Part 7

George Heriot kumarsi eikä virkkanut enempää. Hän tunsi herransa liian hyvin, puhdistautuakseen muutoin kuin etäisellä viittauksella hänen määräykseensä, ja Jaakko, jonka säästäväisyys aina oli vain hetkellinen omantunnon vihlaus, kävi heti jälkeenpäin halukkaaksi näkemään kultasepän mainitsemaa loistoteosta, lähettäen Maxwellin sitä hakemaan. Sillaikaa hän tiedusti porvarilta, mistä tämä oli sen hankkinut.

"Italiasta, teidän majesteettinne", vastasi Heriot.

"Eihän siinä liene mitään paavilaisuuteen vivahtavaa?" sanoi kuningas, näyttäen tavallista totisemmalta.

"Ei toki, teidän majesteettinne", kielsi Heriot. "Minun ei olisi viisasta tuoda nähtäväksenne mitään pedon merkillä varustettua."

"Itse olisit enemmän peto, jos sen tekisit", puheli kuningas. "On hyvin tunnettua, että minä kilvoittelin Dagonin kanssa nuoruudessani ja kellistin hänet oman temppelinsä kynnykselle; se on hyvänä todistuksena siitä, että minua pitäisi tulevaisina aikoina sanoa uskon puoltajaksi, jos arvottomaksikin. Mutta tässä tulee Maxwell, köyristyneenä taakkansa alle kuin Apuleiuksen kulta-aasi."

Heriot kiirehti kirvoittamaan johdemieheltä kantamuksen ja asettamaan kohokoristeisen tarjottimen -- sillä sellainen se oli, ja tavattoman isokokoinen -- suotuisaan valoon, jotta hänen majesteettinsa saisi parhaiten tarkastelluksi veistoksia.

"Älä helkkarissa, mies", ihastui kuningas, "sehän on ihmeellinen kapine ja käsittääkseni omiaan kuninkaan huoneeseen. Ja aihe on, kuten sanot, mestari George, hyvin osuva ja sovelias, näkyen esittävän Salomon tuomiota -- ruhtinaan, jonka polkuja kaikkien elävien hallitsijain hyvin sopii astua esimerkikseen."

"Mutta jonka askeleita", tokaisi Maxwell, "vain yksi heistä -- jos alamainen saa sen verran huomauttaa -- on koskaan saavuttanut".

"Lukitse kielesi, sinä väärä liehittelijä!" sanoi kuningas, mutta hänen kasvoillaan osoitti hymy imarruksen tehonneen. "Katso tätä uhkeata taituruuden näytettä ja ole kielastelematta. Ja kenen käsialaa tämä ollee, Geordie?"

"Sen on muovannut, sir", kertoi kultaseppä, "mainehikas florensilainen Benvenuto Cellini, ja tarkoitettu oli se Frans I:lle Ranskaan. Mutta toivoakseni se tapaa sopivamman isännän."

"Ranskan Fransille!" innostui kuningas; "Salomoko, juutalaisten kuningas, lähetettäisiin Ranskan Fransille! Älä helkkarissa, mies; se olisi osoittanut Cellinin järjettömäksi, vaikka hän ei olisi koskaan tehnyt mitään muuta päätöntä. Fransille! -- ka, hänhän oli tappeleva hupsu, mies, -- pelkkä hupsu tappelija, -- laittausi pihtiin Paviassa, niinkuin oma Davidimme ammoin Durhamissa; jos olisivat voineet lähettää hänelle Salomon älyn ja rauhanrakkauden ja jumalisuuden, niin olisivat tehneet hänelle paremman palveluksen. Mutta Salomon tulisi istua toisenlaisessa seurassa kuin Ranskan Fransin."

"Minä toivon, että se hyvä onni koituukin hänelle", suositti Heriot.

