Part 24

He vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään, kuiskasivat toivoa ja uskallusta toistensa sydämiin ja vahvistivat sitten kädenlyönnillä uskollisuusvalansa. Senjälkeen erosivat he. Briita ja Inga vanhus poistuivat heti. Mutta Niilo jäi vielä seisomaan sinne suureen temppeliin, jossa kellojen ääni kajahteli niin kumeasti ja raskaasti. Ja hänestä tuntui kuin olisivat ne nyt tuoneet hänelle tervehdyksen ylhäältä, jossa kuolleitten kirkastetut henget oleskelivat. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen hautapatsaaseen ja kuningattaren kalliiseen lepokammioon. Sitten otti hän purppurakaapunsa, jonka kuumuuden tähden oli kirkkoon astuessa yltään riisunut, ja poistui päättävin askelin sieltä suunnaten kulkunsa suoraan kuninkaankartanoa kohti.

Kuninkaan luona olivat useimmat huoneet valaistut, sillä paljon herroja oli saapunut kaupunkiin marskin hautausta varten. Niilo kulki pihalle ja astui rappusia ylös siihen huoneeseen, jossa oli viimeisellä Vadstenan matkallaan puhellut Kaarina kuningattaren kanssa. Siellä sai hän taas rintaansa rohkeutta ja voimaa ja kevein askelin kulki hän lopun matkaa suureen kuningassaliin.

Niilon sisäänastuessa kääntyivät kaikkien silmät häneen. Selvään huomasi, että hän oli nykyään harvinainen vieras kuninkaankartanossa. Herrat seisoivat siellä kaksittain ja kolmittain yhdessä ja puhelivat keskenään. Kuningas keskusteli juuri paraikaa Upsalan kaniikin Helmichin kanssa. Kehenkään ei tuon uljaan ja totisen ritarin ilmestyminen näyttänyt tekevän sellaista vaikutusta kuin häneen.

Hän katseli ovelle, ikäänkuin olisi nähnyt haamun sieltä kohoavan, ja varjo levisi hänen kasvoilleen, ilman että kuitenkaan voitiin sanoa, oliko se viha eli suru, joka sai vallan hänen sydämessään. Se varjo jäi siihen sitten uhkaavana, talvista kylmyyttä huokuen. Niin sen ainakin läsnäolevat käsittivät. Kaikille heille oli tuttu kuninkaan ja ritarin välinen kireä suhde. Ja kaikki he myöskin jäivät ihmettelemään ritarin rohkeutta astua niin monen todistajan läsnäollessa kuninkaan eteen. Vielä olivat myös jäljellä Jost von Bardenvlethin taitavan kutomuksen jätteet. Ja harvoille vain oli tuttu Niilon ja urhoollisen marskin välillä vallinnut suhde.

Jos Niilo tuon myrskyisen kohtauksen jälkeen Arbogassa olisi noussut kuningastaan ja maataan vastaan, tai niinkuin Maunu Gren mennyt Kristian kuninkaan puolelle, ei sitä varmaankaan kukaan olisi ihmetellyt. Eikä sitäkään, vaikka olisi tehnyt liiton niiden monien salavehkeilijäin kanssa, joita tähän aikaan oli niin viljalta. Päinvastoin olisi hän silloin löytänyt paljon auttavia käsiä, jotka olisivat tukeneet häntä toimissaan. Mutta nyt oli hän aivan yksin, hyljättynä ja halveksittuna. Harvat vain tunsivat ja osasivat antaa täyden arvon hänen esiintymiselleen Skånen sodassa ja nyt viimeksi hänen uupumattomille puuhilleen marskin seurassa. Suuri enemmistö piti niitä aivan vähäarvoisina. Ja useimmat pitivät suorastaan hänen esiintymistään pelkurimaisen ja orjallisen mielen ilmauksena. Sen sijaan, että hän olisi voimakkaasti noussut vääryyttä vastaan ja kostanut häväistyksen, taipui hän vain nöyränä kuninkaan rankaisevaa kättä suutelemaan. Eivät edes kuninkaan kannattajat, vaikka useat heistä olivatkin kelpo miehiä, voineet käsittää tämän miehen sielun jaloutta. Aika ei antanut arvoa, ei ymmärtänyt kunnioittaa yleviä hengenkykyjä, sisällistä jaloutta. Sen mieli tavotteli vain maallista kunniaa, valtaa ja rikkautta.

