Part 13

"Tepä sen sanotte! Rakas se onkin minulle ja onneton se, joka uskaltaisi ojentaa kätensä sitä minulta riistääkseen... Silloin ei hän olisi suurenarvoinen."

"Ja niin tulinen olette tuon asian vuoksi, Tord herra!"

"Olen saanut sen eräältä ystävältäni... Se on mitä hienointa tekoa... Tulkaa mukaan, niin kerron teille sen historian. Se on tehty teidän isänmaassanne..."

"Joka on ollut isänmaani", ojensi Jost seuraten Tordia, joka halusi saada hänet pois kaivon läheltä. "Joka on ollut isänmaani, sillä Kaarlo kuninkaan, armollisen herrani, maa on nyt minunkin maani, minunkin isänmaani."

"Ja korkea serkkuni tuntee varmaankin sentähden onnelliseksi itsensä... Mutta kuunnelkaa nyt! Tässä on kolme kuvausta hopeaan kaiverrettuna. Ensimäinen esittelee ritaria, joka paistaa vanhaa naista hiljaisella tulella."

"Sehän on ollut merkillinen kultaseppä, joka sen on koristellut", keskeytti Jost vilkkaasti, mutta kuitenkin huomasi helposti, että nuoli oli osunut maaliinsa.

"Niin on, merkillinen kultaseppä todella... Mutta asiaan taas. Toinen kuvaus esittää saman ritarin jalosukuisen neidon ryöstäjänä. Polvillaan rukoilee neito vapauttaan takaisin, mutta ritari ei kuuntele häntä... Mitä siitä taulusta arvelette Jost herra?"

"Hm, erittäin merkillinen kultaseppä!" mutisi Jost ritari.

"Ja kolmas taulu sitten! Siinä sama ritari hautaa miehen elävänä maan alle ja toisen riistää hän kavaluudella kuninkaaltaan. Näillä on näet hänen konnantekonsa tiedossa... Mitä sanotte nyt, Jost herra...? Eikö sellaista kilpikoristusta kannata säilyttää?"

"Enpä tiedä", vastasi Jost aivan rauhallisena. "Minun mielestäni olisi se saanut pysyä piilossaankin. Sillä se näyttää herättävän teissä vain pahoja ajatuksia! Ystävänänne neuvoisin teitä jättämään tuon kalun, jolle sairas mielikuvitus on kuviaan maalaillut!"

"Säilytän sen yhtä hyvin itseni kuin ystävänikin vuoksi."

"Ja kuka on sitten tuo ystävä, jonka tähden te niin paljon vaivaa näette?"

"Se on Niilo Sture!" sanoi Tord katsellen ritaria, joka vaaleni, ja lisäsi sitten: "Mutta vielä on koristuksessa tyhjä paikka, johon kultaseppä ei ole mitään piirtänyt... Ja sitä ei hän tule tekemäänkään, sillä itse olen vielä piirtävä siihen kuvan, joka ei saa olla toisia huonompi. Tiedättekö, mikä siihen kuvataan, herra Jost von Bardenvleth?"

"En...!"

"Kosto, eikä mitään muuta!" virkkoi Tord.

He olivat nyt saapuneet pitkään, valaistuun porttiholviin ja sanat kajahtelevat siellä täydellä voimallaan, ikäänkuin olisivat ne muuttuneet eläviksi olennoiksi ritarin suusta tultuaan.

Täällä odotti eräs ratsastaja, pitäen Tordin hevosta suitsista kiinni. Tord hyppäsi satulaan. Mutta ennen lähtöään kääntyi hän vielä ritarin puoleen ja hänen suuret, rehelliset silmänsä tarkastelivat tätä hetkisen halveksivasti.

"Hyvä on, jos olette minua ymmärtänyt, Jost ritari", sanoi hän, "jollette, toivon pian voivani antaa paremmankin selityksen."

