa ilmi. Ne neljä ensimäistä palvelijaa, jotka olivat vieneet vangin Krokekin luostarista lähimpään lepopaikkaan ja joitten vaitiolo oli tärkein, lähetettiin jo samana yönä etelään Katillo piispan luokse Vadstenaan käskyllä, että jäisivät herran Krister Pentinpojan palvelukseen, joka silloin vielä oli piispan luona. Nyt olivat nämät miehet sitten Taavetti herran pyynnöstä pistetyt niitten miesten joukkoon, jotka muodostivat Örebron linnan varustusväen. Sentähden olikin Hollingerin ollut aivan mahdoton saada mitään tietoja Niilo herrasta Ekolsundissa, jossa hän sitä tarkoitusta varten oli käynyt. Sillä todellisuudessa ei kukaan niistä, joilta hän siellä asiaa kyseli, tiennyt mitään vangitusta ritarista. Ainoa, joka tunsi salaisuuden, oli vanginvartija ja tämä ei tietysti missään tapauksessa mennyt ilmoittamaan miehelle salaisuuttaan. Sitä paitsi piti Hollinger velvollisuutenaan menetellä tutkimusyrityksissään niin varovasti kuin mahdollista, koska pelkäsi herransa vankeutta kovennettavan ja häntä uhkaavan vaaran suurenevan, jos huomattaisiin, että hänen vapauttamistaan puuhattiin. Hollingerin oleskelu Ekolsundissa olikin sentähden ollut aivan lyhytaikainen ja hän oli lähtenyt sieltä varmasti vakuutettuna, että vanginvartijan huomautus oli aivan oikea. Tämä oli sanonut, "että jos Taavetti herralla kerran olisi niin tärkeä vanki säilytettävänä, niin olisi hän sille valinnut varmemman talletuspaikan, kuin mitä Ekolsund oli." Siis aivan samaa kuin mitä hän itse jo oli asiasta ajatellut, ja luonnolliselta tuntuikin, että ritari vasta viimeisessä hädässä valitsisi niin vaarallisen henkilön säilytyspaikaksi, kuin Niilo herra todella oli, oman kotinsa. -- Ja niin oli Hollinger jatkanut vaellustansa linnasta linnaan, kartanosta kartanoon, missä vain tiesi Taavetti herralla olevan sukulaisia ja ystäviä. Hänen etsiskelynsä olivat kuitenkin, niinkuin jo tiedämme, olleet turhat.

Mutta jo saman päivän iltana, jona Taavetti herra saapui Stäkeen, alkoi hänen uskottunsa toimensa saavuttaakseen Brodden luottamuksen.

"Taavetti herra on tuima ritari", sanoi hän ja lisäsi vihastuneen näköisenä: "eli mikä on teidän mielipiteenne hänestä, Haukka?"

Näin puhellessaan istuivat he linnantuvassa toisessa päässä pöytää vähäsen matkaa muista miehistä. Brodden älykkäät silmät katselivat hetken tutkivasti miestä, ennenkuin vastasi.

"Tuima mies on usein myös kelpo mies!" sanoi hän sitten aivan rauhallisena.

"Se voi kyllä olla totta", vastasi mies, "mutta minun ainakin ja monen muunkin mielestä olisi hän voinut palkita sinut paremminkin kuin tehnyt on... Sillä hän saa kuitenkin kiittää ainoastaan sinua siitä, että hänellä on nyt hallussaan Stäken linna."

"Minä olen saanut, mitä olen pyytänyt..."

"Hyvä on, Haukka ... mutta minä ainakin soisin sinulle teostasi paremmankin palkan."

Hän viittasi salaa kädellään ja nousi ylös sekä astui ovelle, jossa hän vielä kääntyi ja uudisti viittauksensa. Brodde katsahti epäillen häneen, mutta nousi sitten hetken arveltuaan ylös hänkin ja meni ulos, koitellen siinä mennessään pikaisesti ja toisen sitä huomaamatta, olivatko miekkansa ja tikarinsa edes paikoillaan ja helposti saatavissa.

