Part 41

Niilon täytyi ennen kaikkia saada tietää, keitä vieraita luostarissa oli, ellei tahtonut syöstä kuninkaantytärtä suoraan häntä uhkaavaan turmioon, josta tuo ratsumies metsässä oli häntä muistuttanut. Sillä hän, samoin kuin Erkkikin, piti metsässä näkemäänsä haamua kauppasaksana. Ja kun hän tämän huomion yhteyteen asetti miehen tutkistelemukset Linköpingissä, ei hän voinut saada sitä ajatusta mielestään, että jos kuninkaantytär kerran aiottiin ryöstää häneltä, se tapahtuisi nyt täällä yksinäisessä luostarissa keskellä synkkää metsää. Niilosta oli tämä vielä sitä luultavampaa, koska hän ei hetkeäkään voinut uskoa kauppasaksaa siksi, joksi tämä teki itsensä.

"Talonteini onkin juuri ritarin luona!" vastasi munkki, "ja vielä eräs kolmaskin henkilö istuu refektoriossa,[10] jota minä en kuitenkaan tunne... Hän näyttää kokonaan toiselta kuin sanoo olevansa, mikäli vanhat silmäni voivat erottaa ihmisiä."

Näin puhuessaan oli munkki sulkenut portin ja läksi nyt saattamaan ritaria luostariin. Hän pysähtyi eräälle ovelle, jonka avasi, ja kun Niilo astui sisään refektorioon, huomasi hän siellä talonteinin, niinkuin guardiaaneja kutsuttiin, ja herra Taavetti Pentinpojan sekä -- kauppasaksan.

Taavetti herra istui lieden ääressä ja piteli suurta viinipikaria kädessään. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, johon syynä voi yhtähyvin olla liedestä leviävä kuumuus kuin pikarin sisältökin.

"Hyvin sattui, Niilo ritari!... Me puhelemme tässä juuri paraillaan teistä!" virkkoi Taavetti herra heittäen samalla sisäänastuvaan silmäyksen, joka ei suinkaan ollut ystävällisintä lajia.

Niilo hätkähti. Ritarin vastaanottotapa oli puolittain loukkaava. Mutta ennenkuin hän ennätti vielä lausua sanaakaan, lisäsi Taavetti herra nousten istuimeltaan:

"Te kuljette pää täynnä suuria tuumia, Niilo herra, mutta minä olen ottava teiltä sellaiset ajatukset pois. Te luulette olevanne mahtava mies ja tahdotte voimakkailla käsillänne asettaa taas kruunun Kaarlo Knuutinpojan päähän... Minä olen nyt näyttävä teille, ettei se tule koskaan tapahtumaan, vaan että päinvastoin juuri se, jota te kaikista vähimmin haluatte käy täytäntöön, ja sillä aikaa..."

"Mitä puhetta tämä on?" keskeytti Niilo. "Mikä lieneekin tarkoituksenne, Taavetti herra ... niin pitäisi teidän kuitenkin niin paljon ajatella, että aika tällaisiin loukkauksiin ja riidan hakuun on kovin huonosti valittu... Sillä täällä vihityssä luostarissa olen minä luullakseni yhtä turvattuna kuin tekin. Vai mitä sanotte te siihen, talonteini?"

Talonteini teki ristinmerkin ja vastasi nöyrällä, alamaisella äänellä:

"Ankara ritari, kuinka voisi muu tulla kysymykseenkään?"

Ja niin jätti hän refektorion. Mutta Taavetti herra sanoi aivan tyynenä:

"Ja kuitenkin jäätte te nyt vieraakseni, Niilo herra, vaikkapa vasten tahtoannekin siksi, kunnes veljeni, arkkipiispa, taas vapaana ja turvattuna vallitsee Ruotsinmaassa. Hän se saa sitten tuomita teidät!"