Hurjan hevosen kaviot iskivät tulta sen laukatessa pois porttiholvista. Mutta Jost ritari seisoi siinä hetkisen ja katseli pirullinen hymy huulillaan poistuvan jälkeen. Kauaksi ei hän kuitenkaan siihen seisomaan jäänyt, vaan riensi pihalle taas. Siellä heti kaksi varjoa läheni häntä muurin viereltä.

"Olin sittenkin oikeassa", sanoi toinen, "siellä on siis todella olemassa salakäytävä, josta en ole tähän asti tiennyt mitään. Jos siis edelleenkin tahdot tällä tavoin saada neitosen itseesi rakastumaan, veli Jost, niin luulen, että nyt on kiire tarpeen. Sillä ei ritari suinkaan jätä keksintöään käyttämättä... Se oli hänen äänensä, jonka kuulin alhaalla vankilassa."

"Sinäpä sen sanot, Kuntz! Tässä ei ole nyt todellakaan aikaa hukattavana... Siis Axevallaan, Heikki, Axevallaan!"

Viime sanat lausuttiin kauppasaksalle, samalle, joka vähää ennen arkkipiispan lähtöä oli ollut keskustelussa ritari Kuntz von Bardenvlehtin kanssa Lundin piispantalon pihalla. Tämä oli pannut toimeen silloin saamansa käskyt. Hän oli tavannut Tuure Tuurenpojan ja tehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka Jost ritari oli katsonut tarpeelliseksi, sekä tullut nyt ilmoittamaan toimensa tuloksia. Selonteko siitä oli jo tapahtunut linnan salahuoneessa, jonne Kuntz ritari oli suoraa päätä Ilianan luota mennyt. Ääni, jonka oli siellä alhaalla kuullut Ilianan nimeä mainitsevan, oli tehnyt hänet levottomaksi ja kertoessaan veljelleen sitten huomionsa, oli se tehnyt tähän saman vaikutuksen.

Kuntzille oli hänen monivuotisen linnassaolonsa aikana eräs piispan vanhoista palvelijoista kertonut salaisista maanalaisista käytävistä ja huoneista ja oli hän heti ottanut tarkan selon niistä. Nyt muisti hän saman miehen kertoneen vielä yhdestä salakäytävästä, josta tämä mies oli kuullut puhuttavan ilman että itsekään oli tiennyt missä se sijaitsi. Ritarin mieleen muistui, että vanhus oli silloin epäillyt linnan kaivoa. Ja siksi oli hän esittänyt, että se olisi heti tutkittava.

Siinä tarkoituksessa olivat he sitten kulkeneetkin alas pihalle, kuulleet kolinaa kaivosta ja vetäytyneet piiloon, kunnes olivat nähneet ritarin nousevan ylös sieltä. Jost oli silloin mennyt hänen puheilleen. Ja nyt oli asia selvä. Kaivosta johti käytävä vankilaan. Mitä suurin kiire oli nyt siis tarpeen, sillä voitaisiin muuten ylhäinen neito millä hetkellä tahansa siepata heidän käsistään.

Mitään tutkimusta kaivon suhteen ei joudettu nyt toimeen panna. Iliana neiti oli vain heti pois vietävä, samaa tietä, jota oli tuotukin.

"Riennä miesten luokse vanhan tornin juurelle!" sanoi Jost kauppasaksalle ja tämä katosi heti portista.

"Ja sinä, veljeni...!" virkkoi Jost veljeensä kääntyen. Mutta tämä keskeytti hänet äkisti.

"Sananen, Jost... Onko todella tarpeellista, että tämän asian vuoksi antaudut niin suurelle vaaralle alttiiksi?"

"Minä rakastan neitoa, siinä kyllä", vastasi Jost kiivaasti ja lyhyeen. "Hän on valmis kieltäytymään vaikka morsiustuolissa, siinäkin on jo minulle kyllin. Ja vaikka minulla onkin kuninkaan ja Briita rouvan sekä tämän isän, Olavi herran, suostumus asiassa puolellani, niin ei minulla ole Åke herran, Iliana neidin oman isän suostumusta."

