Part 33

"Sokea, peräti sokea olen ollut", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta minä kiitän Jumalaa, että hän on ajoissa avannut silmäni. Ja minä toivon, että hän nyt kuulee sydämeni pyynnön, kun rukoilen teille hänen runsainta siunaustansa."

Kaikki seisoivat liikutettuina ja Inga vanhus nyyhkytti ääneensä. Mutta kuningas lisäsi:

"Ja nyt hääsaliin. Vieraani ovat saaneet odottaa jo muutenkin liian kauan!"

Hän astui itse ovelle ja muut seurasivat perässä.

Hääsalissa vaikenivat kaikki kun ovet avattiin ja kuningas astui sisään. Kaikkien silmät kääntyivät jännitettyinä häneen ja kauan odotettuun morsiuspariin. Mutta kun he näkivät Niilo Sturen Ove herran sijalla, kävi humaus yli koko salin.

Selvää oli, että sovinto oli tapahtunut kuninkaan ja tuon kauan väärinymmärretyn ritarin välillä. Ja mikään ei voinut olla heille kummallenkaan enemmän vaarallista. Salahankkeet olivat tähän asti kohdistuneet yksinomaan kuninkaaseen. -- Niilon olivat näet liittoutuneet katsoneet aivan välttämättömäksi itselleen, jonka tähden he olivatkin kaikella tavoin koittaneet saada häntä puolelleen. -- Mutta nyt kääntyivät ne suorastaan häntä kohtaan, josta jokainen heistä heti huomasi kuninkaalle tulevan vahvimman tuen. Ja niinkuin tavallisesti aina, kun tällaista tapahtuu, niin näytti nytkin odottamaton yhdistys ensi hetkellä vastustajille pelottavan vaaralliselta. Itse arkkipiispastakin, joka seisoi siellä kylmänä ja tyynenä, tuntui vaara niin suurelta, että hän päätti estää sitä millä keinoilla tahansa.

Siinä tarkoituksessa astui hän kuninkaan luokse, joka tervehti häntä teeskentelemättömällä ystävyydellä. Sen vaikutti Ove Laurinpojan tiedonanto, että arkkipiispa väliinmenollaan oli estänyt jo valmiiksi suunniteltujen salahankkeiden toimeenpanon. Mutta ennenkuin arkkipiispa ehti vielä sanaakaan sanoa, alkoi kuningas:

"Minä lausun teidät kaikki, jalot herrat ja kunnon miehet, tervetulleiksi tähän juhlaan ja toivon samalla, että ilo ja riemu hyvin viihtyisivät täällä meidän keskellämme... Tällä kertaa on minulla itsellänikin syytä iloon enemmän kuin ehkä kellään muulla. Minä olen näet löytänyt uskotun ystäväni jälleen, joka muinoin oli minulle erittäin rakas, mutta jonka minä onnen auringonpaisteessa vähitellen unhotin... Niin, teinpä vielä enemmänkin, -- minä työnsin hänet luotani alhaisten epäluulojen sokaisemana. Tämän ystävän olen minä nyt taas löytänyt. Ja sen hyvityksen tahdon minä antaa hänelle tässä teidän läsnäollessanne, että julkisesti tunnustan kohdelleeni häntä tavalla, joka ei ollenkaan kunnon miehelle sovi, vielä vähemmin kuninkaalle..."

Kuningas pysähtyi hetkiseksi ja hänen silmänsä, joitten kostea kiilto ilmaisi sisällistä liikutusta, hakivat sillä välin Niilo Sturea.

"Ja nyt olkoon menneisyys unhotettu, niinkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan," jatkoi hän sitten, "minä olen saanut entisen ystäväni takaisin ja niin totta kuin elän tahdon minä myös, mitä itseeni tulee, pitää hänet. Te tiedätte hyvin, kuka tämä ystävä on. Se on herra Niilo Sture. Ja osoitteeksi siitä, että meidän välillämme ei nyt enää ole mitään, joka erottaisi meitä toisistamme, ilmoitan minä täten, että minä laillisena naittajana annan hänelle serkkuni, neiti Briita Kaarlontyttären, avioksi..."

