Part 30

"Mitä mietitte...?" kysyi hän vihdoin. "Kadutteko ehkä jalomielisyyttänne... Ei, ei, älkää sitä tehkö! Katsokaas, minulla oli kerran Tanskassa ystävä. Hän oli teidän vertaisenne, Niilo herra, ritarillisen mielensä, uljaan rohkeutensa ja jalon esiintymistapansa puolesta... Ja tätä ystävääni loukkasin minä kerran kuolettavasti... Hänet tahtoisin minä nyt hyvittää... Mutta te olette oikeassa ... minun ei sovi ottaa teidän ystävyyslahjaanne vastaan, sillä voisihan sattua, että te saisitte antaa henkenne minun edestäni, jos näet kaatuisin kaksintaistelussa kotimaassani... Siitä voitte itse huomata, kuinka ajattelematon minä olen ja kuinka vähän voin hillitä itseäni!... Ei, ei, se ei saa tapahtua, Briita neidin tähden, se ei saa tapahtua!"

"Sen ei tarvitsekaan tapahtua!" virkkoi Niilo hymyillen.

"Ei tarvitse?" kysyi Ove voimatta salata hämmästystään.

"Minä tiedän toisenkin keinon, joka on saattava teidät toivomuksenne perille!" sanoi Niilo.

Oven hämmästys nousi korkeimmilleen, mutta Niilo veti ihokkaansa sisästä tikarin näyttäen sitä Ovelle.

Tikari oli mitä hienointa tekoa. Kahva oli koristeltu jalokivillä ja se päättyi nappiin, jolla oli kuninkaankruunun muoto. Sen syrjään oli kaiverrettu nimi: Carolus Canuti R.S. (Rex Suecorum). Tuppi oli hopeaa mainiota tekoa sekin.

Kallisarvoinen tikari oli nahkakotelossa, josta Niilo otti sen esiin.

"Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä, lähettäkää se Kaarlo kuninkaalle ja te olette saava tahtonne täytäntöön ilman takaustakin!"

"Ja sellaista kalua te salaatte, Niilo Sture", virkkoi Ove ja hänen silmänsä paloivat ihmetyksestä. "Vaikka teidän ei olisi tarvinnut muuta kuin näyttää sitä saadaksenne toivonne täytetyksi, niin te ette kuitenkaan ole tehnyt sitä..."

"Sellaista keinoa käyttämään olen liian ylpeä, Ove Laurinpoika..."

"Niin olen minäkin!"

"Mutta teidän kunnianne ei tarvitse kärsiä siitä, vaikka käytättekin nyt kuninkaan tikaria tätä asiaa varten! Tikari on pakottava Kaarlo kuninkaan toimimaan antajan tahdon mukaan, mutta minä en tahdo sillä tavalla onneani saavut taa... Teillä taas, Ove Laurinpoika, ei ole mitään valitsemisen varaa ... ja jos teidän kunnianne siitä kärsii, niin kärsii se kai sentähden, että..."

"Ei, ei ... ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitatte, Niilo herra", huudahti Ove. "Ja Jumala on todistajani, että tahdon pitää teille antamani lupauksen. Rangaiskoon hän minua ikuisella piinallaan, jos rikon sen!"

He olivat sitten molemmat hetkisen aikaa ääneti, mutta yhtäkkiä virkkoi Ove:

"Teidän täytyy kuitenkin sanoa minulle vielä yksi asia, Niilo herra... Jos kuningas kerran on antanut tämän kalleuden teille, niin on se tuntuva hänestä omituiselta, että minä sen hänelle jätän ja käytän sitä hyväkseni..."

"Kuningas on antanut sen minulle, tietämättä itsekään, kuka vastaanottaja oli. Jos niin sattuisi, että hän todella kysyisi teiltä jotain siitä, niin sanokaa vain: Metsässä Dalbyn luostarin luona! ja hän käsittää kohta kaikki."