Siksi ilmaisivatkin nyt kaikkien katseet joko hämmästystä, kummastusta tai suoraan inhoa, aina sen mukaan mikä mielipide heillä kullakin oli Niilosta. Mutta uljaana ja vakavana kulki tämä kuningasta kohti, jaloimmat aikeet mielessä, vaatimattomana ja itseuhraavana.

Useat läsnäolevista herroista tekivät häneen vastenmielisen vaikutuksen. Ja hän katui jo, ettei sittenkään ollut odottanut, jos mahdollista sopivampaa tilaisuutta. Hän olisi pysähtynytkin jo vaikka huoneen etäisimpään nurkkaan, ellei kaikki olisi välttänyt häntä niinkuin ruttotautista. Myös takaisinkääntyminen oli jo liian myöhäistä. Hänellä ei siis ollut muuta ehtoa, kuin käydä esiin ja sanoa sanottavansa tai joutua taas yleisen mielipiteen pilkattavaksi.

Kuningas seisoi jäykkänä paikallaan ja ikäänkuin tunnottomana kaikelle, mitä ympärillä tapahtui. Ainoastaan synkkä varjo hänen otsallaan ilmaisi toista. Kaikkien kummastukseksi ojensi hän kätensä kumartavalle ritarille.

"Herra kuningas", alkoi tämä, "meille molemmille tärkeällä hetkellä astun nyt eteenne... Voitteko myöntää minulle tunnin keskustelun kanssanne?"

Kuningas huokasi, mutta ei puhunut mitään.

"Mitä minulla on sanottavaa, sen sanoisin mieluummin kahden kesken", virkkoi Niilo.

Mutta tämä taas ei näyttänyt kuningasta miellyttävän. Ja hän vastasi kylmästi, niin että kaikki sen huomasivat, vaikka erehtyivätkin sen oikeasta tarkoituksesta:

"Olen valmis kuuntelemaan teitä, herra Niilo!"

Niilo heitti puhuvan, melkein rukoilevan silmäyksen kuninkaaseen, mutta tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää häntä. Ja Niilon täytyi siis tuoda siinä esiin, mitä hänellä oli sydämellään.

"Suurellisilta voivat ehkä teistä tuntua, herra kuningas, ja monesta muustakin, mitä nyt aluksi aion lausua. Mutta väärinkäsitysten estämiseksi voin ilmoittaa, että sillä vain täytän sen lupauksen, jonka kuolleelle serkullenne olen antanut. Minä tarjoon teille nyt käteni ja miekkani käytettäväksi teidän omia ja valtakunnan vihollisia vastaan..."

"Kuolleelle serkulleni...!" mutisi kuningas, ilman että kukaan voi ymmärtää, mitä hän tarkoitti sillä.

"Valtakunta on vaarassa", jatkoi Niilo ja innostuksen hehku levisi hänen jaloille kasvoilleen, "valtakunta on vaarassa, herra kuningas. Teitä ympäröivät ulkonaiset ja sisälliset viholliset ja nämät jälkimäiset ovat ehkä vaarallisemmat kuin edelliset. Mutta kaikki voidaan pelastaa vielä, herra kuningas, jos vain tahdotte kääntyä niitten puoleen, jotka vielä voivat auttaa teitä!"