Olisi turhaa yrittääkään kuvata sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät läsnäoleviin vieraisiin. Enemmistö, joka nytkin niinkuin aina orjallisesti noudatti kuninkaan tahtoa, kiirehti yleisen ilon vallitessa onnittelemaan kuningasta ja morsiusparia. Ainoastaan muutamat vain jäivät paikoilleen, osaksi jo ennenmainituista syistä, osaksi koska katsoivat kuninkaan menettelyä uudeksi hyökkäykseksi kirkkoa vastaan, jolle morsiamen isä oli uskonut viimeisen tahtonsa toimeenpanon. Itse asiassa löytyi tuskin ainoatakaan, ainakaan ylhäisempäin vierasten joukossa, jotka vilpittömästä sydämestä olisivat ottaneet osaa kuninkaan iloon.

Kun onnittelevat olivat poistuneet astui arkkipiispa kuninkaan luokse ja salissa syntyi taas syvä hiljaisuus.

"Ilahuttava on se sanoma, jonka nyt olette ilmoittanut meille, Kaarlo kuningas", virkkoi hän. "Kuitenkin toivon, ettette pahastu, vaikka muistutankin teitä eräästä asiasta, jonka te ehkä ilon ensi huumeessa olette kokonaan unhottanut..."

"Ja mikä asia se sitten olisi, Jöns arkkipiispa?" keskeytti kuningas kiivaasti.

"Teidän setänne, herra Kaarlo Tordinpojan, testamentti, Jumala hänen sieluansa armahtakoon. Kuolevan tahto on jo itsessään pyhä, Kaarlo kuningas, ja vielä enemmän on se sitä silloin kun se on uskottu pyhän kirkon huostaan. Ja Kaarlo herra, setänne, on antanut tyttärensä toiselle miehelle, kuin joka nyt tässä edessämme seisoo!"

Hiljaista kolinaa kuului siitä osasta salia, josta ovi johti ritariparvelle. Se oli voimakkaan miehen jalan astuntaa ja kerran kuului jo kannusten kilinäkin. Yksi ja toinen lähinnäolevista katsahti siinä taakseen, mutta nähtävästi ei siellä ollut mitään erityistä huomattavaa, sillä he käänsivät taas heti kaiken huomionsa kuninkaaseen ja arkkipiispaan. Tänne asti ei kolina kuulunutkaan.

"Ruotsin kirkon päämiehenä", jatkoi arkkipiispa, "täytyy minun, niin ikävää kuin se minulle onkin, Kaarlo kuningas, panna vastalauseeni tätä avioliittoa vastaan."

"Sillä näyttää olevan kovasti kiire, tällä teidän vastalauseellanne, Jöns arkkipiispa!" huomautti kuningas.

"Niin on", lausui arkkipiispa, "sillä tämä minun vastalauseeni on todella otettava huomioon, Kaarlo kuningas?"

"Te arvelette siis, että Ruotsin kuningas ei voi saada pyhän isän suostumusta kahden nuoren liittoon, neitosen, jonka naittaja hän on, ja ritarin, joka on hänelle yhtä rakas kuin oma veli?"

"Se on teidän asianne, herra kuningas, tutkia kuinka sen laita lienee! Luulen kuitenkin, että Ruotsin arkkipiispallakin on sana sanottavana pyhän isän luona Roomassa ennenkuin tuomio langetetaan."

"Ha-ha-haa!" kuului samassa kova nauru ritariluhdin ovelta.

Salissa syntyi yhtäkkiä yleinen hiljaisuus ja kaikkien silmät kääntyivät ritariparvelle päin.

