Part 39

Oikeudenkäynti arkkipiispaa vastaan ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia. Oli aivan luonnollista, että hänen ystävänsä neuvostossa astuivat puolustamaan häntä. Eikä kuninkaan voitto talonpojista yhtä vähän kuin hänen ilmeiset ahkeroimisensakaan rauhoittaa ja voittaa kiihottuneita mieliä puolelleen voineet tehdä näihin mitään vaikutusta. Lämpimimmin puhui Katillo piispa lankonsa puolesta sekä yleisesti että yksityisesti.

Piispa oli kookas, lihavanläntä mies. Luonteeltaan oli hän avomielinen ja rehellinen, mutta samalla erittäin kiivas. Hän oli ollut kuninkaan mukana tämän Suomen retkellä ja sieltä palatessa, kun kuninkaan viha oli kuumimmillaan arkkipiispaa kohtaan, saanut käskyn vetäytyä takaisin hiippakuntaansa. Nyt taas, kun kuningas oli voittanut ja hänellä oli valta käsissään, antoi hän tuon kiivasluontoisen piispan olla omaan tapaansa. Kun aika kuitenkin yhä kului, eikä tuomiota langetettukaan, alkoi kuningas tulla levottomaksi ja hänen levottomuutensa kasvoi, kun sai kuulla, että arkkipiispan ystävät puuhasivat hänen vapauttamistaan. Se oli Ruotsin kunnia, joka kärsi, pyhän kirkon oikeus, jota loukattiin -- lausui Katillo piispa neuvostossa -- ja se olisi ikuiseksi häpeäksi heille, jos sillä tavoin antaisivat Ruotsin arkkipiispaa nöyryyttää ja kohdella. Piispa puolusti asiaansa jalolla lämmöllä ja kun neuvosherrat sinä päivänä erosivat toisistaan, ei heissä enää ollut monta, joka ei seuraavana päivänä, kun tuomio kuninkaan tahdon mukaan oli langetettava, olisi aikonut puolustaa arkkipiispan vapauttamista.

Varhain aamulla Pyhän Ristin-aattona (13 päivänä syyskuuta), jona päivänä tuomarein oli määrä viimeisen kerran kokoontua kello kymmenen ajoissa, istui Katillo piispa huoneessaan harmaaveljesten luostarissa ja luki kirjettä, joka edellisenä iltana oli tullut hänelle Söderköpingistä. Silloin keskeytti hänet lukemisessaan palvelija. Tämä ilmoitti, että kaniikki Helmich halusi puhutella häntä.

Piispa pani kirjeen pois kädestään ja nousi vastaanottamaan kaniikkia, jota hän näytti levottomuudella odottaneen.

"Kautta Jumalan viattoman piinan ja kuoleman!" huudahti hän ja kiiruhti sisääntulleen luokse. "Te olette asettanut minun kärsivällisyyteni kovalle koetukselle... Mitä tietoja te tuotte."

"Omituisilta ja melkein käsittämättömiltä tuntuvat minusta arvoisan isän sanat", virkkoi kaniikki, jonka kalpeat kasvot olivat suorana vastakohtana piispan punottavalle muodolle. "Minä olen täyttänyt teidän tahtonne ja uskoin yhtä varmasti kuin tekin, Katillo piispa, että tuo iloinen sanoma olisi herättävä jalossa herrassani riemua, mutta..."

"Mutta, ilmoittakaa ... mitä sanoi hän sitten, mitä tahtoo hän, että me tekisimme?"

"Tervehtikää lankoani, sanoi hän, ja ilmoittakaa hänelle samalla, että hän antaa asian mennä menoansa ja kuninkaan saada tahtonsa täytäntöön!"

Piispa seisoi hämmästyksestä sanatonna.