Olisi turhaa kuvaillakaan sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät Niilo Stureen. Isku tuli niin odottamatta. Hän ei ollut osannut sitä aavistaakaan. Tosin ei hän ollut suoraan ilmoittautunut arkkipiispan asian puolelle, mutta hän ei ollut pannut sitä vastaankaan. Aikomuksensa ei ollut estää arkkipiispan vapauttamista ja virkaansa palauttamista. Mitä Katillo piispalle Linköpingin tuomiokirkossa oli lausunut, sitä oli hän tarkoittanutkin. Nyt huomasi hän kuitenkin epäiltävän itseänsä. Ja tämä hänen vangitsemisensa oli tietysti varokeino, jolla arkkipiispan ystävät tahtoivat helpoimmalla päästä hänen vastahankkeistaan.

Ensi kertaa ei hän nyt suinkaan saanut kokea, että ritarin parain kaunistus, avonainen, rehellinen luonne, oli samalla hänen vaarallisin vihollisensa. Ja hän tunsi tuskaa sentähden rinnassaan, mutta sen ohessa jotain muutakin, joka tunkeutui aina sielun pohjaan asti ja sai siellä kamalan epätoivon aikaan. -- Se oli syytös, ankara moite itseänsä kohtaan.

Toisen kerran jo sysättiin hänet syrjään päämaalistaan -- ja vain oman herkkäuskoisuutensa tähden. Kuinka toisin olisivatkin olosuhteet muodostuneet, jos hän olisi tehnyt sopimuksensa Katillo piispan kanssa taalalaisjoukon etunenässä. Sellainen voima takanaan ja hänen sanoillaan olisi ollut silloin merkitys, joka niiltä nyt kokonaan puuttui. Eikä hänen luottamuksensa ritarillisuuteen olisi myöskään tullut silloin näin kamalalla tavalla loukatuksi!

Kaikki nämä ajatukset tunkivat nyt yhtaikaa hänen mieleensä. Hän oli kuitenkin jo liian kauan käynyt vastoinkäymisten koulua, antautuakseen niin helpolla. Selvästi huomasi hän heti, että miekkaan ei tässä ollut paljon luottamista. Vasta viime hädässä oli siihen tartuttava. Ensin tahtoi hän koettaa, eikö puheella voisi mitään vaikuttaa.

"Siitä, mitä teillä nyt on mielessä, Taavetti herra", lausui hän, "näen selvään, ettei minun sovi vedotakaan teihin ritarina... Mutta minulla on kuitenkin jotain teille ilmoitettavana, joka saa ehkä mielenne muuttumaan..."

"Ja mitä se olisi?" kysyi Taavetti Pentinpoika ivahymy huulillaan.

"Pelko, Taavetti herra ... pelko veljenne suhteen! Voisihan sattua, että minun vapauteni on hänen vapauttamisensa ehtona."

Pöyhkeä ritari katsahti ylös niin uhkaavan ja julman näköisenä, että selvästi huomasi sanojen sattuneen paikalleen. Myös hänelläkin oli heikko puolensa -- sukunsa kunnia, ja se taas riippui kokonaan hänen veljensä, arkkipiispan, kohoamisesta. Taavetti Pentinpoika oli muuten raaka ja hurja herra, niinkuin useimmat siihen sukuun kuuluvat tähän aikaan. Yksinään näitten veljesten isä on vain saanut kiittävän lausunnon osakseen. "Hän kantoi ritarinimeään kunnialla", sanotaan suuressa riimikronikassa, samassa kuin se pojista lausuu: "Jumalalle kiitos, ettei heitä ollut useampia". Ei edes arkkipiispa pääse tästä yleisestä syytöksestä erilleen, vaikka hän ei koonnutkaan ympärilleen merisissejä ja muita hurjia veijareita, kuten veljensä tekivät. Jotain täytyi näet senkin asianhaaran vaikuttaa, että hän oli saanut aikansa korkean sivistyksen. Mutta siitä huolimatta pisti joskus halpamielisyys ja ilkeys esiin papinkin kaapun alta. Ja hienosti sivistynyt konna, onhan se aina paljon vaarallisempi kuin raaka maantierosvo.