"Ja minä anastaisin siis teiltä teidän rehellisesti ansaitun kunnianne voittaakseni..."

"Ei, ei, Ove herra, te lainaatte sen vain, joten te siis voitte palauttaa sen taas minulle, kun tulette takaisin, ja vaikka ette tulisikaan, niin on teillä sittenkin aina keinoja, joilla voitte tässä asiassa omaatuntoanne keventää."

Hetken mietittyään päätti Ove ottaa tikarin vastaan. Hänellä ei ollut nyt valitsemisen varaa, jos kerran tahtoi antaa loukatulle nuoruusystävälleen sen hyvityksen, jonka tämä oli oikeutettu saamaan. Voisihan hän sitäpaitsi sen tapauksen varalta, että itse kaatuisi taistelussa, antaa jonkun toimeksi saattaa asian todellinen laita kuninkaan tietoon. Epäilemättä olisi Niilo Sture, jos hänelle tällainen tapaus olisi sattunut, jyrkästi kieltäytynyt. Mutta niinhän se on, kun kerran on alkanut alentaa omantuntonsa vaatimuksia, että tällainen ahdinko joskus sattuu. Täytyy silloin usein hyvääkin asiaa ajaessa, ryhtyä tai tyytyä keinoihin, joita tarkka siveellisyystunto ei saattaisi oikeiksi myöntää.

Herra Ove Laurinpoika otti siis tikarin vastaan ja heti senjälkeen jätti Niilo Sture vankilan.

VII.

Sulhanen.

Niilo Sture meni vankilasta linnan kappeliin. Hän halusi, tietämättä oikein itsekään minkätähden, vielä kerran puhutella vanhaa munkkia. Mutta vaikka tämä oli luvannut odottaa Niiloa kappelissa ei häntä siltä kuitenkaan ollut siellä ja Niilon täytyi siis tyhjin toimin palata takaisin. Hän poistui linnasta ja kulki kaupunkiin, jossa jo päivän puuhain synnyttämä liike illan lähestyessä alkoi vähetä ja porvarit sulkivat juuri paraillaan puotiensa ovia ja ikkunoita, kun hän kulki katua pitkin asuntoonsa.

Hän ei kuitenkaan nyt kiinnittänyt mieltänsä niihin erilaisiin puuhiin, joilla porvarit päivätyönsä lopettivat, eikä hän myöskään huomannut puotipalvelijain reipasta kulkua ja vilkkaita liikkeitä kun ne tulivat häntä vastaan kadulla. Vasta kaksi kuninkaan asepalvelijaa, jotka seisoivat eräässä kadunkulmassa ja tuntuivat odottavan jotain, herättivät hänen huomiotansa.

He puhelivat kuolleesta marskista, Tord herrasta, Niilo kuuli sen aivan selvään, ja kun hän meni heidän ohitsensa, katsahti toinen yht'äkkiä ylös ja tervehti häntä kunnioittavasti. Niilo herra pysähtyi ja tarkasteli tutkien miestä, jonka kasvot hänestä tuntuivat tutuilta.

"Ettekö tunne enää minua, Niilo herra?" kysyi silloin asepalvelija ujostelematta ja Niilon täytyi tunnustaa, että hän oli unhottanut miehen nimen.

"No tahdon teille muistuttaa matkaa, jolloin tulin tuntemaan teidät, Niilo herra... Me ajelimme silloin Hirvellä Itämerta, ja minä pidin perää, kun me kohtasimme kuninkaan laivan, joka alkoi ahdistaa meitä, mutta joutuikin alakynteen..."

Enempää ei tarvittukaan. Niilo muisti nyt kaikki aivan hyvin.

"Hollinger!" huudahti hän.

"Niin, sehän se on kunniallinen nimeni", vastasi asepalvelija leveä, hyväntahtoinen hymy huulillaan.