"Minä en kuitenkaan antanut asian vielä siihen jäädä", jatkoi kaniikki, "sillä myös minä luulin, että olin ymmärtänyt väärin hänen tarkoituksensa. Siksi muistutin minä hänelle keskustelua, joka meillä oli samana aamuna, kun kuningas lähti Suomeen. Onko siis teillä todella aikomus, sanoin minä, uhrata henkenne aivan turhaan... Lujalle olette te jännittänyt jousen ja korkealle tähdännyt nuolenne, onko siis teidän tarkoituksenne nyt antaa nuolelle väärä suunta, niin ettei se satukaan maaliinsa? Tämän sanoin minä hänelle ja hän vastasi, hetkisen eteensä katseltuaan..."

"Mitä hän vastasi ... pian, kaniikki Helmich, sanokaa heti, mitä hän vastasi?"

"Koskaan ei ole nuolta paremmin tähdätty, koskaan ei se myöskään ole paremmin sattunut maaliinsa!"

"Oi, minua mies raukkaa!" huudahti piispa ja löi kätensä yhteen, "pelkään, että lankoni on saanut vankeudessa vikaa järkeensä."

"Hän pyysi minun vielä sanomaan teille", jatkoi kaniikki, "että vasta sitten, kun kuningas on vienyt hänet vankina pois valtakunnasta, sillä se tulisi tapahtumaan, sanoi hän, vasta sitten olisi aika tullut, jolloin teidän on ryhdyttävä panemaan toimeen, mitä sydämenne vaatii teiltä!"

Sinä päivänä ei Katillo piispa ollut kaltaisensa neuvostossa. Hän oli hajamielinen ja nyreän näköinen ja kun hänen ääntänsä vaadittiin, vastasi hän aivan niinkuin kuningas tahtoi. Yleinen hämmästys syntyi, mutta samalla tavalla tekivät muutkin. Kuningas ensin siitä ällistyi, mutta pian poisti mielihyvä muut ajatukset hänen mielestään. Niin oli hän nyt siis saanut aivan täydellisen voiton. Neuvosto tuomitsi kuitenkin arkkipiispan vain vankeuteen.

Sillä välin kasvoi levottomuus Tukholmassa arveluttavassa määrässä, jonka tähden kuningas päätti viedä vaarallisen vankinsa pois valtakunnasta, ja hän esitti tämän tuumansa neuvostolle. Tämä myöntyi Katillo piispan vaikutuksesta kuninkaan pyyntöön. Kuningas saisi viedä arkkipiispan, mihin itse tahtoi. Ja niin jättivät herrat Tukholman palaten kukin kotiinsa.

* * * * *

Eräänä iltana marraskuussa oli suuri joukko kansaa kokoutunut linnan ympärille ja myöskin Norrmalmin ja Käpplingeholman rannat olivat väkeä täynnä. Useitten katseet olivat suunnattuina virralle, jossa kuninkaan laivat seisoivat ankkuroituina, toinen toisensa vieressä. Mutta eniten tähystelivät kuitenkin uteliaat ihmiset linnan viereiselle laivasillalle, jossa kuninkaan asepalvelijat seisoivat valmiina lähtöön ja ritareja juoksi edestakaisin.

Linnanlaiturin vieressä oli suuri vene valmiiksi laitettuna ja soutajat istuivat odottaen airot käsissään.

Äkisti syntyi suuri liike kuninkaan asepalvelijain joukossa.

Kalpeakasvoinen, kuihtunut mies kulki kumarassa rantaa kohti ja moni luuli kuulevansa, miten kahleet kalisivat hänen käsissään ja jaloissaan.

Hän vietiin odottavaan veneeseen, joka heti laski ulos rannasta ja lähti kulkemaan lähinnä olevaa kuninkaanlaivaa kohti.

Vähän senjälkeen nähtiin kookkaan kuninkaan menevän samaa tientä miestensä keskitse ja astuvan toiseen veneeseen, joka souti samaan laivaan.

