Part 42

"Annappa nyt kuulua Brodde", sanoi hän, sittenkun myöskin hän oli lämpimästi kiittänyt rehellistä miestä hänen rohkeudestaan, miestä, joka oli uskaltanut vihollisjoukon läpi tunkeutua yksinäiseen linnaan, "annappa nyt kuulua, kuinka löysit onnettoman veljeni ja kuinka sinulle itsellesi sitten kävi. Minä ja Niilo herra olemme pitäneet sinua kuolleena, emmekä koskaan enää luulleet tapaavamme sinua tässä maailmassa."

Ja Brodde kertoi. Ensin oli hän kiivennyt jyrkkää vuorenseinämää ylös. Sitten oli hän aikonut jostain sopivasta paikasta kavuta muurin yli. Ja siinä yrityksessä oli kavaltaja itse aivan odottamatta auttanut häntä.

"Muuri oli korkea ja niin pitkältä kuin erottaa voin, ei näkynyt ainoatakaan halkeamaa, jolle olisin saattanut kavuta. Mutta siinä miettiessäni alkoi merenpuoliselta sivulta yhtäkkiä kuulua kolinaa. Ja heti sen jälkeen näin, kuinka suuri mytty vieritettiin yli muurin ja laskettiin alas. Se oli kavaltaja, joka hilasi varastettuja tavaroitaan muurin juurelle. Saatuaan mytyn maahan katosi hän. Olin jo päässyt melkein köyden päähän, jota tietysti kohta, sen huomattuani, käytin avuksi muurille pääsöä varten, kun alkoi taas kuulua kolinaa ja heti senjälkeen näin kavaltajan seisovan muurin harjalla ja hilaavan itseään alas. Olin nyt varma, että jokin konnantyö oli tekeillä. Ja vähiltä olin kadottaa tasapainonikin, siinä kun seisoin muurin ulkonemalla, joka tuskin oli kädenkään levyinen. Kuinka sain taas köyteen kiinni en voi sanoa, mutta sain kumminkin ja ennen pitkää seisoin jo muurilla. Tunsin selvään, että petturi piti vielä köydestä kiinni ja hilasi itseään alas. Silloin otin miekkani ja hakkasin köyden poikki, niin että tuo kavala konna ruhjoutui rannan kiviin ja veti viimeisen henkäyksensä."

Molemmat rouvat liittivät kätensä yhteen kauhistuksesta kalpeina. Myös pikku Maurin poski vaaleni ja arkana hiipi hän vanhan ritarin viereen. Mutta Svante oli tullut yhä likemmäksi kertojaa. Ja vihan ilmaus, joka oli hänen kasvoillaan miehen sisään tullessa, hävisi nyt kokonaan ihmettelyn ja ihailun tieltä.

Brodde kertoi sitten, minkä lukija jo tietää, kuinka marskin miehet olivat sisään salvattuina. Vahdit olivat kyllä määrätyillä paikoillaan, mutta kukaan ei niistä uskaltanut liikkua tilaltaan, vaikka kuulivatkin, kuinka vouti juoksi edestakaisin rappusissa, ja aavistivat siitä, että jotain tavatonta oli tekeillä. Kun he sitten olivat kokoontuneet ja vapauttaneet sisään suljetut toverinsa, menivät he yhdessä torniin ja löysivät sieltä marskin verisen ruumiin sängystä.

"Kyllin, kyllin!" huusi Iliana rouva kätkien kasvonsa käsiin.

Ja Brodde ymmärsi häntä. Hän kiirehti kertomaan, miten heidän siinä vielä seisoessa rakastetun päällikön ruumiin ympärillä yhtäkkiä vihollisen ryntäyshuuto tärisytti ilmaa. Ja siinä mielentilassa, jossa he silloin olivat, oli heidän ollut mahdoton vastustaa sen tekemää hyökkäystä.

