Part 40

"Niin, Magdaleena neitiä!" jatkoi ukko. "Hän on nyt täysin kehkeytynyt kukkanen, ihanan äitinsä kuva, mutta vihollinen hiipii ja hiipii... Hän on se verkko, tämä ihana tyttönen, jolla hänen isänsä aiotaan pyydystää...! Ah, Niilo herra, mitä kaikkea onkaan jo tapahtunut senjälkeen kun viimeksi näin teidän lähtevän Tukholman linnasta kauniin morsiamenne kanssa! Vanha herrani kuningas petettynä ja maanpaossa. Eikä siinä kyllin. Viholliset ovat vielä ryöstäneet häneltä hänen omaisuutensa ja kartanonsakin. Rikkaus ja loisto on mennyt. Ja kavaltaja, hän kääntyilee nyt kuninkaallisen herrani huoneissa nauttien onnestaan ja vallastaan. Häneltä on Tanskan kuningas saanut herrani kruunun vastaanottaa, hän, joka nyt varkaan tavoin raastaa kaiken kullan ja hopean maasta... Kaiken tämän olen nähnyt jo. Ja nyt täytyy minun vielä nähdä, miten petos ja kavaluus vievät kuninkaani tyttären turmioon, häväisevät onnettoman herrani kunnian ja tuottavat hänelle sellaisen sydänsurun, josta ei hän enää koskaan nouse."

"Mitä Kaarlo kuninkaaseen tulee, niin toivon sen päivän pian koittavan, jolloin hän taas on kuninkaana Ruotsin valtakunnassa... Mutta miksi olette huolissanne Magdaleena neidin suhteen? Onhan hän täydessä turvassa sisarensa, Kristiina rouvan luona."

"Ei, ei, hän on täällä muassani kaupungissa. Me olemme matkalla rouva Briita Olavintyttären luokse Hammarstadiin... Mutta nyt kun näin teidän täällä kaupungissa tuli mieleeni, että ehkä saisimmekin tulla sinne teidän luoksenne Penningebyhyn. Silloin voisi surunikin muuttua iloksi taas."

"Jos ei muu asia mieltänne paina", lausui ritari hyväntahtoisesti hymyillen, "niin on se helposti autettavissa."

Vanhus huokasi syvään ja jatkoi sitten:

"Eräs kuljeksiva, nuori kauppasaksa on mieltynyt kuninkaantyttäreen!"

"Kauppasaksako?" keskeytti Niilo.

"Niin, ja mikä pahempi, hän näyttää voittaneen tytön sydämen puolelleen!" lisäsi ukko.

Mitä vanha palvelija nyt kertoi oli kokonaan ennen kuulumatonta. Niilo Sturekin, joka kuitenkin katseli kansaa kokonaan toisilla silmillä, kuin muut aikansa herrasmiehet, kauhistui sitä onnettomuutta, jonka sellainen rakkaus tuottaisi kohtalon vainoomalle kuninkaalle. Tähän aikaan samoin kuin sitä seuraavinakin katsottiin tarkasti, että naimisiin menevät olivat samaa säätyä. Ei edes rälssimies, toisin sanoen talonpoika, joka teki ratsupalvelusta talonsa puolesta, ei edes hänkään voinut kosia neitoa, jos tämä vain kuului johonkin vanhaa ylhäiseen herrassukuun. Ja tämä, joka nyt oli kuninkaan omaan tyttäreen kiinnittänyt silmänsä, oli vain halpa-arvoinen kauppasaksa. Se oli samaa kuin tahrata ikuisella häpeällä maanpakolaisen kuninkaan olento, saattaa huippu hänen onnettomuudelleen. Mitään pirullisempaa olisi tuskin voitu ajatella.

Ritari mietti kauan ennenkuin vastasi. Asia, jonka vuoksi oli liikkeelle lähtenyt, ei olisi sallinut päivänkään viivytystä.

Mutta tässä oli nyt kuningas Kaarlon tyttären onni kysymyksessä ja sitäpaitsi olivat olosuhteetkin paljon muuttuneet yhtymisen jälkeen piispan kanssa. Siksi vastasikin hän:

"Tahdon noudattaa pyyntöänne ja viedä kuninkaantyttären Penningebyhyn!... Oletteko valmis matkalle?"