Ujostelematon, rohkea puhe näytti tekevän hyvä vaikutuksen kuninkaaseen. Ja jännitetyin mielin katselivat herrat rohkeaa puhujaa ja kuningasta. Tämä näytti kuitenkin tahtovan vain pian päästä ritarista ja mitä pikimmin lopettaa tuon hänelle kiusallisen kohtauksen. Siksi virkkoikin hän kylmällä äänellä, joka oli räikeässä ristiriidassa hänen katseessaan ilmenevän lämmön kanssa:

"Mistä avusta te puhutte, herra Niilo?"

"Puhun siitä avusta", vastasi tämä, "joka kerran jättiläisvoimin työnsi vihollisen ulos maastamme, vihollisen, joka jo niinkuin matojoukko oli levinnyt yli valtakunnan jokaiseen linnaan imien kaiken mehun ja voiman valtioruumiista... Siitä avusta muistutan teitä, kuningas, ja se voi vieläkin kerran saattaa Ruotsi valtiolaivan vaarallisten karien ohitse, jos te vain rakkaudella ja luottamuksella käännytte sen puoleen... Puhun nyt Ruotsin rahvaasta. Se, yksin se vain, voi ja tahtookin muodostaa voittamattoman varustuksen ympärillenne, puhdistaa maan kavaltajista, niinkuin ennen muukalaisista voudeista ja lopuksi vapauttaa teidät ja valtakunnan kaikesta pelosta Tanskan kuninkaan suhteen. Niinkuin teidän vaaraanne, herra kuningas, on kasvattanut yhä suureneva erkaantuminen rahvaasta, niin on teidän voimannekin taas siinä, että yhdistytte uudestaan tämän rahvaan kanssa. Talonpojan ja valtakunnan herran välillä on suuri ero. Se ero on siinä, että talonpoika on kokonaan ruotsalainen, että hän uhraa ennemmin talonsa ja tavaransa, vieläpä henkensäkin, kuin heittäytyy vieraan kuninkaan alamaiseksi. Mutta valtakunnan herrain suhteen olette itsekin tullut kokemaan, ettei aina aitoruotsalainen sydän syki heidän kullalla kirjailtuin viittainsa alla..."

Synkkä pilvi, joka jo hetkiseksi oli hälvennyt kuninkaan otsalta, ilmaantui taas. Hän pisti kätensä kullalla koristetun vyönsä taakse ja seisoi siinä ulkonäöltään kylmänä, voipa sanoa välinpitämättömänä verrattuna muihin kuulijoihin, etenkin mitä tulee kaniikki Helmichiin. Tämän vilkkaat, terävät silmät katselivat näet salaisella mielihyvällä uljasta ritaria, joka kuninkaan salissa ja hänen itsensä kuullen uskalsi käyttää puhetapaa, jonkalaista ei siellä moneen aikaan oltu kuultu.

"Sentähden, kuningas", jatkoi Niilo yhä enenevällä lämmöllä, "sentähden yhdistykää taas tähän kauan unhossa olleeseen ja halveksittuun rahvaaseen. Tanskan kuningas ei ole silloin voittava tuumaakaan Ruotsin maaperästä. Silloin kerääntyvät todelliset ystävät ympärillenne, jotka tahtovat uhrata kaikki teidän edestänne. Nyt piirittävät teitä vain salaiset viholliset, joiden ainoana päämääränä on saattaa kruunu Kristian kuninkaan päähän!... Antakaa minulle vapaat kädet, Kaarlo kuningas, ja minä lähden heti taalalaisjoukon kanssa liikkeelle. Te voitte silloin aivan rauhassa istua valtaistuimellanne ja kuunnella ja katsella vain, miten miekat välkkyvät vapauden ja oikean asian puolesta. Voiton huudot kajahtelevat silloin tuhansista rinnoista, vaikka ei meidän ensimäisten olisikaan sallittu taistelusta takaisin palata... Sillä se on varmaa, että taistelussa vapauden ja isänmaan puolesta kymmenen sotilasta kohoaa yhden kaatuneen tilalle!"