Ankkurit vedettiin ylös, purjeet nostettiin ja myötätuulessa kiiti Kristian kuninkaan laivasto pois Tukholman satamasta.

KOLMAS OSA.

Katillo Kaarlonpoika Vaasa.

I.

Kohtaus Linköpingin tuomiokirkossa.

Eräänä päivänä tammikuussa vuonna 1464 ratsasti joukko ratsumiehiä pitkin Linköpingiin menevää tietä. Oli ihana talvinen päivä enemmän viileä, kuin kylmä, joten ratsastaminenkaan ei voinut tuntua vastenmieliseltä. Siitä huolimatta näytti kuitenkin joukon etunenässä ratsastava ritari hyvin levottomalta. Tuon tuostakin sai uljas juoksija tuntea hänen kannustensa iskut kyljissään, varsinkin jos sattui jotain esteitä tiellä. Oli varhainen aamuhetki ja harmaa puolihämärä täytti vielä ilman. Tähdet kimaltelivat taivaalla. Mutta siellä ja täällä torneista kohoava savu ilmoitti, että ihmiset olivat jo ylösnousemassa.

Vihdoin alkoi kaukaa häämöttää kaupunki ja sen keskeltä kokosi korkea tuomiokirkon torni ilmaan.

"Totta tosiaan, kunpa olisimmekin jo Kolmårdenilla...! Mutta tuoltahan näkyy Linköpingin tuomiokirkko!" lausui ritari lähimmälle miehelleen.

"Jos tällaista vauhtia menemme", vastasi tämä, "niin olemme siellä jo ennen iltaa."

"Mutta meidän pitäisikin jo sitä ennen jättää se taaksemme, Erkki!" virkkoi ritari iskien samassa kannuksensa hevosen kylkiin ja kiitäen Linköpingiä kohti.

Heidän lähestyessään kaupunkia alkoivat kirkkojen kellot soida. Ritari pysäytti hevosensa.

"Luulen, että tulemme liian myöhään, Niilo herra!" sanoi Erkki ja lähestyi ritaria.

"Kautta Jumalan kuoleman, mitä tarkoitat?"

"Saattepa nähdä, että siinä on perää, mitä Vadstenassa eilen illalla kuulin. Paksu Katillo piispa on todella aikeissa tarttua miekkaan. Siksi luulenkin, että kaikista viisainta olisi nyt sivuuttaa Linköpinki... Siten ehdimme Taalainmaahankin vain pikemmin..."

"Voit kyllä olla oikeassa", vastasi ritari, "mutta niin ollen tahdon ainakin ensin puhua muutaman sanan Katillo piispan kanssa... Hän on kunnian mies, rehellinen ja nuhteeton eikä häntä kiinnitä muu kuin sukulaisuus noihin kavaltajiin, jotka karkottivat Kaarlo kuninkaan valtakunnasta."

Nämät sanat sanottuaan kannusti ritari hevostaan ja ratsasti kaupunkiin miestensä seuraamana.

Kadut olivat kansaa täynnä. Siellä täällä tuli vastaan asepalvelijajoukkoja nopein, kiirehtivin askelin.

Epäilemättä riensivät ne asuntoihinsa noustakseen satulaan ja kokoontuakseen herrainsa ympärille. Tätä luuloa varmistivat vielä ne kaksisataa ratsumiestä, jotka jo täysissä varuksissa istuivat hevostensa seljässä piispantalon edustalla. Mutta muu kansa, porvarit vaimoineen ja kaupunkiin kokoontunut rahvas, virtasi tuomiokirkkoon.