"Oletko sitten sitä Äke herralta pyytänyt, Jost?"

"Olen, sen olen tehnyt. Ja olen saanut vastauksen, jota ei kukaan saksalainen ritari saata sulattaa... Mutta enemmän siitä toisella kertaa, veli Kuntz! Jos sinä autat nyt minua, niinkuin toisillemme lupasimme tänne lumiseen Pohjolaan lähtiessämme, niin saat olla varma, että hankin sinulle linnan Ruotsissa. Sillä kaikki onnistuu nyt paremmin tämän kotimaisen kuninkaan kuin Kristofer Baijerilaisen aikana."

"No hyvä! En tahdo rikkoa lupaustani!" vastasi veli.

"Niin laita siis heti neitonen vanhan tornin luo, jossa Heikki häntä rekineen odottaa... Minä pidän sillä aikaa kaivoa silmällä."

Kuntz poistui ja ritari läheni taas kaivoa, jonka reunalle pysähtyi. Nojautuessaan alas, kuuli hän, kuin olisi joku liikkunut siellä alhaalla. Hän seisoi siinä kauan aikaa tuskallisessa jännityksessä ja kuunteli. Muutama silmänräpäys vain ja kaikki voisi olla mennyttä, jos näet Tord Kaarlonpoika saapuisi ja todistajain läsnäollessa tunkeutuisi vankilaan juuri kun neitoa sieltä poisviedään. Ja sitä tuskin voisi kuningas Kaarlokaan enää kärsiä niin suuresti kuin suosikin ritaria.

Mutta juuri ritarin ollessa enimmin levoton taukosi työ alhaalla yhtäkkiä. Ritari kuunteli henkeään pidättäen. Hän kuuli tukehtuneen sydäntäsärkevän huudon syvyydestä, eikä senjälkeen mitään enää. Jost seisoi siinä sitten kauan aikaa vielä kuunnellen, mutta kääntyi lopulta pihalle päin, jossa luuli tapaavan veljensä onnistuneen toimen jälkeen.

Eräs mies tuli juosten kaivolle ja ritari suuntasi askeleensa häntä kohti. Miehellä oli jotain kainalossa. Jost ei erottanut kuitenkaan, mitä se oli. Ja kun hän aikoi ottaa siitä selvän, kuuli hän yht'äkkiä kolinaa takanaan ja samassa tarttui jäntevä käsi häntä niskasta kiinni.

"Alas, alas, lemmon konna!" Kuului ääni hänen vieressään ja ennenkuin huomasikaan oli hän jo kaivoon menossa.

Mies jäi typertyneenä paikalleen seisomaan, mutta Brodde riensi hänen luokseen.

"Liian myöhään, Hollinger!" huudahti hän.

"Liian myöhään!" kertoi Hollinger.

"Heti matkaan!" komensi Brodde. "Ehkä saavutamme ryövärit vielä, sillä kaukana linnasta eivät he voi olla."

Ja heti sen jälkeen riensi kolme ratsastajaa hurjaa vauhtia eri haaroille pois Borgebyn linnasta.

XI.

Kuolleen kuningattaren rukous.

Tunnin ratsastettuaan saapui Tord osastonsa luo, joka jo oli ehtinyt eteläpuolelle Dalbyn luostaria. Erengisle herra sitä vastoin oli suunnannut kulkunsa siitä enemmän lounaiseen. Tord kiiruhti heti perille päästyään Niilo Sturen puheille. Mutta tämä oli muutamain miesten kanssa ratsastanut Dalbyn luostariin ottamaan selvää, kokosiko niinkuin kansa puhui, vihollinen sen ympärille joukkojaan. Tord käski silloin Hollingerin ja tämän isän, nyt jo vanhan miehen, joka yhdessä viheriän ritarin kanssa oli tullut Kaarlo Knuutinpojan hoviin ja jäänyt sinne ritarin katoamisen jälkeen, Tord käski näiden kahden nyt ratsastaa Borgebyhyn Broddelle avuksi. Sitten läksi hän väkensä kanssa liikkeelle ja aamulla jo ilmoittivat liekit ympäri maata, mistä hänen tiensä kulki.