Niilo vaikeni ja kaikki odottivat, mitä kuningas sanoisi. Mutta silloin astui esiin ritari, jonka purppuraviittaan oli häränpää kuvattuna. Ritari oli arkkipiispan veli, herra Krister Pentinpoika, ja hän lausui:

"Suuremmoisesti puhuu ritari tässä rahvaasta ja mitä kaikkea se voi aikaansaada... Minusta ja monesta muustakin tuntui äsken, kuin olisi Engelbrekt yht'äkkiä ilmaantunut keskellemme puhumaan. Mutta Jumalan nimessä toivon ainakin minä, että ne ajat nyt ovat jo olleet ja menneet. Koskaan en voi uskoa, että herra kuningas, joka itse on vanhaa ruotsalaista aatelissukua, hetkeksikään kallistaisi korvaansa sellaiselle puheelle. Onhan nyt jo nähty, mitä Skånen sodassa ja viimeksi Länsigöötinmaalla saatiin aikaan, vaikka ei talonpoikia ollutkaan mukana... Engelbrektistä ja hänen taalalaisjoukoistaan, niistä varjelkoon meitä Herra Jumala ja pyhä Eerikki kuningas!"

Niin lausui ritari liittäen kätensä ristiin ja painaen päänsä alas rinnoilleen.

Mutta Niilo hypähti sivuun, niinkuin olisi myrkyllinen käärme pistänyt häntä. Ja hänen silmänsä salamoivat hurjaa tulta, kun ne siirtyivät kuninkaasta kumartavaan Krister herraan. Heti kuitenkin katosi taas hehku hänen poskiltaan ja tuli hänen silmistään ja syvä, katkera suru ilmaantui hänen jaloille kasvoilleen. Ja se tuli niissä vielä selvemmin näkyviin, kun useimmat läsnäolevista yhtyivät Krister herraan lausuen monet heistä vielä ankarampia arvosteluja kuolleesta kansansankarista kuin hän. Mutta kuningas seisoi yhä vain ääneti. Kuitenkin voi huomata, että hän nyt suuremmalla osanotolla kuunteli näitten puhetta, kuin äsken Niilo herran.

Kun kaikki taas vaikeni salissa, alkoi Niilo kuninkaaseen kääntyen puhua:

"En tullut tänne", sanoi hän, "puolustamaan kansansankaria, jota minä pidän, niinkuin useat muutkin, lähinnä pyhää Eerikki kuningasta, kuuluisimpana ruotsalaisena. Sitä varten en tullut. Vaan minä tulin tänne, niinkuin vapaasukuisen miehen velvollisuus on, lausumaan teille, herra kuningas, mielipiteeni isänmaani asioista. Ja minä sanon sen vieläkin kerran teille, kuningas, tämä rahvas, Engelbrektin rahvas, se vain on teidän voimanne ja Ruotsin ainoa pelastus. Rahvas on voima, jota ei lahjota, ei kullalla eikä hopealla. Siksi voikin Ruotsin kuningas luottaa siihen ja levollisesti laskea päänsä sen helmaan! Sellaisen rakkauden eteen uhraa talonpoika ilolla henkensä!... Vielä kerran, herra kuningas! Tahdotteko antaa rakkautenne sellaisesta rakkaudesta? Jos sen tahdotte, silloin seuraatte neuvoani ja nimenne on säilyvä siunattuna ja rakastettuna tuleviin aikoihin!"

Nyt oli kuninkaan annettava vastauksensa. Voi huomata, miten hänen kasvonjänteensä vavahtelivat, ja suurella jännityksellä odotti jokainen, mitä hän sanoisi.

"Kun tarvitsen teitä, niin kutsun silloin teidät luokseni, Niilo herra!" kuuluivat kuninkaan sanat.

Hyytävä kylmyys laskeutui Niilo Sturen sydämeen. Hänestä tuntui, kuin olisi talvinen myrsky alkanut raivota siellä, kuolettanut kaiken elämän, kylmännyt kauneimmat toiveet. Ja hänen poskensa olivat niin vaaleat, kuin valkoinen kaulus hänen kaulassaan.

