Part 35

"Mutta vähän jälkeen auringonnousun syöksähti eräs ritari kuninkaan huoneesen ja ilmoitti, että arkkipiispa oli samonnut jään yli Vesteråsista ja hyökkäsi paraillaan kaupunkia kohti. Kuningas hypähti unen horroksissa ylös vuoteeltaan ja sotahuudot ja aseitten kalske, jotka kuuluivat hetken matkan päästä, vahvistivat ritarin sanojen todenperäisyyden. Voin tuskin sanoa, kuinka me ehdimme asettaa haarniskan päällemme, mutta silmänräpäyksessä olimme me hevosten seljässä. Ja niin syöksyimme me, kuningas, muutama ritari ja joukko asepalvelijoita, eteenpäin ääntä kohti. Arkkipiispa oli tehnyt hyökkäyksensä Hirvisalmen puolelta. Harmaassa aamuhämärässä näimme me siellä varjojen liikkuvan pitkin koko leiriä, mutta järjestymättöminä, sikin sokin ja hajallaan. Rummut pärisivät ja torvet soivat, mutta kaikki olivat niinkuin unen horroksissa. Ratsastajat eivät ehtineet hevosten selkään ja jos jotkut ehtivätkin eivät he siltä koskaan tulleet sen edemmäksi. Kuningas ei kuitenkaan siitä peljästynyt. Niinkuin myrskytuuli syöksähti hän kuohuvimpaan melskeeseen. 'Kuningas, kuningas!' kaikui huuto yli kentän ja hetkisen näytti jo siltä, kuin täytyisi vihollisen väistyä sen hurjan innostuksen tieltä, jonka hänen läsnäolonsa synnytti. Itse taisteli hän niinkuin ainoastaan kuningas ja ritari taistella voi. Sotamelske erotti hänet omasta väestään, mutta siitä huolimatta heilutti hän herkeämättä miekkaansa. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut raivata tien itse arkkipiispan luo, joka istui joukkonsa keskellä mustan hevosen seljässä niinkuin ilkeä vuorenpeikko. Silloin sattui hänen hevoseensa pyssynluoti..."

Briita huudahti kauhistuksesta, mutta Steen katsoi vain hymyillen häneen.

"Älkää peljästykö, Briita rouva!" sanoi hän, "sillä kertaa pelastui kyllä kuningas. Hän sai hevosen, ja sen, joka ratsun hänelle antoi, onnistui myös saada toinen itselleen, joten he pelastuivat molemmat!"

"Ja kuka antoi hänelle hevosen?" kysyi Briita, mutta lisäsi sitten äkisti poskien tullessa hehkuvan punaisiksi, "kiitos, jalo Steen herra, mitäpä kyselenkään... Te se olitte, joka pelastitte kuninkaan hengen!"

"Siitä ei kiittää kannata, Briita rouva!" virkkoi Steen herra punastuen, "kysykääpä mieheltänne, onko sellainen teko kiitoksen arvoinen. Se oli kuitenkin hädin tuskin kun kuninkaan sillä kertaa onnistui pelastaa itsensä. Mutta arkkipiispa tunki päälle ei niinkuin Herran pappi vaan niinkuin Belialin palvelija. Hän käski väkensä aivan armotta hakata ja murhata, missä tahansa vain tapaisivat kuninkaan miehiä, oli se sitten kirkossa tai luostarissa. Ja veri valui virtoina ympäri kenttää."

"Mutta kuningas, kuinka hänen kävi?" kysyi Briita rouva.