Saman kohtalon alaiseksi joutui Borgebyn linnakin. Se näet poltettiin perustuksia myöten, niin että ainoastaan muurit jäivät jälelle kertomaan, missä tuo ennen niin komea linna oli ollut. Senjälkeen samosi kuningas pääjoukkonsa kanssa Lundia kohti. Tämä oli siihen aikaan suurellainen kaupunki. Todistukseksi sen rikkaudesta ja väkiluvusta voi mainita, että kaupungissa oli ei vähemmän kuin kaksikymmentä yksi kirkkoa. Huomattavin niistä oli Pyhän Laurin eli tuomiokirkko. Kuin morsian neitojensa keskeltä kohosi se siellä taivasta kohti. Se oli todella uljas ja mahtava temppeli, niinkuin Pohjan etevimmän arkkipiispankirkon pitikin olla.

Mutta kaikki tämä komeus sai nyt surullisen lopun.

Verisenä kohosi talviaurinko sinä päivänä taivaanrannalle, jona Ruotsin armeija kaupungin edustalle saapui. Ja ennenkuin päivä oli vielä loppuun kulunut, valaisivat jo palavasta Lundista kohoavat liekit taivaan laajalti punaisella valollaan. Koko kaupunki oli kuin yhtenä tulimerenä. Mutta kaiken sen keskeltä kohosi tuomiokirkko juhlallisena ja mahtavana, rauhaa huokuen, niinkuin ajatus kohoo kohti ijankaikkisuutta keskeltä kuohuvia intohimoja.

Lundin asukkaat kadottivat kaiken toivonsa ja rohkeutensa. Ainoastaan arkkipiispa pysyi lujana ja järkähtämättömänä niinkuin tuomiokirkkonsa tuon melskeen ja kauhistuksen keskellä. Ainoa, joka arkkipiispaa lukuunottamatta osotti intoa ja päättäväisyyttä, oli herra Iivari Akselinpoika. Mutta hän se olikin väsymätön ja hänen rohkeutensa ja reippautensa sai arkkipiispan huulet tuon tuostakin vetäytymään lempeään hymyyn. Näitten miesten yhteisten ponnistusten kautta saatiinkin sitten tuomiokirkko ja piispankartano pelastetuksi. Mutta koko muu osa kaupunkia, sen luostarit ja kaksikymmentä kirkkoa joutuivat liekkien uhriksi. Ja tästä iskusta ei kaupunki enää koskaan noussut. Entistä loistoaan ei se koskaan enää saavuttanut.

Kaarlo kulki palavasta Lundista lounaiseen päin suunnaten kulkunsa Malmötä kohti, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt neljännestäkään matkastaan suorittaa, kun sai kuulla, että vihollinen kokosi joukkojaan Dalbyn luostarin ympärille. Sinne oli Jost ritari Borgebystä viety. Hän oli näet yöllä arkkipiispan käynnin jälkeen, ollessaan tarkastamassa, jos eri osastot kuninkaan käskyjä noudattivat, tulista laukkaa ajaessa, yht'äkkiä kaatunut hevosineen ja taittanut siinä kolauksessa pahoin toisen jalkansa. Tämä seikka ehkä yhtä paljon kuin sekin, että oli vaarallista jättää taakseen vihollisjoukkoja, vaikka pieniäkin, sillä voisivathan ne kasvaa ja tulla uhkaaviksi -- ne molemmat yhdessä saivat kuninkaan kääntymään heti takaisin ja suorinta tietä rientämään joukkoineen Dalbyn luostaria kohti.

