Part 32

"Jumala paratkoon, kunpa hän olisi teidän neuvoanne noudattaen jo ennemmin hyljännyt tuon lemmonkalun", virkkoi hän jurosti.

Mutta munkki veti päähineen taas kasvojensa eteen ja riensi pois linnasta samaa tietä kuin kuningaskin.

* * * * *

Mieli mustana oli Niilo Sture jättänyt linnan, paeten sitä iloa, joka siellä kuninkaan valitsemaa sulhasta odotti. Häävalmistukset synnyttivät hänessä vain tuskaa ja koko linna tuntui hänestä suurelta haudalta, joka ennen pitkää oli synkkään syliinsä kätkevä hänen viimeisenkin ilonsa ja onnensa tässä maailmassa. Kamala epätoivo raateli hänen sydäntänsä kun hän raskain askelin kulki katua eteenpäin ja mielikuvituksessaan näki hän jo kauniin morsiamensa kuoleman uhrina tai mikä oli vielä sitäkin kauheampaa, -- toisen omana.

Päästyään kotiin istahti hän penkille ikkunansyvennykseen ja antoi ajatustensa lentää. Onnensa lyhyt taru kulki siinä hänen silmiensä ohitse. Kuva kuvan perään sukelsi mieleen, valoisat ensin, sitten sumeat, lopulta synkän synkät. Ja hurja tuli alkoi palaa hänen silmissään, mitä lähemmäksi hän ajatuksissaan tuli sitä aikaa, jota paraillaan eli. Hänen kätensä menivät nyrkkiin ja huulensa puristuivat yhteen. Mutta näytti niinkuin olisi hän itsekin hävennyt voimatonta vihaansa, sillä heti taas hillitsi hän mielensä ja sielunsa vihlovat epäsoinnut hävisivät huokaukseen ja surumielisen hymyn varjoon.

Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei kuullut edes niitä kiirehtiviä askeleita, jotka yhä lähenivät hänen asuntoansa. Vasta kun ovi avautui ja kalpea, hengästynyt ja vielä enemmän sortuneen näköinen mies, kuin hän itse olikaan, syöksähti sisään, vasta silloin havahtui hän unelmistaan. Tulija oli herra Ove Laurinpoika.

"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt, kun ne sallivat minun löytää teidät, Niilo herra!" huudahti hän. Hän oli vallan kiihtynyt. Ja selvästi voi huomata, että hän ainoastaan mitä ankarimmilla ponnistuksilla pysyi seisaallaan.

"Herra Ove Laurinpoika!" virkkoi Niilo ja nousi istuimeltaan, "etsittekö minua?"

"Kyllä, teitä juuri etsin... Seuratkaa minua heti... Joka silmänräpäys on nyt kallis!"

"Mihin sitten tahdotte viedä minut...?" kysyi Niilo hämmästyneenä.

Hän jäi seisomaan paikalleen ikkunansyvennykseen, joka sijaitsi vasemmalla seinällä ovesta, ja Ove herra astui hänen luokseen.

"Älkää kyselkö minulta, Niilo herra!" sanoi hän, "nyt tahdon minä vain yksin toimia. Sitten vasta kun te olette nähnyt tekoni, sitten vasta tahdon puhua. Sitten saatte te myöskin vapaasti ottaa hengen minulta... Mutta nyt seuraatte te vain minua... Meidän täytyy mennä kuninkaan luokse."

Niilo alkoi aavistaa, mitä tuon kiihottuneen miehen mielessä liikkui. Mutta hän ei voinut siltä käsittää, miksi hänen itsensä juuri piti seurata häntä kuninkaan luo. Siksi kysyikin hän, tahtoiko Ove herra viedä hänet kuninkaan luokse sentähden, että hänen läsnäollessaan voisi ilmoittaa tälle salaisuuden, joka oli tikariin kätkettynä, ja siten ehkä saada hänen kohtalonsa muuttumaan. Jos se oli tarkoituksena, kieltäytyi hän jyrkästi seuraamasta. Tämän kuullessaan tuli Ove herra epätoivoa täyteen. Ja Niilon täytyi vetäytyä niin syvälle ikkunasyvennykseen kuin pääsi tunkeilevan Ove herran ahdistamana.