Siellä seisoi kynnyksellä kookas, hartiakas mies, yllään vihreä ihokas ja sen päällä jalkoihin asti ulottuva, valkoinen mantteli, josta vain ristiritarin punainen risti puuttui. Muuten olisikin luullut hänen kuuluvan johonkin hengelliseen ritarikuntaan. Hänen hiuksensa olivat lyhyeksi leikatut, hänen kasvonsa arpien peittämät, joka teki ne vielä rumemman näköisiksi kuin ne luonnostaan olivatkaan. Huulilla häilyi hymy, joka tuntui teeskennellyltä ja luonnottomalta. "Viheriä ritari!" kävi kuiske yli salin. Mutta viheriä ritari astui tukevin askelin toiseen päähän huonetta, jossa kuningas ja arkkipiispa seisoivat. Edellinen tähysteli iloisella hämmästyksellä ritaria. Hänen kasvoillaan oli sama ilme, kuin sen, joka äkkiarvaamatta tapaa vanhan tutun, jota kauan ja turhaan on etsinyt. Ja senhän tietää jokainen itsestään, että se, joka kerran on ollut jollenkin oikein rakas, pysyy sinä, vaikka he eivät vuosikausiin näkisikään toisiaan.

"Heissaa, viheriä!" huudahti kuningas, "missä olette nämät pitkät vuodet viettänyt, ja mistä nyt viimeksi tulette?"

"Kaksi kysymystä yhdellä kertaa, herra kuningas", lausui ritari, "niin moneen en jaksa vastatakaan... Mistä tulen, kysytte... Minä vastaan siihen: kuolleen tyköä!"

"Kuolleen?" kysyi kuningas ja arkkipiispa ynnä muut vieraat tekivät katseellaan saman kysymyksen.

"Niin, kuolleen", vastasi ritari, "herra Kaarlo Tordinpojan luota, jonka viimeksi näin Penningebyssä ... kuinka monta vuotta siitä nyt on kulunut en niin tarkalleen muista... Kuitenkin on minulla kirje teille tältä jo aikoja kuolleelta herralta sekä myös sen ohessa eräs tärkeä tiedonanto."

"Antakaa se sitten tänne!" huudahti kuningas.

"Ensin toinen asia, herra kuningas", vastasi ritari aivan tyynenä. "Vanhalla laamannilla oli ystävä, johon hän sokeasti luotti, ja tällä ystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi vanhalle herralle..."

"Ei, ei, viheriä!" keskeytti kuningas kärsimättömänä, "älkäämme puhuko siitä nyt. Nyt on meillä tärkeämpiäkin asioita ratkaistavana. Vai ettekö tiedä, että tämä mahtava mies, Ruotsin arkkipiispa, joka seisoo tässä edessänne, tahtoo repiä sen hajalle, mitä minä tahdon yhdistää... On kysymyksessä setä vainajani tyttären..."

"Häntä juuri, kuningas, koskee minunkin tiedonantoni", keskeytti ritari. "Mutta pyydän, ettette keskeytä minua, sillä pitäisihän teidän entisestä muistaa, kuinka vaikea minun on enää saada sitä liitetyksi yhteen, joka kerran on rikki mennyt!... Katsokaas, herra kuningas, ja voitte tekin sen kuulla, Jöns arkkipiispa, asia oli niin, että vanhan herran ystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi tälle. Se salaisuus koski tämän tytärtä, joka rakasti erästä nuorukaista, samaten kuin nuorukainenkin rakasti häntä, vaikka hän luulikin, niinkuin yleensä kaikki nuorukaiset luulevat, että neitonen ei pitänyt hänestä, ja että hän sentähden oli onnettomin nuorukainen maan päällä. Kaarlo herraa ei niin paljon ihmetyttänyt tyttärensä rakkaus, kuin se, mitä ystävällä vielä oli kerrottavaa. Tämä näet tiesi ilmoittaa hänelle, että petos ja kavaluus kutoi lankojansa hänen rakkaan tyttärensä ympärillä ja että tätä aiottiin käyttää paulana houkuttelemaan hänen sydämensä valittu tekoihin, joita tämä elinaikansa saisi katua."