Vihollinen oli kuitenkin voimakkaampi kuin kuningas oli luullutkaan ja muutenkin oli se enemmin sotaan harjaantunut kuin se väki mitä hänellä mukanaan oli. Mutta siitä huolimatta iskivät kuningas ja hänen kaksisataa ritariansa kannukset hevosten kylkiin kiinni ja hyökkäsivät suoraa päätä vihollisen niskaan. Toiset joukot seurasivat esimerkkiä ja sädekehänsä keskeltä loisti neitsyt Maaria kauas yli ruotsalaisten rintaman. Maa tuntui notkuvan raskaitten, rautaanpuettujen hevosten kavioiden alla ja sotahuudot kohosivat korkealle ilmaan.

Vihollisjoukko oli harjaantunutta, kunnollista väkeä. Sen etunenässä ratsasti muhkea ritari mustansinisissä varuksissa, Tottien vaakana kilvessään. Hän kulki pitkin linjaa ja asettui lopulla vasemmalle sivustalle sekä kehotti miehiään hyökkäykseen samassa kun Kaarlo kuningas jo ritareineen tuli kohti.

Ankara ottelu syntyi. Rivit hajautuivat ja lopulta taisteltiin siinä jo mies miestä vastaan, jolloin tietysti ainoastaan ruumiillinen voima ja notkeus sekä maltti tuli kysymykseen. Kuningas ennen muita kunnosti itseään ja hänen valkoinen töyhtönsä heilui aina siellä, missä vaara oli suurin. Ja aina se hajautui myös joukko hänen syöksyessä esiin. Niin oli hän jo raivannut itselleen tien toiselta sivustalta toiselle, kun häntä vastaan syöksyi tuo ennenmainittu ritari mustansinisissä varuksissa.

"Tässä se nyt sinun onnesi aurinko laskeutuu, kuningas Kaarlo!" huusi hän ryntäävälle kuninkaalle.

"Ennen sitä kuitenkin vielä leikki leikitään!" vastasi tämä hyökäten hurjalla vimmalla ritarin kimppuun.

Taitavasti puolusti tämä itseään osottaen siinä voimaa, josta helposti huomasi, että Kaarlo kuningas oli hänessä nyt tavannut vertaisensa. Niinkuin salama olisi leimahdellut, niin iskivät miekat tulta. Lopulta halkaisi ritarin miekka kuninkaan kilven, mutta samassa putosi ritarin töyhtö ja kypäränkoristuskin maahan. Kuningas tulistui. Kypäränkoristus ei ollut kilven arvoinen. Näytti siltä, kun olisi ritari nyt pääsevä voitolle. Se ajatus jo sai Kaarlon veren hurjaan kuohuun, niin että hän unhotti kaiken varovaisuuden ja jakeli vimmassaan aivan sokeasti iskujaan.

Samallaista se oli ottelu joka taholla. Ja voitonhuudot, joita kajahteli milloin tanskalaisten milloin ruotsalaisten riveistä, saivat haavoitettujen ja kuolevien valitushuudot vaikenemaan, Mutta jota enemmän taistelu näin oli muuttunut kaksinkamppailuksi, sitä enemmän oli myöskin kukin jätetty oman itsensä varaan. Elämä ja kuolema riippui siis miekanterässä pitkin koko linjaa. Ja sitä kaksintaistelua jatkui herkeämättä. Jos joku oli saanut vihollisensa kaadetuksi, kohtasi hän heti toisen, joka oli tehnyt samaten. Ja niin oli laita kaikkialla yli koko laajan kentän.

Senvuoksi saivat kuningas ja ritarikin häiritsemättä jatkaa kamppailuaan.

"Varo itseäsi, Kaarlo!" huusi ritari. "Näyttää siltä, kuin olisivat poltetun Lundin liekit panneet pääsi pyörälle!"

Kuningas ei vastannut. Hän hyökkäsi vain yhä kiivaammin ja vaivoin vain voi ritari välttää hänen hyvin suunnattuja, voimakkaita iskujaan. Silloin katkesi kuninkaan miekka kahvasta poikki.

"Nyt olet vankini, kuningas!" huusi ritari ja tarttui äkisti kuningasta vyötäisillä olevasta, jalokivillä rikkaasti koristellusta nahkavyöstä kiinni.