Silloin avautui ovi hiljaa ilman että kumpikaan läsnäolevista huomasi sitä. Niin olivat he molemmat omaan kiistaansa kiintyneet.

"Niin tietäkää siis", virkkoi Ove lopulta, "että minä aion sanoa kuninkaalle totuuden, tai teen minä lopun elämästäni ja kaadun kuolleena teidän jalkainne juureen...! Kuninkaan täytyy saada tietää, kuka on pelastanut hänen henkensä, hänen täytyy kerrankin oppia tuntemaan se jalo ja uljas sydän, joka voi pysyä ritaritavoille uskollisena, vaikka kaikki onkin liittoutunut häntä kukistamaan..."

Niilo teki kädellään liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut estää tuota kiivasta ritaria puhumasta, mutta tämä jatkoi:

"Ja se morsian, jota varten Kaarlo kuningas on loistavan hääjuhlansa valmistanut, hän on tuleva teidän omaksenne, Niilo Sture, tai tulee täällä muuten häät ilman sulhasta... Kaiken tämän tahdon kuninkaalle sanoa. Hän on uskova minua ja hän on ojentava teille taas kätensä ystävyydellä ja rakkaudella niinkuin ennenkin. Ja teistä on tuleva onnellinen ja kunnioitettu mies, jonka kaiken jalo sydämenne täydelleen ansaitseekin..."

"Kyllin, kyllin!" sai Niilo vihdoin sanotuksi. "Kaikki tämä on kyllä kaunista, Ove herra, mutta te unhotatte kuitenkin yhden asian. Morsiantani en minä koskaan aio ottaa armolahjana vastaan, en, tarjotkoon sen sitten kuka tahansa. Se on sanani tässä asiassa!"

"Te olette sekä uljas että ylpeä, Niilo herra!" keskeytti Ove säihkyvin silmin.

"Niin, herra Ove Laurinpoika, minä olen ylpeä, niin ylpeä, ettei se kalleus, jonka sain kuninkaalta muistoksi pelastaessani hänen henkensä, eikä edes teidän jalo uhrauksennekaan ole minulle kyllin riittävät saattamaan vaakaa minun ja kuninkaan välillä tasapainoon... Se riippuu ainoastaan kuninkaasta..."

"Ja sentähden on kuningas nyt täällä!" kuului samassa ääni keskeltä huonetta.

Kumpaankin keskustelevaan teki ääni, jonka he aivan hyvin tunsivat, valtaavan vaikutuksen. He riensivät esiin ikkunansyvennyksestä ja siellä seisoi kuningas keskellä huonetta ojennetuin käsin ja silmissä ilme, josta kuvastui ainoastaan valo, rauha ja sovinto.

Nähdessään Niilo Sturen tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän aikoi jo rientää häntä vastaan. Mutta äkisti hillitsi hän itsensä.

"Tässä seisoo kuningas edessänne, Niilo Sture", virkkoi hän, "ei kuitenkaan kuninkaana, vaan Kaarlo Knuutinpoikana, teidän vertaisenanne. Ja sellaisena tuon minä kaikki vanhat muistot mukanani, kaiken sen katkeruuden, jota mielessäni olen hautonut teitä kohtaan, jokaisen solvauksen, jolla olen teitä loukannut. Minä tulen luoksenne sokeana ja kuurona, jollaiseksi panettelut ja oma herkkäuskoisuuteni ovat minun saattaneet... Kas sellaisena seison nyt tässä edessänne! Te olette jalon kilvoituksen kilvoitellut, Niilo Sture. Te olette ritari, jolla ei ole vertaa ja minun täytyy häpeästä luoda silmäni alas... Mutta kaiken sen, millä voin hyvittää teidät itsenne ja maailman silmissä, kaiken sen tahdon tehdä ja siksi olenkin nyt luoksenne tullut..."