Tässä pysähtyi ritari hetkiseksi ja katseli tutkien ympäröiviä herroja. Vähän syrjässä, herra Krister Pentinpojan takana, erotti hän kaniikki Helmichin kalmankalpeat kasvot. Näihin kiintyi hänen katseensa ja häneltä pääsi siinä omituinen, käheä nauru. Kaniikista, joka äkisti vetäytyi Krister herran leveän selän suojaan, siirtyivät ritarin silmät tarkastelevina muuhun joukkoon ja kiintyivät lopulta arkkipiispaan. Mutta tämä seisoi kylmänä ja jäykkänä. Eikä pienintäkään värähdystä huomannut hänen kasvoillaan.

"Ja nyt teki vanha Kaarlo herra", jatkoi hän sitten, "niinkuin ystävä pyysi häntä. Hän kirjoitti kirjallisen määräyksen, jossa hän sääsi, että hänen tyttärensä Briita oli hänen tahdostaan ja suostumuksellaan annettava avioksi herra Niilo Bonpoika Sturelle, ilman että kellään olisi oikeutta järkähyttää hänen näin täydellä tajulla tehtyä päätöstään... Kas tässä on kirje, kas tässä ... ritarin vahasinetti samoinkuin todistajainkin riippuu siinä?"

Ritari otti manttelinsa alta pergamentille kirjoitetun kirjeen, josta kolme sinettiä riippui, ja jätti sen kuninkaalle. Tämä otti pergamentin käteensä ja sittenkun oli lukenut sen, ojensi hän kirjeen arkkipiispalle, joka myös tarkasti tutki sen sisällön.

"Mutta miksi", kysyi kuningas saatuaan kirjeen takaisin, "miksi tämä setäni määräys nyt vasta tulee päivän valoon? Niiden monien vuosien vieriessä, jotka hänen kuolemastaan ovat kuluneet, olisi luullut olevan kyllin aikaa tällaisen kirjeen jättämiseen. Jumala paratkoon, sehän olisi voinut tulla aivan liian myöhään!"

"Liian myöhään, kuningas", keskeytti ritari, "liian myöhään ... se ei ole ennen onnettomuutta! Mutta tämän kirjoituksen jätti vanha Kaarlo herra kappalaiselleen, mestari Johannekselle, valallisella velvoituksella, ettei antaisi sitä ennenkuin vasta viimeisessä hätätilassa. Hän ei näet uskonut, että asia koskaan voisi mennä näin kauas, kun se nyt todella on mennyt."

"Mutta kuinka on kirje tullut teidän käsiinne?" tutki kuningas. "Minä olen odottanut sitä, sillä sen lupasi minulle tänä päivänä eräs veli harmaamunkkien luostarista..."

"Luostarissa oleskelee myöskin teidän setänne vanha huonekappalainen... Hän on ilmaissut salaisuutensa sille harmaaveljelle, josta te puhutte, ja tämän harmaaveljen asioita käyn minä nyt... Mitä taas minuun, teidän omaan ritariinne, tulee, niin olen minä tänä päivänä saapunut pitkältä matkalta takaisin kotimaahan. Ensiksi pohjastuin täällä harmaaveljesten luostariin ja... Niin siinähän se sitten onkin koko asia!"

Kuningas seisoi hetken aikaa ääneti paikallaan käännellen pergamenttia kädessään ja katsellen siinä riippuvia sinettejä, joista toinen oli huonekappalaisen, toinen Kustaa Anundinpoika Sturen. Sitten loi hän silmänsä arkkipiispaan ja virkkoi:

"Mitä arvelette, Jöns arkkipiispa? Voimmeko pitää näitä häitä, joita varten nyt olemme tänne kokoon tulleet, laillisina, vaikka sulhasena ei olekaan se, jonka aluksi luultiin siksi tulevan?"