"Jumala teitä siunatkoon niistä sanoista, Niilo herra!" virkkoi vanhus, "me olemme valmiit vaikka heti, sillä tänä aamuna jo oli meidän määrä matkustaa kaupungista, mutta teidän näkönne sai minut yhtäkkiä muuttamaan aikeeni. Vaimonne, Briita rouvan sukulainen, nuori Ingeborg neiti, on myös mukana."

"Hyvä, hyvä, ei muuta siis kun saada vain neitoset myöntymään tuumiimme ja sitten heti matkaan."

Niin poistuivat he kirkosta ja kulkivat jo jokseenkin tyhjiä katuja pitkin majataloon, jonka vanhus oli kuninkaantyttärelle ja tämän ystävättärelle valinnut. Se sijaitsi Riukukadun varrella, joka kulki pohjoista kohti aina vanhalle Riukusillalle asti lähelle nykyistä Uusmyllyä. Talo, joka oli jokseenkin iso, kuului eräälle nahkurille, joka samalla myös oli kaupungin raatimiehiä.

Juuri kun ukko ja Niilo herra lähestyivät taloa, astui sieltä ulos kauppiaan pukuun puettu nuori mies. Vanhus tarttui heti hänen nähdessään ritarin käteen kiinni.

"Siinä se nyt taas on!" kuiskasi hän osoittaen samalla miestä joka reippain askelin poistui katua pitkin.

Nuorukainen oli uljaan näköinen, kookas ja hartiakas ja käyttäytyi kokonaan toisella tavalla kuin kauppasaksat tapasivat. Hänen paljaasta käynnistäänkin jo ja tavasta, jolla piti päätään, voi huomata, että hän oli tottunut kokonaan toisellaiseen seuraan kuin kauppiaan tiskin takana oli tilaisuudessa.

"Kautta hyvän miekkani!" huudahti Niilo herra, "kaikkein vähimmin tuo mies kauppiasta muistuttaa... Kunpa vain saisin nähdä hänen kasvonsa niin voisin ehkä tunteakin, kuka hän on, sillä varmaan olen tuon miehen ennenkin nähnyt!"

"Olkoonpa sitten kuka tahansa", huomautti vanhus, "mutta kuninkaan ystävä ei hän ainakaan ole, koska sillä tavoin viitsii hiipiä hänen tyttärensä suosioon... Jospa kuulisitte vain hänen puhuvan, Niilo herra, niin huomaisitte kyllä, että kauppasaksa hän on kiireestä kantapäähän, niin ritaria kuin käytöksensä ja vartalonsa muistuttaakin."

"Voi olla, että hän todellakin on vihollinen!" virkkoi Niilo herra hitaasti ja ikäänkuin itsekseen.

He astuivat nyt rappusia ylös huoneeseen, jossa kuninkaantytär ja Ingeborg neiti asuivat.

Edellinen istui siellä pää alhaalla ja katseli kädessään olevaa ruusua. Ingeborg seisoi hänen vieressään ja katseli hänkin kukkaa, jonka taidokas muoto näytti herättävän hänessä ihmetystä. Ritarin astuessa sisään, katsahtivat he molemmat ylös. Ingeborg hypähti heti pystyyn, huudahti riemusta ja riensi häntä vastaan.

Myös Magdaleena neiti nousi istuimeltaan, mutta sävähti samassa kasvoiltaan purppuranpunaiseksi, ikäänkuin olisi jostain luvattomasta teosta tavattu. Hän oli sekä vartaloltaan että kasvoiltaan lumoavan kaunis, tämä kuninkaantytär. Paljon muistutti hän äitiään. Häneltä oli perintöä kauniisti muodostunut suu ja leuka sekä myöskin kädet, mutta otsa ja nenä olivat isän. Suurissa sinisilmissä, jotka loistivat samettihienojen silmäripsien alta, oli sama lempeä, haaveksiva ilme, kuin äidinkin silmissä, mutta samalla myös jotain uljasta ja kopeaa, joka juuri Kaarlo kuninkaalle oli niin ominaista. Hieno, kuultava hipiä, muotojen jalo sopusointu, korkea, sulava vartalo -- kaikki ne yhdessä aikaansaivat sanomattoman lumoavan ja hurmaavan kauneuden.

"Tuhannesti tervetullut, jalo ritari!" sanoi hän ja ojensi kätensä kumartavalle ritarille. "Tuotte kai terveisiä sukulaiseltani, Briita rouvalta. Miten hän jaksaa?"