"Myöhään illalla samana päivänä, se oli 10 päivä helmikuuta, pysähtyi kaksi yksinäistä ratsumiestä Tukholman portin ulkopuolelle. Ratsastajat olivat kuningas ja eräs köyhä nuorukainen, joka hänen edestään olisi uhrannut vaikka sata henkeä sen yhden asemesta, josta hän vain voi määrätä. Heti kun kuningas oli päässyt sisään linnaan, antoi hän sitoa haavansa. Kun se oli tehty, meni hän rukoushuoneeseen ja viipyi siellä kauan aikaa. Koskaan en unhota sitä syvää surua, joka hänen kasvoillaan kuvastui, kun hän sieltä takaisin palasi. Seisoin suuressa salissa ja olin siellä sillä hetkellä aivan yksin. Hän tuli hiljaa kävellen sisään, otti minua kädestä kiinni ja sanoi: 'Sinä olet tänä päivänä tehnyt suuren teon, Steen... Oi, jospa kuningattareni voisi myöskin sanoa samaa minusta!... Taistelu on ollut ankara, mutta minä olen voittanut'! -- Hän löi sitten rintaansa ja sanoi, kyynelten tunkiessa silmistä esiin: 'Se on kuitenkin nyt jo liian myöhäistä, aivan liian myöhäistä!...' Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en kuolemakseni voi käsittää. Senjälkeen jätti hän minut ja meni omiin huoneisiinsa."

Steen pysähtyi kertomuksessaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tarvinnut kaikki voimansa ehkäisemään sitä surua, joka oli hänen mielensä vallannut, muistaessaan kuninkaan katkeran surun.

"Kuningas raukka, onneton kuningas raukka!" huudahti Briita, "raskaalta mahtoi sinä iltana varmaankin tuntua sinulle kuninkaankruunu!"

Itse viheriä ritarikin oli hetkeksi heittänyt rakentamisensa ja loi nopean silmäyksen kertojaan. Sitten tarttui hän yht'äkkiä raskaasen halkoon kiinni ja asetti sen torninsa päälle niin että se ramisten sortui maahan. Kiukustuneena kun torni luhistui iski hän nyrkkinsä polveen ja katseli hajonnutta rakennustaan. Mutta Niilo seurasi synkeän silmin hänen leikittelyään ja virkkoi:

"Vähän näyttää teitä kuninkaanne onnettomuus surettavan, koska tuolla tavoin voitte leikitellä, juuri siitä puhuttaissa."

Ritari loi Niiloon viattoman, melkein lapsellisen katseen ja sanoi sitten rukoilevalla äänellä:

"Älkää pahastuko, Niilo herra, vaan antakaa minun olla omissa oloissani... Jokainen käyttäytyy omalla tavallaan niin surun kuin ilonkin hetkellä!"

Hän alkoi uudestaan rakentaa torniansa ja Niilo salli sen tapahtua. Hänen ajatuksensa näet harhailivat kuningas raukassa, jota kohtalo nyt niin kovakouraisesti piteli. Tämä oli ehtinyt toteuttaa hänen armaimman unelmansa siten palkiten sen kovuuden, jolla hän ennen hänen elämänsä oli katkeroittanut. Hänen surunsa olikin nyt suurempi, kuin hän voi ilmaistakaan, juuri sentähden, ettei hän näinä päivinä saanut taistella kuninkaan sivulla ja näyttää, kuinka lämpimästi ainakin hän olisi tahtonut hänet kaikesta sellaisesta säästää.

"Ja kuninkaani lähetit eivät voineet tänne päästä!" huudahti hän.

Mutta Steen kertoi kertomuksensa loppuun:

"Seuraavana aamuna kutsui kuningas Tukholman porvarit kokoon ja kysyi heiltä, tahtoivatko he pysyä uskollisina hänelle. Nämät vastasivat myöntäen, nostamalla kätensä ylös, ja samaa vakuuttivat he vielä, kun kuningas arkkipiispan saavuttua kaupungin edustalle, -- se oli lauvantaipäivä kun hän tuli -- uudisti kysymyksensä. Arkkipiispan ratsumiehet saapuivat kahdeksan päivää myöhemmin kaupungin luo kuin me, ja talonpoikaisjoukko tuli vähitellen jälestä päin. Kuningas ehdotteli rauhaa, mutta sitä ei arkkipiispa tahtonut ja niin päätti kuningas vielä kerran koittaa sotaonnea. Mutta miten porvarien laita lienee ollut, sen tietää Jumala... Sellainen huhu kävi, että arkkipiispalla oli salaisia kätyrejä niiden joukossa. Ja se ainakin on varma asia, että heti kun taistelu oli alkanut, he käänsivät selkänsä viholliselle ja riensivät kaupunkiin takaisin. Kuningas huusi, pyysi ja rukoili heitä pysähtymään, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään. Ja lopulta täytyi kuninkaankin seurata mukana, sillä muuten olisi hän joutunut arkkipiispan käsiin. Niin päättyy Kaarlo kuninkaan satu... Tuorstaina, Pyhän Matiaan päivänä, nousi hän laivaan ja jätti Tukholman purjehtien Danzigiin."

"Ei, ei", huudahti Niilo kiivaasti, "vielä ei ole Kaarlo kuninkaan satu loppunut, jos kerran rehellisiä, kunnon miehiä löytyy Ruotsin maassa!"

Juhlallinen hiljaisuus syntyi salissa. Niilo herra oli lausunut niin hyvin Steen Sturen kuin vaimonsakin sisäisen ajatuksen julki. Ainoastaan ritari yhä puuhasi torninsa kanssa, jonka hän taas oli saanut nousemaan koko korkealle. Mutta myös hänen kasvoillaan ilmeni juhlallinen vakavuus, kun hän loi silmänsä Steen Stureen ja toisen kerran tarttui halkoon kiinni.

"Katsokaas", sanoi hän, "kuinka uljaana torni tuossa nyt kohoaa... Onhan se aivan sen näköinen, että sen luulisi voivan kestää minkälaista painoa tahansa... Pitäkää varalla, nyt asetan minä sen päälle halkoni!"

Tahtomattaan kuunteli Niilo ritarin puhetta ja toiset tekivät samoin. Halko laskeutui tornin päälle ja ramisten sortui se taas maahan.

"Niin", huudahti ritari, "tämä torni tässä on todistuksena siitä, että mikä on pilalle palanut, se on palanut... Tuhka ei ole muuta kuin tuhkaa ja siksi ei tämä kasakaan voi minun halkoni painoa kestää."

"Mutta Kaarlo kuningas on kerran vielä kantava Ruotsin kruunua ... sanoihini saatte luottaa ritarit. Hänen on vielä Ruotsin valtikka, vaikka minulta sitten henki menisi!"

Silmät säihkyivät ja ojennettu käsi vapisi. Mutta viheriä ritari viittasi vain hiililäjään ja tällä hetkellä oli hänen silmissään niin älykäs ilme ja kasvoillaan sellainen vakavuus, että Niilo ja muutkin tulivat ajatelleeksi, eikö hän sittenkin omituisella leikittelyllään tarkoittanut jotain erikoista.

"Tuhka ei ole muuta kuin tuhkaa ja sinä se pysyy!" virkkoi hän ja poistui sitten hitaasti salista, laulaen mennessään:

Ja mailma se täynnä on vilppiä, Niin usein oon huomannut sen. Se köyhiä, rikkaita kahlehtii, Mistä uskotun löytänen?

"Mitä tarkoitti ritari?" kysyi Steen Sture, sittenkun tuo omituinen mies oli poistunut salista.

"Hyvin käsitän hänen ajatuksensa!" sanoi Niilo miettivänä, mutta Briita keskeytti hänet.

"Lankoni ei ole enää pelastettavissa!" lausui hän, "oi, voi, se on ehkä liiankin totta."

"Ei, hänen sanoillaan on syvempi tarkoitus", huomautti Niilo. "Kaarlo kuningas ei voi enää kantaa Ruotsin kruunua, oli hänellä sitten kuninkaan nimi tai ei. Hän on niinkuin palanut rakennus ... hänen aikansa on ollut eikä enää takaisin tule... Sellainen on ritarin ajatus."