"Te luulette, että kaikki on hyvin", jatkoi Niilo ja katseli terävästi Taavetti herraa silmiin, "kun vain minun persoonani suhteen olette varma. Mutta silloin ette ajattele, että löytyy sellaisia, jotka eivät unhota minua ja jotka eivät koskaan suostu palauttamaan veljeänne niin kauan kuin minua pidetään vangittuna."

Ritari hiveli kädellään partaansa ja tuijotti tuleen. Nähtävästi olivat Niilo Sturen sanat saattaneet hänet epäilemään, mitä tekisi.

Silloin astui esiin kauppasaksa, joka koko ajan oli seisonut äänetönnä ja huomaavana katsellut hämmästyneen Niilo Sturen miehekkään hienoja ja jaloja kasvonpiirteitä. Hän laski nyt kätensä Taavetti herran olkapäälle ja lausui:

"Ne sanat ansaitsevat ajattelemista... Seuratkaa neuvoani, Taavetti herra, ja antakaa ritarin mennä menojansa!"

"Ei!" huudahti Taavetti herra seisaalleen kavahtaen, ikäänkuin olisi yhtäkkiä selvinnyt epäilyksistään. "Ei! Se ei saa tapahtua... Te olette vankini, Niilo Sture, niin totta kuin nimeni on Taavetti Pentinpoika. Ja yhtä varmaan kuin myrskyn raivotessa olen synkässä pimeydessä ohjannut laivaani salakarien keskellä, yhtä varmaan vältän niitäkin kareja, joista nyt olette varottanut minua... Ja te", tässä kääntyi hän kauppasaksan puoleen, "pitäkää varanne; sillä sellaiselta haukalta, joka metsästelee minun maillani, lyhennän minä siivet.. Sen saatte nyt heti nähdä."

Hän taputti käsiään ja joukko navakoita miehiä astui sisään. Kaikki näytti jo edeltäpäin puhutun, sillä Taavetti herra viittasi vain kädellään ja miehet ympäröivät Niilon sanaakaan sanomatta. Tämä tarttui miekkansa kahvaan, mutta huomasi samassa, miten turhaa vastustaminen oli. Siksi laskikin hän vain kätensä rinnoilleen ja katseli äänetönnä kavalaa Taavetti herraa, joka taas puolestaan näytti sitä enemmän joutuvan äskeisten epäilystensä uhriksi, mitä tyynempänä huomasi vastustajansa pysyvän. Ja niin oli hänen huomionsa kokonaan vankiin kiintynyt, ettei hän edes nähnyt sitä salamoivaa silmäystä, jonka kauppasaksa poistuessaan häneen heitti.

Hetki kului ja ritari seisoi siinä yhä ajatuksiaan hautoen. Silloin kuului yhtäkkiä sotahuuto ja aseitten kalsketta luostarimuurin ulkopuolelta.

Se sai ritarin havahtumaan mietteistään. Mutta samassa aukeni ovi ja asepalvelija syöksähti sisään.

"Turha yritys, ritari!" lausui hän, "he pötkivät pakoon, niinkuin olisi heidän hevosillaan ollut siivet, heti kun me vain pistimme nenämme luostariportin ulkopuolelle..."

"Ja te annoitte heidän paeta!" kysyi ritari vallan vimmastuneena.

"Sehän oli teidän oma käskynne?" huomautti mies hämmästyneen näköisenä.

"Minun käskyni!" huudahti Taavetti herra kokonaan tulipunaisena kasvoiltaan. "Niin totta kuin elän, hakkaan sinut kappaleiksi, mies!... Ovatko he todella päässeet pakoon?... Eikö kuninkaantytärtä ole mukanasi?"