"Olen sinulle kiitollinen viimeisistä palveluksistasi, Hollinger!" virkkoi Niilo, mutta asepalvelija keskeytti hänet äkisti:

"Toiseen suuntaan uskoin minä silloin ja moni muukin minun kanssani yhden ja toisen miehen tulevan purtensa ohjamaan ... tarkoitan, nähkääs, että häissä, joita kuningas nyt paraikaa valmistelee, olisi pitänyt olla toinen mies sulhasena, kuin joka siksi nyt todella näyttää tulevan... Ja marskin sisar ... marskin sisar, tuo nuori jalo neitonen..."

Hänen vielä puhuessaan alkoi joku laulaa sisällä huoneessa, jonka ulkopuolella he seisoivat.

Kerran yleni Ruotsissa ruusunen, Ken hänen petti, petti Kristuksen, Se ruusutarhass' kasvanut oli.

Se oli alku siitä laulusta, jota oli aljettu laulaa Tord herran kuoleman johdosta. Kukaan ei voinut kuunnella sitä tulematta syvästi liikutetuksi. Myös Niiloon teki laulu syvän vaikutuksen ja se vaikutti häneen vielä enemmän sentähden, että laulaja alkoi laulunsa juuri silloin kun asepalvelija puhui murhatun marskin sisaresta. Mutta laulaja jatkoi:

Oli marski väsynyt taisteluun, Hän halusi lepoon siunattuun, Hän luotti Jöns Bonpojan kuntoon: "Nyt tahdon mennä mä nukkumaan Suhun miehistäni luotan vaan Olet rakkaampi muita sä mulle."

Hollinger pyyhkäsi kädellään silmiään ja myös toinen asepalvelija näytti syvästi liikutetulta. Se teki heihin aivan saman vaikutuksen, kuin juhlallinen kirkkolaulu, joka keskeltä elämän kuohuvia intohimoja tahtoo kohottaa ihmismielen johonkin korkeampaan ja parempaan. -- Isänmaallinen tunne, kosto ja viha maan vihollisia vastaan levisi ikäänkuin pisaroittain näitten laulujen kautta yli koko Ruotsinmaan. Se oli historiaa, sellaisena kuin kansa sen käsitti, ja vaikka se oli yksinkertaista ja teeskentelemätöntä eikä pitänyt niin tarkkaa lukua nimistä, ajasta ja paikasta, niin vaikutti se kuitenkin sitä mitä se julistikin, -- rakkautta siihen maahan, jossa sen sankarit olivat eläneet ja vaikuttaneet, halua kohota heidän vertaisekseen miehuudessa ja jalossa rohkeudessa.

Mutta laulaja, joka oli hetkiseksi pysähtynyt, alkoi taas:

Pään halkaisi hältä hän kokonaan, Se isku oli turma Ruotsinmaan, Kas sellaisen palkan konnalta saa. Kuin Juudas Herransa ennen möi, Niin möi myös Jösse kun marskin löi. Sitä itkee nyt vaimot ja neidot.

Sitten yhtyi jo muitakin ääniä loppuvärsyä laulamaan:

Ja vaimot ja neidot ne vaikertaa: "Herra suojaa murhalta meidän maa, Isä, Poika ja Henki pyhä, Hän suojatkoon maatamme yhä!"

"Amen!" sanoi Niilo Sture ja miehet toistivat sanan.

"Jumala myöskin marskin sisarta suojelkoon, ettei suru häntä hautaan veisi...! Pelkään näet, että häistä, joita nyt paraikaa valmistellaan, tuleekin hautajaiset sen asemasta kuin..."

"Häistä!" keskeytti Niilo, joka keskustelunsa jälkeen Ove herran kanssa oli jo kokonaan unhottanut, mitä ennen oli kuullut, että nimittäin Kaarlo kuningas ei tarkoittanutkaan totta rankaisemisellaan, vaan päinvastoin aikoi antaa anteeksi Ove herralle ja vieläpä serkkunsakin oman ja setänsä lupauksen mukaan.

Mies elvytti nyt hänen muistoaan.