Meni hetkinen, jonka kuluessa kukin itsekseen tuumi paenneen kuninkaan kohtaloa. Lopulta kysyi Steen Stuure:

"Mutta mikä mielipide on teillä asiasta, Niilo herra? Onko se sama kuin viheriällä ritarilla?"

Niilo mietti hetken, ennenkuin vastasi.

"Ei, kaukana siitä!" sanoi hän vihdoin, "minä päinvastoin olen varmasti vakuutettu, että Kaarlo kuningas vielä kerran saa entisen valtansa takaisin, jos minä nimittäin jotain voin toimittaa."

"Ja siinä tahdon minä olla teille apuna!" lisäsi Steen herra vilkkaasti.

Kumpikin näki aivan selvään ne vaikeudet, jotka tässä työssä oli kohtaava heitä. Heidän voimansa oli liian vähäinen. Omilla miehillään eivät he voineet mitään aikaan saada. Heidän täytyi siis, jos tahtoivat panna aikeensa toimeen käyttää talonpoikaisjoukkoa tukenaan, niinkuin arkkipiispakin oli tehnyt. Mutta saada rahvas nyt luopumaan arkkipiispasta ja nousemaan häntä vastaan, se tuntui tällä hetkellä mahdottomalta. Epäilemättä oli arkkipiispakin saanut kauan puuhata ennenkuin oli voittanut taalalaiset asiansa puolelle. Sitä paitsi oli Niilo näille nyt jo melkein vieras, joten hänen vaikutuksensa olisi voinut supistua hyvinkin pieneen, jos nyt olisi astunut vastustamaan miestä, joka niin hyvin oli osannut tehdä omat yksityiset asiansa yleisiksi, niin hyvin, että talonpojatkin olivat ne tunteneet ikäänkuin omikseen.

Kaikki riippui nyt vain siitä, antaisiko arkkipiispa huutaa jonkin sukulaisistaan kuninkaaksi vai kutsuisiko Kristian kuninkaan Tanskasta valtaistuimelle. Jos hän ryhtyi Kristiania puuhaamaan, oli hänen rahvaansuosionsa samalla hetkellä mennyttä. Sillä vielä oli Engelbrektin muisto niin tuore ja elävä, että taalalaiset eivät millään tavalla voineet suostua muukalaista kuningasta vastaanottamaan. Mutta ellei arkkipiispa sitä aikonut, jos hän tahtoikin nyt ajaa perille puolueensa suuret tuumat, jotka Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen olivat karille ajautuneet, jos hän sitä tahtoi, niin olivat Kaarlo kuninkaan toiveet peräti pienet, samoinkuin niittenkin, jotka tahtoivat niitä perille ajaa.

Steen herra, joka oli viettänyt viime ajat Tukholmassa ja tunsi siis yleiset huhut, oli aivan vakuutettu, että arkkipiispa kutsuisi Kristian kuninkaan, mutta Niilo oli toista mieltä. Hänen mieleensä muistui elävästi kaniikin sanat Vadstenassa, kun tämä yritti houkutella häntä arkkipiispan puolelle. Ja siksi olikin hän aivan varma, ettei arkkipiispa koskaan luopuisi puuhastaan saada kuninkaankruunu jonkin heimolaisensa päähän. Keskustelun, jota Briita itse siihen osaa ottamatta kuunteli, keskeyttivät palvelustytöt, jotka saapuivat saliin töineen. Mutta sinä iltana sai Briita istua yksin tyttöineen linnantuvassa. Niilo vetäytyi Steen Sturen kanssa salakammioon, jossa he viipyivät myöhään yöhön. Kun hän sitten sieltä palatessaan tapasi Briitan, sanoi hän:

"Huomenna täytyy meidän erota, Briita... Minä tahdon lähempää seurata asiain menoa ja katsoa, voidaanko enää mitään tehdä lankomme, Kaarlo kuninkaan hyväksi, vai täytyykö pitää hänen asiaansa jo auttamattomasti menneenä."

