Part 4

"No niin", jatkoi Niilo surumielinen hymy huulillaan, "tahdon johdattaa mieleenne jotain vielä kaukaisemmilta ajoilta... Oli kerran Ruotsissa jaarli, Birger nimeltään. Hän oli mahtava ja rikas. Kunnioitettuna ja arvossapidettynä kuin kuningas hallitsi hän Ruotsinmaata, vaikka kruunu ei kaunistanuttaan hänen päätään. Hänellä oli ihmeen ihana tytär, Richissa nimeltään. Ja nuori, urhokas ritari, herra Kaarlo Ulfinpoika, jaarlin heimolainen, lempi häntä. Mutta mahtava jaarli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän rakkaudestaan. Hänen tyttärestään piti tulla Norjan kuningatar. Ja ritari Kaarlo sai sen vaikean tehtävän osakseen -- hän sai saattaa hänet, nuoruutensa lemmityn, loistavan seurueen kanssa Norjaan. Hän teki sen. Hän näki hänet vihittävän. Hänestä tuli Norjan kuningatar, mutta ritari..."

"Mutta ritari...", toisti Iliana innolla, "mitä teki hän, herra Niilo?"

"Hän lahjoitti talonsa ja tavaransa pyhille laitoksille, enimmän osan kuitenkin Saksan ritarikunnalle. Sen jäseneksi hän myös itse rupesi ja taisteli sen sodissa pakanoita vastaan uskolla ja urhoollisuudella, kunnes viimein sortui taistelukentälle... Siinä on selitys kysymykseenne, jalo neiti. Sellainen on minunkin kohtaloni."

"Ehkä en käsitä oikein, mitä olette sanonut", virkkoi Iliana hetkisen vaiti oltuaan, "mutta niin paljon käsitin, että puhuitte kahdesta asiasta, ritarin rakkaudesta ja ritarin kuolemasta ja nyt haluan, että viivymme ainoastaan edellisessä."

"Samalla miehekkäällä mielellä kuin tuo vanha folkungaritari tahdon minäkin säilyttää kaipaukseni", virkkoi Niilo totisena, "samalla rohkeudella myös katsoa kuolemaa silmiin... Ei ei, neiti Iliana, älkää kysykökkään enempää, tiedän ja tunnen kaikki, mitä tarvitsen tietää ja tuntea ja mitä nyt olen sanonut, olen tehnyt vain osottaakseni, mitä minulla on edessä ja mihin suuntaan aion toimia..."

"Mutta Saksan ritarit eivät lähdekään enää sotaan pakanoita vastaan", huomautti Iliana, päästäkseen tärkeämpään asianhaaraan käsiksi. "Ritareilla on nykyään heidän ristinsä ainoastaan vertauskuvana, ristin sotureja eivät he enää ole..."

"En tahdokkaan heidän mantteliinsa pukeutua ja kuitenkin tahdon tulla ristiritariksi."

"Ja mitä pakanoita vastaan aiotte silloin taistella, jalo ritari?" kysyi Iliana, toivoen vieläkin, ritarin sinisilmien synkästä leimusta huolimatta, voivansa kääntää asian leikiksi.

Mutta hymy katosi hänen huuliltaan, muuttui helläksi ihailuksi kun kuuli ritarin jalot, ylevät sanat.

"Maani viholliset", vastasi Niilo, "ne ovat niitä pakanoita, joita vastaan taistellen tahdon uhrata henkeni ja vereni. Ei rakkaus, ei kuninkaan suosio saa minua siltä tieltä luopumaan. Se on minun ritarivalani, neiti Iliana!"

Niinkuin kaunis kirkkolaulu, niin kajahtelivat sanat tyyneessä ilmassa. Neidonkin mieleen vaikuttivat ne siihen määrin, että hänen ajatuksensa saivat kokonaan toisen suunnan kuin mikä niillä alussa oli ollut. Hän nousi ruohopenkiltään, johon keskustelun kuluessa oli istuutunut, ja sanattomina kulkivat he läpi lehdon puistotietä taloon.