Arkkipiispa vaikeni ja kuningas katsoi sen suostumisen merkiksi sekä antoi soittajilleen viittauksen puhaltamaan. Ja niin lähtivät kaikki musiikin ja kellojen soidessa kirkkoon, jossa vihkiminen toimitettiin. Senjälkeen kokoontuivat vieraat komeille päivällisille, missä hopealautasia ja -astioita luettiin sadottain, muita hopea- ja kultakalleuksia lukuunottamatta, joita tuo rikas kuningas omisti.

"Mitä arvelet, veli, onko aika sopiva?" kysyi Krister Pentinpoika synkältä arkkipiispalta, kun he menivät yhdessä rappusia ylös linnaan.

Mutta tämä ei vastannut mitään. Ja vihkimisen sekä hääaterian kestäessä ei kukaan voinut hänessä huomata mitään muuta, kuin paljasta hyväntahtoisuutta. Hän istui pöydässä kuninkaan vieressä ja hänen sivullaan istui Strängnäsin Sigge piispa sekä muut pääpapit ja ritarit, aina arvonsa mukaan. Herra Niilo Kristerinpoika (Vaasa) teki drotsin virkaa ja herra Eerikki Niilonpoika (Oxenstjerna), arkkipiispan serkku, leikkasi ja asetti kaikkien eteen ruoat.

Ulkonaisen kohteliaisuuden ohessa huomasi kuitenkin silloin tällöin yhden ja toisen myrkyllisen silmäniskun pitkässä pöydässä. Oxenstjernan veljeksillä oli tuon tuostakin jotain kuiskattavaa toisilleen ja toinen poistui jo pari kertaa pöydästäkin ja meni ulos, mutta tuli taas heti takaisin sisään. Linna vilisi täynnä aseellisia miehiä. Kuningas voi olla aivan rauhallinen. Sillä valppaat silmät valvoivat tänä ja seuraavina päivinä tarkasti kaikkia vähänkin epäiltäviä liikkeitä ja voimakkaita käsiä oli aina valmiina tarttumaan kiinni, koska ja missä vain tarvittiin.

"Onko aika sopiva?" kysyi Taavetti herra Krister veljeltään.

"Ei!" vastasi tämä, "täällä voisi kompastua heti ensimäiseen mieheen!"

"Niin antakaamme sitten veljemme, arkkipiispan, toimia!" virkkoi Taavetti herra tarttuen samassa raskaaseen hopeapikariin, josta joi sulhasen maljan.

Hääaterian jälkeen, jonka kuluessa kuninkaan soittajat puhalsivat kappaleen toisensa perään, alkoi tanssi ja muut leikit. Seuraavana päivänä oli määrä pitää turnajaiset. Kaikkialla oli elämää ja iloa ja moni sydän syttyi, leimahti täyteen liekkiin kauniitten silmäin lumoomana. Lupauksia annettiin ja otettiin. Tuntui niinkuin olisi hyvän ja lempeän Kaarina kuningattaren henki hiipinyt ympäri huoneita. Sellaista, niin iloista ja valoisaa päivää ei Tukholman linna ollut nähnyt hänen kuolemansa jälkeen. Kuningas itsekin näytti tällä hetkellä unhottavan kaikki raskaat huolensa ja antautuvan kokonaan ilon valtaan. Hänen kauniit kasvonsa vilkastuivat, nähdessään kaiken sen onnen, joka joka taholta hymyili häntä vastaan. Mutta useimmin kääntyivät kuitenkin hänen silmänsä kauniiseen morsiuspariin. Paljon, paljon muistoja, sekä valoisia että synkkiä, toi se näky hänen mieleensä! Mutta niitä ympäröi nyt hetken pyhä rauha.