Tämä ihana temppeli, jota oli aljettu rakentaa jo vuonna 1138, ei vielä tähän aikaan ollut lähimaillekaan valmis. Vuosisadan alussa (1416) oli ukonnuoli iskenyt sen kattoon polttaen sen melkein kokonaan poroksi. Tosin heti oli aljettu korjata sen tekemiä tuhoja, mutta ajan levottomuus ja puuttuvat varat viivyttivät valmistumista. Suurempi syy oli ehkä kuitenkin puuttuva into ja harrastus silloisissa piispoissa samalla kuin uusi tulipalo vuonna 1422 tuhosi paljon mitä jo oli valmiiksi saatu. -- Kaikki nämät vaikuttivat, että työ edistyi hitaasti. Siinä kunnossa oli kirkko kuitenkin jo, että siellä jumalanpalvelusta voitiin pitää.

Kirkon lähellä oli tungos suurin. Juuri kun ritari seurueineen saapui sen viereen kulki joukko pappeja ja laulavia kuoripoikia hiljaista tahtia eteenpäin kantaen suitsutusastioita ja lippuja mukanaan. Piispa oli siis itsekin jo tuomiokapitulinsa kanssa tulossa. Ja kauan ei viipynytkään ennenkuin hän tuli näkyviin.

Täydessä piispanpuvussa hiippa päässä ja sauva kädessä asteli hän eteenpäin. Salamoivat silmät ja hehkuvat posket ilmaisivat mielenliikutusta ja levottomuutta. Milloin tähystelivät hänen silmänsä taivasta, ikäänkuin kellojen kaikua kuunnellen, milloin taas asemiesparvia ja kansanjoukkoa. Saapuessaan tuon yksinäisen ritarin ääreen, jonka kilpeen Yö- ja Päiväsuvun vaakuna oli maalattuna, pysähtyi hän. Ja siinä loi hän ritariin katseen, jossa ilmeni osaksi hämmästystä, osaksi närkästystä ilman että kuitenkaan voitiin sanoa, kumpaako siinä oli enemmän.

Tuskin sitä piispan pysähdystä kuitenkaan muut huomasivat kuin ritari itse ja jotkut lähinnä kulkevista kaniikeista. Mutta kuoripojat ne lauloivat yhä, kellot soivat ja hiljaa toinen toisensa perään katosivat ensin piispa ja tuomioherrat sitten lopulta koko tuo juhlallinen kulkue kirkkoon.

Viimeisenä kulki joukko ritareja. Niiden keskellä näkyi Vaasain vaakuna, jota kantoi piispan setä, Niilo Kristerinpoika. Vielä kulki siinä arkkipiispan veljet, Taavetti ja Krister Pentinpojat, sekä herra Iivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan, leppymättömän vastustajan, Maunu herran, poika. Heti näiden jälessä tunki kansa kirkkoon, niin että se ennen pitkää oli ahdinkoon asti täynnä.

Siioin kumartui asepalvelija, joka oli varottanut kaupunkiin ratsastamasta, Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantavan ritarin puoleen ja kuiskasi:

"Emmekö ratsasta pois täältä, Niilo ritari?... Täällä ei näytä meillä olevan mitään hyvää odotettavana!"

Ritari näytti sitä itsekin miettivän.

"Katillo piispa on nähnyt teidät!" lisäsi mies, "ja jos ymmärsin hänen katseensa oikein, olisi parempi puhutella häntä Taalain miesten kuin pienen asepalvelijajoukon etunenässä. Taalalaiset takananne ymmärtäisi hän teitä paljon paremmin. Nyt on vaara lähellä, että hän ei katso sitä itselleen ollenkaan tarpeelliseksi."

"Hän on nähnyt minut!" keskeytti ritari vilkkaasti, "en voi siis täältä pakolaisen tavoin lähteä... Siksi toiseksi on se välttämätöntä, että saan puhella nyt hänen kanssaan, ennenkuin hän panee tuumansa toimeen."