Mutta hienona utuna levisi kesäöinen hämärä lehdon puitten keskelle, puro porisi äänekkäämmin kuin päivän herttaisina hetkinä, niinkuin olisi sillä ollut paljon, paljon kerrottavaa sille, joka vain sen kieltä ymmärsi. Luonto oli täynnä tyyntä, selittämätöntä rauhaa. Se oli sellainen hetki, jolloin keijut vihreällä niityllä alkavat kesäiset tanssinsa.

Mitään keijuja ei kuitenkaan tällä kertaa pilkistellyt puitten välistä. Paikalla vain, jonka ritari ja ylhäissukuinen neito juuri äsken olivat jättäneet, seisoi nyt pitkä, musta haamu. Vai oliko se harhanäkö vain, vienosti liikkuvien puitten lehtien kuvastelua, tai haamu kaukaisilta muinaisajoilta, henki, joka käsittäen ihmissydämen kärsimykset ja taistelut, tuli tuomaan apua ja lohdutusta?

Hurja Haukka hiipi piilostaan esiin, josta hiiskahtamatta oli surevaa ritaria katsellut, hänen puhettaan kumminkaan kuulematta, mutta pysähtyi äkisti korkeitten lehmusten viereen. Siellä seisoi vielä pitkä haamu liikkumatonna, synkkänä ja salaperäisenä. Äkisti hävisi se ja kun Haukka saapui varjoisaan lehtiholviin, ei siellä enää ollut mitään.

Toisessa mielentilassa olisi hän varmaankin ottanut ilmiöstä selvän. Mutta nyt valtasi hänen mielensä ainoastaan yksi kuva, yksi ajatus ja siksi kulki hän kuin unissaan.

Hän havahtui vasta kuullessaan lujain, miehekästen askelten lähenevän itseään. Hän hypähti sivulle, mutta pysähtyi samassa ja painoi liikutuksen valtaamana kädet rinnoilleen.

Hänen edessään seisoi Niilo Bonpoika.

Keskustelu Ilianan kanssa, heränneet muistot, tuskalliset ajatukset, huoneessa vallitseva helle kaikki ne yhdessä olivat pakottaneet hänet ulos ja huomaamatta suuntautuivat hänen askeleensa taas äskeiselle paikalle. Siellä kuuli hän korkeiden lehmusten luona yhtäkkiä nimeänsä mainittavan ja outo, tuntematon mies heittäytyi hänen jalkainsa juureen. Hän peräytyi askeleen eikä tiennyt, mitä ajatella. Sillä tuota nuutunutta, parrakasta miestä rääsyissään ei hän tuntenut ja muutenkin oli hän kaikista vähimmin tällaista kohtausta odottanut.

"Mies, kuka olet", sanoi hän, "ja mitä tahdot?"

Mutta vastaukseksi ei hän saanut muuta kuin nyyhkytystä.

"Rauhoitu mies", jatkoi Niilo, "ja kuule sanojani!... Jos apua etsit, niin kohtasit varmaan väärän henkilön!"

"Herra Niilo, herra Niilo", puhkesi polvistunut puhumaan, "ettekö tunne minua enää, muistatte kai ainakin vielä Silfverhättanin ja vanhan haukankesyttäjän tuvan Penningebyssä?"

"Brodde!" huudahti Niilo vetäen miehen esiin puitten varjosta ja tarkastellen hänen kasvojaan, "niin, niin ... sinähän se olet!"

Ja hän levitti kätensä ja sulki uskollisen asepalvelijan syliinsä.

"Niin tekee Jumala ihmeitänsä!" sanoi hän, "koska hän sallii kuolleittenkin nousta haudoistansa... Missä olet ollut, Brodde, kaiken tämän pitkän ajan? Olen pitänyt sinua kuolleena ja sinä elät! Mutta menkäämme sisälle! Siellä minun huoneessani voimme rauhassa jutella."