"Minut veivät he vankina Norjaan ja siellä olen ollut tähän asti. Ehkä olisin voinut ennemminkin jo päästä vapaalle jalalle, ellei yksityiskosto olisi tullut esteeksi. Monta vuotta takaperin olin minä vitaliveljesten mukana, kun nämät ryöstivät Bergenin kaupungin ja piispan vouti tunsi minut niiltä ajoilta. Sen hän nyt kosti minulle ja luultavasti olisin saanut maatua siinä tornissa, ellei tuo vanha mies olisi lopulta kuollut. Uudella voudilla ei ollut minulle mitään kostettavana, olipa päinvastoin Kaarlo kuninkaan ystävä, ja siksi laski hän minut heti vapauteen."

Hetken hiljaisuus syntyi. Molempain rouvain ajatuksissa väikkyi yhä veljen ja puolison kamala kuolema, niin että he tuskin kuulivatkaan miehen viimeisiä sanoja. Mutta kauan ei Brodde antanut heidän sellaisia mietteitä hautoa.

"Ja niin tulen minä tänne", jatkoi hän, "ja kun kysyn isäntääni, Niilo herraa, saan ensimäiseksi kuulla, että hän on poissa, ilman että kukaan tietää missä... Mutta olkaa huoletta, Briita rouva, minä kyllä tiedän, miten Niilo herra on takaisin löydettävissä. Uskallan siitä vaikka henkeni pantiksi panna."

"Ja Svante tahtoo olla mukana!" huudahti poika juosten miehen luo. "Minä pidän sinusta, mies, ja tahdon, että sinäkin pidät minusta... Sillä minusta tulee aika mies vielä, niin sanoo vihreä. Ja isä raukan me vapautamme yhdessä tornista, sinä ja minä, sano, emmekö tee sitä?"

Brodde otti pojan syliinsä, eikä tämä nyt pannutkaan sitä vastaan, ja ylpeys ja ilo loisti hänen rehellisistä silmistään, kun hän painoi rakasta lasta rintaansa vasten. Mutta vihreä ritari istui lieden vieressä ja katseli tuleen. Hän hymyili, mutta se ei ollut nyt sitä vanhaa, tavallista hymyä, vaan siinä ilmeni täysi tarkoitus. Lapset olivat hänelle erittäin rakkaat, samoin kuin hän oli heidän parain ystävänsä. Oli siis aivan luonnollista, että Svante nähdessään miehen käsivarrelta ritarin niin mietteissään istuvan, huudahti hänelle: "Sano, vihreä... emmekö tee sitä?"

Vihreä kuuli lapsen kysymyksen ja keinutteli päätään edestakaisin kääntämättä silmiään valkeasta, mutta hiljaa ikäänkuin itsekseen hyräili hän:

Lehmus lehvii ja lehdet varisee Vaan maan päällä vihertävät metsät.

Lapsen ja miehen keskinäinen puhelu sekä ritarin laulu saivat Briita rouvan ajatukset taas menneisyydestä nykyisyyteen, veljestä mieheen ja hän suuntasi Broddeen katseen, jossa ilmeni kiitollisuutta, rohkeutta ja toivoa.

"Ja kuinka voisit sinä paremmin onnistua kuin toiset?" kysyi hän valittavalla äänellä. "Kaksi reipasta, kelpo miestä on kulkenut linnasta linnaan ja koettanut saada selville mieheni olinpaikkaa. Näinä päivinä odotan juuri parhainta heistä kotiin. Luulenpa, ettei löydy yhtä ainoata linnaa Krokekin luostarin lähimailla, jota he eivät olisi jollain tavoin tutkineet... Kuinka onnistuisit sinä nyt paremmin?... Mutta hyvää tahtoa ei sinulta ainakaan puutu ja sentähden päätöksesi ilahuttaa minua."

"Sanokaa minulle, Briita rouva", virkkoi Brodde hetkisen mietittyään, "kuka nyt on Niilo herraa etsimässä?"