Nämät sanat sanottuaan hyppäsi ritari maahan hevosensa seljästä, heitti ohjakset aseenkantajalleen ja tunki väkijoukon läpitse kirkkoon. Kansa väistyi kunnioittavasti kookkaan ritarin tieltä. Ja vielä sisällä kirkossakin koitti se auttaa, mikäli mahdollista, ritaria eteenpäin. Kauas ei hän kuitenkaan siltä päässyt. Mutta erään pilarin vieressä oli rappu ja siihen nousi hän seisomaan. Siitä voikin helposti nähdä yli kirkon aina kuoriin asti, jossa kaniikit seisoivat ja kuoripojat heiluttelivat suitsutusastioitaan.

Aivan alttarin edessä seisoi kookas piispa upea piispanpuku yllään. Ja alttarilla palavain, monien vahakynttiläin valo muodosteli tuhansia sateenkaaren värejä kallisarvoisen hiipan loistavissa jalokivissä. Kun laulu oli lakannut ja hiljaisuus taas vallitsi kirkossa, nousi piispa puhumaan ja hänen mahtava äänensä vieri holvista holviin, niin että kaukaisimmatkin voivat kuulla hänen sanansa. Räikein värein kuvasi hän hätää, joka rahvasta, ritaristoa ja kirkkoa kuluneina vuosina oli rasittanut. Hän kertoi miten Tanskan kuningas oli riistänyt maalta ei ainoastaan sen laillisia veroja, vaan myöskin suuret määrät rahaa ja joukon kalleuksia, joita oli säilytetty luostareissa ja jätetty sinne kuolleitten sielumessuja varten. Mutta ei nämätkään vielä riittäneet, sillä nyt oli taas määrätty maksettavaksi vero kahta vertaa rasittavampi kuin mikään edellisistä. Lopuksi kuvaili hän häväistystä, joka valtakuntaa oli kohdannut, kun sen arkkipiispa, Jöns Pentinpoika, oli vankina viety Tanskaan.

Sitten lausui hän lyöden kädellään rintoihinsa:

"Kaikella tavoin olen koittanut taivuttaa Kristian kuningasta lähettämään arkkipiispamme takaisin kotimaahan, mutta siinä suhteessa ovat puuhani olleet turhat. Ja kuitenkaan ei olisi kuningas Kristian koskaan saanut Ruotsin kruunua haltuunsa ilman arkkipiispan myötävaikutusta. Siitä on tämä saanut vain vankeuden ja häväistyksen palkakseen. Siksi vannonkin nyt tässä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, etten ennen hiippaani ja piispanpukuani ylleni pane, kuin tämä häväistys on tullut kostetuksi. Sen eteen tahdon uhrata henkeni ja vereni, kaikkeni mitä minulla on. Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas auttakoot meitä kaikkia, että kunniamme ja maamme hyvinvointi voitaisiin palauttaa jälleen!"

Nämät sanat sanottuaan otti hän hiipan päästään ja jätti sen ynnä sauvan vieressä seisovalle kaniikille. Kaksi muuta kaniikkia riisui piispankaapun hänen yltään. Sitten astui pari ritaria esiin ja kiinnittivät haarniskan hänen ympärilleen, miekan hänen vyötäisilleen ja asettivat kypärin hänen päähänsä.

Rautaan puettu piispa veti nyt miekan tupesta, kääntyi alttaria kohti, lankesi polvilleen ja rukoili samalla kuin suuteli miekan kahvaa. Kun hän taas kääntyi yleisöön päin, oli hän kovasti liikutettu, käveli ympäri ja otti kaniikkejansa kädestä kiinni. Kyyneleet silmissä puhui hän sitten taas hädästä, joka pakotti hänet, kirkonmiehen, miekkaan tarttumaan.

"Koska köyhät huokaavat ja vaivaiset rasitetut ovat, tahdon minä auttaa heitä, sanoo Herra!"

Nämät sanat Taavetin psalttarista toisti hän, kääntyi sitten menemään ja astui ritarien luo.

"Ratsaille, jalot herrat ja uljaat ritarit!" lausui hän. "Sidottuani nyt miekan kupeelleni tahdon myöskin, että Kristian kuningas saa sen tietää. Ja jos elää hetkenkin saan, niin varmaan on se tieto kulkeva kautta Ruotsinmaan!"