Mutta herrat ne hymyilivät salaa ja kaniikki oli niin hartaan näköinen.

"Onko teillä ehkä vielä muutakin puhuttavaa?" kysyi kuningas.

Niilo viivytteli hetkisen ennenkuin vastasi. Mitä hänellä vielä oli sanottavaa, sitä ei hän olisi tahtonut ilmilausua kaikkien kuullen. Olivathan he kaikki täällä hänen vastustajiaan, sen huomasi hän heidän katseistaan ja kuuli heidän puheistaan. Kuitenkin päätti hän sittenkin panna tuumansa toimeen. Olihan se hänelle aivan epävarmaa, koska taas pääsisi kuninkaan puheille. Ja siksi toiseksi tahtoi hän, että kuningas nyt jo saisi tietää kaiken, mitä hänen mielessään liikkui.

"On!" vastasi hän sentähden, "on minulla vielä jotain teille sanottavaa!"

"Ja mitä sitten...?"

"Pyydän teiltä serkkuanne, Briita neitiä, avioksi!"

Kuningas astui askeleen taaksepäin tujottaen ritariin ikäänkuin ei olisi voinut uskoa omia korviaan.

"Serkkuani, Briita neitiä...?" kertoi hän.

"Niin, armollinen herra", jatkoi Niilo. "Ehkä on se sopimatonta, että nyt puhun teille tästä asiasta. Mutta rohkenen sen tehdä, vedoten entisiin aikoihin ja koska, tavatessamme toisemme Axevallassa Tord herran luona, minusta tuntui kuin olisi mielenne minun suhteeni muuttunut. Enkä tahdo ainakaan minä, että jokin salaisuus minun puoleltani antaisi aihetta uusiin väärinkäsityksiin välillämme... Siksi tahdon nyt sanoa asiani suoraan julki...!"

Entinen hyväntahtoinen sävy ilmaantui kuninkaan kasvoille, mutta se katosi taas yhtä pian kuin oli tullutkin. Ja hän virkkoi, kuitenkin ilman katkeruutta äänessään:

"Mitä tähän asiaan taas tulee, niin sitoo minut siinä suhteessa setäni lupaus, jonka mukaan Briita on tuleva toisen omaksi. En voi siis tässäkään asiassa teidän hyväksenne toimia!"

"Jos tämä todella on teidän mielestänne ainoa este, joka erottaa minut ja Briita neidin toisistaan, niin luulen kyllä Ruotsin kuninkaan voivan vaikuttaa pyhään isään Roomassa niin paljon, että päätös tässä suhteessa muutetaan. Niin, sitä juuri olen tullut teiltä nyt pyytämäänkin!"

"Sehän olisi samaa, kuin muuttaa kuolleen heimolaiseni viimeinen tahto!" virkkoi kuningas.

"Te siis kieltäydytte, Kaarlo kuningas?"

Ritarin ääni värisi mielenliikutuksesta tehdessään tämän kysymyksen ja hänen katseensa näytti tahtovan tunkea kuninkaan sielun pohjaan asti. Mutta kuningas katseli eteensä eikä siis huomannut tuskaa, joka ilmeni ritarin katseessa, vaikka tosin kuulikin äänen värinän.

"Niin!" sanoi hän hitaasti, "minä kieltäydyn!"

Mutta jos ritarin äänessä oli jotain, joka ilmaisi, että asia oli hänelle henkeäkin kalliimpi, niin oli kuninkaan äänessä taas jotain epävarmaa, joka voi merkitä yhtä hyvin sitä, että asia oli nyt päätetty kuin että se oli jäänyt päättämättä.

Ritarin silmät kiintyivät kuninkaaseen ja kohtasivat hänen katseensa.

Mitä se kuninkaan katse ilmaisi, sitä oli mahdoton kenenkään selittää. Niilo herra itse, poistuessaan kuninkaankartanosta, luuli, kuninkaan jyrkästä kiellosta huolimatta, sittenkin voivansa olla varma asiastaan.