"Erkki, vanha, luotettava ja kokenut mies, joka lapsuudesta asti on ollut Herman Bermanin palveluksessa. Hänen kai helposti muistat niiltä ajoilta, kun Herman eleli korkean heimolaiseni, Kaarlo kuninkaan hovissa."

"Hyvinhän minä hänet muistan ... ja kuka on ennen häntä ollut liikkeellä?"

"Hollinger!"

"Kaikki hyvin, Briita rouva", jatkoi Brodde. "Annatte kai minun nyt yhdessä Hollingerin kanssa lähteä heti matkaan? Erkki voi seurata perässä, kun kotiin saapuu. Minä tahdon alkaa tämän leikin omalla tavallani... Toisesta päästä on aljettava. Ei linnoja, vaan Taavetti Pentinpoika, tuo pöyhkeä ritari on ensin tutkittava."

"Taavetti Pentinpoika, Katillo piispan serkku ja arkkipiispan veli!" huudahti Briita rouva käsiään yhteen lyöden. Iliana rouvankin poski vaaleni, mutta vihreä ritari kohotti katseensa valkeasta ja kiinnitti sen rohkeaan mieheen. Ja hänen silmänsä välähtivät, niinkuin olisi kadonnut entisyys niistä kimallellut.

"Niin tietysti!" lausui Brodde, "voi kyllä olla paikallaan tutkia karhun pesä, mutta lopulta on kuitenkin pakko tarttua häneen itseensäkin kiinni. Taavetti Pentinpojan tunnen hyvin ja siksi uskallankin väittää, että moni vitaliveljes, joka on ollut kaupunkien ja kauppalaivojen kauhuna, oli paljoa parempi, kuin tuo kavala ritari... Katillo piispa ei minua taas ollenkaan huoleta...! Jos hän muuten on sellainen mies, joksi sanotaan, niin ei hänen rehellinen mielensä hetkeäkään salli sellaista vääryyttä, jota Niilo herra nyt saa kärsiä, kunhan vain saa tietää sen."

"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot mukanasi, kelpo mies!" virkkoi Briita rouva, miehen lämpimistä, sydämellisistä sanoista innostuneena.

"Ja minä myös tahdon olla mukana!" huusi Svante taputtaen ihastuksesta pieniä käsiään.

Mutta vanhempi veli meni hänen luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa.

"Ei se sovi että sinä tuolla tavoin sekoittaudut vanhempien ihmisten puheeseen?"

Ylpeän näköisenä ja puoleksi loukkaantuneena nyökkäsi Svante veljelleen. Arveli kai, että hän se kyllä hoiti itsekin itsensä, niin oli vihreä sanonut, ja hän se oli nyt Svanten a ja o, ja mitä hän sanoi se oli pettämätön totuus.

Ovi avautui ja kuninkaantytär, ihana Magdaleena neiti, astui sisään yhdessä Ingeborg Åkentyttären kanssa. Kaikki sisälläolevat tervehtivät häntä kunnioittavasti. Magdaleena neiti, jossa kuninkaallinen ryhti ja neitseellinen sulous olivat yhdistettyinä, astui Briita rouvan luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Voin nähdä teistä", sanoi hän, "mistä täällä on kysymys ja tämä mies tuo kai taas tietoja turhista etsimisistä. Niilo herra on ja pysyy kateissa..."

Briita rouva selitti lyhyesti, kuka vieras oli sekä että hän päinvastoin aikoi lähteä saman asian tähden liikkeelle. Kuninkaantytär nyökäytti lempeästi ja ystävällisesti miehelle päätään ja kääntyi sitten Briita rouvan puoleen.

"Minulla on jotain ilmoitettavana, josta ehkä voi olla teille hyötyä", sanoi hän. "Älkäät hämmästykö jalo heimolaiseni, voittehan kyllä ymmärtää, että minäkin olen tahtonut ja tahdon vieläkin tehdä kaikki, mitä voin, korvatakseni teille ja miehellenne edes jollain tavalla sen hyvyyden, jota te minulle olette osottaneet... Tähän asti tosin eivät minunkaan yritykseni ole onnistuneet paremmin kuin muittenkaan... Ja mitä minulla nyt on sanottavana selvittää vain niukasti sekin, mitä jo ennen tiedämme..."