Reippain askelin astui hän sitten ritarien seuraamana alas kuorista ja kulki läpi kirkon ihmisjoukon väistyessä kunnioittavasti sivuun ja antaessa tilaa hänelle.

Pylvään vieressä seisoi vielä Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantava ritari. Kun hän nyt näki piispan lähestyvän, astui hän alas ja meni häntä vastaan. Tämä pysähtyi ja katseli tutkivin silmin ritaria.

"Ihmeelliseltä tuntuu minusta tavata teidät täällä, Niilo ritari!" sanoi hän. "Ja jos on totta, mitä teistä olen kuullut, on teidän nyt heti tässä minulle vastattava, tapaammeko toisemme ystävinä vai vihollisina."

"Suvainnette kai kuitenkin ensin sanoa, mitä tässä tapauksessa tarkoitatte ystävällä ja vihollisella, Katillo piispa?" vastasi ritari, tyynesti kestäen piispan leimuavan silmäyksen.

"Olettehan ajellut Taalainmaassa, Niilo ritari, aina siitä alkain kun viimeksi erosimme toisistamme Tukholmassa, Jumala paratkoon, häpeällisimmän teon jälkeen, mitä silmäni koskaan ovat olleet näkemässä... Niin, olettehan ajellut siellä ja koonnut miehiä yhteen! Mikä on tarkoituksenne sillä, ritari?"

Kiinnittämättä huomiota piispan kiivaaseen ja liian käskevään pahetapaan, josta kunniastaan arka ritari jo olisi loukkaantunut, vastasi Niilo herra:

"Huomaan nyt, että teille on puhuttu samaa minusta, kuin minulle teistä... Mutta olen tuntenut teidät samaten kun veljenne Eerikinkin jo niiltä ajoilta asti, kun vanha herra Krister Niilonpoika, isänisänne, vielä eli, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen... Ja siitä ajasta asti olen aina nähnyt ja kuullut teidän toimivan ja puhuvan, niinkuin kelpo ja kunnon miehen tulee. Sentähden olenkin nyt ratsastanut luoksenne vetoomaan teidän ritarilliseen mieleenne."

Ritarin sanat näyttivät tekevän hyvän vaikutuksen piispaan. Hyväntahtoisuus, joka yhdessä kiivauden kanssa oli hänen luonteensa päätunnusmerkkejä, pilkisteli heti syvältä silmistä esiin, samalla kun täyteläiset huulet värisivät sanojen painosta, joita ei kuitenkaan kukaan kuullut.

"Totta on, mitä teille on sanottu, Katillo piispa", jatkoi ritari ylevällä lämmöllä. "Olen ratsastellut Taalainmaassa ja siellä on nyt joka jousi jännitettynä, joka miekka teroitettuna. Ei muuta kuin sana vain ja kymmenen tuhatta talonpoikaa marssii Brunbäck-virran ylitse... Totta on myöskin, mitä minulle on sanottu teistä. Myös te olette lähettänyt arpakapulan kulkemaan yli maan ja aiotte kootun sotajoukon etunenässä rynnätä esiin..."

"Hyvä, hyvä, ritari, mutta mitä tällä tarkoitatte?" lausui piispa kiirehtien. "Tiedättehän aivan hyvin, että meillä täytyy olla toistemme aikeet selvillä. Siksi kysyn nyt teiltä vielä kerran, olemmeko ystäviä vai vihollisia?"

"Ja jos olisimme toistemme vihollisia?"

"Silloin, Niilo ritari ... silloin täytyy teidän jättää miekkanne minulle ja antautua vangikseni!"