Mutta kuningas kannusti hevostaan, repäisi samassa tikarillaan vyön poikki ja syöksähti ulos vapaalle kentälle ritarin takaa-ajamana. Tämä huusi miehilleen, että kuningas pakeni, ja kaikkien huomio kääntyi silloin tälle suunnalle. Ja heti kiirehti myös muutamia miehiä, sitten jo useampiakia ulos kentälle kuninkaan ja ritarin jälkeen. Kuninkaan hevonen oli kuitenkin nopeampi ja voimakkaampi kuin vainoojan ja hän pääsikin sentähden hyvän matkaa vastustajastaan edelle.

Pieni metsäsaareke tuli kuninkaan eteen ja silmänräpäyksessä katosi hän puitten sekaan. Hänen takaa-ajajansa panivat silloin viimeisetkin voimansa liikkeelle ehtiäkseen ennen häntä metsän läpitse.

Kaarlo huomasi uhkaavan vaaran. Metsä oli tiheää ja hän alkoi jo katua, ettei tullut kiertäneeksi sitä. Selvää oli, että vainoojansa nyt ennen pitkää saavuttaisivat hänet. Silloin kuuli hän jonkun edestäpäin lähestyvän. Oksat taittuivat ja raskaat askeleet tömistivät maata. Kuningas kalpeni, veri jähmettyi hänen suonissaan. Jos se oli vihollinen, oli hän turmion oma. Hän seisoi siinä tikari kädessä, tuntien selvään tunnossaan, että hänellä oli nyt vain valittavana joko kuolema tai vankeus -- vankeus jossain Kristian kuninkaan linnassa.

Silloin ilmestyi ritari mustissa varuksissa hänen eteensä. Hän katseli kuningasta tarkkaan alaslasketun kypäräsilmikkonsa läpi, mutta näytti heti tajuavan koko aseman ja sen vaaran, joka kuningasta uhkasi.

"Astukaa alas, Kaarlo kuningas, ja antakaa tänne kaapunne... Hevosella täällä ette minnekään pääse. Metsän rannassa on minun hevoseni. Sillä voitte pelastua vielä."

"Kuka olette?" kysyi kuningas katsellen vain ritaria ja unhottaen oman vaaransa.

"Eräs, joka uhraisi henkensäkin teidän edestänne!" vastasi ritari. "Mutta kiirehtikää, kuningas... Ettekö kuule, kuinka oksat jo ratisevat metsän rannassa... Alas, alas, Kaarlo kuningas!"

Kuningas hypähti hevosensa seljästä ja ennen pitkää riippui jo hänen kallisarvoinen kaapunsa mustan ritarin hartioilla.

"Nimesi?" kysyi kuningas.

Mutta ritari oli jo kääntänyt kuninkaan hevosen ja hypähtänyt satulaan.

"Tässä on sitten muisto sinulle!" huusi kuningas ojentaen ritarille tikarinsa, jonka kullalla ja jalokivillä koristeltu kahva kimalteli hämärässä. "Jos pääset hengissä takaisin, niin anna se minulle... Tahdon lunastaa sen takaisin linnalla."

Kuningas katosi mustan ritarin kaapu hartioillaan. Pian saapui hän ritarin kulkemaa polkua metsänrantaan, jossa tämän hevonen seisoi ja odotti, levottomana maata kavioillaan kaapien.

Musta ritari oli tullut muutamain miesten kanssa ratsastain pitkin metsän rantaa ja siitä, jossa metsä loppuu, oli hän nähnyt taistelun luostarin edustalla sekä myöskin pakenevan, jonka heti tunsi kuninkaaksi. Kuningas oli juuri silloin metsän rantaan saapumassa. Ritari käski silloin miestensä kiiruhtaa taistelukentälle. Mutta itse käänsi hän hevosensa ja riensi niinkuin nuoli metsään erään aukeaman kautta, jonka ohi ratsastaessaan oli huomannut. Siellä hyppäsi hän satulasta alas, sitoi hevosensa puuhun ja alkoi sitten tunkeutua metsään, raivaten miekalla tietä itselleen ja aina vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan.