"Jumala paratkoon, Taavetti herra, häntä ei minulla ole... Heti portin ulkopuolelle päästyämme ja nähdessämme, että reessä olevat ja ratsumiehet aavistivat pahaa sekä lähtivät pakoon, ajoimme me heitä takaa ja saavutimmekin heidät tässä lähellä mäessä. Uljasta väkeä, antoivat kaksi lyöntiä yhdestä! Mutta monta iskua emme vielä olleet ehtineet vaihtaa heidän kanssaan, kun tuo pitkä kauppasaksa, jota te olette pitänyt luonanne, tuli täyttä karkua ajaen peräämme ja käski meidän heti kääntymään takaisin. Niin oli Taavetti herra määrännyt, sanoi hän..."

"Tuhat tulimmaista!" kiroili Taavetti Pentinpoika, "jos hän on pitänyt minua narrinaan, maksaa se hänen henkensä... Mihin hän jäi teistä?"

"Hän ratsasti reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja jos kuulin oikein, sanoi hän: 'Olkaa huoletta, jalo neiti, minä olen saattava teidät ehjänä Penningebyhyn!'"

"Penningebyhyn?"

Niilo oli yhtä hämmästynyt kuin ritarikin ja hän olisi antanut paljon, jos vain olisi saanut tietää, kuka tämä kauppasaksa oli. Taavetti Pentinpoika taas, joka nyt näkyi pettyneen toiveissaan, sillä selvästi huomasi, että hän oli aikonut pyydystää kuninkaantyttären samalla verkolla kuin vihatun Niilo Sturenkin, hän löi nyrkkinsä munkkien pitkään tammipöytään, niin että pienet ikkunaruudut vapisivat. Sitten asetti hän kypärän päähänsä ja kiiruhti ovelle.

"Kaikki miehet matkaan!" huusi hän. "Tahdon nähdä, eikö paennut otus ole vielä saavutettavissa. Teidät, Niilo herra", lisäsi hän tämän puoleen kääntyen, "luulen taas pian tapaavani."

Rientoaskelin poistui hän huoneesta ja heti sen jälkeen kiiti hän miestensä etunenässä pohjaa kohti ottaakseen kuninkaantyttären kiinni.

Mutta kun kuu oli laskeutunut ja synkkä, musta yö peitti maan, avautui taas luostarin portti ja pieni ratsujoukko ratsasti sieltä ulos. He veivät vangitun miehen keskellään.

III.

Vieras asepalvelija.

Noin kuukausi äsken kerrotun tapauksen jälkeen kulki yksinäinen mies tietä pitkin, joka vei Penningebyhyn. Pää painuksissa asteli hän eteenpäin ja syvä suru kuvastui hänen vaaleilla kasvoillaan. Hänen vaatteensa olivat kuluneet ja rääsyiset, mutta siltä ei hän näyttänyt tuntevan pakkasen eikä hyytävän tuulen vaikutusta. Ja talvi oli kuitenkin tänä vuonna kylmempi kuin se oli ollut miesmuistiin. Tuon tuostakin tuli joukko talonpoikia hänen vastaansa. Ne olivat matkalla Katillo piispan leiriin tai veivät ne elintarpeita Tukholmaa piirittävälle sotajoukolle. Kaikki olivat ne paksuihin lammasnahkaturkkeihin puettuina ja katselivat ihmetellen yksinäistä kulkijaa, joka sarkatakissaan kestään välittämättä asteli eteenpäin.

Mutta jota edemmäksi Tukholmasta matkustaja tuli ja jota lähemmäksi Penningebytä pääsi, sitä autiommiksi muuttuivat tiet. Viimeispäivänä, jona toivoi vihdoinkin ehtivänsä linnaan, ei hän kohdannut henkeäkään tiellä. Tuntui kuin olisi koko seutu ollut autio, niin hiljaista oli kaikkialla ja itse metsäkin huokui niin kamalasti illan tullen, jolloin hänen väsynyt silmänsä vihdoinkin sai nähdä tulien loistavan Penningebystä, että olisi voinut uskoa senkin ottavan osaa miehen suruun.