Mutta hiljalleen hävisivät Tord Bonden hautuukellojen viimeiset äänet avaruuteen, kun Niilo Sture kulki pitkän luostarimuurin vierustaa asuntoonsa.

II.

Sovinnonhieroja.

Yön kuluessa, kun tyyni hiljaisuus taas vallitsi vilkkaassa luostarikaupungissa, saivat omituiset ajatukset nuoren ritarin mielessä vallan. Hänelle alkoi näet siinä miettiessä yhä selvemmäksi selvitä, että Kaarlo kuningas tuskin hetkeäkään enää voisi valtaansa ylläpitää. Kavaltajat olivat saaneet hänet jo niin kokonaan verkkoihinsa kierretyksi, ettei hän edes enää erottanut, mistä tie pelastukseen kulki. Mutta kuninkaankruunun takaa alkoi yhä selvemmin häämöttää hänen silmiinsä Ruotsin valtakunta ja Ruotsin kansa. Ja se ajatus tunki nyt voimakkaana ja selvänä hänen mieleensä, että miten sitten Kaarlo kuninkaan kävisikin, niin olisi valtakunta ainakin ennen kaikkia pelastettava. Sillä ruotsalaisena mieleltään täytyi kuningaskunnan ruotsalaisella maaperällä säilyä. Mutta kuka oli nyt astuva Engelbrektin tilalle pelastamaan maata ja kansaa vaarasta?

Kirkkaan auringonsäteen tavoin lumosi äkkinäinen ajatus hänen mieltään. Ja hän vei kätensä otsalleen ikäänkuin olisi tahtonut sillä ulkonaisella liikkeellä estää valon häikäisevää vaikutusta ja hillitä veren hurjaa kuohua, joka sydämestä tunkeutui aivoihin. -- Hän lähtisi ilman kuninkaan suostumusta, vaikkapa vasten hänen tahtoaankin, Taalaihin, nostaisi sen rahvaan aseisiin ja kulkisi sitten niinkuin myrskyilma yli maan, puhdistaisi ilman ja valmistaisi siunatulle rauhalle tietä. Sen kaiken tekisi hän kuitenkin kuninkaan nimessä ja hänen puolestaan, niin että kunnia kaikesta siitä tulisi vain hänelle. Ja silloin kun hän tulisi ja laskisi miekkansa hänen jalkojensa juureen, silloin varmaan sulaisi jää kuninkaan rinnasta ja entiset suhteet uudistuisivat taas. Mutta keskeltä tätä aurinkopaisteista taulua hiipi toinenkin kuva hänen mieleensä. Se oli synkkä ja kamala. Ja ennen pitkää ei hän enää nähnytkään muuta kuin sen. Saattaisihan kuningas sokeudessaan lähettää väkeä kukistamaan häntä. Hän voisi joutua silloin taistelemaan omaa kuningastaan vastaan. Sillä välin voisi vihollinen hyökätä omalta taholtaan ja sekä Kaarlo kuningas että Ruotsi saattaisivat siinä taistelussa sortua.

Se ajatus sai Niilon kauhistumaan. Hänestä tuntui, kuin olisi kuollut kääreliinoissaan kohonnut noilta äsken vielä niin päiväpaisteisilta kentiltä, osottanut kylmällä kädellään häntä ja kuiskannut hänen korvaansa: "Voi sinua, sillä sinä se olet, joka olet surmannut minut!" -- Ja hänen mieleensä tuli siinä rukous, jonka kuningatar oli vapisevilla huulillaan kuiskannut, sekä ne lupaukset, jotka oli antanut Tuomas piispalle ja Engelbrektille. Ja Niilo hypähti ylös ja kätensä puristuivat lujasti yhteen. Sisällinen taistelu sai hänen rintansa kuohuksiin. Se vei hänet toisesta liiallisuudesta toiseen, eikä hän kuolemakseen voinut löytää selvää, viitoitettua tietä, jota olisi saattanut lähteä astumaan.