"Ettekö sitten tiedäkään", virkkoi hän, "että linnassa valmistellaan häitä ja että Ove herra vie marskin sisaren vihkituoliin?"

"Mutta Ove herrahan istuu vangittuna ja on huomenna kuoleva", huomautti Niilo.

"Niin ollen tunnemme me paremmin kuninkaan tahdon kuin te, Niilo herra... Arkkipiispa on lähettänyt kuninkaalle sanan, että hän pysyy vaatimuksessaan, ja nyt, kun marski, Tord herra, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, on poissa, nyt..."

"Nyt saa arkkipiispa tahtonsa täytäntöön?" virkkoi Niilo.

"Niin, aivan niin ... joka mies sen linnassa tietää... Mutta niin varmaan, kuin kannan rehellistä nimeäni kunnialla, niin varmaan saatte luottaa minuun, jos neidon tähden tahdotte leikkiin ryhtyä... Minä ja moni muu rehellinen mies minun kanssani, me olemme valmiit menemään vaikka kuolemaan, kun on kysymyksessä teidän ja ylhäisen neitosen onni..."

"Kautta Jumalan kuoleman, Hollinger... Mitä rohkenet puhua?" huudahti Niilo peljästyneenä.

Mutta Hollinger vastasi aivan levollisena ja häikäilemättä: "Siinä, mitä olen puhunut, tahdon pysyä ja olen valmis vaikka tällä hetkellä sen asian hyväksi vuodattamaan vereni viimeiseen pisaraan asti! Jumala teitä siunatkoon, Niilo herra, mutta sen tahdon sanoa, että jos joskus tarvitsette miehen apua, niin toivon, että silloin muistatte minua!"

"Hyvä on, Hollinger, siitä saat olla varma!" virkkoi Niilo. Hän sanoi sen päästäkseen vain erilleen intoilevasta asepalvelijasta, joka avomielisyydessään ja jalossa uhraavaisuusinnossaan antoi aivan liian vapaan vallan sydämensä tunteille.

Mutta tämä ei päästänytkään niin helposti ritaria.

"Täällä sisällä", virkkoi hän, "on mies, joka mielellään tahtoisi tulla teidän palvelukseenne... Se on hän, joka laulun lauloi. Hän on teille jo ennestäänkin tuttu."

"Ja kuka on hän...?"

"Eerikki, Herman Bermanin aseenkantaja... Hänen herransa elää nyt kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa tiloillaan Itägöötinmaalla, mutta Eerikkiä ei se sellainen elämä miellytä, ja siksi on hän lähtenyt matkaan astuakseen joko kuninkaan tai jonkun ritarin palvelukseen."

Ties kuinka kauan asepalvelija olisi jatkanutkaan puhettaan, ellei eräs kuninkaan päällysmiehistä, joka tuli kävellen katua pitkin, olisi huutanut häntä luokseen. Päällysmies oli Klaus Lang. Hän tervehti kunnioittavasti Niiloa, kun oli päässyt niin lähelle, että voi tuntea hänen ja Niilo poistui vaihdettuaan muutaman sanan päällikön kanssa.

Asepalvelijan sanat antoivat Niilolle paljon ajattelemisen aihetta, sitä enemmän, kun ne olivat aivan yhtäpitäviä niitten tiedonantojen kanssa, jotka Herman Bermanilta Vadstenassa oli saanut. Kuningas valmisteli häitä, se oli nyt varmaa, ja jos kerran Briita neiti oli morsian, niin oli myöskin aivan varmaa, että Ove Laurinpoika oli sulhanen. Mutta voitiinhan häitä valmistella jollekin toiselle kuninkaan miehistä, jolloin tietysti morsiankin oli toinen kuin Briita Kaarlontytär. Hänen ajatuksensa harhailivat siinä kulkiessa sinne tänne, mutta aina ne sittenkin lopulta palasivat neitoon, jonka kohtalo niin läheisesti oli liittynyt hänen kohtaloonsa.