Leikkien lomassa meni kukin ulkohuoneisiin raitista ilmaa hengittämään. Sellaisella vilvottelumatkalla harhautui morsiuspari aina luhtisillalle asti. Siellä valoi kuu valoansa yli linnanpihan ja heitti myös loistettaan luhtisillalle valaisten morsiamen kauniit kasvot. Etäältä salista alkoi kuulua tanssinsävel ja kaikki riensivät heti sinne, niin että nuo kaksi nuorta jäivät siihen aivan yksin. Synkkä varjo lähestyi heitä takaapäin, mutta pysähtyi sitten äkisti ja jäi hiljaa paikalleen seisomaan.

Samassa laskeutui käsi Niilo Sturen olkapäälle. Hän käännähti äkisti ympäri ja myös morsian katsahti taakseen.

Siinä seisoi aivan heidän vieressään Ove Laurinpoika. Kuun valossa näyttivät tämän kasvot vallan vaaleilta, joka teki, että hän oli enemmän hengen kuin ihmisen näköinen.

"Minä ratsastan jo tänä yönä kaupungista", sanoi hän, "mutta ennen sitä tahdoin vielä tavata teidät! Sydämeni halusi vielä kerran saada vakuutuksen siitä, että te olette antanut minulle anteeksi ja että te ilman katkeruutta voitte muistella Ove Laurinpoikaa!"

Niilo sulki hänet syliinsä.

"Jos tarvitsette joskus ystävän apua, Ove Laurinpoika", sanoi hän, "niin muistakaa silloin minua!"

"Sitten kiitän sydämestäni Jumalaa!" virkkoi Ove ja lisäsi, tarttuen samassa morsiamen käteen kiinni: "Ja te, voitteko myöskin te unhottaa kaikki ja ajatella hyvää minusta?"

"Voin!" vastasi Briita ja puristi lämpimästi Ove herran kättä, "minä tahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että hän antaisi teille kaiken sen onnen, jonka te niin hyvin ansaitsette. Kiitos, sydämmellinen kiitos teille, Ove Laurinpoika... Ajatelkaa te myös ilman katkeruutta minua!"

Ove suuteli kättä, jota piti omassaan, laski sen sitten Niilo Sturen käteen ja riensi pois rappusia alas linnanpihalle. Mutta kun hän oli kadonnut, astui korkea haamu esiin ja kuun valossa tulivat näkyviin kuninkaan kauniit kasvot.

"Myös minulla on teille pyyntö", virkkoi hän, "anteeksi pyydän teiltä molemmilta, mitä teitä kohtaan olen rikkonut... Niin onnelliseksi kuin tänäpäivänä en ole hyvään aikaan tuntenut itseäni. Ja sentähden olen monta kertaa itseltäni kysynyt, onko tämä kaikki vain mielikuvituksen leikkiä, vai onko se täyttä totta, mitä edessäni näen. Onneni on niinkuin kultainen hedelmä. Se riippuu kiinni meidän välisestä sovinnosta... Auttakaa te siis minua suojelemaan tätä onneani! Oi, minä huomaan selvään, etten enää ole se, joka ennen olen ollut... Kaarina, Kaarina, kunpa olisinkin ajoissa sinun neuvoasi seurannut!"

Hän sulki sulhasen ja morsiamen syliinsä.

IX.

Punaisen ruusun kodissa.

Seuraavat päivät kuluivat, ilman että mikään häiritsi iloa ja riemua kuninkaan hovissa. Kuningas itse oli, niinkuin olisi hänen mielensä näinä päivinä kokonaan muuttunut. Ja yhtä mittaa puhui hän, kuinka hän jo ennen vuoden loppua toivoi voivansa selviytyä Tanskan kuninkaasta, joka ei tahtonut antaa hänelle mitään rauhaa. Siitä puhuessaan katseli hän rinta toivoa ja rohkeutta täynnä ympärilleen ystävä- ja sukulaispiirissä ja kaikki hymyilivät hänelle vastaan.