"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset siunatkoot teitä, ylhäinen neito... On niin hauskaa huomata, että on ainakin hyviä ystäviä ympärillä, vaikkei itse onnettomuutta sen kautta saataisikaan torjutuksi talostamme."

"Kirje, jonka eilen sain palvelijanne mukana Uppsalasta", alkoi taas kuninkaantytär, "kertoo erään rehellisen, kelpo miehen yrityksestä vapauttaa miehenne vankeudesta... Mutta lopputulos on se, että ainoastaan Taavetti Pentinpoika tietää hänen olinpaikkansa."

"Tämä kelpo mies aikoo myös lähteä Taavetti herran pakinoille. Hän sanoo juuri samaa, kuin kirjeenne kirjoittaja".

Kuninkaantytär suuntasi mieheen katseen, jossa levottomuus ja ihmettely samalla kertaa kuvastuivat. Uskaltaa tuon hurjan ritarin pakinoille sellaisen asian vuoksi kuin Brodde nyt aikoi, oli myös jotain, jota kannatti ihmetellä. Mutta ennen kaikkea herätti kuninkaantyttären huomiota se, että miehellä oli juuri samat puuhat, joihin hänelle tulleessa kirjeessä neuvottiin ryhtymään. Siksi tulikin hän ajatelleeksi, että jotain yhteyttä ehkä oli olemassa kirjeenkirjoittajan ja miehen välillä. Hän koetti sentähden tutkia tätä kyselemällä häneltä yhtä ja toista. Vastaukset, jotka sai, näyttivät kuitenkin täydellisesti rauhoittavan häntä.

Sittenkun asiasta oli vielä tarkemmin keskusteltu, päätettiin lopuksi, että Brodden piti jo samana päivänä lähteä matkaan Hollinger mukanaan. Erkin taas, niin pian kuin oli palannut, oli heti tultava Tukholmaan, jossa hän saisi sitten lähemmin tietää, missä voi yhtyä toisiin.

Brodden poistuessa salista, tuli vihreä ritari hänen peräänsä ja ilmoitti haluavansa puhella hänen kanssaan, sekä että hän odotti häntä tornikamarissa. Ritari oli nyt aivan toisellainen, kuin Brodde oli tottunut hänet näkemään, ja sentähden ei hän ollut tuntea häntä. Hymy oli poissa hänen huuliltaan ja suuret, läpitunkevat silmät katselivat niin totisina, että hän kaikista vähimmin näytti siltä, jona Brodde ja kaikki muut olivat tottuneet häntä pitämään. Brodde lupasi tulla ja niin erosivat he. Kun Brodde sitten saapui linnantupaan, tuli vouti hänen luokseen ja lausui hänet tervetulleeksi talon väen joukkoon. Samalla pyysi hän Briita rouvan puolesta, että Brodde seuraisi häntä vaatekamariin, josta hän saisi valita itselleen uudet, lämpimät vaatteet siksi kunnes räätäli ehtisi valmistaa toiset.

Vähän senjälkeen oli Brodde jo vihreän ritarin luona tornikamarissa. Tämä sulki huolellisesti oven ja pyysi häntä istumaan, ottaen itse samalla paikan hänen viereensä.

"Sinä olet älykäs ja rohkea mies, Brodde", alkoi hän, "ja sinä löydät kyllä Niilo herran ja vapautat hänet."

"Jos se vain on ihmisvoimille mahdollista, niin teen minä sen!" lausui Brodde.

"Ja kuitenkaan ei se pitäisi tapahtua... Rauhoitu mies! Ymmärrän aivan hyvin intosi ja ihailen sitä. Mutta minä näen jotain, jota sinä et huomaa. Ja siitä johtuvat nämä sananikin nyt... Niilo herralle itselle on vahingoksi, jos hän saa vapautensa niin kauan kuin..."