Pian kuulikin hän, miten kuningas metsässä pyrki eteenpäin ja silloin pani hän kaiken voimansa liikkeelle saavuttaakseen hänet.

Se oli nyt onnistunut ja siksi riensi hän nyt taas eteenpäin ikäänkuin hurjan raivon valtaamana kuninkaan hevonen allaan. Vähäsen matkaa metsän rannasta kohtasi hän kuninkaan takaa-ajajan.

Tämä pysähtyi äkisti nähdessään aseettoman kuninkaan tulevan vastaansa. Hänen ensi ajatuksensa oli, että tämä, huomattuaan paon mahdottomaksi, oli katsonut paraimmaksi antautua vapaaehtoisesti vangiksi. Mutta ei hän ehtinyt vielä päästä siitä hämmästyksestään, kun jo tuo luuloteltu kuningas hyökkäsi häntä vastaan voimalla, jota hänen ja hänen hevosensa oli mahdoton kestää. Tämä syöksyi ritareineen maahan. Vähän senjälkeen ratsasti kuningas jo ohjat höllällään yli kentän heiluttaen kädessään säkenöivää miekkaa.

"Voitto on meidän!" huusi hän päästyään omain miestensä luo.

Se kävi kuin salama läpi rivien ja se vaikutti, että voitto todellakin kääntyi ruotsalaisten puolelle. Turhaan hakivat tanskalaiset kadonnutta ritariaan tai jotain muuta, joka olisi järjestänyt heidän hajonneet rivinsä. Ei ketään löytynyt. Ja ruotsalaiset tunkivat yhä hurjistuneempina eteenpäin.

Kului hetkinen vielä ja kaikki muuttui paoksi.

Kuningas oli rientänyt Lundiin tuodakseen sieltä apua joukoilleen. Paluumatkalla tapasi hän jo sanansaattajan, joka toi voitonsanoman. Kuningas riensi paikalle. Kaksisataa vihollista makasi kuolleena kentällä ja kaksituhatta oli joutunut vangiksi.

Mutta kukaan ei huomannut kuninkaan tuloa. Olihan hän ottanut osaa taisteluun aina siitä alkain, kun niin onnellisella tavalla oli vihollisjohtajan taistelukentältä pois houkutellut. Kuningas kyseli mustaa ritaria. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. Ja vallitsevassa hämärässä oli myös ollut vaikea erottaakin, olivatko varukset siniset vai mustat.

Kuninkaan tätä vielä kysellessä tuli eräs mies taluttaen hänen valkoista hevostaan, jonka selkään hänen purppuranpunainen kärpännahkaisella kauluksella varustettu kaapunsa oli kiinnitetty. Hevonen oli ollut luostariporttiin sidottuna.

Kuninkaan pää vaipui rintaa vasten, mutta kukaan ei ymmärtänyt miksi.

Pian sai hän kuitenkin muuta ajattelemista, kuin kuka tuo tuntematon ystävä mahtoi olla. Paha kyllä ympäröi häntä nyt vain vihamiehet, joiden vehkeet ennen pitkää oli tuleva tuntemaan.

Sittenkun nuo siihenaikaan suuret ja kukoistavat kaupungit Åhus ja Vä olivat myöskin saaneet sodan hävityksen osalleen -- edellisestä kiskottiin paloveroja, jälkimäinen poltettiin -- vetäytyi kuningas koilliseen Skåneen, jossa otti pääkortteerinsa Bäckaskogin luostariin viipyen siellä vielä hetkisen aikaa ennenkuin Ruotsiin palasi. Täältä lähetti hän yhden osaston lankonsa Kustaa Kaarlonpojan ja Birger Trollen johdolla Blekingeen, toisen taas Tuure Tuurenpojan, Eggert Krummedikin ja Kustaa Olavinpojan (Stenbockin) johdolla Hallantiin saattamaan nämätkin maakunnat saman kohtalon alaiseksi kuin Skånen.