Brodde koetti kyllä estellä, mutta se ei auttanut. Hänen kurja asunsa, parhain syy hänen estelyynsä, se sai juuri Niilon pysymään vaatimuksessaan. Sillä olihan hänellä vielä takki hänelle ja sakset, joilla voisi leikata hiukset ja parran. Ja niin menivät he yhdessä Niilo Bonpojan huoneeseen.

Siellä kertoi Brodde sitten seikkailunsa sen illan jälkeen kun viimeksi erosivat haukankesyttäjän tuvassa toisistaan ja kun hän luuli eroa ikuiseksi.

"Syksyn ja talven kuluessa parannuin kuitenkin vähitellen asemiehen hoidossa, joka teidän pyynnöstänne ja marskin hyväntahtoisuudesta jäi jälelle. Kuitenkaan ei se olisi käynyt niin nopeasti ellei Briita neiti olisi..."

"Briita neiti?" keskeytti Niilo.

"Niin ... kertoi asemies, että ilman neiti Briitaa ei ritari, jolle annoitte sen toimeksi, olisi saanut marskin suostumusta. Mutta neiti pyysi niin kauniisti, ettei hän voinut kieltää... Ja senjälkeen kävi hän vielä monta kertaa luonani ja kertoi minulle teistä ja Turun matkasta... Ja kevään tullessa olin jo niin terve, että voin ajatella matkaa teidän luo. Ja yhdyin siis asemiehen seuraan, joka myös aikoi Viipuriin..."

"Niin, hän tuli", keskeytti Niilo, "ja häneltä sain tietää, että olit kadonnut, hänen tietämättä, mihin ja ketä epäillä sellaisesta konnantyöstä."

"Sellainen konna löytyi kumminkin... Hyvin kai arvaatte, kuka hän oli..."

"Tiedän yhden, joka kyllä olisi sellaiseen tekoon valmis, ja jos ei olisi sellainen, kuin on, olisi jo aikoja saanut sovittaa mustat konnantekonsa oikeuden ja totuuden kanssa... Mutta hän se ei voi olla, sillä mitäpä syytä hänellä olisi sinun henkeäsi vainota?"

"Hänen nimensä, sillä olen varma, että meillä siihen aikaan oli yhteinen vihollinen!"

"Jost von Bardenvleth...?"

"Hän se oli, Niilo herra, sama mies! Hän se on haudannut minut Nyköpingin linnan komeroon, jossa olisin saanut olla vaikka tuomiopäivään asti, ellei joku pyhimys olisi Jumalalta rukoillut armoa puolestani..."

"Mutta miten Jost sai sinut käsiinsä?"

"Se tapahtui saman päivän iltana, jona saavuimme Tukholmaan. Olin juuri menossa Själagårdkatua laivasillalle, kun luulin näkeväni tuon tuiman ritarin ja huomasin, että hänkin näki minut, mutta en pannut sitä silloin niin merkille, vaan menin matkaani ja toimitin asiani... Laivan piti lähteä illalla. Olin juuri puhelemassa asemiehen kanssa, joka oli minusta taas tehnyt miehen. Hänen näet piti myös samalla laivalla matkustaa Suomeen. Kaksi tuntia oli ainakin jo silloin kulunut siitä kun tulin laivaan... Puhelimme eräästä asiasta, jonka hänen ennen laivaan menoaan vielä piti toimittaa. Hänen oli vietävä laamannin käsky herra Ove Lauritsinpojalle, joka silloin oleskeli Tukholmassa, että saapuisi Penningebyhyn. Muistan kaiken vielä niin selvään, kun olisi se kaikki aivan äsken tapahtunut... Silloin tuli joku ja löi minua olalle ja kun käännyin, seisoi siinä edessäni Jösse Bonpoika, entinen päällikköni Kurjelta. Hän kysyi, minne matka ja miten olin sen onnettoman illan jälkeen voinut, kun häntä itseäkin Tord herra niin pahoin piteli Raision kirkossa."