"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Niilo ja vaipui kuninkaan jalkain juureen.

"Ei, ei, Niilo herra, ei niin ... miehinä seisokaamme vastatusten, teidän edessänne en tahdo olla kuningas. Mutta ennenkuin ratkaisemme asiamme on teidän määrättävä se sija, joka teille minun sivullani kuuluu... Sanokaa itse, Niilo, mitä vaaditte!"

"En mitään, en mitään!" huudahti Niilo. "Tällainen hetki kuin tämä haihduttaa kaikki menneet tapahtumat mielestäni... Taivaan Jumala siunatkoon teitä, herra kuningas, niistä sanoista, jotka nyt olette lausunut."

"Te annatte siis minulle anteeksi, Niilo Sture", sanoi kuningas murtuneella äänellä, "te voitte unhottaa ja sopia."

"Sydämestäni sen teen!" vastasi Niilo ja suuteli kuninkaan kättä.

Mutta tämä nosti hänet ylös, painoi rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle.

"Teitä ehkä ihmetyttää", virkkoi kuningas ja katseli sydämellisesti ritaria, "että minä juuri nyt tulen luoksenne asian tähden, joka jo monta vuotta on sydäntäni painanut... Te saatte kyllä vielä tietää syyn siihen, ette kumminkaan nyt... Kukin asia vaatii näet määrätyn aikansa tullakseen oikealle tolalle taas...! Oletteko tyytyväinen minuun, Niilo...?"

Hän puristi lämpimästi ritarin kättä ja katsoi häntä sydämellisesti silmiin. Ja tällä hetkellä ajatteli Niilo kaikista vähimmin sitä, mikä oli antanut aihetta kuninkaan tekoon.

"Mutta mitä puhuitte te äsken tässä, Ove Laurinpoika?" virkkoi kuningas ja kääntyi tämän puoleen. "Ettekö te olekaan pelastanut henkeäni, ettekö te olekaan se, joka...?"

"En, herra kuningas!" vastasi Ove lujalla äänellä, vaikka kasvonsa olivatkin kalmankalpeat.

Ja sitten kertoi hän samalla päättävällä äänellä kaikki kuninkaalle, ei ainoastaan sitä, mikä koski tikaria, jonka Niilo Sture oli hänelle edellisenä iltana vankilassa antanut, vaan myöskin, kuinka oli saanut vanhan herran Kaarlo Tordinpojan suostumuksen ja kuinka kaniikki Helmich oli hänelle siinä ollut avullisena.

Kuningas kuunteli tarkkaavasti ja suuret kyyneleet vierivät alas hänen rypistyneitä poskiansa.

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti hän ja katseli kädet yhteen liitettyinä kohti korkeutta, "kuinka voin minä hyvittää kaiken tämän... Kuinka voin minä toimia niin, että sinä olet tyytyväinen minuun, Kaarina, siellä, jossa henkesi nyt leijailee pyhimysten keskellä Herran taivaassa?"

Sitten tarttui hän molemmin käsin Niilo Sturen käteen kiinni ja katseli häntä kauan.

"Ja neidosta luovun minä", puhkesi Ove Laurinpoika puhumaan. Hän oli vallan kalpea ja vapisi niin, että helposti voi huomata, miten vaikeaa se luopuminen hänelle oli. Vain hädin tuskin sai hän lisätyksi: "ja teidän lupauksenne, herra kuningas, annan minä takaisin."