Saapuessaan sillalle, joka johti linnoitettuun kartanoon, pysähtyi hän ja katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt, jatkaisiko matkaa vai ei. Mutta heti irtautui hän mietteistään ja kulki varmoin askelin ylösnostettua vipusiltaa kohti.

"Kuka siellä?" huusi valpas porttivahti.

"Hyvä ystävä!" vastasi vieras.

"Hyviä ystäviä on tähän aikaan vähän", huusi taas vahti. "Mikä on nimesi ja mistä tulet?"

"Brodde on nimeni", vastasi kulkija, "ja muinoin ei ollut se suinkaan outo nimi Niilo Sturen miesten joukossa."

"Brodde", toisti vahti, "en tunne sinua ja tänne taloon ei päästetä ketään tuntematonta. Tule huomenna takaisin, kun on valoisa päivä!"

"Kova määräys sellaiselle, joka on väsynyt ja vilustunut, mies!... Minun mielestäni voisit ainakin ensin kysyä talonvoudin mieltä. Yksinäinen matkustaja ei luullakseni voi vallata Penningebytä."

Hetkisen hiljaisuus syntyi, mutta sitten kuului askelten ääniä vahtitornista ja nostosilta alkoi liikkua alaspäin rautaketjujaan rahistellen. Heti seisoi vieras portin vieressä. Sekin avautui ja hän astui sisään. Vouti seisoi porttiholvissa ja tarkasteli tutkivin silmin tuntematonta. Tutkimus näytti olleen tämän eduksi, sillä vouti sanoi melkein lempeällä äänellä:

"Yli yön voit olla linnantuvassa, mies... Huomenna saamme sitten lähemmin puhella."

Hän meni ja vieras seurasi häntä. Tie vei tallin ohi ja ollen innokas toimessaan, päätti vouti katsoa, oliko kaikki siellä oikeassa kunnossa. Oli, kaikki oli kunnossa. Mutta eräs mies seisoi nojaten hinkaloa vastaan, jossa Niilo herran mielikkihevonen pureskeli apettaan. Se oli jotain tavatonta, jos ei se tosin ollutkaan rikos, josta piti rangaista.

"Hei, mies!" huusi vouti karmealla äänellä. "Miksi seisoa jollotat siellä ritarin hevosen vieressä?"

Mies hätkähti ja katsahti ylös. Ja soihdun valossa, jonka vouti oli kiinnittänyt ovipieleen, näytti siltä, kuin olisi kyynel vierinyt alas hänen ahavoittunutta poskeaan.

"Hollinger!" huudahti vieras voudin seljän takana ja hypähti esiin.

"Pyhä Jumalan äiti... Brodde?"

Silmänräpäys senjälkeen olivat molemmat miehet jo toistensa sylissä. Mutta valkohapsinen vouti seisoi katsellen heitä ja hymyili partaansa.

"Vai niin, vai niin", sanoi hän. "Te tunnette siis toisenne. Hyvä... silloin olet varmaankin mies, joka olet tervetullut Niilo Sturen miesten joukkoon. Mutta ei sovi seisoa ja nukkua ritarin hevosen vieressä. Se ei kuulu järjestykseen... Ja järjestys ennen kaikkia... No niin, nyt voitte mennä matkoihinne!"

Järjestystä rakastava, vähän tulinen, mutta muuten hyväntahtoinen vouti otti samassa soihdun käteensä ja meni tiehensä. Ja niin seisoivat vanhat ystävykset taas kahden, he, jotka niin monta taistelua ja seikkailua olivat yhdessä kestäneet, he seisoivat siinä tähtien himmeästi loistaessa taivaalla, jota loistoa vielä tänä yönä lisäsi ihana revontulten palo.