"Arkkipiispanko luo aiot?" kysyi Briita levottomana.

"Niin, ensin arkkipiispan ja sitten..."

"Sitten?" toisti Briita tutkien, kun Niilo vaipui mietteisiinsä eikä täydentänytkään ajatustaan.

"Sitten", sanoi hän mietteistään havahtuen, "sitten tahdon minä käydä tutkimassa, miten asiat Engelbrektin kotimaassa ovat. Ihmeellinen puhelahja on täytynyt sillä miehellä olla, joka on voinut nuo kunnon miehet niin harhaan viedä."

"Ajattele toki tarkoin", huomautti Briita hetken kuluttua, "ennenkuin sellaisiin puuhiin ryhdyt. Eikö olisi esimerkiksi parempi lähettää ensin sanansaattaja kuninkaan luo ja pyytää hänen myöntymystään."

Epäilemättä oli Briitalla yhtä suuri halu kuin hänen miehelläänkin auttaa maanpakolaista kuningasta ja saattaa hänet valtaistuimelleen takaisin. Mutta me emme saa tuomita kokematonta naissydäntä, jos se ratkaisevan hetken tullessa alkoi vapista ja etsiä keinoja saadakseen sen lykätyksi niin kauas tulevaisuuteen kuin mahdollista, kunnes kaikki oli ehditty saada sitä varten valmiiksi. Ja niinkuin usein sattuu, että nainen näkee kauvemmaksi kuin mies, niin oli nytkin asianlaita. Sekä Steen, että Niilo eivät olleet tulleet innoissaan ajatelleeksi, että ennen kaikkia oli heti ensi hetkestä alkain asetuttava yhteyteen kuninkaan kanssa. Nyt vasta vaimonsa huomautus saattoi sen hänelle selväksi. Asia näyttäytyi hänelle yhtäkkiä aivan uudessa valossa.

Juuri sillä tavalla oli tuuma suunniteltava ja järjestettävä, Hän täällä kotona oli muokkaava ihmisten mieliä sitä varten valmiiksi, kuningas oli sillä aikaa kokoova voimansa yhteen. Ja sitten, sitten olisi se vain pieni työ temmata Ruotsin valtikka arkkipiispan käsistä.

Niilo sulki vaimonsa syliinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.

"Sinäpä sen sanot, Briita!" huudahti hän, "meidän täytyy heti alusta alkain saada kuningas mukaamme. Ja kun minulla vain olisi taattu lähetti, niin en menettäisi hetkeäkään, vaan lähettäisin hänet heti Kaarlo kuninkaalle ilmoittamaan, mitä kaikkea urhoolliset miehet tahtovat hänen edestään alttiiksi panna."

"Sellainen lähetti kyllä on!" kuului samalla ääni toisesta päästä huonetta.

Niilo ja Briita, jotka seisoivat ja puhelivat siinä osassa suurta salia, missä tulisoihtu seinäkoukussa paloi, katsahtivat peljästyneinä sinnepäin, josta ääni kuului, sillä se, mitä he olivat puhuneet ei ollut aiottu kaikkien kuultavaksi. Pimeästä ikkunakomerosta nousi hitaasti ylös tumma haamu ja astui vakavin askelin heidän luo. Se oli viheriä ritari.

"Minä kyllä vien teidän sananne Kaarlo kuninkaalle!" virkkoi hän.

"Tekö tahtoisitte viedä minun sanani kuninkaalle?" puhkesi Niilo puhumaan, ja hämmästys sekä katkeruus, jota hän ei yrittänytkään salata, kuvastui hänen kasvoillaan.

"Niin, minä tahdon!" oli ritarin vastaus.