Lopulta nukahti hän ja näki sellaista unta, että surmattu ystävänsä hymyillen ja lempeänä tuli hänen luokseen. Hän laski kätensä hänen kiihottuneille ohimoilleen ja osotti hänelle sisartansa, joka koko lumoavassa kauneudessansa seisoi vähän matkaa heistä pitäen punaisia ruusua kädessään. Niilo hymähti unessa ja selittämätön rauhan tunne täytti hänen rintansa. Mutta armas olento hymyili yhä sydämellisemmästi ja eteni, eteni kauas pois, kunnes hän ei enää häntä erottanutkaan muuta kuin vaaleana, kaukaisena pilkkuna. Ja ympärillä vallitsi synkkä pimeys. Mutta surua se ei kuitenkaan hänessä herättänyt, eikä kaipausta hänen sielussaan. Päin vastoin, loistava pilkku kimalteli hänelle sieltä vastaan niinkuin kaukainen tähti, viittoi hänelle tietä valoisampiin piireihin, missä ei kukaan rinnan rauhaa häiritse. Sinne hänkin kulkisi, se oli hänestä aivan luonnollista. Ja ne ajatukset leijailivat vielä hänen mielessään kun aamulla heräsi.

Herättyään sai hän kuulla, että kaniikki Helmich lähettinsä kautta oli pyytänyt päästä hänen puheilleen ja että tämä lähetti nyt jo toista kertaa oli odottamassa. Niilo käski saattaa hänet luokseen ja heti senjälkeen astuikin vaatimattoman näköinen, mustapukuinen mies sisään.

"Odotan vain vastaustanne, jalo ritari!" virkkoi tämä sisään päästyään.

Miehen kasvonpiirteet olivat vakavat, silmät syvät ja ajattelevat. Kasvoja voi pitää kauniinakin, mutta vartalo ei vastannut ruumiillisen kauneuden vaatimuksia. Mies oli nimittäin pienikasvuinen, kulki etukumarassa ja hänen ajatuksensa näyttivät lentelevän kokonaan toisaalla, kuin niiden olisi pitänyt.

"Kukas te olette?" kysyi Niilo välittämättä ollenkaan asiasta, jonka vuoksi mies oli saapunut.

"Olen maisteri Ericus Olai", vastasi mies, "scholasticus Upsalasta. Satuin täällä yhteen herra Helmichin kanssa ja hän lähetti heti minut luoksenne."

"Vai niin, hurskas kaniikki lähettää sellaisen miehen pyytämään minulta puheillepääsyä. Mahtava mahtaakin hän jo itse olla, koskapa te luullakseni olette mies, joka ette ainakaan arvoinenne aio pysähtyä kirkon alimmille portaille."

"Kaniikki Helmich", vastasi maisteri Eerikki, "on herrani, arkkipiispan, oikea käsi ja nauttii hänen ystävyyttään ja suosiotaan siinä määrässä, kuin se ihmiselle on mahdollista. Minä itse saan puolestani kiittää hänen armoaan, arkkipiispaa, monesta hyvästä työstä ja siksi autankin mielelläni hänen ystäväänsä tämän asioissa."

Niilo katsahti epäluuloisena pappiin, mutta tämä jatkoi:

"Elän ja toimin vain pääasiallisesti muinaisuudessa, mutta avaimet siihen maailmaan ovat suureksi osaksi hänen armonsa, arkkipiispan käsissä. Hän se kiihottaa minua toimessani."

"Puhutte arvoituksilla vai oletteko ehkä se mies, josta olen kuullut kerrottavan, että hän kirjoittaa kirjaa kaikesta, mitä Ruotsinmaassa on tapahtunut?"

"Olen sama mies!"