"Mitään terveisiä ei minulla ole tuotavana", lausui Niilo herra, "sillä tulen veljeni, Svante herran, tyköä Ekesjöstä... Päinvastoin olen matkalla vaimoni luokse ja siksi tulin kysymään teiltä ja Ingeborg neidiltä, tahtoisitteko ehkä seurata minua Penningebyhyn ja jäädä sinne, kunnes saamme tietoja isältänne, Kaarlo kuninkaalta. Ja niitä luullakseni ennen pitkää saammekin! Mutta mitä itse asiasta arvelette, jalo neiti?"

"Me tulemme, me tulemme!" huudahti Ingeborg ja taputti ihastuksesta käsiään, kun kuuli että he pääsisivät rakkaan ja hyvän Briita rouvan luokse, joka oli saanut hänen valkoisen ruusunsa hääpäivänään.

Myös kuninkaantytärtä näytti aluksi ritarin ehdotus ilahuttavan. Mutta aluksi vain. Sillä heti senjälkeen sävähtivät hänen poskensa taas purppuranpunaisiksi ja hän kääntyi pois, ikäänkuin salatakseen sitä ajatusta, joka oli hänen mielensä vallannut. Niilo herra huomasi kaiken tämän ja sentähden kysyikin hän neidolta, oliko tällä ehkä jotain hänen ehdotustaan vastaan. Ja kun neito ei puhunut mitään, alkoi ritari laajalti selitellä hänelle niitä vaaroja, jotka voivat uhata häntä juuri nyt, kun hänen isänsä ystävät tämän asian vuoksi olivat aseisiin tarttuneet. Kuninkaan viholliset voisivat näet anastaa hänet haltuunsa ja pakottaa siten hänen isänsä tyytymään mihin ehtoihin tahansa. Sellaisille vaaroille olisi hän nyt vähemmin alttiina Penningebyssä, kuin Hammarstadissa. Ja muutenkin sopisi hänelle paremmin asua sukulaisten ja ystävien, kuin Hammarstadin Briita rouvan luona, joka sitäpaitsi oli vielä hänen isänsä, Kaarlo kuninkaan kiukkuisimpia vastustajia.

Kuninkaantytär myönsi kyllä kaiken tämän, mutta levottomuus, joka oli hänen mielensä vallannut ei siltä poistunut. Ja näytti melkein kuin olisi hän sittenkin, vaaroista välittämättä, mieluummin mennyt Hammarstadiin kuin tullut Penningebyhyn. Tai ehkä suri hän sitä, että ne vaarat voisivat uhata häntä juuri siellä. Asiaa siinä niin harkittaissa avautui ovi ja eräs ritarin miehistä astui sisään.

Hänellä oli jotain tärkeää ilmoitettavana ja kun Niilo herra viittasi häntä puhumaan, alkoi mies.

"En tiedä", niin sanoi hän, "mitä itse asiasta ajattelette, Niilo herra, mutta ainakin minä teidän sijassanne kulkisin nyt toista tietä... Katsokaas, me tulimme ratsastaen tänne ja pysähdyimme pihalle ja kun astuin alas hevoseni seljästä siivotakseni teidän ratsuanne, tuli eräs nuori kauppasaksa siihen pihalle ja alkoi puhella Hollingerin sivustoverin, Tapanin, kanssa. En kiinnittänyt niin huomiotani hänen puheeseensa, mutta kuulin kuitenkin hänen ainakin pari kertaa kysyvän, aiotteko te ratsastaa Norrköpingin kautta. Ja kun sanottiin teidän aikomuksenne niin olevan, jätti hän talon..."

Ritari kiitti miestä hänen hyvästä tarkoituksestaan, mutta ilmoitti myös samalla, ettei se suinkaan saanut häntä matkasuunnitelmaansa muuttamaan. Mies jätti huoneen ja Niilo kääntyi taas kuninkaantyttären puoleen. Mutta nyt ei näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä levottomuudesta tämän kasvoilla ja mitä lämpimimmällä tavalla kiitti hän ritaria hänen tarjouksestaan. Se herätti Niilo herrassa epäluuloja ja Erland ukon rykäykset ja päännyökkäykset saattoivat hänelle selväksi, että miehen sanat ne olivat tehneet kuninkaantyttäreen tuon äkillisen ja kummastuttavan muutoksen. Mutta asia ei ollut nyt enää autettavissa. Ja Penningebyhyn saavuttua keksittäisiin kyllä keinoja, millä tuo julkea kauppasaksa voitaisiin pitää sopivan matkan päässä kuninkaantyttärestä.