Hän pysähtyi ikäänkuin uusia voimia kootakseen ja jatkoi sitten yhä kiihtyvällä innolla:

"Yhden asian täytyy minun kuitenkin vielä ilmoittaa teille, Kaarlo kuningas... Te ette voi olla kyllin varovainen ... salamurhaajat väijyvät teitä, teidän elämäänne yritetään lopettaa... Jo nyt juhlallisuuksien aikana olisi sen pitänyt tapahtua, ellei eräs mahtava mies olisi tullut väliin ja estänyt sitä. Voi kuitenkin tapahtua, että tuuma vasten hänen tahtoaankin pannaan toimeen..."

"Väijytystä ... kavallusta!" puhkesi kuningas puhumaan ja päästi Niilo Sturen käden irti, "oletteko varma siitä, mitä nyt puhutte, Ove Laurinpoika..."

"Aivan varma, herra kuningas ... ne tahtoivat saada minun murhaamaan teidät!"

Kuningas seisoi siinä kuin ukonnuolen iskemänä. Myös Niilo Sturea hämmästytti tuo odottamaton uutinen, vaikka hän tosin ei pitänytkään sellaista mahdottomana niillä tiedoilla, jotka hänellä oli kuninkaasta ja tämän mahtavista vihollisista.

"Minua alkaa jo väsyttää nämät ikuiset salahankkeet!" huudahti kuningas ja hänen kasvoillaan kuvastui katkera viha, "ja aina, aina ovat niitä virittelemässä ne, joille minä olen osoittanut vain paljasta hyväntahtoisuutta ja mitä suurinta luottamusta... Omituisesti leikittelee onnetar minun kanssani, sillä ne, joita olen vainonnut, ne ovat ainoat, jotka ovat pysyneet minulle uskollisina..."

Ja taas tarttui kuningas Niilo Sturen käteen ja hymyili hänelle. Mutta äkisti siirtyi hän sitten toiseen asiaan ja virkkoi:

"Mutta minun käteni on sittenkin vielä kerran saavuttava teidät kaikki, jotka nyt tavottelette minun kuningaskruunuani... Ruotsi, Ruotsi, kuinka väkevä ja mahtava sinä olisitkaan, jos vain sopu ja yksimielisyys vallitsisi sinun lastesi välillä! Mutta keitä ovat nyt ne jalot herrat, jotka ovat unhottaneet isänmaansa ja virittävät kuninkaalleen samanlaisia pauloja, kuin pahin vihamies?... Kuitenkin, mitäpä turhia kyselenkään! Tunnenhan minä heidät aivan hyvin! Onhan heidän henkensä jo monta kertaa ollut minun vallassani! Mutta minä olen lahjoittanut sen heille takaisin ja unhottanut heidän pahat tekonsa, niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan...! Jöns Pentinpoika, Jöns Pentinpoika, mitä tarkoittavat, mihin lopulta vievät nuo sinun ilkeät konnankujeesi...?"

Kuningas vaikeni. Hänen ajatuksensa kuohuivat niinkuin myrskyn ajamat aallot. Mutta Ove Laurinpoika, joka oli yhtä liikutettu kuin kuningaskin, tahtoi sovittaa nyt kaikki, mitä hurjan ja hillittömän rakkautensa kautta oli rikkonut ja virkkoi sentähden vaitiolon keskeyttäen:

"Ei niin, herra kuningas. Tällä kertaa teette te arkkipiispa Jönsille väärin! Hän se juuri oli eikä kukaan muu, joka tänäpäivänä mustainveljesten luostarisalissa väänsi murha-aseet liittoutuneitten käsistä. Hän se pyysi näitä ajattelemaan, että he kaikki olivat tulleet häihin teidän vieraaksenne ja että olisi jumalatonta ja raakaa menetellä niinkuin he aikoivat... Se päivä on vielä tuleva, sanoi hän, jolloin te olette tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttanne tavalla, joka paremmin sopii ritareille. Niin kuuluivat hänen sanansa."

"Jöns arkkipiispako", huudahti kuningas ja viha hänen kasvoillaan lauhtui, "Jöns arkkipiispako olisi puolustanut minua vihollisiani vastaan?"