Brodde katseli ritariin samalla kun kummastus ja hämmästys vaihtelivat hänen kasvoillaan. Epäilemättä oli tämä hänen puheensa hämmentyneitten aivojen aikaansaama, niin levollinen ja syvä kuin hänen katseensa olikin.

"Ja mikä se olisi, jonka te huomaatte, mutta en minä ja jonka vuoksi olisi parempi, että Niilo herran vankeus pitentyisi yli sen, mikä kohtuullista on?" kysyi hän.

"Se on Ruotsin valtakunta, mies!"

"Ruotsin valtakunta...? Luulin toki, että Ruotsi tarvitsee hänen kätensä mitä pikemmin sitä parempi."

"Ei, mies, ei vielä... Niin kauan kuin sotaa kestää Katillo piispan ja kuninkaan välillä, voi Niilo herra olla poissa. Ainoastaan kaksi asianhaaraa voi tapahtua. Joko voittaa kuningas tahi piispa. Mutta kummassakin tapauksessa tarvitsee Ruotsi vasta senjälkeen sellaisen miehen kuin Niilo herra on... Voisi sattua, jos hän nyt pääsisi vapaaksi, että hän turmelisi kaikki ja tietysti ennen kaikkea oman asiansa."

"Tämä on enemmän, kuin mitä minä voin käsittää!" huomautti Brodde.

"Niilo herrahan taistelee Kaarlo kuninkaan asian puolesta!" virkkoi vihreä.

"Ja mitä on teillä sitä vastaan?"

"Kaarlo kuningas ei kelpaa enää Ruotsia hallitsemaan!"

"Mutta Tanskan kuningas ... arkkipiispa?"

"Niin, he kelpaavat kyllä, kumpi tahansa heistä.... Sillä he pakottavat esiin sen, jonka pitääkin tulla esiin, nimittäin Ruotsin itsenäisyyden. Kaikkea tätä et sinä tosin ymmärrä, mutta voit luottaa sanoihini, sillä minä asetan Niilo Sturen yhtä korkealle, kuin sinäkin, ja tahdon hänet vielä kerran nähdä ensimmäisenä miehenä Ruotsinmaassa... Kas, sentähden juuri täytyy meidän estää, mitä hänellä nyt on mielessä. Kaarlo kuningas ei saa enää tulla takaisin... Se olisi samaa kuin pidentää hätää ja kurjuutta vain maassa. Ja jos piispa voittaa, niinkuin näyttää, ja arkkipiispa palaa takaisin, niin ei hän koskaan salli tuon muukalaisen kuninkaan enää laskea jalkaansa ruotsalaiselle maaperälle..."

Huudahdus, jolla Brodde ilmoitti, että asia alkoi hänelle selvitä, sai ritarin hetkiseksi pysähtymään puheessaan.

"Kas sillä tavoin, mies ... on asianlaita", jatkoi hän. "Arkkipiispa panee myllyn käyntiin ja alkaa jauhaa. Usko minua, kauan ei kestä, jos hänet oikein tunnen, ennenkuin valtakunta tarvitsee jo ritarin ... uuden Engelbrektin ja siksi on silloin Niilo Sture tuleva!"

Kun ritari oli lopettanut puheensa, istui hän kauan aikaa ja katseli Broddea. Terävin silmin seurasi hän pienintäkin ilmettä tämän kasvoilla, nähdäkseen minkä vaikutuksen puheensa oli häneen tehnyt.

Mutta Brodde nousi ylös ja suru kuvastui hänen kasvoillaan.

"Pelkäänpä, ritari", sanoi hän, "että tässä asiassa olette mennyt edemmäksi kuin suotavaa olisi ollut... Nyt voin myös ymmärtää, että te se olitte, joka estitte Niilo herran kuninkaan sanaa saamasta, kun hänen seitsemän vuotta sitten olisi pitänyt olla kokonaan toisaalla kuin mitä oli."