6 päivänä maaliskuuta oli Kaarlo sitten jo matkalla Ringstaholmaan Itägöötinmaalla ja pari viikkoa senjälkeen saapui hän Tukholmaan. Tullessaan oli hän mitä parhaimmalla tuulella. Sellainen isku, kuin hän oli nyt Tanskalle antanut hävittämällä Skånen, jonka Blekingen ja Hallannin häviöllä vielä toivoi täydentävänsä, sellainen isku olisi antava viholliselle hyväksi aikaa tekemistä. Ja jos Kristian kuningas siitä huolimatta aikoi Ruotsiin hyökätä, niin oli hänellä toisella puolen Smålannin vuoret ja sen sotaisa rahvas vastassa, toisella puolen taas rajalinnotukset, jotka Kaarlon toimesta oli mainioon kuntoon laitettu. Siksi olikin hänen otsansa niin kirkas tullessaan Tukholmaan ja tervehtiessään sen porvareja.

Laivaston varustaminen oli saanut kuninkaan Tukholmaan. Hänen käskystään saapui Suomesta 45 alusta ja asettuivat ne Nyköpingin ja Söderköpingin satamiin. Sitä paitsi laitettiin Tukholmassa ja monessa muussakin paikassa suuri joukko laivoja lähtökuntoon. Helluntain aikoihin piti näet koko laivaston purjehtia Ölannin pohjoisniemeen odottamaan vihollisen hyökkäystä meren puolelta.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt linnaansa Tukholmassa, kun jo tuotiin tietoja, jotka suuressa määrässä häntä huolestuttivat ja suututtivat. Herra Jost von Bardenvleth saapui Tukholmaan vähän myöhemmin illalla samana päivänä kuin kuningaskin. Tultuaan meni hän heti kuninkaan puheille ja kertoi tälle hyvin tärkeännäköisenä, kuinka oli päässyt uuden salaliiton perille tai oikeammin saanut vain uuden langan vanhasta verkosta käsiinsä.

Vadstenassa oli nimittäin holsteinilainen ruhtinatar, Ingeborg, abbedissana. 11-vuotiaana oli Margareeta kuningatar tuonut hänet Ruotsiin ja asettanut tähän arvossapidettyyn luostariin. Se oli tapahtunut vuonna 1408. Ruhtinaallinen abbedissa, joka nyt oli 55 vuoden vanha, oli saanut valtiollista merkitystä sen kautta, että Tanskan nykyinen kuningas oli hänen sisarensa poika. Ja ritarin tiedonantojen mukaan oli hän halukas toimimaan tämän hyväksi Kaarlo kuningasta vastaan, jota pidettiin ainoastaan vallananastajana, kruunattuna kapinoitsijana, ei juuri parempana Engelbrektiä.

Kuningas kuunteli tarkasti ritarin kertomusta miettien jo itsekseen mitä tekisi. Pian olikin hän tehnyt päätöksensä. Hänellä oli vanha voimansa taas rinnassa ja menestys, joka häntä oli Skånen retkellä seurannut, sai hänen nyt reippaammin päättämään ja rohkeammin toimimaan. Ingeborg abbedissa oli poistettava toimestaan. Jostin lähtiessä oli asia jo ratkaistu.

Samaan aikaan kuin Jost ritari oli kuninkaan puheilla, oli toisessa osassa linnaa eräs harmaaveljes polvillaan kallisarvoisen ristiinnaulitunkuvan edessä ja rukoili. Se oli samassa huoneessa, jossa Kaarina kuningatar oli kuollut. Sureva kuningas oli antanut laittaa siitä rukoushuoneen. Sinne tapasi hän usein vetäytyä muistoinensa, joiden viehätys yhä vain lisääntyi, mitä kauemmaksi ne hänestä pakenivat.