"Se konna!" keskeytti Niilo. "Hän ei siis vielä ollut vanhaa ammattiansa unhottanut!"

"Ei, ei, te erehdytte, Niilo herra! Hän ei olisi voinut sillä tavoin minua kohtaan menetellä, ei, ei... Hän oli myöskin muuttanut mielensä, sanoi hän, ja oli nyt kuninkaan asemiehenä. Mutta siinä laivasillalla emme tietysti voineet puhella ja niin pyysi hän minua mukaansa erääseen olutpuotiin kaupungissa, jossa käski minut odottaa itseään, kunnes hän itse toimittaisi erään asian linnassa."

"Siinähän se nyt on, Brodde!" keskeytti Niilo ja nousi vihastuneena istuimeltaan.

"Ei, hän se ei ollut...! Te tulette sen pian itsekin huomaamaan... Menin, niinkuin hän pyysi, olutpuotiin, ja asemies meni herra Ovea tapaamaan, jonka jälkeen hänen myös oli määrä tulla kapakkaan. Menin siis oluttupaan, joku oli väkeä täynnä. Pian tuli joku luokseni ja kuiskasi korvaani: 'Jumalan ystävä!' -- 'Kaikkien vihamies!' -- kuiskasin vastaan. Hän kysyi sitten, olenko Hurja Haukka? -- ja kun nyökäytin siihen päätäni, viittasi hän salaa minulle seuraamaan itseänsä, jonka teinkin. Hän avasi erään oven ja me tulimme ahtaaseen käytävään, josta rappuset veivät kellariin. Siellä alhaalla istui useita asemiehiä pöydän ympärillä, jota tulisoihtu valaisi. Kaikkien heidän kasvojaan peitti naamari, niin etten voinut ketään heistä tuntea. Vitaliveljes, joka oli tuonut minut alas, sulki oven takanani ja samassa lausui eräs miehistä: Hurja Haukka, sinua syytetään kavalluksesta ... mitä on sinulla puolustukseksesi sanottavaa? En vastannut sanaakaan ja hän uudisti kysymyksensä."

Kertomus alkoi tulla mieltä kiinnittäväksi ja Niilo, joka tähän asti oli kädet ristissä rinnoilla kuunnellut, astui Brodden luo ja tarkasteli häntä syvin, tutkivin katsein, ikäänkuin olisi epäillyt kertomuksen totuutta.

"Ja mitä sinä siihen lopulta vastasit?" kysyi hän.

"Kuka olet sinä, joka kyselet, sanoin minä, ja te toiset, keitä olette te? Näyttäkää kasvonne minulle ja minäkin olen silloin tekevä teille selvää toimistani ja jos olen väärin tehnyt, riistäkää nuori elämäni. Mutta niin kauan kun en tiedä, keitä olette, tunnetteko edes minua tai ei, onko teillä oikeutta tutkia ja tuomita minua tällaisissa asioissa ... niin kauan en sano sanaakaan! Vielä kolmannen kerran tehtiin minulle sama kysymys, mutta minä pysyin vaiti. Silloin nousivat he istuimiltaan. Huomasin, että siinä oli tosi edessä ja päätin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Mutta he eivät liikahtaneetkaan paikaltaan. Heidän puhemiehensä sanoi vain: 'elinkautinen vankeus!' ja toiset toistivat nuot kauheat sanat. Kaikki tämä hervaisi minut siihen määrin, etten huomannutkaan, ennenkuin olin jo vankina. He panivat kapulan suuhuni, peittivät silmäni ja sitoivat lujasti käteni yhteen... Sitten jättivät he kellarin toinen toisensa jälkeen ja pian oli siellä hiljaista kuin haudassa. Toinnuin pian hämmästyksestäni ja koitin irroittaa siteitäni, mutta en onnistunut. Silloin panin viimeisen toivoni asemieheen..."