"Se on ihmeellinen ja hyvin taidokas veistoteos", pitkitti kuningas. "Mutta kuitenkin tuntuu minusta _carnifex_ eli teloittaja tuossa heiluttavan kalpaansa liian likellä kuninkaan kasvoja, koska hän on aseen ulottuvissa. Luullakseni olisi vähäisempikin viisaus kuin Salomon valaissut hänelle, että teräkaluissa on vaaraa, joten hän olisi käskenyt rutaleen joko pistää säilänsä huotraan tai peräytyä loitomma."

George Heriot yritti lieventää tätä muistutusta vakuuttamalla kuninkaalle, että Salomon ja mestaajan naapuruus oli näköjään läheisempi kuin todellisuudessa ja että piti ottaa lukuun etenemäsuhde.

"Mene hornaan eteneminesi, mies", kivahti kuningas. "Ei voi ajatella pahempaa etenemistä lailliselle kuninkaalle, joka haluaa hallita rakkaudessa ja kuolla rauhassa ja kunniassa, kuin lyöttäytyä paljastettujen miekkain välkkeeseen. Minua pidetään yhtä urheana kuin useimpia ihmisiä, ja kuitenkin vakuutan sinulle, etten ole kyennyt katselemaan paljasta terästä siristelemättä ja räpäyttelemättä silmiäni. Mutta onhan se sentään muhkea koru; ja mikä on sen hintana, mies?"

Kultaseppä huomautti vastaukseksi, että se ei ollut hänen omansa, vaan kuului eräälle pulaan joutuneelle maanmiehelle.

"Jolla verukkeella aiot pyytää kaksinkertaisen korvauksen, kaiketikin?" epäili kuningas. "Tunnen minä teidän kaupunkilaiskauppiasten metkut, mies."

"Minulla ei ole toiveita teidän majesteettinne viisauden eksyttämisestä", vakuutti Heriot. "Esine on todella mitä sanoin, ja hinta on sataviisikymmentä Englannin puntaa, jos teidän majesteettinne näkee hyväksi maksaa käteisellä."

"Sataviisikymmentä puntaa, mies! ja yhtä monta noitaa ja velhoa loitsimaan ne esille!" päivitteli hallitsija nyreänä. "Kautta sieluni, Kilkku-Geordie, sinä olet päättänyt, että massisi pitää kiikkua iloisin sävelin! Mistä minä luen sinulle pöytään sataviisikymmentä puntaa lunastaakseni kapineen, joka ei paina yhtä monta naulaa? ja sinä tiedät, että huonekuntanakin palvelijat ja pöytävirkailijani ovat saamassa kuudelta kuukaudelta!"

Kultaseppä ei ollut millänsäkään tästä nurkumisesta, jollaiseen hän oli hyvin tottunut. Hän vastasi vain, että hinta oli helposti järjestettävissä, jos hänen majesteettinsa piti esineestä ja halusi saada sen haltuunsa. Asianomainen henkilö tosin tarvitsi rahat, mutta hän, George Heriot, antaisi ne lainaksi hänen majesteettinsa tiliin, jos se oli hänen tahtonsa, ja jättäisi kuninkaalle sopivaan aikaan suorituksen siitä ja muista asioista; rahoille laskettaisiin vain tavallinen korko.

"Kautta kunniani", ilahtui Jaakko, "tuo on kunnollisen ja järkevän kauppamiehen puhetta. Meidän pitää saada toinen apuraha alihuoneelta, ja sillä siitä tilistä pääsee. Vie se pois, Maxwell -- vie se pois ja toimita se asetetuksi paikkaan, missä Steenie ja Charles-lapsonen näkevät sen palatessaan Richmondista. Ja nyt kahden kesken ollessamme, vanha hyvä Geordie-ystävä, arvelenpa Salomosta ja meistä puhuessamme totisesti, että koko maan viisaus läksi Skotlannista, kun me matkasimme tänne etelään."