Häitten jälkeen oli vastanaineitten määrä vetäytyä Penningebyhyn, jonka linnan Niilo herra oli saanut vaimonsa myötäjäisiksi. Sinne olivat he toistaiseksi päättäneet ottaa asuinsijansa. Kaikki oli nyt aivan rauhallista. Mikään ei näyttänyt vaativan ritarin läsnäoloa kuninkaan luona, mikäli ulkonaisista merkeistä päättää voi. Hän saattoi siis kaikessa rauhassa viettää ainakin kuherruskuukautensa.

"Mutta keväällä", lausui kuningas ja nyökkäsi Niilolle päätään, "keväällä marssimme me Kristian kuningasta vastaan ja silloin ovat kaikki urhoolliset ja uskolliset miehet tarpeen... Silloin on myös teidän oltava mukana ja te saatte siksi puuhata taalalaisarmeijan kokoon. Nyt marsin minä itse miehineni Kalmariin valloittamaan Borgholman ja Ölannin takaisin ja karkottamaan kavaltajan, Maunu Grenin, pois sieltä, jos Jumala vain minulle onnea suo... Toivon siitä asiasta pian selviytyväni ja sitten olen heti taas täällä! Jöns arkkipiispa on sillä aikaa kutsuva Upplannin rahvaan kokoon sotaanlähtöä varten!"

Samana päivänä, jona Niilon rouvineen oli määrä lähteä Tukholmasta, oli neitsyt Maarian veljeyden salissa neuvoston kokous. Kun kuningas kokouksen loputtua saapui linnaan, jossa Niilo ja Briita odottivat häntä, oli ilo poissa hänen kasvoiltaan. Neuvostossa oli syntynyt kova riita. Arkkipiispa oli vaatinut korvausta kaikesta siitä väestä, aseista ja laivoista, jotka edellisenä kesänä oli sodassa menettänyt. Kuningas oli kovasti pahastunut hänen vaatimuksestaan, joka tuotiinkin esiin aivan sopimattomalla ajalla, varsinkin kun arkkipiispa aivan hyvin tiesi, että kuningas oli juuri sotaan lähdössä. Tämä olikin selittänyt, ettei hän ollut velvollinen semmoisia suorittamaan. Mutta hän oli kuitenkin suostunut jättämään asian tuomarein ratkaistavaksi ja nämät olivat langettaneet tuomion arkkipiispan eduksi. Se oli suututtanut kuningasta, niin että hän oli esiintynyt loukkaavasti sekä tuomareja että arkkipiispaa kohtaan.

Muutamalla sanalla vain kertoi kuningas neuvoston kokouksesta palattuaan keskustelun kulun. Mutta se jo riitti Niilolle selittämään, jos ei kaikkia mitä oli tapahtunut, niin kuitenkin niin paljon, että hän heti huomasi asiain ei olevan oikealla kannalla. Ja kaikki se, mitä salavehkeistä tiesi, tuli siinä yht'äkkiä niin selvänä hänen mieleensä.

"Minä olen valmiina jättämään teidät, Kaarlo kuningas", sanoi hän, "mutta Jumala tietää, että toinen halu sydämessäni palaa. Antakaa nyt minulle se määräys, jonka aiotte kevääseen säästää..."

"Ei, ei", keskeytti kuningas kiivaasti, "tahtoni on, että matkustatte vaimonne kanssa Penningebyhyn. Sinne tulen minäkin sitte viettämään pääsiäistä teidän kanssanne. Kuuletteko, Niilo, ja sinä, Briita, pääsiäisenä jo olen miesteni kanssa teidän luonanne... Teillä on minun tähteni jo ollut liian monta surullista päivää, teillä molemmilla. Minä tahdon, että te ainakin hetken saatte nauttia rauhaa ja lepoa omassa kodissanne... Eli kuinka, Briita, mitä sanoisit sinä, jos minä nyt heti taas tempaisin tämän innokkaan ritarin sinun sivultasi?"

Hän hipaisi samassa hiljaa kädellään punastuvan Briitan poskea ja hymyili vallattomasti hänelle.