"Hän kävikin siellä, mutta hänelle vastattiin, ettei hänen kysymäänsä henkilöä ollut käynytkään siellä. Hän meni silloin toiseen lähellä olevaan olutpuotiin, mutta ei sielläkään ollut nähty hänen kuvailemaansa miestä."

"Siihen arveluun jäin minäkin lopulta, kun vankihuoneessa myöhemmin asiaa mietin..."

"Mutta Jösse Bonpoika?... Mitä olet hänestä arvellut?" kysyi Niilo. "Etkö huomaa, että hänellä myös on ollut osansa tässä konnanpelissä?"

"Ei, herra Niilo ... olen kyllä tullut sitäkin ajatelleeksi, mutta aina olen kohta sen mielestäni karkottanut. Sellaista konnantyötä ei hän olisi voinut minulle tehdä... Olenhan pelastanut hänen henkensä..."

"Mutta kaapannut hänen aluksensa", keskeytti Niilo, "ja Kurkea luullakseni piti hän suuremmassa arvossa, kuin omaa henkeänsä!"

"Kurki oli minun, Niilo herra ... jos ei niin olisi ollut, jos se olisi vain ollut minun huostaani uskottu, ette ikänä olisi sitä valloittanut, ainakaan niin kauan kun minussa olisi henki pysynyt... Suonette anteeksi, mutta niin se on asianlaita... Se oli minun ainoa isänperintöni ja täytettyäni kaksikymmentä vuotta, sain sen mummoltani, häneltä, jonka hengen te pelastitte..."

"Hm!" mutisi Niilo, Brodden tietämättä oliko se hänelle moitteeksi vai kiitokseksi.

"Ja siksi, herra Niilo", jatkoi hän, "siksi en voi uskoa, panempa siitä vaikka pääni pantiksi, ettei Jösse Bonpojalla ole osaa tässä konnantyössä!"

"Kaikki kuitenkin viittaa sinnepäin, Brodde", alkoi Niilo taas lempeämmällä äänellä, "mutta sinä puhuit Jost von Bardenvlethistä ... mistä sait tietää hänen olevan tässä mukana?"

"Aika kului ... olin siellä pimeässä jo maannut lähelle keskiyötä, kun ovi yhtäkkiä avattiin ja käskevä ääni komensi minut nousemaan ylös ja seuraamaan mukana. Eräs mies tarttui käsivarteeni ja niin menimme me rappusia ylös käytävän läpi ja tulimme ulos."

"Oliko ääni sama, joka salaisessa oikeudessa oli puhetta johtanut?"

"Ei ... ei se sama ollut... Hän, joka nyt komensi, oli ritari Jost. Olin tuntevinani hänet jo äänestä, mutta varmuuteen pääsin vasta Nyköpingissä."

Brodde alkoi kertoa tapahtumia pitkältä vankeusajaltaan. Ensiksi, kuinka heidän perille päästyä ritari oli nauttinut siitä näöstä, kun hänet seinään kiinnitettiin. Ja lopuksi, miten oli päässyt vankilastaan karkuun. Viimeksi kertoi hän huomionsa Hammarstadissa, Briita rouvan keskustelun asemiehen kanssa ja varjosta, jonka oli lehmusten alla nähnyt.

"Hyvä, hyvä", sanoi Niilo Brodden lopetettua, "mitä viimeksi ilmoitit, ansaitsee miettimistä, mutta nyt tarvitset sinä pitkän vaelluksesi jälkeen lepoa ja huomenna olet asemieheni, joka on tuonut tietoja minulle. Kaikissa tapauksissa täytyy minun huomenna matkustaa Arbogaan, Briita rouvakin sen jo tietää eikä se siis voi häntä ihmetyttää. Arbogassa kohtaa kuningas neuvoston ja siellä on hän vastaanottava Halmstadin kokouksesta palaavat herrat!"