Mutta tämän ajan miehet eivät pitäneet liiallisista tunteenpurkauksista, samoinkuin ei heistä liioin ollut haaveellisiksi luonnonihailijoiksi. Jos heidän sydämensä kuohuikin jälleennäkemisen ilosta, niin ei heille tullut mieleenkään siinä kauemman aikaa viipyä.

"Ja niin varmana kuin minä pidin jo, ettemme enää tässä maailmassa tapaisi toisiamme", lausui Hollinger.

"Vankeuteni kesti kauemmin, kuin aluksi luulinkaan", virkkoi Brodde.

"Luullakseni on jo enemmän kuin kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun viimeksi näimme toisemme."

"Enemmän kuin kahdeksan vuotta!" toisti Brodde.

Ja kun nämät sanat sitten olivat lausutut, tuntui, kuin ei kahdeksanvuotista eroa enää olisi ollutkaan. Hollinger kysyi, mitä Broddelle oli kuluneina vuosina tapahtunut, ja tämä kertoi sen hänelle aivan lyhyesti. Mutta sitten joutuivat he yhtäkkiä aineeseen, joka paljoa painavampana oli heidän molempain sydämellä -- ja se koski heidän herraansa, Niilo Sturea.

Hollingerin täytyi nyt kertoa kaikki, mitä rakkaasta ritarista tiesi, aina Tord Bonden kuolemasta asti. Ja niin kertoi hän sovinnosta kuninkaan kanssa, häistä kuolleen marskin sisaren kanssa ja mitä senjälkeen oli tapahtunut aina kuninkaan pakoon asti ja siitä nykyhetkeen. Kerta toisensa perään keskeytti hän kertomuksensa. Ja vaikka hän koetti hillitä mieltänsä, ei Brodden kuitenkaan ollut vaikea huomata, että hänellä oli jotain sydämellään, joka tuotti hänelle tuskaa, mutta jota hän ei tahtonut lausua julki.

"Yksi asia vain herättää enemmän ihmetystäni, kuin voin sanoin ilmi lausua", alkoi Brodde Hollingerin lopetettua kertomuksensa. "Ja se on, miten Niilo herra ja te kaikki voitte olla niin tietämättömiä siitä vaarasta, joka kuningasta uhkasi, ja taisteluista, joita käytiin Tukholman ja Strängnäsin edustalla."

"Sitä kyllä kannattaa kyselläkin, Brodde", vastasi Hollinger vältellen. "Ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin kohtaisi rangaistus meitä nyt taas, kun entiset laiminlyömiset olisivat jollain tavoin sovitettavissa..."

"Paljaita arvoituksia ovat nämät kaikki minulle", lisäsi Brodde. Hänen tarkka silmänsä ja terävä huomiokykynsä keksivät heti, että vanhan toverin mieltä rasitti jokin, jota hän ei tahtonut ilmi lausua, mutta joka epäilemättä oli hänen salaiseen suruunsa syynä.

"Minä tarkoitan", selitti Hollinger, "että nyt, kun arkkipiispan vapauttamista varten taistelu on aljettu, että nyt juuri Niilo herra olisi voinut saada tahtonsa perille ja Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaansa. Siten olisi hän sovittanut, mitä silloin rikkoi, kun rauhallisena istui Penningebyssään, vaikka hätä oli kuninkaan oven edessä."

"Se tuntuu koskevan sinun mieleesi enemmän, kuin tahtoisit ilmaistakaan, Hollinger!" lausui Brodde taaskin laskien kätensä ystävän olkapäälle.

Hollinger katseli hinkaloa kohti, jossa ritarin hevonen seisoi, mutta ei puhunut mitään. Brodde toisti sentähden kysymyksensä.

"Kumpiko?" kysyi tämä silloin, selvästi koettaen välttää antamasta varmaa vastausta.

"Se tietysti, että Niilo herra jäi kaikessa rauhassa lepäämään Penningebyhyn, vaikka hänen velvollisuutensa olisi ollut taistella kuninkaan sivulla."