"Kuinka voin minä tai mieheni", vastasi tämä innokkaasti, "kuinka voimme me nauttia rauhaa ja lepoa Penningebyssä, jos tiedämme, että teitä ja valtakuntaa uhkaa vaara?"

"Mitä siihen tulee, voitte te olla aivan levolliset", virkkoi kuningas tullen taas yhtäkkiä vakavaksi.

"Älkää kumminkaan missään tapauksessa antako arkkipiispalle oikeutta kutsua rahvasta kokoon...! Se on ainoa asia, mitä pyydän teiltä", lausui Niilo.

Kuningas katsahti ihmetellen häneen. "Mitä ajattelettekaan! Minunko pitäisi peräyttää arkkipiispalle antamani määräyksen!" huudahti hän. "Onko se todella tarkoituksenne, Niilo?... Onko Jöns arkkipiispa mielestänne koskaan ollut lempeämmällä tuulella, kuin nyt häitten aikana? Pitäisikö minun nyt sitten rikkoa tämä hyvä suhde ja saada hänen vihansa kuohumaan, joka varmaan tapahtuisi, jos neuvoanne seuraisin..."

"Mutta arkkipiispa ei ole teidän ystävänne ja hän etsii vain tilaisuutta päästäkseen teidän kimppuunne!"

"Tämänpäiväisessä neuvostonkokouksessa on hän saanut, mitä on halunnut..."

"Mutta vasten teidän tahtoanne, jos oikein olen sananne käsittänyt... Ajatelkaahan toki, Kaarlo kuningas! Sellaista miestä pidetään aina tyhmänä, joka karkottaa karhun metsään ja lisää sen voimia heikontamalla omaa itseään."

Kuningas katseli hetkisen ajattelevasti eteensä, mutta kääntyi sitten äkisti ympäri ja astui pöydän luo, jolla kallisarvoinen lipas seisoi. Siinä säilytti hän kalleuksiansa.

"Kun palaan takaisin Borgholmasta, niin voimme me keskustella tästä asiasta, Niilo... Te saatatte kyllä olla oikeassa, mutta nyt täytyy ensin panna toimeen se, mikä kerran päätetty on."

Hän avasi lippaan ja otti sieltä esiin kahdet kallisarvoiset kultavitjat. Sitten astui hän Niilon luo ja ripusti toiset hänen kaulaansa sekä toiset Briitan, jota hän suuteli otsalle.

"Nämät ketjut", sanoi hän, "saatte te muistoksi langoltanne, kuninkaalta! Ja nyt matkustakaa Jumala mukananne. Jos hän sen suo, olen teidän luonanne pääsiäisenä ja minä tuon silloin mukanani lankoni, uskollisen ritarin, herra Kustaa Kaarlonpojan... Silloin saatamme me kolme yhdessä neuvotella valtakunnan asioista, Niilo... Nyt ei muuta kuin hyvästi, hyvästi vain!"

Hän viittasi kädellään ja riensi sitten nopein askelin pois huoneesta.

Niilo auttoi Briitan päälle turkiksilla sisustetun päällyskapan. Sitten menivät he rappusia alas linnanpihalle, jossa heidän rekensä jo odottivat valmiina sekä joukko asepalvelijoita. Näitten etunenässä oikealla sivustalla istui hevosen seljässä jykevärakenteinen, paraassa ijässä oleva mies. Se oli Erkki, Herman Bermanin aseenkantaja, joka nyt oli astunut Niilo Sturen palvelukseen. Hänen sivullaan ratsasti Hollinger, joka saatuaan kuninkaalta luvan oli eronnut hänen ja mennyt sulhasen palvelukseen.

Inga vanhus, jonka oli määrä seurata Briita rouvaa, sillä kuninkaankartanossa ei hänellä nyt enää ollut mitään tehtävää, istui jo reessä peiteltynä. Ja hän hymyili niin sydämellisesti nuorelle emännälleen, kun tämä tarkasti oliko kaikki reessä niinkuin olla piti.