Kun sitten kaikki näin oli tullut päätetyksi, ei viipynyt kauan ennenkuin he jo jättivät Linköpingin. Molemmat neitoset ajoivat samassa reessä, Erland ukko yksin toisessa. Mutta rekien edessä ja perässä ratsastivat Niilo Sturen miehet. Ja itse ajoi hän neitosten reen sivulla.

II.

Kolmårdenilla.

Kaunista ilmaa jatkui yhä. Jälkeen puolen päivän satoi tosin vähäsen lunta, mutta sekin lakkasi illan tullen, juuri kun ritari seurueineen saapui Norrköpingiin. Siellä levättiin hetkisen aikaa. Sillä välin selkeni taivas ja kaunis yö näytti olevan tulossa. Siksi ehdottelikin Niilo herra, että matkaa jatkettaisiin yhä edelleen Krokekin luostariin, jossa sitten voitaisiin levätä yli yön.

Ehdotus otettiin mielihyvillä vastaan ja niin lähdettiin taas pari tuntia levättyä matkalle. Reippaasti kävi kulku vielä tuoreella lumella Norrköpingistä pohjaan päin läpi metsän, joka siellä silloin kasvoi ja ulottui aina Kolmårdenin juurelle asti. Hevoset hypähtelivät ilosta ja ritarin miehetkin tunsivat riemua rinnassaan. Eräs heistä lauloi, lauloi niin, että metsä kaukaa kajahteli kuljettaen äänen yli seudun:

"Mun täytyy jo päivän tullen pois sydänmaille ajaa, sillä ylhäisen neidon vuoksi ei tuskallani oo rajaa." Vaan kilpeni kauas se loistaa.

Niin huokasi Arnfrid herra, hän neitosta rakastaa, vaan neito on luostarissa, se hänen niin tuskaan saa. Vaan kilpeni kauas se loistaa.

Hollinger se niin lauloi. Hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen. Ja niin se kuin laulun sisältökin sai kuulijat puolelleen. Laulu kertoo ritarista, joka ryöstää morsiamensa luostarista ja pakenee hänen kanssaan Norjaan. Siellä elävät he sitten onnellisina kahdeksan pitkää vuotta, kunnes kuolema tempaa ritarin ja ihana Benedit on taas yksin ja ilman turvaa vieraalla maalla. Sydän surua täynnä palaa hän Ruotsiin, jossa hänen veljensä Birger on kuninkaana.

Täällä istut sä, kuningas Birger rakas, kallis veljeni mun, kai anteeksi annat nyt kaikki, taas tullut kun siskos on sun. Vaan kilpeni kauas se loistaa.

Kuningas vastaa ja surkuttelee jälleen palanneen köyhyyttä. Mutta kun tämä selittää sen aiheutuneen ritarin kuoleman johdosta tulee kuningas sääliä täyteen.

Ylös nousi kuningas Birger ja syliin siskonsa sai. "Kaikki se, mikä kuuluu mulle, Se riittänee sullekin kai." Vaan kilpeni kauas se loistaa.

Ratsastajajoukko, joka hurjaa vauhtia tuli ajaen kaupungista päin, keskeytti laulun ja kiinnitti kaikkien huomion puoleensa.

"Kenenkä miehiä olette?" kysyi Niilo, kun ne rekien ohi ajaissa vähän hiljensivät vauhtia.

"Herra Taavetti Pentinpojan!" vastasi etunenässä ratsastava.

"Onko hän sitten eronnut Katillo piispasta?"

"On. Piispa ratsasti aivan yksin Vadstenaan... Muut herrat lähtivät kukin taholleen. Taavetti herra suuntasi kulkunsa Norrköpingin kautta Södermanlantiin. Ja meidän on määrä tavata hänet Krokekin luostarissa."

"Hyvä!" lisäsi Niilo herra, "siellä toivon minäkin ennen pitkää olevani Taavetti herraa tervehtimässä."

Taavetti herran miehet ratsastivat matkaansa ja ritari kulki hänkin, vaikka hiljalleen, seurueineen eteenpäin. Hänen rintansa oli riemua täynnä. Ilma oli niin lauha. Pilvettömällä, talvisella taivaalla loisti kuu. Ja laulu kajahti laulun perään kohottaen sekin puolestaan iloista tunnelmaa. Mutta ennen kaikkia ilahutti häntä toivo saada taas pian nähdä Kaarlo kuningas omassa valtakunnassaan. -- Kaikki nämät yhdessä tekivät hänen mielensä tällä hetkellä niin autuaan onnelliseksi.