Hollinger nousi penkiltä tallin oven vierestä, jossa he molemmat olivat istuneet, ja samassa puhalsi vahti portilla torveensa, ilmoittaen puoliyön hetken saapuneen.

"On jo puoliyö. Olemme istuneet tässä liiankin kauan", sanoi hän, "vouti on ankara mies ja sitä paitsi tarvitset sinä levätä pitkän matkasi jälkeen."

Äänettöminä kulkivat he yli pihan. Brodde ei tahtonut nyt pakottaa Hollingeria salaisuuttaan ilmaisemaan. Mutta hänen vastahakoisuutensa kiihotti kumminkin häntä ja hän päätti ottaa vielä salaisuudesta selvän hinnalla millä hyvänsä. Hän aavisti jo, miten asianlaita todellisuudessa oli. Ja sentähden tahtoi hän välttämättä tuntea kaikki, voidakseen löytää ja pelastaa herransa -- ajatus, joka hänessä jo oli kypsynyt päätökseksi.

Aamu tuli. Briita rouva lähetti sanan, että vieras saapuisi suureen saliin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän oli voudilta saanut kuulla miehen tulosta ja kysynyt hänen nimeään. Ja vaikka useampi henkilö voikin kantaa samaa nimeä, huomasi hän heti, kun vouti kertoi, mitä oli tapahtunut vieraan ja Hollingerin välillä, että se oli sama Brodde, jonka hän oli oppinut tuntemaan ensin päällysmiehenä Tranalla, sitten miehensä seuraajana kaikissa tämän vaiheissa, josta toimesta vasta hänen veljeänsä kohdannut onnettomuus oli tämän erottanut. Ja vanhat muistot tulivat taas leijaillen esiin, mutta ne olivat nyt mustia, surullisia, kylmiä kuin lumihiutaleet, jotka hautaavat alleen kedon pienet kukkaset.

"Pelkään", sanoi hän Iliana rouvalle, joka nykyään oleskeli hänen luonaan vieraana, "pelkään niin kovasti, että punainen ruusuni kuihtuu ja kuolee pois. Se käy tosin hitaammin kuin sinun, Iliana, mutta se kuolee kuitenkin ja meitä molempia kai se tarkoittikin tuo vanhus valkoisella ruusullaan."

Iliana rouva hymyili surumielisesti hymyään, sulki ystävän syliinsä ja kuiskasi hänelle, että niin kauan kuin oli toivoa vielä, ei hänen ruusunsa ollut kuihtumaan päinkään. Ja kun Briita rouvan pieni poikanen, joka setänsä mukaan oli saanut Svanten nimen, samassa tuli juosten heidän luokseen, kääntyi hän hänen puoleensa ja painoi kyynelten kimallellessa silmissään suutelon poikasen ruusuhuulille.

Kaksi poikaa ja tyttö oli Briita rouvan lohdutuksena näinä murheen ja onnettomuuden päivinä. Vanhempi pojista, joka nyt oli jo yli kuuden vuoden vanha, oli nimeltään Mauri. Svante oli häntä vuotta nuorempi. Tytär Sigrid oli vasta kolmen vuoden vanha. Jo varhain osottautuivat pojat luonteiltaan kokonaan erilaisiksi. Vanhempi, Mauri, oli tullut setäänsä. Lempeällä, hiljaisella olennollaan ei hän varmaankaan tulisi koskaan liikaa melua maailmassa synnyttämään. Svante sitävastoin oli vilkas, reipas ja rohkea poika ja ruumiinrakenteeltaankin veljeänsä voimakkaampi. Briita rouva tapasikin sen vuoksi sanoa, että nimet olivat vaihtuneet. Svanten nimen olisi pitänyt olla Mauri ja päinvastoin.