Niissä mietteissä lähestyi hän majatalonsa porttia. Likemmäksi tultuaan huomasi hän tuon kookkaan munkin seisovan sen ulkopuolella kädet ristissä rinnoilla ja odottavan häntä. Hän joudutti silloin askeleitansa ja heti kun munkki havaitsi hänet, kiirehti hänkin vastalle.

"Oletteko hakenut minua?" kysyi munkki ja Niilo vastasi myöntäen.

"Minulle tuli toinen kohtaus esteeksi", selitti munkki, "sentähden en voinut odottaa teitä linnankappelissa, mutta kun kuitenkin halusin tavata teitä keskustelunne jälkeen vangin kanssa, kiirehdin majataloonne heti kun sain tietää, että olitte jättänyt linnan. Toivon, ettette pahastu, Niilo ritari, kun nyt pyydän saada tietää, millä kannalla asianne vangin kanssa ovat..."

"En suinkaan, hurskas isä", keskeytti Niilo ystävällisesti, "aivan mielelläni sen teille ilmoitan ... mutta astukaamme ensin huoneeseen! Täällä kadulla emme voi sellaisista asioista keskustella!"

Niin menivät he sisään. Siellä oli majatalon emäntä laittanut lieteen komean takkavalkean, joka levitteli valoaan yli koko huoneen valaisten kaikki kirkkaalla loistollaan. Kaikki oli puhdasta ja kiillotettua ja järjestävä käsi oli tehnyt huoneen niin kodikkaan näköiseksi, että vaikka kohtalon vainooman ritarin mieli olikin musta, sen kuitenkin tällaisen ympäristön olisi luullut saavan elpymään ja lämpenemään.

Sittenkun he olivat istuutuneet penkille vähäisen matkan päähän liedestä, toisti munkki kysymyksensä ja Niilo virkkoi:

"Luulen, että mitä vankiin tulee, asiat ovat hyvällä kannalla, sillä me erosimme ystävinä."

"Oletteko aivan varma siitä, ritari", kysyi munkki ja äänestä voi päättää, että hän pani paljon painoa juuri tähän asianhaaraan, "ettehän vain ole antanut hänen onnettoman kohtalonsa, puheensa ja kyyneleensä pettää itseänne?"

"Tuntuu siltä, harmaaveli, kuin panisitte te erityistä painoa juuri tähän seikkaan!" huomautti Niilo.

"Aivan, oikein, niin teenkin!" vastasi munkki. "Ja te saatatte minut onnelliseksi, jos voitte sanoa minulle, että olette varmasti vakuutettu Ove Laurinpojan ystävyydestä."

"Jos kerran miehen sanaan voi luottaa, joka luulee seisovansa haudan partaalla, niin uskallan olla vakuutettu siitä. Ja minä uskon, olenpa aivan varma siitä, että jos hän nyt vain voisi käyttäytyisi hän kokonaan toisin minua kohtaan, kuin mitä ennen on tehnyt."

"Hm!" mutisi munkki ja päänsä vaipui rinnoille, kätten mennessä ikäänkuin itsestään ristiin.

"Mutta Ove herralla", jatkoi Niilo, "ei ole sellainen luonne, että hän järkähtämättä voisi pysyä siinä, mitä on luvannut. Jos on totta, mitä puhutaan, niin ei ole mahdotonta, että hän vielä mielensä muuttaa... Joka tapauksessa olen minä velvollisuuteni tehnyt."

"Mitä sitten puhutaan...?" kysyi munkki totisena.

"Että kuningas ei ole koskaan tarkoittanutkaan totta kuolemantuomiollaan, vaan päinvastoin sen asemasta, että antaisi Ove herran pään pudota, valmistelee hänen häitään neiti ... neiti Briita Kaarlontyttären kanssa... Te voitte sanoa, harmaaveli, onko siinä puheessa perää!"

"Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä siinä perää on!"