"Ja nyt kun minä olen sanonut teille kaikki, Kaarlo kuningas ... pyydän minä teiltä lupaa saada matkustaa kotimaahani. Jos tulen takaisin, on henkeni ja vereni kokonaan teidän, ellen", tässä kääntyi hän Niilon puoleen, "niin luulen, että löytyy ainakin yksi, joka kiitollisella mielellä tahtoo muistella Ove Laurinpoikaa."

Nämät sanat sanottuaan syöksähti hän ulos huoneesta.

Ovella seisoi Steen Sture ja myös hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä. Hän antoi Ove Laurinpojan mennä häiritsemättä matkoihinsa, vaikka hänellä nyt olikin kiihkeä halu painaa häntä rintaansa vasten. Niin oli hänen sydämensä iloa täynnä, nähdessään nuo molemmat, jotka olivat hänelle niin rakkaat, seisovan siellä huoneessa kaikessa sovussa ja rauhassa.

* * * * *

Suuressa hääsalissa ja sitä ympäröivissä huoneissa kulkivat vieraat edestakaisin. Kaikki olivat saapuneet. Ainoastaan kuningas oli vielä poissa. Kuitenkin oli odotusta kestänyt jo niin kauan, että hänenkin pian täytyi tulla näkyviin.

Hänestä ja hänen sekä sulhasen menosta Niilo Sturen, tuon halveksitun ja nyt jo puoleksi unhotetun ritarin luo, puhuivat siinä odottaissa kaikki. Ja jokaisella oli jotain ojennettavaa tai lisättävää niihin juttuihin, jotka olivat jo valmiiksi muokattuja ja sellaisina kiertelivät ympäri salia.

Ainoastaan kaniikki Helmichillä ei näyttänyt olevan halua keskusteluun, sillä kun joku kääntyi siinä tarkoituksessa hänen puoleensa, vastasi hän kyllä tavallisella kohteliaalla tavallaan, mutta samalla kuitenkin niin, että kysyjä heti jätti hänet. Hän koetti päästä puheisiin arkkipiispan kanssa, joka seisoi joukko ylhäisimpiä herroja ympärillään salin toisessa päässä. Mutta se ei onnistunut hänelle.

Sillä välin puetettiin naisten huoneessa Briita neitiä morsiameksi. Oi, se oli surullinen toimitus! Morsian istui kalpeana ja äänetönnä, povi vain joskus kohosi ja syvä huokaus tunkeutui silloin tällöin hänen huuliensa välistä. Huoneessa olivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa, kuin olisi siellä puetettu ruumista eikä morsianta. Ei mitään hymyilyä eikä leikkisanoja -- ainoastaan tukehtuneita huokauksia ja pidätettyjä kyyneleitä. Morsiusneidot veivät ja toivat kukkasia, koristuksia ja nauhoja, katsahtivat toisiinsa ja osoittivat, mikä oli sopivin. Ja niin nyökkäsivät he hyväksyvästi toisilleen ja asettivat sen paikalleen.

Eräs neitosista kurotti morsiamelle erittäin kauniin punaisen ruusun.

Morsian katsahti ylös ja suuteli kukkasta, mutta pani sen sitten pois kädestään.

"Ei, ei!" sanoi hän, "punainen ruusu ei sovi minulle ... se muuttuisi kuitenkin heti valkoiseksi!"

Kukaan ei käsittänyt, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti. Mutta hän huokasi niin syvään, että kaikissa heräsi säälintunne.

"Kas tässä ruusu sinulle, ota se!" virkkoi silloin pieni tyttönen, joka seisoi juuri hänen sivullaan. "Sisareni sanoi tosin, etten saisi ottaa sitä ja etten ainakaan missään tapauksessa saisi antaa sitä sinulle, mutta minusta on se niin kaunis ja koska sinä, samoinkuin minäkin, pidät valkoista ruusua itsellesi sopivimpana, niin ota minun kukkani."