"Hyvä!" huudahti Niilo nousten istuimeltaan ja kiinnittäen samalla tutkivat silmänsä historioitsijaan. "Mitä aiotte kirjoittaa Engelbrekt Engelbrektinpojasta?"

"Totuutta!" vastasi Eerikki Olavinpoika lyhyeen ja katseli hymyillen tulista ritaria.

"Lorua, paljasta lorua!" keskeytti tämä, "totuuttahan aiotte kirjoittaa kaikista, mutta mikä on teidän mielestänne totuus Engelbrektiin nähden? Onko se totuus, jonka kuulette käyvän herrain saleissa totuudesta, muiden muassa arkkipiispankin, vai sekö on totuus, joka elää kansan huulilla ja säilyy sen sydämessä?"

"En ole velvollinen, ankara herra", lausui Eerikki vielä sama hymy huulilla, "en ole velvollinen muuttelemaan ajatuksiani en yhden enkä toisen tahdon mukaan. Etsin vain totuutta. Mutta minä haen sitä omilla silmilläni enkä tahdo lainata toisilta mielipiteitä koskekoot ne sitten Engelbrektiä tai jotain muuta..."

"Verukkeita, mestari, turhia verukkeita vain", keskeytti Niilo, "sanokaa suoraan ajatuksenne, mitä ajattelette Engelbrektistä?"

"Ajattelen samaa kuin kansakin, herra Niilo", lausui Eerikki hitaasti ja syvällä vakavuudella, "häneen nähden voi täydellä syyllä sanoa: vox populi, vox veritatis."[9]

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista!" huudahti Niilo ja hypähti taas kiivaasti istuimeltaan. "Kirjoittakaa, kirjoittakaa Jumalan nimessä ja lähettäkää minulle pian Engelbrektin historia luettavaksi. En epäile sanojanne... Kuitenkin, voihan sattua, että ilma, jota hengitätte arkkipiispan hovissa, voisi sisältää teillekin myrkyllisiä aineita, jotka huomaamattanne saastuttavat mielenne... Mutta minä tahdon puhdistaa niistä sekä teidän, että kaikkien muittenkin mielen, jotka tulevat lukemaan tuon suuren miehen kronikkaa. Ja sentähden luvatkaa nyt minulle tässä, että heti lähetätte tiedon kun olette saanut historianne valmiiksi. Te voitte sitten joko itse lukea sen minulle eli taas lähettää se luettavakseni. Tahdotteko sen, Eerikki Olavinpoika, tahdotteko luvata sen minulle?"

Ritarin tulinen kiihko näytti saaneen oppineen miehen lämpenemään, sillä suuremmalla innolla, kuin hänen rauhalliselta, säveältä luonnoltaan olisi voinut odottaakaan, tarttui hän ritarin käteen.

"Jumala antakoon minulle voimia kirjoittamaan tämän jalon miehen elämäkerran. Te saatte sen lukea ja tulette olemaan siihen tyytyväinen, sen takaan teille, Niilo herra!"

He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Ja oppinut koulumestari sai sen kuluessa monta valaistusta teokseensa, jotka kaikki hän suurella huolella kirjoitti ylös. Saatuaan sitten asiaansa, jota varten oikeastaan oli tullut, myöntävän vastauksen jätti hän ritarille hyvästi ja poistui.

Meni hetkinen, jonka kuluessa Niilo pukeutui. Tuskin oli hän vielä ehtinyt valmiiksi kun jo tuo arvossapidetty ja vaikutusvoimainen tuomioherra saapui hänen luokseen. Niilo meni häntä vastaan ja tuomioherra tervehti häntä lämmöllä ja samalla imartelevan kunnioittavasti. Sellainen esiintyminen herätti Niilossa kummastusta, eikä hän yrittänytkään salata sitä. Mutta tuomioherra näytti pitävän sitä aivan luonnollisena ja kiirehti sanomaan:

"Rauha olkoon kanssanne, poikani ... ja siunatkoon Herra hetkeä, jona nyt astun kynnyksenne yli!"