Tätä sanoessaan otti Niilo satulalaukustaan takin ja mitä muuta Brodde tarvitsi, jotka tämä sitten nopeasti muutti rääsyjensä sijaan. Senjälkeen läksi Niilo lainaamaan saksia Trulin räätäliltä, joka juuri oli talossa valmistamassa vaatteita herra Erengislen asemiehille. Isä Trul, sikeästä unesta herätettynä, hypähti pelästyneenä ylös, luullen vitaliveljesten tulleen ja sytyttäneen koko Hammarstadin tuleen -- jonka kaiken ehkä vain vaikutti illalla nautittu väkevä olut. Mutta saatuaan silmänsä auki ja huomatessaan, kuka hänen edessään seisoi, ryntäsi hän suoraa päätä ikkunan vieressä olevan pöydän luo ja ojensi suuremmoisella liikkeellä vaaditut sakset Niilolle.

Niiden avulla siistittiin Brodde ennen pitkää, jonka toimitettua hän sitten läksi alas miestupaan saadakseen yösijan siellä.

Varhain seuraavana aamuna oli Niilo herra jo Briita rouvalle hyvästi jättelemässä ja vähän senjälkeen istui hän satulaan ja ratsasti pois Hammarstadista oman ja rouva Briitan asemiehen saattamana, joka viimeksimainittu seurasi palatakseen taas hevosten kanssa takaisin Söderteljestä, jossa herra Niilon omat hevoset odottivat.

IV.

Satavuotias piispa.

Arbogassa oli elämää. Kuningas oli siellä ja paljon ritareja ja herroja, jotka olivat tulleet joko hänen seurassaan tai myöhemmin yksitellen saapuivat lähempää ja kaukaa. Niilon ajaessa Brodden seuraamana kaupunkiin, saapui myös useita Neriken herroja, niiden joukossa hänen setänsä, vanha herra Pentti Steeninpoika. Hän eli nykyään hiljaisuudessa isäinkartanossaan Göksholmassa pitäen huolta ainoastaan siitä, mikä kuului hänen toimiinsa Neriken laamannina.

Hankittuaan asunnon jätti Niilo hevoset Brodden hoitoon ja läksi purppuraviittaan pukeutuneena kuningasta tapaamaan.

Sinä päivänä oli se kuitenkin jo liian myöhäistä ja tyhjin toimin täytyi Niilon palata takaisin. Seuraavana päivänä oli Halmstadista palaavain herrojen määrä tehdä kuninkaalle selvää kokouksen keskustelujen tuloksista ja silloin ei siis sopinut puheille pyrkiä. Mutta koska Niilo tuli kuninkaan omissa asioissa ja hänen mielestään olisi ollut rikos lykätä asian esittäminen yhä edemmäksi, päätti hän uudistaa käyntinsä. Vaikka läksikin liikkeelle aamulla varhain, ei hän kuitenkaan tullut kyllin aikaseen. Tänä päivänä näytti jokainen tahtovan nähdä ja puhutella kuningasta.

Väkeä oli ahdinkoon asti. Kadulla ja portin edustalla seisoi joukoittain kaupunkilaisia ja lähiseutujen rahvasta, kuninkaan huoneeseen johtavilla portailla hänen asemiehiään kiiltävissä varuksissa ja heidän seassaan vilisi vielä ritareja, neuvosherroja ja muita. Viipyi hetkinen, ennenkuin Niilon onnistui tunkeutua perimäiseen odotushuoneeseen. Sinne saavuttuaan huomasi hän heti, kuinka vähän toiveita hänellä oli päästä sinä päivänä kuninkaan puheille. Mutta hänellä oli nyt kyllä aikaa ja hän jäi siis odottamaan sitä hetkeä, kun ovet avautuisivat hänelle niinkuin muillekin meneville ja tuleville.