"Mitä pidätte jalon Arnfridin ja ihanan Benedit neidon laulusta?" kysyi hän kuninkaantyttäreltä.

"Se laulu on kyllä Magdaleena neidin mielen mukainen", huomautti Ingeborg äkisti, "siitä olen aivan varma."

"Hyvinpä osasikin mieheni sitten valita laulunsa niitten monien joukosta, joita hän osaa... Mutta jos oikein näen teistä, jalo neiti, niin erehtyi nuori heimolaiseni arvelussaan."

"Ei, sitä hän ei tehnyt", virkkoi kuninkaantytär, "minä ajattelin vain sitä totuutta, jonka tuo laulu sisältää..."

"Ja mikäpä sitten on se totuus?"

"Eikö teistäkin tunnu siltä, että jokainen nuori neitonen on ikäänkuin luostariin suljettuna, jonka muurit hänen sydämensä valitun täytyy hajoittaa, ennenkuin voi hänet omakseen saada... Usein on myös luostari ainoa turvapaikka, jossa hän, ihmisistä erotettuna, voi elää ja itkeä tuskaansa kaukana siitä maailmasta, joka on hänelle sydänsurun tuottanut."

"Rohkeasti puhutte ylhäinen neito", lausui siihen Niilo herra, "sillä kuninkaan ja kirkon rauhaa, sitä ei meidän pidä rikkoa..."

"Jumala paratkoon ... sellainen on nyt tapa, Niilo herra."

"Niinpä kyllä, sellainen on nyt tapa, Jumala paratkoon. Mutta kerran on vielä aika tuleva, kun kuningas istuu vankkana ja turvattuna valtaistuimellaan ja kun kirkon päämies lujassa liitossa hänen kanssaan turvaa rauhan ja levon Ruotsinmaalle!... Mutta miksi olet niin hiljainen tänä iltana, Erkki? Se ei ole sinun tapojesi mukaista...!"

Erkki ratsasti herraansa lähimpänä juuri etumaisen reen vieressä ja samalla puolella sitä kuin ritarikin.

"Minä laulan vain omaa lauluani tänä iltana", vastasi puhuteltu, "ja sen teen mieluummin hiljaa. Vasta kun olemme jättäneet Krokekin luostarin taaksemme, alkaa minunkin ääneni kajahdella."

Hän, tämä Erkki, oli ehkä enimmin kokenut Niilo Sturen miesten joukossa. Lapsuudesta oli hän jo ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen selkään. Ja melkein koko ikänsä oli hän palvellut Herman Bermania ensin Engelbrektin vapautussodan aikoina, sitten Eerikki Puken ja Niilo Steninpojan synnyttämissä meteleissä. Siksi olikin hänellä nykyisen herransa täysi luottamus. Ja sen oli hän täydelleen ansainnutkin palvelustensa kautta, joita oli ritarille tehnyt kotiseuduillaan Taalainmaassa.

Hänen synkkä vastauksensa nyt ritarin puheeseen sai tämänkin ajatukset kääntymään kokonaan toiselle suunnalle. Ne valoisat kuvat, jotka ritarin sielun olivat täyttäneet, katosivat yhtäkkiä ja vakavana lähestyi hän hiljaista aseenkantajaansa.

"Laula vain laulusi, Erkki", sanoi hän. "Mitä on sydämelläsi... Aavistatko jotain pahaa?"

"Tällä tiellä, jota nyt kuljemme, herra", vastasi aseenkantaja, "muistuttaa joka puu, joka kivi minulle muinaisaikoja. Ensi kerran ratsastin tästä Engelbrektin ja Herman Bermanin seurassa. Ja kun nyt ajattelen, miten petos kaatoi tuon rehellisen miehen, kaatoi hänen sitä vähimmin aavistaissa, niin tulevat vasten tahtoanikin synkät ajatukset mieleeni. Itse laulullakin, jonka Hollinger lauloi, tuntuu minusta olevan oma omituinen sisältönsä. Sillä Ruotsi, tämä isänmaani, oli myöskin vanki, joka huokasi ja valitti vankilassaan, niinkuin neitonen luostarissa, ja sitten lauletaan laulussa näin:

"Löi luostarmuurin rikki hän, tie kulki vankilaan ja rukoilevan neitosen toi urho seurassaan!"