"Mies!" huusi ritari ja hypähti ylös.

"Niin on asia vain selitettävissä ja sanaani en takaisin ota. Mutta sen sanon teille, ritari, minä en tahdo olla samallainen kuin se, joka silloin kuunteli ja totteli teidän neuvojanne!"

Vihreä ritari seisoi siinä sanatonna. Näytti hetkisen siltä, kuin olisi toiselta puolen viha ja toiselta puolen kunnioitus taistelleet ylivallasta hänen rinnassaan. Mutta viimemainittu vei voiton ja sanomattoman kaunis ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Ei siis tämäkään!" sanoi hän itsekseen, jonka jälkeen lisäsi kovaa: "hyvä on, mies, ryhdy vain toimeesi, se on aivan paikallaan, enkä ainakaan minä tahdo pakottaa omaatuntoasi."

Ja hyräillen tuota vanhaa laulua:

Luvallamme Valdemar Voit sisään jäädä kyllä

kääntyi hän menemään ja poistui huoneen toiseen päähän ikkunan luo.

Brodde jäi seisomaan paikalleen. Hän ei voinut käsittää tätä omituista miestä, mutta hän tunsi kuitenkin rinnassaan, ilman että itsekään voi sitä selittää, kuinka äärettömän rakas Niilo herra oli tälle ritarille. Ja hänen oli melkein mielensä paha, ettei voinut suostua seuraamaan vanhuksen neuvoa. Selvästi kuvastui surua siinä katseessa, jolla hän Broddesta erosi, kun lähti astelemaan ikkunan luo. Mutta kun hän sitten kääntyi taas, oli jo tuo vanha, puoleksi hupsuutta, puoleksi ivaa ilmaiseva hymy hänen huulillaan, joka ei muuten näyttänyt ollenkaan olevan sopusoinnussa hänen muun olentonsa kanssa.

Raskaalla sydämellä jätti Brodde vihreän ritarin. Tällä oli, niin ajatteli hän, hyvä sydän ja tahto mitä parhain, mutta pää ei ollut, niinkuin olla olisi pitänyt. Ja siksi saattoi hän onnettomuutta niille, joille olisi suonut vain paljasta onnea.

IV.

Katillo piispan leirissä.

Suurella menestyksellä oli Katillo piispa toiminut Itä-göötanmaalla. Rahvas oli yhdistynyt häneen. Linnat olivat saatetut piiritystilaan. Ja kun hän oli saanut yhden niistä, Ringstaholman, käsiinsä ja kauppakaupungit olivat luvanneet apuansa hänelle, tunkeutui hän pohjaan päin Nerikeen. Täällä sai hän Örebron haltuunsa ja kulki sitten Västmanlantiin Västeråsin linnaan, jonka haltijana oli hänen setänsä, Niilo Kristerinpoika (Vaasa). Siellä pidettiin kokous. Ja läsnäolevat ritarit sekä rahvaan edustajat valitsivat piispan "koko valtakunnan ensimäiseksi hallitusmieheksi."

Siten suuremmalla vallalla varustettuna marssi hän Tukholmaa vastaan ja alkoi piirittää sitä. Tämä tapahtui helmikuun 11:nnen päivän tienoilla. Hänen armeijansa oli silloin jo jokseenkin suuri ja mahtava. Taalainmaasta oli hän saanut lukuisia joukkoja avukseen ja hänen leirinsä ulottuikin yli koko Norr- ja Södermalmin. Eipä siis ihme, jos uljaan piispan silmät säteilivät paljasta iloa ja riemua, kun ratsasteli ympäri ja katseli piiritystöitä. Niillä matkoillaan puheli hän usein yksityisten talonpoikain kanssa ja päivä päivältä alkoivat nämät yhä enemmän pitää hänestä. Hänen olennossaan olikin jotakin vapaata, ujostelematonta ja miehekästä, joka veti talonpojat puolelleen. Kiivaudessaan voi hän kyllä usein tehdä yhtä ja toista, joka näiden mielestä olisi saanut jäädä tekemättä, mutta yhtä kaikki käsitti ja ymmärsi rahvas häntä täydellisesti. Hän näet ei kärsinyt mitään salaisia viekasteluja ja vehkeitä. Kaikki piti olla julkista ja rehellistä, mitä puuhattiin.