Hän astui vahtipäällikön luo ja esitti hänelle asiansa. Päällikkö oli tulokas. Niilo ei häntä tuntenut eikä hänkään Niiloa. Hän oli ylpeä, käskevännäköinen mies ja isällisin katsein tarkasteli hän tuota vaatimatonta ritaria hänen esittäessä pyyntöään. Samassa tuli herra Ove Lauritsinpoika, kylmänä ja jäykkänä, ja astui suoraan ovelle. Alentuvaisesti nyökäytti hän vahtipäällikölle päätään ja katosi huoneeseen. Viitsimättä edes vastata Niilolle kääntyi päällysmies erään toisen ritarin puoleen ja ilmoitti tälle, että hän piakkoin pääsisi puheille.

Omituinen hymy levisi Niilo Bonpojan jaloille kasvoille ja pöyhkeilevään päällysmieheen kääntyen lausui hän:

"Ennen oli kuitenkin tapana, että ruotsalainen herrasmies pääsi kuninkaansa puheille ilman että se riippui alhaisen päällysmiehen mielivallasta!"

Päällysmies vavahti, niinkuin olisi kirkas keihäänkärki yhtäkkiä välähtänyt hänen edessään, mutta sitten ojentautui hän koko pituuteensa ja tarttui hyvin mahtavan näköisenä kuninkaan huoneeseen johtavan oven lukkoon.

Onneksi ovi samassa avautui ja Tord Kaarlonpoika astui ulos. Hän ensin hämmästyi Niilon nähdessään, mutta sitten ojensi hän, sydämellinen ilonväre kauniissa, avonaisissa kasvoissaan, kätensä Niilolle tervehdykseen.

"Niilo, sinäkö täällä!" huudahti hän, "kuka olisi voinut aavistaa tätä kohtausta!"

Päällysmiehen naama ilmaisi hämmästystä. Mutta ei Niilo eikä Tord panneet siihen sen enempää huomiota, vaan menivät heti ihan kumartavan miehen nenän editse huoneeseen. Se oli etuhuone. Sillä hetkellä ei siellä sattunut olemaan muita kuin he, ystävykset kahden. Kuninkaan huoneesta, sisempää kuului vilkasta puhetta, mutta sitä eivät ystävykset häirinneet, sillä he puhelivat ihan hiljaa.

"Toimeni on onnistunut!" vastasi Niilo ystävänsä tutkisteluihin, "ja odotan nyt vain, mitä toimia kuningas Kaarlolla on minulle annettavana... Mutta vieraista kasvoista, puheista ja kasvojen ilmeistä päättäen ei täällä vieläkään mitään muutosta ole tapahtunut siitä, kun viimeisen kerran kävin kuninkaani ja herrani hovissa."

"Ei, Niilo ystäväni, kaikki täällä on samalla vanhalla kannalla", vastasi Tord hartioitaan kohottaen.

"Siis tulen nytkin, kuten tavallisesti aina, sopimattomaan aikaan kuninkaani luo!"

"Niin tulet, Niilo", vastasi Tord lämpimästi pudistaen ystävänsä kättä, "sopimattomaan aikaan tulet. En voi olla sitä sanomatta. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "olisi kuningas nyt enemmän uskotun ystävän tarpeessa, kuin koskaan ennen. Mutta kärsivällisyyttä, Niilo, se hetki luullakseni tulee hyvinkin pian, kun kuningas Kaarlo ottaa sinut toisin mielin vastaan."

Niilo hymyili puhumatta mitään ja Tord jatkoi:

"Kummia kuuluu Halmstadin kokouksesta. Jotain on ollut noilla jaloilla herroilla siellä tekeillä."

"Tietääkö kuningas mitään siitä?"

"Ei ... epävarmoja ne ovat minunkin tietoni, niin etten voi niistä hänelle mitään mainita, en tahdo itsekään oikein voida uskoa niitä."