Brodden astuessa suureen saliin olivat molemmat pojat ne, jotka hän ensimäiseksi näki. Toinen, Mauri, istui viheriän ritarin sylissä, toinen lattialla hänen jalkainsa vieressä leikitellen pienellä puukirveellä, jonka viheriä oli hänelle laittanut. Ritari istui toisessa päässä huonetta roihuavan takkavalkean ääressä. Siitä huolimatta oli sisällä puolihämärä, niin ettei voinut nähdä sisäänastuvaa. Eikä hän siksi toiseksi kuullutkaan Brodden tuloa, sillä silmänsä olivat kääntyneinä poikaan, joka istui hänen polvillaan. Ja ajatus, jonka lempeät ja kauniit lapsenkasvot herättivät hänessä oli saanut tällä hetkellä hänet niin kokonaan valtaansa, ettei hänen aistinsa voineet kiintyä mihinkään muuhun.

"Oliko iso-äiti hyvin onneton, suriko hän kovasti!" kysyi Mauri ja katseli odottavana ritaria.

Mutta Svante nojautui eteenpäin nähdäkseen, kuka sisääntulija oli. Kun hän sitten huomasi, että se oli vieras jota hän ei tuntenut, nousi hän ylös ja juoksi ovelle pieni kirves kädessään.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän.

Mutta Brodde voi tuskin nähdä kyyneliltä, jotka tunkivat hänen silmiinsä, ja puhua ei hän myöskään saattanut. Hän nosti vain pienen kysyjän käsivarrelleen ja astui lieden luokse.

Mutta se oli jotain, josta tuo pieni miehenalku ei ollenkaan pitänyt. Hän kohotti kirveensä ja uhkasi lyödä.

"Päästä minut", sanoi hän enemmän vihaisena kuin peloissaan, "mitä sinulla on minun kanssani tekemistä!"

Nyt huomasi ritarikin, kuka vieras oli, ja ojensi kätensä hänelle.

"Tervetuloa, Brodde!" virkkoi hän. "Laske alas se pojanvekara... Näethän, että hän on suuri mies jo ja hoitaa paraiten itse itsensä!"

"Niin, paraiten hoidan itse itseni!" toisti pieni mies asettuen penkin viereen, jolla ritari istui, ja katseli siitä tarkkaavana eikä suinkaan ystävällisin silmin vierasta ja hänen mielestään liian julkeaa miestä.

Samassa tuli Briita rouva yhdessä Iliana rouvan kanssa sisään. Jälkimäinen riensi esiin ja tarttui molemmin käsin Brodden käteen kiinni.

"Myöhään tulet takaisin rakas, uskollinen Brodde!" sanoi hän, "mutta koskaan en ole unhottava, mitä sinä minun hyväkseni olet tehnyt!"

Vaikka niin monta vuotta jo oli kulunut jalon Tord-herran kuolemasta, toi palanneen miehen näkö hänen mieleensä taas tuon kauhean tapahtuman. Hän oli näkevinään, kuinka kavaltaja halkaisi kirveen iskulla hänen miehensä pääkallon. Ja hän puhkesi valtavaan itkuun, niin että Briita rouva vuorostaan sai nyt lohduttaa häntä. Mutta Iliana rouva oli tottunut jo sellaisiin ajatuksiin. Hän oli kuvitellut niin usein mielessään tuon murha-yön, kuinka hänen miehensä, jalo Tord herra, heräsi ja kuunteli, kuinka kavaltaja rauhoitti häntä, kunnes ehti antaa hänelle tuon kuolettavan iskun. Siksi voikin hän heti taas tukehuttaa tuskansa. -- Mitä hän tähän asti tiesi tapahtumasta, perustui paenneitten miesten kertomuksiin. Niihin perustui myös se laulu, jota tähän aikaan laulettiin yli koko Ruotsinmaan. Ja nyt voi hän kuulla tapauksen täydellisesti luotettavan näkijän huulilta. Samoin kuin Ilianan, oli Briita rouvankin laita. Mutta hänelle oli sen lisäksi tämä muisto ja miehen palaus terveellisenä vastapainona sitä surua vastaan, joka rasitti hänen mieltään.