Hän seisoi siinä tyynenä ja melkein juhlallisen vakavana, jollaisena hänet vain harvoin sai nähdä. Näytti siltä, kuin olisi hän nyt tahtonut hälventää sitä vaikutusta, jonka loukkaavilla sanoillaan kuninkaasta oli aikaansaanut. Se vaikutti, että Niilon katkeruus katosi ja ainoastaan hämmästys jäi jälelle.

"Mutta kuinkas tuhkaläjän sitten käy?" ei Niilo kuitenkaan saattanut olla kysymättä.

"Jättäkää se minun asiakseni, Niilo herra!" vastasi ritari, "luullakseni saatan siltä viedä teidän sananne Kaarlo kuninkaalle, vaikka sitten itse ajattelisinkin hänestä mitä tahansa."

Ja niin katsoi Niilo lopulta paraimmaksi ottaa ritarin tarjous vastaan. Hänellä oli ainakin se hyvä puoli, että oli kuninkaan tuttu. Sitä paitsi oli Niilo usein huomannut, että kuningas antoi hänelle suuremman arvon, kuin mitä itse tahtoi tunnustaa. Mutta yhden ehdon pani tuo omituinen mies.

"Se täytyy teidän kuitenkin luvata minulle, Niilo herra", sanoi hän, "ettette ryhdy mihinkään toimiin, ennenkuin olen palannut takaisin kuninkaan vastauksen kanssa."

"Te tahdotte siis sitoa minut?" kysyi Niilo ja loi läpitunkevan katseen ritariin.

"Niin, teidän itsenne vuoksi!" virkkoi ritari.

"Teillä on kaikenlaisia huolenpitoja, vihreä... Mutta olkoon teille nyt kerta kaikkiaan sanottuna, että omissa asioissani määrään ainoastaan minä itse."

Niilo Sturen ääni oli tavattoman terävä, kun hän lausui nämät sanat. Mutta ritariin eivät ne siltä näyttäneet mitään vaikuttavan, joko hän sitten ei nyt välittänyt mistään nuhteista tai teki hän itsensä tahallaan sellaiseksi. Ohimenevä ilme vain, joka osoitti pikemmin surua kuin vihaa, kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten oli hän taas yhtä tutkimaton kuin ennenkin, sama omituinen hymy huulillaan ja kostea kiilto silmissään.

"En tahdo sitoa teitä, Niilo herra", sanoi hän, "ehkä voittekin te nähdä kauemmaksi kuin viheriä ritari. Mutta miettikää kumminkin siltä, eikö minun ehtoni sittenkin ole sekä kuninkaalle että teille itsellennekin kaikista parhain."

Niilo mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Hän huomasi nyt tarkemmin asiaa ajateltuaan, että ritarin vaatimukseen kyllä voi suostua. Ainoastaan yhden ehdon tahtoi hän panna.

"Teidän täytyy myös luvata minulle puolestanne, ritari", sanoi hän, "että olette täällä takaisin..."

Mutta ritari ymmärsi hänen tarkoituksensa ja keskeytti hänet:

"Niin nopeaan kuin hevonen voi juosta ja purje kiitää eteenpäin aavalla merellä, niin nopeaan kuljen minäkin ja tuon teille kuninkaan sanan!"

Lupaus vahvistettiin kädenlyönnillä ja hetken kuluttua nukkui jo Penningebyssä jokainen vanhurskaan unta. Mutta seuraavana päivänä aamun sarastaessa nähtiin viheriän ritarin ratsastavan pois kartanosta ja muutama päivä senjälkeen ratsastivat myöskin Niilo herra itse ja Steen Sture pois sieltä samalle taholle, jonne ritarikin, ainoastaan vähäinen joukko asepalvelijoita mukanaan.

XI.

Kaarlo kuninkaan vastaus.

Tukholman linnassa kulki Jöns arkkipiispa levottomasti kävellen edestakaisin huoneessaan, hautoen mielessään jotain asiaa, joka näytti tuottavan hänelle paljon päänvaivaa. Hänen edessään seisoi Tukholman harmaamunkkien apotti, Niilo Ryting.