Tyttö oli Ingeborg Åkentytär (Tott), Iliana rouvan nuorempi sisar, joka juuri tähän aikaan vieraili hänen luonaan ja nyt morsiusneitojen mukana oli tullut linnaan.

Briita neiti kumartui alas ja suuteli tyttöä. Ja kyyneltulva valui siinä alas lapsen poskelle ikäänkuin kiitollisuuden osoitteeksi siitä vaistomaisesta kyvystä, jolla tämä osasi toisen tuskia keventää.

"Niin, niin, niinhän se on!" virkkoi hän kyyneleet silmissä, "valkoinen ruusu se minulle paraiten sopii."

Ja hän otti kukan ja kiinnitti sen rintaansa. Mutta Ingeborg seisoi paikallaan ja katseli häntä, eikä oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä.

Briita neiti oli, jätettyään kuninkaan huoneen, rientänyt tapaamaan heimolaistansa. Hän näet tahtoi mitä pikimmin ilmoittaa tälle sen huomion, jonka oli tehnyt. Niilo se oli pelastanut kuninkaan hengen, siitä oli hän aivan varma. Mutta hän ei tavannutkaan heimolaistaan missään. Ja kun hän vihdoin pitkän hakemisen jälkeen löysi hänet -- tämä oli silloin rukoushuoneeseen menossa -- suuteli tämä häntä vain otsalle ja sanoi: "Laita itsesi valmiiksi, Briita, ja ajattele, että meidän täytyy tyytyväisenä ottaa vastaan se, jota emme voi välttää. Kohtalonsa alle täytyy joka ihmisen alistua!" Ne sanat sanottuaan oli hän sitten, rukouksista välittämättä, mennyt kappeliin ja lukinnut oven jälkeensä.

Niin oli hän sitten, itsekään oikein tietämättä, kuinka, tullut huoneeseen, jossa morsiusneidot odottivat häntä. Nämät peräytyivät hämmästyneinä, nähdessään sen syvän surun, joka koko hänen olennossaan ilmeni. Mutta kaikkiin heidän utelemisiinsa ei hänellä ollut mitään tai aivan lyhyt vastaus. Inga vanhus näytti olevan yhtä epätoivoinen kuin Briitakin, mutta hän voi itkeä ja siten keventää tuskaansa. Sitä ei Briita voinut.

Kuitenkin voi jokainen huomata, että kauniin neitosen rinnassa oli joku rohkea tuuma kypsynyt lujaksi päätökseksi. Sitä ilmaisivat hänen kasvojensa päättävät piirteet, sitä myös se täydellinen välinpitämättömyys, jolla hän antoi toisten pukuansa järjestellä ja valmistaa itseään morsiameksi. Vasta valitessaan kukkaa itselleen lausui hän ajatuksensa julki ja antoi tuskalleen vallan.

Ja siinä istui hän nyt kukka kädessä ja tarkasteli sen hienoja lehtiä, ikäänkuin olisi niihin ollut kirjoitettuna se satu, joka yksin vain nyt enää voi hänen sydämelleen rauhan lahjoittaa -- elämänsatu lempeästä enkelistä, joka saattaa väsyneen hengen maan mustasta mullasta taivaan ikuiseen iloon. Valkoinen oli kukka, mutta vaaleampi vielä neitosen poski. Näytti niinkuin olisi sielu paennut pois ja jälellä ollut ainoastaan ihmeen kaunis ruumis, joka lepäsi siinä istuvassa asennossa katkaistu kukkanen kädessään.

Ingeborg ei saattanut sellaista tuskaa nähdä. Hän juoksi itkien pois ja kätki kasvonsa oviverhoihin. Mutta äkisti katsahti hän ylös ja kuunteli. Ulkoa kuului selvästi askelten ääniä, jotka tulivat yhä lähemmäksi ovea.