"Ja silloin olisi teillä kaksi vihollista yhden asemesta. Ja sen saatte uskoa ... taalalaiseni ovat reipasta, vaarallista väkeä! Niin kauas en kuitenkaan usko asian menevän!... Meillä on tosin eri päämäärä, mutta minusta tuntuu kun soveltuisivat ne sittenkin yhteen. Siten välttäisimme me keskinäistä kinaa ja pelastaisimme isänmaamme sisällisen sodan jaloista, jonka turmiolliset seuraukset meille olisivat arvaamattomat. Te tartutte miekkaan arkkipiispan asian vuoksi... Tehkää se! En tahdo estää teitä niissä puuhissa, kunhan vain rauha ja lepo taas palaavat valtakuntaan. Minä taas, Katillo piispa, lähden taistelemaan Ruotsin ja Kaarlo kuninkaan asian puolesta. On näet aika jo, että tehdyt vääryydet korjataan."

"Kaarlo kuninkaan puolesta!" toisti hitaasti piispa, mutta ritari keskeytti heti hänet.

"Niin piispa!" huudahti hän käsi koholla ja silmät säihkyen jalosta innostuksesta. "Me kaksi, me voimme ajaa sen asian perille. Minkälaiset ovat jo olot ja minkälaisiksi vielä tulevatkaan, jos tämä muukalainen kuningas saa tahtonsa täytäntöön! Ennen pitkää sortuu maan itsenäisyys ja varallisuus ankarain kiskomisien ja raskaitten verojen alle. Ruotsista tulee Tanskan vasallivaltio ja me ja meidän jälkeläisemme saamme täällä orjina ikämme kitua. Rehellisenä Ruotsin miehenä haluatte te kai sitä yhtä vähän kuin minäkin... Siksi olisi nyt, Katillo piispa, ehdotukseni teille se, että me ojentaisimme toisillemme kätemme lujaan liittoon. Mitä tahansa tapahtuneekin, niin ennen kaikkia isänmaa. Lujana, koskemattomana täytyy Ruotsin säilyä tuleville polville, ennen sitä ei miekka saa vaipua meidän turtuneista käsistämme."

"Hyvin ymmärrän puheenne," sanoi piispa vilkkaasti ja tarttui hänelle ojennettuun käteen kiinni, "ja Jumala tuomitkoon tekoni viimeisellä hetkellä, jos joskus ryhdyn sellaiseen, joka tuottaa turmiota isänmaalleni... Siksi onkin paikallaan, että taistelemme nyt yhdessä yhteistä vihollista vastaan ja kun maa on vapaa ja arkkipiispa palannut, voimme katsoa, onko mahdollisuutta saada Kaarlo kuningas takaisin valtakuntaansa palautetuksi."

Lupaus itsestään ei ollut suuriarvoinen, niin rehellinen kuin tarkoitus mahtoikin olla. Sillä epäilemättä oli arkkipiispan palaus Kaarlo kuninkaan asialle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Mutta toiselta puolen oli siitä asialle voittoakin. Maa välttyi vaurioista, joita sisällinen sota olisi saattanut tuottaa, ja piispa ei nyt ollut myöskään esteenä ritarin puuhille saada kuningas takaisin valtakuntaansa palautetuksi. Eikä ollut mahdotonta sekään, että olosuhteiden vaihtuessa piispasta vielä tulisi kuninkaan puoluelainenkin. Olihan sitäpaitsi vankeus myös voinut muuttaa arkkipiispan mielen niin, että hänkin nyt, kun vapauttamisensa olisi yhdistetty yhteen Kaarlo kuninkaan palauttamisen kanssa, unhottaisi entiset vihat. Ja niin voisi onni taas hymyillä Ruotsille, sen voima ja valta kasvaa mahtavain ojentaissa kätensä sovintoon toisilleen.

Tämä tulevaisuuden kuva sai tulen ritarin silmissä välähtämään ja ihana innostuksen hohde levisi hänen vakaville kasvoilleen.

"Sydämellinen kiitos sanoistanne, Katillo piispa!" lausui hän. "jumala ja pyhä Eerikki kuningas meitä nyt vain suojelkoon ja auttakoon sillä tiellä, jota lähdemme kulkemaan."