Eräänä päivänä helmikuun loppupuolella heti päivällisen jälkeen ratsasti piispa setänsä ja muutamain toisten ritarien seurassa jäätä pitkin Södermalmilta Liderneen, nykyiseen Kungsholmaan. Juuri keskellä Kedjeskäriä kohtasi hän vanhan taalalaisen, joka kirves olalla meni kävellen eteläänpäin. Piispa tunsi miehen ja pidätti hevosensa.

"Jumalan rauhaa, vanha Matti!" sanoi hän, "näyttää siltä, kuin olisi meillä onni mukanamme!"

"Siltähän se näyttää", vastasi talonpoika, "ja kun sinä saat tämän Tukholman kylän käsiisi, niin..."

"Niin hyökkäämme tanskalaisen kimppuun ja saatamme arkkipiispan takaisin valtakuntaan", keskeytti piispa vilkkaasti.

Talonpoika ei puhunut mitään, kynsi vain korvallistaan ja näytti miettivän näköiseltä. Siksi lisäsikin piispa:

"Vai mitä sinä itse arvelet, Matti...?"

"Hm ... sen arkkipiispan kanssa on sulla niin paljon hommaamista, ettet edes muista, minkä tähden me olemme tälle retkelle lähteneet."

"Ja minkä tähden sitten?" älähti piispa ja löi kannukset hevosen kylkiin, niin että tämä hypähti pystyyn.

"Me tahdomme kuninkaamme takaisin ja päästä kerrankin tanskalaisesta", virkkoi talonpoika perin tyynenä. "Ja sitten voi kyllä arkkipiispakin palata kotiinsa... Se on mun mielipiteeni ja niin ajattelemme me kaikki."

"Jumal'auta, vanha Matti, mitä puhutte! Minä olen tarttunut miekkaan vain heimolaiseni asian vuoksi, sen häväistyksen tähden, joka Ruotsin valtakuntaa hänen persoonassaan on kohdannut..."

"Ja me kuninkaan tähden", lisäsi taalalainen, "ja jos sinä saat oman asiasi perille ja me omamme, niin eihän tässä silloin ole mitään surtavaa!"

Salama välähti piispan silmissä ja hän laukkasi yli lumikentän, niin että ritarien oli vaikea seurata häntä. Talonpoika katseli hetkisen tuota hurjaa ajoa, mutta painoi sitten hatun syvemmälle päähänsä ja jatkoi kaikessa levossa matkaansa.

"Se alkaa jo tuntua sietämättömältä, tuo kansan alituinen puhe kuninkaasta!" sanoi piispa ratsastaessaan rantaa pitkin eräälle kukkulalle, josta oli hyvä näköala yli kaupungin ja linnan sekä yli Kedjeskärin luostarineen ja yli molempien leirien.

"Onhan sitä jo niin kauan heidän korviinsa toitotettu että olisi ihme, jos he voisivat vielä muutakin ajatella!" virkkoi ritari Niilo Kristerinpoika. "Minä tunnen muuten parhaiten nuo miehet, minä joka Västeråsin linnasta päin olen saanut olla moninaisissa tekemisissä heidän kanssaan."

"Se on, Jumala paratkoon, sitä Niilo Sturen vanhaa rämpytystä, niin totta kuin elän ja kuolen!" lausui Krister Pentinpoika (Oxenstjerna). "Ei muuta enää puutu, kuin että hän itse jonain kauniina päivänä saapuu tänne ja peli on menetetty. Ja jos vielä kuningas Artturikin tulee tänne, niin kyllä silloin saamme veljeni palauttamista odotella."