"Kuulkaa!" huudahti hän, "joku on tänne tulossa ... kuulen kannusten kilinää... Ajatelkaa, jos se olisi..."

Hän ei ehtinyt sanoa enempää, sillä samassa pysähtyi joku ulkopuolelle ja koputti hiljaa ovelle. Inga vanhus riensi heti avaamaan, mutta peräytyi hämmästyneenä takaisin.

Kynnyksellä seisoi kuningas itse. Hänen kasvonsa olivat lempeän näköiset ja silmissä oli loistava, auringonpaisteinen ilme. Nähdessään, että morsian oli jo valmiiksi puetettu, astui hän sisään huoneeseen ja kiiruhti tämän luo.

Hän pysähtyi kuitenkin äkisti ja hymy hänen huuliltaan hävisi. Morsian istui jäykkänä ja liikkumatonna paikallaan ja katseli valkoista kukkaa kädessään. Kuningas oli jo aikomuksessa lausua Briitan nimen, mutta muutti sitten äkisti päätöksensä ja viittasi pienen Ingeborgin luokseen.

"Kysyppä Briita neidiltä", kuiskasi hän lapselle, "tahtooko hän antaa kätensä sille, jolle minä jätin tikarini metsässä Dalbyn luostarin luona."

Mutta Ingeborg ei ehtinyt täyttää kuninkaan pyyntöä. Morsian oli itse kuullut joka sanan. Ja kaikkien hämmästykseksi nousi hän ylös istuimeltaan ja astui kasvot kalpeina serkkunsa luo. Ei katkeruutta eikä vihaa näkynyt hänen kasvoillaan, mutta niissä oli äänetön, syyttävä ilme, jonka tarkoituksen kuningas aivan hyvin käsitti. Niin, neitosen katse oli samallainen kuin joutsenen, kun se peilikirkkaalla järvellä kääntyy rantaa kohti, josta hänen puolisoonsa sattunut, kuolettava nuoli on lähtenyt.

"Te kysytte minulta, mikä on tahtoni, serkku", sanoi hän, "ja kuitenkin tiedätte te sen... Te tiedätte, kuinka kauheita tuskia kärsin, ja te kysytte yhtä kaikki, tahdonko kantaa niitä?"

"Katso minuun, Briita!" virkkoi kuningas ja tarttui rakkaudella, jonka sydämmellisyyttä oli mahdoton selittää, vaalean morsiamen käteen kiinni, "katso minuun, Briita ja sano sitten vasta, olenko sen näköinen, joka tahtoo sinulle tuskaa tuottaa?"

Briita katsahti kuninkaaseen. Mutta päivänpaisteinen katse, lämmin hymy ei tehnytkään häneen tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin lisäsi kuin helpotti sitä raskasta taakkaa, joka hänen mieltään painoi. Hän värisi, niinkuin paleltunut kukka varressaan, ennenkuin auringon viimeinen suudelma on sen tuhonnut.

"Tiedätkö, kuka se ritari oli, joka pelasti henkeni metsässä Dalbyn luostarin luona?" kysyi taas kuningas.

"Tiedän!" vastasi Briita ja loi jäykät silmänsä kuninkaaseen.

"Sanoppa se sitten minulle...!"

"Se oli mies, jota te olette väärin kohdellut aina siitä päivästä alkaen, kun saitte tiedon Viipuriin, että Kristofer kuningas oli kuollut!"

"Briita!" huudahti kuningas kiivaasti ja katseli tutkien neitosta. Mutta äkisti hillitsi hän itsensä ja lisäsi: "mielesi on katkeroittunut vanhaa serkkuasi kohtaan ja siihen on sinulla kyllä syytäkin. Mutta pyydän, että hillitset vihasi ja uskot minua, kun vakuutan, että jos kaikki vain olisi riippunut minusta, olisit varmaankin tästä surusta säästynyt...! Jos hämärällä puheellasi todella tarkoitat sitä, jota luulen, niin on hän nyt minun ystäväni..."