"No silloin", virkkoi Niilo ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan, "silloin suojelkoon Jumala Briita raukkaa murtumasta."

"Hänen onnensa on siis teille kallis?" kysyi munkki hymyillen.

Niilo ei vastannut kysymykseen, eikä munkkikaan siitä sen enempää puhunut, vaan alkoi vain tarkemmin tutkia, mitä Niilon ja Ove herran välillä oli tapahtunut, pyytäen tämän kertomaan kaikki. Niilo teki sen, ainoastaan kuninkaan tikarista ei hän mitään puhunut. Kun hän sitten oli lopettanut, istui munkki kauan aikaa ääneti. Vihdoin sanoi hän:

"Minulla on teille Briita neidiltä pieni pyyntö... Tahdotteko suostua tapaamaan häntä? Hänellä olisi vähän puhuttavaa teille."

Niilo vavahti nämät sanat kuullessaan, mutta loi sitten munkkiin sydämellisintä ihastusta ilmaisevan silmäyksen. Kuitenkin hillitsi hän heti taas itsensä.

"Vaikeampi on tällaisessa asiassa kieltää kuin myöntää... Mutta pyytäkää ylhäistä neitoa muistamaan, mitä puhuimme silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme hänen veljensä haudalla... Vähän voitamme me sillä, että yhdessä valitamme kohtaloamme..."

"Kuulkaa ensin loppuun, ennenkuin puhutte!" keskeytti munkki. "Neitosella on ainoastaan yksi toivomus enää tässä elämässä ja se on, sanoa hyvästi teille. Vasta senjälkeen tahtoo hän päättää, meneekö luostariin vai ei... Ennen sitä tahtoo hän kuitenkin sanoa viimeiset jäähyväiset teille itse kuninkaan läsnäollessa ja tämä on suostunut siihen... Riippuu siis nyt vain teistä, tahdotteko myöntyä hänen pyyntöönsä eli ei."

"Olkoon menneeksi!" huudahti Niilo, "minä tahdon tavata hänet itse kuninkaan läsnäollessa."

"Niin olkaa sitten huomenna kello 8 valmiina... Erland vanhus tulee hakemaan teitä ja on hän vievä teidät kuninkaan luo."

Nämät sanat sanottuaan nousi munkki ylös, heitti hyvästi ja poistui jättäen Niilon taas yksinään harhailevine ajatuksineen.

* * * * *

Varhain aamulla seuraavana päivänä oli Briita neiti polvillaan huoneessaan kädet korkeutta kohti kurotettuina ja rukoili. Kyynel toisensa perään raivasi tiensä alas hänen hienoja, marmorivaaleita poskiansa, samalla kun rinta kohoili tuskallisesti, ikäänkuin olisi hän turhaan koettanut rauhoittaa siellä sisällä raivoavaa myrskyä.

Hänen rukouksensa kesti kauan ja kun hän viimein nousi ylös oli hänen kasvoillaan sellainen ylevä ja puhdas ilme, jonka ainoastaan tieto siitä, että kykenee uhrautumaan ja olemaan ilman, voi antaa ihmiselle. Hänen suuret silmänsä olivat tällä hetkellä loistoa täynnä, joka teki hänet kahta vertaa kauniimmaksi ja kun hän heitti pitkät kiharansa taaksepäin ja katsahti taivasta kohti, näytti kuin olisi hän jo puhdistanut maan tomun jaloistaan ja ollut valmis vaeltamaan sinne, jossa ei mitään surua ole olemassa, vaan sydämen rauha, lepo ja autuus.