Miehen sanat ja hänen tapansa tulkita laulu, jonka kuninkaantytär jo oli omalla tavallaan selittänyt, antoi Niilolle paljon ajattelemisen aihetta. Ja hänen sielunsa silmäin eteen sukelsi kuva toisensa perään toinen toistaan tutumpi ja rakkaampi. -- Hän näki rakkaitten vainajain, onnellinen rauhan ilme kasvoillaan, vaeltavan ohitsensa ja ne kertoivat hänelle elämäntarinansa osoittaen samalla maata, jonka hyväksi henkensä jaloimmat voimat olivat uhranneet. Se oli todellakin morsian, jonka kahleet vapauttaja keskellä rukousta kirvotti, tämä maa, Engelbrektin köyhä, vaan samalla kaunis, ihana syntymämaa! Mutta tämän valoisan, päiväpaisteisen taulun keskeltä sukelsi nyt esiin musta, verinen haamu -- petos, joka kaatoi sankarin hänen suurten töittensä keskelle. Ja Niilo kysyi mieheltään:

"Mikä antaa sinulle aihetta juuri nyt, kun muistelet tätä synnyinmaata, puhumaan petoksesta?"

"Koska petos ja vilppi eivät koskaan häviä maailmasta", lausui mies, "vaan väijyvät aina jokaisen kelpo miehen seljän takana."

"Kauppasaksa kummittelee vielä aivoissasi, Erkki!... Mutta katsahda ympärillesi ja sano sitten vasta, voiko yksi mies, olkoon sitten kuinka urhea tahansa, saada nämät reippaat mieheni pelkäämään!"

"Tepä sen sanotte, Niilo herra ... kauppasaksa se kummittelee aivoissani... Mutta mistä päätätte hänen tulevan yksinään? Jos hän kerran tulee, niin tuo hän kai myös muita mukanaan."

"Luulin toki jokaisen teistä ainakin yhden miehen pitelevän ja vähän enemmänkin... Kuitenkin pane mieleesi, Erkki, mitä tahansa tapahtuneekin ... älä jätä kuninkaantytärtä! Ja jos niin on, että otteluja matkalla syntyisi, on sinun yhä vain omain miestesi kanssa ajettava eteenpäin. Sillä molempia rekiä on ennen kaikkia suojeltava. Eikä sinun suinkaan pidä välittää minusta, vaikka ei vihollinen olisikaan niin ylivoimainen. Sillä itsekin kyllä ymmärrät, että jos petos kerran väijyy meitä, on se kuninkaantyttären tähden...! Olet kai nyt käsittänyt minut?"

"Aivan täydelleen, Niilo herra!"

"Kun pääsemme Krokekin luostariin, niin luulen silloin pahimman vaaran jo välttäneemme, sillä sinne jäämme yöksi ja päivällä eivät vilppi ja petos tavallisesti menesty."

"Oletteko sitten niin varma luostarin suhteen?" kysyi epäluuloinen aseenkantaja.

"Luostarinko suhteen?" mutisi Niilo ja lisäsi, "siihen nähden voimme luullakseni turvata itsemme, jos otamme sen kokonaan haltuumme!"

Ja niin ajoi hän taas reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja alkoi puhella hänen kanssaan. Mutta äskeinen hauska ja iloinen tunnelma oli poissa. Sillä myös kuninkaantytär istui nyt ajatuksiinsa vaipuneena. Aljettu keskustelu loppuikin sentähden heti alkuunsa ilman että kumpikaan oikein voi sanoa, miksi.

Mutta Hollinger viritti taas uuden laulun, laulun Alf Erlinginpojasta, joka yksinään laskeusi rosvolaivaltaan veneeseen ja sousi yhdeksää kalliilla tavaroilla lastattua kauppa-alusta vastaan, jotka kaikki sitten yhdessä miestensä kanssa ryöväsi. Reipas, hilpeä ääni ilmaisi, että se laulajalle oli erittäin rakas. Ja hän lauloikin sen sellaisella sydämellisellä riemulla ja ilolla, että kaikkien täytyi vasten tahtoaankin kuunnella sitä.

Niin seilaa hän aaltoja pitkin vain, Vapaakulkija olla hän tahtoo ain'. Siitä tunnette Alfin. Ensin rantahan ristin piirtää hän, Sitten laivahan hyppää hyllyvähän. Siitä tunnette Alfin.