"Te käytätte rohkeaa puhetapaa, Niilo Ryting", sanoi arkkipiispa ja hänen mustat silmänsä salamoivat hurjaa tulta. "Mutta muistakaa, kelle puhutte ja pankaa ennen kaikkia mieleenne, että teidän vanhan kuninkaanne valta on nyt ikäpäiviksi loppunut. Mitä minä teen ja toimin, se ei kuulu teille. Tukholman harmaamunkkien päämies ei seiso niin korkealla, ettei arkkipiispan käsi häneen ulottuisi."

"Mitä te nyt puhutte, sen puhutte te vihassa, Jöns arkkipiispa!" virkkoi apotti lempeällä ja sointuvalla äänellä, mutta samalla suurella arvokkaisuudella. "Kuitenkin pysyn minä siinä, mitä olen sanonut. Jos te rikotte kaupunkien porvareille ja rahvaalle antamanne lupauksen, joitten avulla te olette vallankumouksen tehnyt, niin pian on silloin teidänkin mahtinne lopussa. Sillä älkää luulkokaan, että me täällä Ruotsissa enää kärsimme muukalaista kuningasta, joka ei tunne eikä tahdo mitään tietää meidän laeistamme ja yleisistä, totutuista tavoistamme."

"Kuinka te rohkenette sanoa, etten minä pysyisi annetussa sanassani?" puhkesi arkkipiispa puhumaan.

"Sellainen huhu käy kaupungissa! Ja sentähden, Jöns arkkipiispa, miettikää tarkoin, mitä kaikkea Kaarlo kuningas on teille tehnyt. Sopikaa hänen kanssaan ja näyttäkää maailmalle, että mitä te olette tehnyt, sen olette te tehnyt oikeuden rakkaudesta... Mutta ennen kaikkia, älkää saattako enää muukalaista kuningasta tänne maanvaivaksi. Se voi tuottaa ei ainoastaan Ruotsille vaan teille itsellennekin enemmän vahinkoa, kuin mitä te nyt voitte aavistaakaan!"

Arkkipiispa antoi miehen puhua ja vielä, kun tämä oli jo lopettanut, seisoi hän hetkisen aikaa ääneti paikallaan.

"Te olette tullut", sanoi hän vihdoin aivan levollisena, "te olette tullut puhumaan minulle sen kuninkaan puolesta, jonka kanslerina te olette ollut... No niin, Niilo Ryting, kuulkaa sitten vastaukseni: Mitä tahansa tapahtuneekin, niin ei siltä koskaan, kuuletteko, ei koskaan ole Kaarlo Knuutinpoika, niin kauan kuin Jöns arkkipiispa jotain voi, enää nouseva Ruotsin valtaistuimelle... Kas siinä kaikki, mitä minulla on teille tässä asiassa sanottavaa, ja nyt ei muuta kuin hyvästi."

Lempeä, surumielinen hymy häilyi apotin huulilla, sillä hän huomasi nyt aivan selvään, ettei tuohon kylmään, jäykkään pääpappiin mitään voinut vaikuttaa. Hän kumarsi sentähden ja poistui. Ja niin jäi arkkipiispa taas aivan yksin.

Tämä käveli hetkisen aikaa edestakaisin huoneessa, mutta pysähtyi sitten äkisti ja katsahti eteensä, ikäänkuin olisi saanut jonkin uuden ajatuksen tai keksinyt jotain, joka sai hänessä vanhan vahvistumaan ja lujittumaan. Silmät säihkyivät ja kiinteästi suljetut huulet avautuivat, samassa kun käsi ojentui eteenpäin. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut tarttua sillä kiinni johonkin.