Hän seisoi vielä hetkisen hiljaa paikallaan. Ehkä väreili hänen sielussaan vielä rukouksen sanat, vahvistaen hänessä sitä rohkeutta ja uljuutta, jota hän kaipasi. Inga vanhus, vanha uskollinen palvelija, joka oli hoitanut kuningatarta kehdosta hautaan asti ja hänen kuoltuaan kohdistanut kaiken rakkautensa ja huolenpitonsa Briita neitiin, avasi hiljaa oven ja astui sisään, mutta jäi seisomaan paikalleen, nähdessään neitosen rukoilevan. Hän ei tahtonut tai ei hennonut häiritä impi raukkaa, jolle hänellä itsellään ei enää ollut mitään lohdutusta. Vasta kun Briita taas käänsi ajatuksensa ulkomaailmaan ja huomasi vanhuksen, astui tämä esiin, laski kätensä neidon käsivarrelle ja ilmoitti, että munkki halusi puhella hänen kanssaan.

Briita poistui heti kamarista ja meni siihen huoneeseen, jossa munkki odotti häntä.

"Oletteko tavannut ritaria", kysyi hän, "ja minkä vastauksen hän antoi minun pyyntööni?"

"Hän on tuossa paikassa täällä!" ilmoitti munkki.

Neitosen silmät täyttyivät kyynelillä. Hänen nuori sydämensä oli niin kauan ja hartaasti toivonut, ikävöinyt ja uneksinut onnea ja rakkautta, mutta todellisuus ei täyttänytkään haaveita, se musersi ne kaikki. Mitä oli elämä siis enää hänelle muuta kuin vaellusta hautaan! Ja tämä kohtaus, jonka hän oli vielä tinkinyt itselleen, kylmän juhlallinen, jollaiseksi se oli tuleva, -- mikä se oli muu sekään, kuin vain hänen onnettomuutensa vahvistusjuhla, ilonvälähdys itse turmion hetkellä, niinkuin sudenkorentokin auringonvalossa vielä räpyttelee siipiään, mutta sen laskettua jo makaa hengetönnä.

Hän tahtoi kuitenkin olla luja, hänen täytyi rohkeasti katsoa kohtaloansa silmiin! Hän toivoi vain, että hänen sydämensä valittu muistaisi hänet aina, eikä hän itse aikonut koskaan unhottaa tätä eron viime hetkeä.

Ja katsahtaessaan taas munkkiin hymyili hän enkelin hymyä. Joku kysymys näytti häilyvän hänen huulillaan, mutta se ikäänkuin häipyi pois ja hautautui hymyyn. Ehkä oli se sydämen viimeinen toivo, joka murtuneena katosi. Siinä hymyssä ilmeni lujuutta, mutta myöskin alistumista ja epäilemättä näki harmaaveli sen, sillä hän laski kätensä neitosen päälaelle.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!" virkkoi hän ja hänen äänensä oli hellä ja kätensä vapisi. "Huomaan, että olet valmis kaikkeen, ennemmin kuitenkin vastoin- kuin myötäkäymiseen."

Neitonen kätki kasvonsa käsiinsä ja syvä huokaus tunki myös munkin päähineen alta esiin.

"Paljon ei meidän tosin sovi hankkeeseemme luottaa, mutta kuitenkin luulen, ettei kaikki vielä ole aivan hukassa."

"Teillä on siis vielä jotain toivoa, hurskas isä?" tutki Briita.

"En ole aivan kokonaan pettynyt Ove herran suhteen. Hänessäkin löytyy hitunen kultaa, vaikka se onkin syvällä ja vaikeasti keksittävissä. Me olemme kuitenkin löytäneet sen hitusen... Jos se on oikeaa ja puhdasta, niin voimme me vielä toivoa ja silloin täytyy teidän korkean serkkunne sydämen lopultakin heltyä... Mutta jotain on tapahtunut, joka on ehkä meidän hankkeillemme esteeksi..."

"Mitä sitten?" kysyi Briita.

"Tätä pelkään!" lausui munkki ottaen esiin tikarin, jonka Niilo oli Ove Laurinpojalle jättänyt.

Briita tarkasteli sitä ja tunsi heti kallisarvoisen aseen kuninkaallisen lankonsa omaksi. Hän katsahti tutkien munkkiin saadakseen tietää, mitä se voisi asiaan vaikuttaa.