"Amen" lisäsi piispa.

He astuivat sitten kirkon ovelle, jossa piispa vielä pysähtyi ja puheli hetkisen aikaa ritarin kanssa, selittäen hänelle lyhyesti aikomuksensa ja tuumansa. Välttämätöntä oli kuitenkin, että yhteinen suunnitelma tehtiin ja sitä tarkoitusta varten määräsi piispa yhtymäpaikaksi Ringstaholman linnan. Sinne toivoi piispa ehtivänsä jo kuukauden loppupuolella. Ja sillävälin oli ritarin koottava väkensä kokoon pohjoismetsissä, niin että voisi tavata piispan riittävän joukon etunenässä Tukholman edustalla. Siitä oli kuitenkin lähemmin vielä keskusteltava Ringstaholmassa.

Piispa nousi satulaan ja ratsasti pois jättäen rakkaan tuomiokirkkonsa Herran haltuun. Ja kellot ne soivat ja rummut pauhasivat. --

Hänen jälessään ratsastivat ritarit, sukulaiset ja ystävät sekä muutama sata aseellista miestä.

Siinä ahdingossa, joka syntyi, kun kansa joka taholta tunki piispan perään nähdäkseen hänet niin kauan kuin mahdollista, alkoi ritari etsiä miehiänsä. Hän huomasikin heidät ennen pitkää kirkkoaidan vierellä seisomassa. Ja hän oli jo menossa sinnepäin noustakseen hänkin vuorostaan satulaan ja rientääkseen matkaan.

Mutta silloin tunsi hän, kuinka vapiseva käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja kun hän kääntyi katsomaan seisoi siinä hänen edessään vanha harmaapäinen ja kumaraselkäinen ukko. Tämä nojasi toisella kädellään pitkään sauvaan, samalla kun hän toisella viittasi ritaria luokseen.

"Erland!" huudahti ritari huomatessaan, että ukko oli Kaarlo Knuutinpojan vanha, uskollinen palvelija Fågelvikin ja Tukholman ajoilta.

Mutta vanhus viittaili vain ja kulki sitten tungoksen läpi kirkkoon päin. Ritari seurasi häntä ja ukko vei hänet erääseen kuoriin kirkossa, jossa he voivat kenenkään häiritsemättä puhella keskenään.

Täällä tarttui hän ritarin käsiin kiinni ja kertoi hänelle asiansa, samalla kuin vuolaat kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan.

"Rakas Niilo ritari!" sanoi hän, "kuinka on mahdollista, että näemme toisemme taas. Niin, niin, pyhä Jumalan äiti, miksi ei herra raukkani pysynyt rauhassa Fågelvikissaan. Silloin olisi hän välttynyt tällaisesta onnettomuudesta. Ja minä vanha, haudan partaalla seisova mies raukka, joka olen nähnyt herrani ja kuninkaani jo kun hän vielä pienenä, kultakiharaisena poikana juoksenteli isänsä, Knuutti herran talossa ... minä olen saanut kokea ja nähdä tämän kaikki. Ja kuitenkaan eivät kyynellähteeni vielä ole kuivuneet eikä onnettomuuksille määrää tullut!"

"Rauhoittukaa rakas Erland ukko", keskeytti ritari, "onni palaa taas yhtä äkisti kuin se pakenikin."

"Ah, te ette tiedä, kuinka asiat ovat, rakas Niilo herra!"

"Koskeeko asia teitä itseänne? Sanokaa suoraan vain, mielelläni tahdon auttaa teitä kykyni mukaan."

"Kyllä, kyllä ... koskeehan se minuakin, kun se koskee herrani tytärtä."

"Kuninkaan tytärtäkö?" kysyi Niilo ja häntäkin alkoi jo peljättää se huoli, joka ukon kasvoilla ilmeni.