Ulos tultuaan huomasi hän miehen seisovan oven ulkopuolella ja odottavan häntä. Tämä pyysi Broddea seuraamaan itseään. Hän olisi tarjoava hänelle muillisen parempaa olutta kuin se oli, jota linnan tuvassa oli saatavana. Ja Brodde seurasi häntä. Mies vei hänet pieneen huoneeseen. Tämä sijaitsi ihan keittiön vieressä, missä juuri paraillaan laitettiin ruokaa ritarin pöytää varten. Saatuaan itselleen sopivan paikan tuossa pienessä huoneessa, antoi palvelija jonka nimi oli Sigge, kielelleen vapaan vallan ja kertoi Broddelle, jonka heti ensi hetkestä oli huomannut miesten paraaksi, kaikenlaisia asioita Taavetti herrasta ja tämän veljestä sekä heidän suhteestaan piispaan. Ja siinä puheen lomassa kallisteli hän tuhka tiheään olutkannuaan, eikä suinkaan unhottanut tarjota tuota kieltämättä oivallista juomaa uudelle ystävälleenkään.

"Tiedätkö mitä, Haukka", virkkoi vihdoin Sigge, "minä olen jo monta kertaa ollut aikeissa jättää Taavetti herran ja etsiä itselleni toisen isännän. Voitkos arvata, ketä tahtoisin palvella?"

"En!"

"Herra Niilo Sturea."

"Hm ... ja minkätähden?"

"Aivan yksinkertaisesti vain sentähden, että hän minua miellyttää. Muistan vallan hyvin vielä tuon kauniin, nuoren herran, kun hän saapui Nyköpingiin vanhan herran Krister Niilonpojan luokse, jonka tykönä jo olivat koolla joulua viettämässä hänen omat sekä myös Niilo herran sukulaiset. Se oli Eerikki kuninkaan hallituksen loppupuolella ja Niilo herra toi silloin Nyköpingiin tietoja herraltaan, marskilta... Aina siitä alkain olen minä pitänyt hänestä."

Brodde kohotti pikariaan ja otti, niinkuin näytti, syvän kulauksen siitä, kääntämättä kuitenkaan silmiään avomielisestä asepalvelijasta.

"Jos tahdot panna tuumasi toimeen, Sigge", sanoi hän, "niin ei luullakseni sinua siitä mikään estä."

"Estä... Etkö sitten tiedä, että Niilo herra on jäljettömiin kadonnut?"

"Sepä oli merkillinen uutinen... Mutta kuinkapa minä, joka tulen Norjasta, sellaista tietäisin. Vähän tunnen minä, mitä minun pitkän poissaoloni aikana on tapahtunut... Ei, mutta marski vainaja, jalo Tord herra, kas siinä oli mies minun mieleiseni... Ja nyt juon minä hänen muistokseen."

"Niin minäkin... Hänen muistokseen!" kertoi Sigge.

Näin alkoi heidän tuttavuutensa ja jatkui yhä seuraavien päivien kuluessa. Ja joka päivä oli Siggellä aina jotain uutta kerrottavaa herralleen Haukasta, joka oli, arveli Sigge, herkkäuskoinen narri, vaikka olikin ymmärtänyt käyttää hyväkseen kaniikin ja munkin taitoa uuvuttaessaan Stäken väen uneen ja anastaessaan linnan haltuunsa. Brodde taas puolestaan terävällä huomiokyvyllään aavisti heti ensi hetkestä, että jotain piiloutui tämän uuden ystävyyden takana. Ja mestarillisesti osasi hän sovittaa itsensä uuden tuttunsa ajatusten mukaan ja jäljitellä sitä ääntä ja ryhtiä, jota tämä odotti häneltä.