"Tänä aamuna puhelin minä taas hänen kanssaan", selitti munkki, "ja kehotin häntä nyt vihdoinkin panemaan toimeen, mitä usein ennen jo on luvannut, että nimittäin pyytäisi päästä kuninkaan puheille ja siellä sitten juhlallisesti luopuisi teistä. Mutta kun minä nyt tänään lupasin puuhata hänelle puheillepääsyn sitä varten, vastasi hän minulle, ettei sitä tarvittaisi. Ja samalla pyysi hän minun jättämään kuninkaalle tämän tikarin... Sillä, sanoi hän, voitaisiin kaikki saavuttaa."

"Ove herra ei siis tiedä vielä mitään?"

"Ove Laurinpoika on siinä luulossa, että hänen tänäpäivänä pitää kuoleman."

"Ja koristellusta hääsalista, vieraspöydästä ja korkeista herroista, joita on tullut ja yhä tulee vain, siitä kaikestako ei hän tietäisi mitään ... ei mitään?"

"Ei mitään... hänellä ei ole aavistustakaan!"

Väristys kävi läpi neidon sydämen, kun hän ajatteli kaikkea sitä loistoa ja komeutta, joka tulisi kaunistamaan hänen hyvästijättöjuhlaansa maailman iloille. Mutta katse pysyi siltä selvänä ja kirkkaana. Huomasi, että hän voi hallita itseään.

Kuningas oli todellakin sovittanut asiat niin, että kuolemaan tuomittu ritari oli vankilasta astuva hääsaliin. Hän tahtoi sillä tavoin voittaa arkkipiispan puolelleen, jonka uskollisuus hänelle nyt varsinkin oli tarpeen, kun hän alkoi tuntea itsensä yhä enemmän yksinäiseksi valtaistuimellaan. Sentähden oli hän myöskin antanut valmistaa tavallista loistavammat ja komeammat häät, joissa mitään, mitä rikkaus ja valta vain voi tarjota, ei puuttunut.

Osa kutsutuista vieraista oli jo saapunut kaupunkiin, mutta useita odotettiin vielä, niiden joukossa Jöns arkkipiispaa.

Neito seisoi siinä kauan aikaa jalokivillä koristeltu tikari kädessään, ikäänkuin olisi hän tahtonut etsiä muististaan jotain, joka selittäisi arvoituksen.

"Mikä on teidän mielipiteenne asiasta?" kysyi hän vihdoin. "Eikö teidänkin mielestänne tikari ole jossain yhteydessä sellaisen asian kanssa, joka saattaa kiinnittää kuninkaan sydämen vielä lujemmin Ove herraan...!"

Munkki ei vastannut.

"Pitääkö minun siis itse saattaa loppuun se työ, joka on musertava minut?" Mutta vastausta odottamatta lisäsi hän heti: "niin, niin, minä teen sen... Herra on kuitenkin sittenkin väkevämpi, kuin se voima, joka tässä aseessa saattaa piillä!... Minä vien tikarin kuninkaalle. Seuratkaa minua, hurskas isä ... luulen, että hetki on käsissä."

Hän riensi ovelle, mutta munkki ei liikahtanutkaan paikaltaan ja kun neito ihmetellen kääntyi hänen puoleensa, virkkoi tämä:

"Minun aikani ei ole vielä tullut, Briita neiti... Minä olen näet muualla määrännyt kohtauksen Kaarlo kuninkaan kanssa! Mutta minun siunaukseni ja rukoukseni, ne seuraavat teitä!"

Ne sanat sanottuaan poistui munkki. Briita katseli kauan ajattelevasti munkin jälkeen, mutta sitten tarttui hän päättävästi lukkoon kiinni, avasi oven ja astui siihen huoneeseen, jossa hänen kuninkaan kasvojen edessä oli määrä sanoa jäähyväisensä Niilo Sturelle.