"Ystävänne?" huudahti Briita ja samassa välähti salama hänen silmissään ja purppurapilvi ilmautui hänen kasvoilleen. Mutta hän oli jo niin kauan hautonut omaa onnettomuuttansa mielessään, että epäilys voitti ja toivo hävisi jo samassa silmänräpäyksessä, kun se syntyi. Ja niin seisoi hän taas siinä marmorivaaleana, kylmänä ja jäykkänä niinkuin kuva.

"No niin, Briita", lisäsi kuningas, "minä annan hänelle kaiken sen hyvän, mitä minulla on ... minä annan sinut hänelle... Sentähden olen nyt tullutkin sinulle kertomaan, mitä tapahtunut on ja että nyt voit jättää surusi..."

"Mitä sanottekaan, kuningas! Onko kaikki tämä totta puhetta? Ettekö te enää tahdokaan pakottaa minua, ettekö enää kauemmin pitää lupauksesta kiinni, jonka isäni sanotaan antaneen...?"

Kysymykset seurasivat niin tiheään toinen toistaan, että selvästi huomasi toivon ja luottamuksen taas palanneen hänen rintaansa.

"Paljon sinä kyseletkin, serkku, mutta kaikkeen siihen vastaan minä kuitenkin myöntäen ja suostunpa vielä muuhunkin, jos vain itse tahdot..."

"Jos vain itse tahdon..."

"Niin, jos vain itse haluat, niin vietetään hääsi jo tänä päivänä... Kutsutut vieraat tulevat vain tapaamaan toisen sulhasen, kuin mitä ovat odottaneet. Mutta ... minun täytyy täyttääkseni tämän lupaukseni saada käsiini paperi, jota minulla nyt vielä ei ole. Sen on kuitenkin minulle luvannut mies, johon sekä sinä että minä voimme luottaa... Ennemmin tai myöhemmin jätetään se minulle, mutta koska, sitä en niin täsmälleen tiedä... Se ei kuitenkaan estä meitä nyt menemästä hääsaliin, niin että kaikki saavat nähdä, kuka sinut on vihkituoliin vievä."

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti Briita ja vaipui korkean lankonsa syliin.

Mutta kuningas antoi kädellään merkin ja heti riensi eräs neitosista avaamaan ovea. Niilo Sture ilmautui kynnykselle. Hän astui kuninkaan luo, joka vapaalla kädellään tarttui hänen käteensä kiinni.

"Kas tässä!" virkkoi kuningas, "kas tässä henkeni pelastaja! Hänelle suon minä kaiken sen, mitä ihminen tässä maailmassa suoda voi. Ja nyt toistan minä kysymykseni, Briita. Suostutko sinä."

Kuka voi tulkita katseen naisen silmissä, kun hän koettelemusten ja taisteluiden jälkeen yhtäkkiä huomaa kaivatun päämäärän edessään, kun hän näkee armaimman unensa sukeltavan pimeydestä esiin, saavan määrätyn muodon, muuttuvan todeksi. Armaammin ei aalto hymyile, kun siinä myrskyn jälkeen taivas tähtineen kuvastuu, kauniimmin ei bardin laulu taistelun jälkeen soi. Siinä on silloin valoa, lämpöä, siinä on elämä, siinä on autuus. Taulu, jonka kauneutta ei ihmiskieli voi kuvata, salaperäinen soitanto, jonka säveleet ainoastaan sydän voi käsittää, aavistus, pyhä aavistus taivaan olemassaolosta -- kaikki tosi ja hyvä heijastuu silloin aamuloistossa ja virtaa esiin immen sydämen salaisista sopukoista. Autuas hymy huulillaan sulki Niilo Sture morsiamensa syliinsä.

Ja kuningas laski kätensä heidän päänsä päälle.