Se oli maanpakolaisen kuninkaan huone, jossa hän oli, ja kaikki oli siellä vielä, samaten kuin toisissakin huoneissa, ehjänä ja koskematonna paikallaan, sellaisena kuin kuningas ne lähteissään oli jättänyt. Seiniä verhoovat tapeetit olivat sinisen ja keltaisen väriset ja peräseinällä, jota vastapäätä arkkipiispa seisoi, kimalteli suuri, kultaan neulottu kuninkaankruunu.

Aluksi, kun hänen sielunsa vielä oli äskeisten ajatusten vallassa, ei hän sitä huomannut. Mutta vähitellen alkoi se kiiltää hänen silmäänsä ja tuntui siltä, kuin olisi se ollut jossain yhteydessä hänen ajatustensa kanssa, sillä hän ei kääntänytkään katsettaan siitä pois, vaan läheni lyhyin, hitain askelin kimaltelevaa kruunua.

Kauan tähysteli hän siinä sitä, katseen tullessa yhä kylmemmäksi ja synkeämmäksi ja vihdoin pani hän käsivartensa ristiin rinnoille ja poistui ikkunan luota.

Hän oli tällä hetkellä Ruotsin mahtavin mies. Sen kohtalo oli nyt hänen käsissään. Työ, jota hän oli hiljaisuudessa vuosikausia tehnyt, se työ lähestyi nyt loppuansa, sillä vaikein osa oli jo toimitettu. Hän oli valmistanut itseänsä siihen ja suorittanut jo opinnäytteensä suurella taidolla niissä sodissa, joita enonsa, Krister Niilonpoika, kävi silloista marskia, Kaarlo Knuutinpoikaa, vastaan. Rikas kuningas, hän, joka niin ratkaisevasti oli voittanut Oxenstjernat ja Vaasat, hän oli nyt kukistettu ja voittaja voi nyt vuorostaan mielensä mukaan määrätä Ruotsin kohtalon.

Hän oli kostanut omasta ja puolueensa puolesta. Nyt oli vain vielä suoritettava työn toinen osa, voitettua voittoa oli kaikin puolin hyväkseen käytettävä. Mutta tuon synkän miehen ajatusta siinä suhteessa voi tuskin saada selville. On vaikeaa otaksua, että hän olisi tahallansa pettänyt niitä, jotka seurasivat häntä hänen kostoretkellään Kaarloa vastaan, kun hän vakuutti heille, niin hyvin rahvaalle kuin Tukholman porvareillekin, ettei koskaan tahtonut kutsua Kristian kuningasta valtaistuimelle.

Ja kuitenkin, siitä huolimatta, kutsui hän hänet.

Tanskaan paenneet herrat, Maunu Gren, Tuure Tuurenpoika, Skaran Pentti piispa y.m., palasivat takaisin, toinen toisensa perään ja senjälkeen näytti arkkipiispan alkuperäinen puuha muuttuvan yhä enemmän Tanskaa suosivaksi. Tälle kai selvisi ennen pitkää, ettei hänellä ollut voimaa taistella sen mahtavan puolueen kanssa, joka puuhasi karkoitettua kuningasta uudestaan valtaistuimelle, ja samalla kertaa pitää puoltansa Tanskan kuningasta vastaan. Ja kun hän huomasi, että hänen oli annettava perään, teki hän sen jälkimäisen hyväksi. Mutta vielä ei hän kumminkaan tahtonut peräytyä muuta kuin näön vuoksi. Eräässä neuvostonkokouksessa, vähän jälkeen Tukholman valloituksen, esitti hän ne ehdot, joihin jos Kristian kuningas suostuisi hänet voitaisiin kohottaa Ruotsin valtaistuimelle. Ensi ehtona oli, ettei kuningas koskaan saisi tulla Ruotsiin, jossa hän sitäpaitsi ei saisi omistaa enempää kuin kaksi linnaa; toisena, että neuvosto hallitsisi; kolmantena, että veroista ainoastaan se, joka jäi jälelle, kun kaikki hallintokustannukset Ruotsissa olivat tulleet maksetuiksi, lähetettäisiin kuninkaalle Tanskaan.