Laulua kuunnellessa oli tultu paikalle, jossa metsä aukenee alas Bråvikiin päin. Täällä istui erään jättiläiskuusen suojassa vähän matkaa tieltä mies hevosensa seljässä niin hiljaa ja liikkumatonna, että tarvittiin todellakin Erkin terävä ja valpas silmä huomaamaan hänet. Erkki lähestyi herraansa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa viitaten samalla puuta kohti. Ja Niilo herrakin luuli erottavansa ratsumiehen haamun siellä puun alla. Mutta laulu ei lakannut. Se jatkui yhä kertoen, miten pieni Alf keskusteli miestensä kanssa, miten hän sitten hyökkäsi ja taisteli:

"Hei reippaasti eespäin joukkoni mun! Nuo köydet poikki ja taisteluhun! Saavat nähdä he Alfin!" Alf herra hän hurjilla iskuillaan Sai viistoista miestä tuonelaan Siitä tunnette Alfin. Ne yhdeksän laivaa hän sitten vei Ja vapaana seilaa hän Norjahan, hei! Nyt tunnette Alfin.

"Nuoli on jänteellä valmiina ... annanko hänelle muistomerkin, jota hän ei helposti unhota?" kysyi Erkki.

Mutta joko oli ratsastaja jo nähnyt, mitä tahtoikin, tai valoi kuu siellä puitten keskellä varjojaan niin todellisen näköisiksi -- ratsastaja oli vain hävinnyt. Erkki ponnisti kuullakseen edes hevosen kavioiden kopinasta, mihin suuntaan ratsumies oli kadonnut, ja kysyi sitten herraltaan, lähtisikö hän miestä takaa ajamaan, mutta sitä ei Niilo herra sallinut.

"Kuka hän sitten lieneekin, niin erota ei meidän sovi toisistamme", sanoi hän, "kuninkaantyttären tähden täytyy meidän niin kauan kuin mahdollista pysyä yhdessä."

Yksinäisen, liikkumattoman ratsumiehen näkö sai Niilo herran kuitenkin alakuloiseksi ja karkotti äskeiset iloiset kuvat hänen mielestään. Se oli ikäänkuin äänettömästi katoava ilmiö henkimaailmasta, jonka muisto yhä rasitti häntä. Eikä edes laulu ja sen loihtimat kuvat voineet saada hänen ajatuksiaan toisaalle kääntymään.

Hiljaisena ja itseensä sulkeutuneena ratsasti hän eteenpäin. Ja samaten kulki myös Erkki, tarkastellen joka puuta, kuunnellen jokaista ääntä, joka jollain tavoin herätti hänen epäluulojaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joka olisi antanut vahvistusta hänen aavistuksilleen. Kaikki meni vain tavallista menoansa ja ennen pitkää alkoi jo pimeydestä häämöittää esiin Krokekin luostari, jonka ikkunoista tulet heitä tervehtivät.

Niilo antoi rekien pysähtyä luostarin ulkopuolelle ja asetti ratsastajat piiriin niitten ympärille.

"Tahdon itse käydä ensin luostarissa", sanoi hän, "ole varoillasi, Erkki, äläkä unhota, mitä matkalla sanoin!"

Erkki lupasi kaikki ja Niilo meni luostariportille ja soitti.

Krokekin luostari oli fransiskaanien perustama ja vasta tähän aikaan aljetaan sitä ensi kerran mainita. Tällä munkkikunnalla ei yleensä ollut maaseuduilla luostareja, vaan se, niinkuin dominikaanitkin, pysyi pääasiallisesti kaupungeissa. Mutta joskus tavataan yksi ja toinen asutus maallakin. Ehkä olikin Krokek juuri sellainen fransiskaanein uudisasutus joko Tukholmasta tai Söderköpingistä päin. Koska se oli juuri Itägöötinmaalta pohjaan päin vievän tien vieressä keskellä suurta metsää, tapahtui usein, että matkustavat poikkesivat sinne lepäämään. Niin avattiin nytkin portti ilman pitempiä viivyttelyjä.

"Onko teillä vieraita, harmaaveli?" kysyi Niilo munkilta, joka avasi portin.

"Herra Taavetti Pentinpoika!" vastasi munkki.

"Niin viekää minut hänen luokseen... Mutta jos voitte sitä ennen saattaa talonteinin puheilleni, niin pyytäisin teiltä sitä."