Piispa ei puhunut mitään, istui ja katseli vain korkeaa Kärnantornia, jota ilta-aurinko valaisi ja jonka huipulla Dannebrogi punaisena loisti taivasta vasten. Ja näytti siltä kuin olisi tuo punainen vaate valkoisine ristineen tuonut yhtäkkiä jonkun uuden ajatuksen hänen mieleensä, sillä hän kiiti kukkulalta alas ja riensi taas takaisin Norrmalmille ja Klaaran luostariin päin, jossa hänellä oli pääkortteerinsa.

Hänen tullessaan luostarinpihaan seisoi herra Taavetti Pentinpoika siellä ja tuijotti tuimannäköisenä eteensä, nähtävästi miettien niitä sanoja, joita edessään seisova mies oli lausunut hänelle. Päästyään hevosen seljästä, astui piispa ritarin luo, ja myös toiset herrat keräytyivät vähitellen heidän ympärilleen.

"Mitä on miehellä sanottavaa?" kysyi piispa lyhyesti. "Tahtoisin jättää Almarestäken teidän käsiinne, Katillo piispa!"

"Almarestäken ... mies, mitä sanotkaan?... Sellainen lahja olisi kultaa kalliimpi."

"No niin arvelen minäkin!" lausui mies.

"Se linna ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa", huomautti herra Niilo Kristerinpoika, "arvelen, että olisi parempi, jos tulisit tänne vasta sitten, kun linna jo on käsissäsi, mies."

"Se on minun asiani", virkkoi mies, "ellen voi sanaani pitää, niin ei siitä kellekään ole mitään vahinkoa, jos taas voin sen pitää, niin..."

"No niin, mikä on tarkoituksesi...?" kysyi Katillo piispa vilkkaasti.

"Niin, onhan minulla ehto... Jos jätän linnan haltuunne, niin en tee sitä suinkaan ilman."

"Ilmoita vain, mitä vaadit. Se täytetään heti, niin totta kuin kannan isäni kilpimerkkiä kunnialla!" sanoi piispa.

"Vaatimukseni olen jo tehnyt ankaralle Taavetti herralle", vastasi mies. "Hänestä riippuu nyt, joutuuko Almarestäke teidän käsiinne vai ei. Jos hän näet suostuu pyyntööni, on linna teidän. Muussa tapauksessa ei."

"Ja mikä on ehtosi?" kysyi kärsimätön piispa, samalla kun Taavetti herra kiinnitti vaanivat silmänsä mieheen.

"Tahdon yhden päivän ja yön hallita yhtä niistä linnoista, joita tämä ritari pitää hallussaan."

"Ha-ha-haa", hohotti piispa, niin että luostarimuurit kajahtelivat, "uljaampaa ja rohkeampaa miestä kuin sinä en ole vielä koskaan tavannut... Kenen palveluksessa olet?"

"En vielä kenenkään... Olen juuri päässyt kotiin monivuotisesta vankeudesta Tanskanmaalta."

"Sepä joltain kuuluu... Voit astua nyt minun palvelukseeni ja jos saatat Almarestäken käsiini, niin annan sinulle sanani heimolaiseni, herra Taavetti Pentinpojan, puolesta."

"Almarestäken saatte haltuunne, jos vain Taavetti herra suostuu ehtooni. Siitä voitte olla varma, piispa. Ja luulenpa sellaisen palveluksen olevan jonkin arvoisen, vielä paremmin sen tähden, kun en tahdo kuulua edes omiin miehiinne."

"Yksipäinen kuin synti!... Mutta sellainen väki tapaa kelvatakin johonkin... No niin, Taavetti herra, mitä te asiasta arvelette...? Stäken linna sellaisilla ehdoilla! Ja minä annan sen sitten teidän ja veljenne Kristerin haltuun, siksi kunnes arkkipiispa saapuu taas takaisin valtakuntaan."