"Kunpa ei kuningas Kaarlo liian myöhään heräisi uinailustaan... Arvelen, että hän kyllä täydellä todella saisi kallistaa korvansa vihreän ritarin varoituksille. Mutta eikö tuota ritaria vieläkään ole näkynyt kuninkaan hovissa?"

"Ei ... hän katosi niinkuin kaste samalla hetkellä, kun kruunu joutui heimolaiseni päähän. Kuitenkaan ei kuningas itse mitään sellaista pelkää, hän luottaa vain onneensa ja tosi onkin, että onni on häntä suosinut pikkuseikkoja myöten, niin ettei ole ollenkaan ihme, jos hän turvaakin yksin siihen yrityksissään eikä niin paljon neuvonantajiin. Itse luontokin näyttää hänelle olevan suosiollinen ja täyttää hänen pikkutoiveensakin. Muistat kai vielä sen sateen, joka pitkällisen kuivuuden jälkeen niin perinpohjin maan kasteli. Se sattui silloin, kun kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tänne Suomesta saavuimme. Kaikki on onnistunut niin Norjassa kun täälläkin. Etelää kohti siellä retkeillessämme kuulin rahvaan kertovan, että Kaarlon kuninkaaksi tultua oli saatu sellainen sato, ettei kahteenkymmeneen vuoteen moista. Se myös ihmetytti heitä kovasti, että me kuljimme Dovren yli pohjoistuntureille ... se oli Martinpäivän aikoihin viime vuonna ... ja että voimme kulkea tietä, jota lumen vuoksi tavallisesti hevosellakin oli mahdoton päästä eteenpäin."

Niilo ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä kertomukselle, vaikka itsekseen ajattelikin, kuinka helposti tällainen sokea onneenluottamus voi kelvollisimmankin miehen tuhoon saattaa, samoin kuin se voi saattaa hänet välinpitämättömäksi paraimpainkin ystäviensä suhteen, jotka pitivät ainoastaan hänen todellista hyväänsä silmällä eivätkä alentuneet joukon mukana häntä imartelemaan. Jotain sellaista ilmeni hänen hymyilyssään ja tutkistellen katseli Tord häntä, ilman että kuitenkaan keskeytti puhettaan:

"Vielä merkillisempi oli tapaus, joka sattui, kun kruunauksen jälkeen jätimme Trondhjemin. Kuningas halusi kotiin Ruotsiin ja päätti ratsastaa pitkin Tyra-jokea Ruotsin rajalle. Kaikki pyysivät häntä siitä luopumaan. Talonpojat vakuuttivat sen tien olevan mahdottoman kulkea. 'Ei ole sellaista', sanoivat he, 'joka ainakaan muistaisi sen siihen vuoden aikaan kannattaneen. Vasta paaston aikana, kun lumi sen täyttää, voi siihenkin jää kiintyä, mutta sen vesi paljastaan, se ei jäädy koskaan!' Mutta kuningas vastasi vain, että Jumala ja Pyhä Olavi ne kyllä hänet taas Ruotsiin saattaisivat ja niin läksimme me ratsastamaan. Kun saavuimme sitten joelle, leveni edessämme jääpeite kirkkaana kristallina. Ja viidessä tunnissa, sen saat uskoa tai olla uskomatta, suoritimme me matkan, joka tavallisesti kestää kolme päivää. Päivää jälkeen kuohui joki jo taas vapaana ja niille norjalaisille, jotka olivat meitä rajalle saattamaan, tuli perin kurja paluumatka... Kuka muu on sellainen onnen suosikki, Niilo, kuin hän! Ja jos se viekin lopulta heimolaiseni turmioon, niin voimme ainakin sanoa, että onni on tehnyt sen tavalla, jota ei voinut odottaa... Olisi se kuitenkin hyvä, jos joku voisi hänen silmänsä avata ... minä sitä en voi!"

"Kaarina kuningatar!" kuiskasi Niilo.