George Heriotissa oli kylliksi hovimiestä hänen huomauttaakseen, että "viisaat luonnollisesti seuraavat viisainta niinkuin hirvet astuvat johtajansa jäljessä".

"Totta tosiaan luulenkin olevan perää sanoissasi", myönsi Jaakko, "sillä niin itseluuloisia kuin englantilaiset ovatkin, tunnustavat he jokseenkin mieleviksi miehiksi meidät itsemme sekä hovimme ja huonekuntamme jäsenet, kuten esimerkiksi sinut. Mutta taaksemme jääneiden aivot ovat yhtenä mylläkkänä ja leiskuvat päättömästi kuin noidat ja velhot paholaisen sapattiaattona."

"Minua surettaa kuulla se, armollinen valtiaani", pahoitteli Heriot. "Suvaitseeko teidän armollisuutenne sanoa, mitä maanmiehemme ovat tehneet ansaitakseen sellaisen mainelauseen?"

"He ovat käyneet virmapäiksi, mies -- ihan löylynlyömiksi", kuvaili kuningas. "En saa pidetyksi heitä loitolla hovista millään julistuksilla, joilla airuet pauhaavat kurkkunsa käheiksi. Eilispäivänäkin, juuri kun olimme nousseet ratsaille ja olimme lähdössä liikkeelle, säntäsi pihaan täysiverinen edinburghilainen katuretkale -- rääsyinen riiviö, jonka selässä jokainen tilkku huhusi hyvää päivää toiselle, takki ja hattu hernehalmeen pelätiltä lainattuina. Kursailematta tai kumartamatta työnsi hän röyhkeän kerjäläisen tavoin käsiimme jonkun anomuksen armollisen äitimme veloista ja sen sellaisesta roskasta, jolloin hevonen karahti takajaloilleen. Jollemme me istuisi satulassa niin juohevasti, että meidän on ajateltu siinä taidossa voittavan useimmat Europan hallitsevat ruhtinaat kuten alamaisetkin, niin olisimme totisesti suistuneet päistikkaa kivitykselle."

"Teidän majesteettinne", puolusti Heriot, "on heidän yhteinen isänsä, ja sentähden ovat he rohkeampia tunkeutumaan teidän armolliseen puhutteluunne".

"Tiedän kyllä olevani _pater patriae"_, myönsi Jaakko. "Mutta voisi luulla heidän mielivän likistää sisäkaluni maalle, jakaakseen perinnön. Toden totta, Geordie, niiden joukossa ei ole ainoatakaan tolvanaa, joka kykenee esittämään anomuksen niinkuin se olisi majesteetin edessä tehtävä."

"Soisinpa tietäväni soveliaimman ja säädyllisimmän muodon sille", toivotti Heriot, "vaikkapa vain valaistakseni maanmies-poloisillemme parempia tapoja".

"Hiisi vieköön", sanoi kuningas, "sinä olet sivistynyt mies, Geordie, enkä välitä, jos hukkaankin aikaa sen verran kuin menee opettamiseesi. Ensiksikin, näes, sinun pitää lähestyä majesteettia tällä tavoin -- varjostaen silmiä kädelläsi osoitukseksi, että sinä olet taivaan sijaishallitsijan näkösällä. Mainiota, George, tuo on sievästi tehty. Sitte sinun on polvistuttava ja pyrittävä suutelemaan vaatteemme palletta, kenkämme solkea tai muuta sellaista. Varsin oivallisesti näytelty. Me taasen haluamme olla suopeita ja armollisia alamaisillemme ja estämme sen näin -- ja viittaamme sinua nousemaan. Koska sinulla on armonosoitus pyydettävänä, niin sinä et vielä tottele, vaan pistät hiljalleen kätesi lakkariin, otat esille anomuksesi ja asetat sen kunnioittavasti meidän avoimelle kämmenellemme." Kultaseppä, joka oli hyvin täsmällisesti noudattanut kaikkia määrättyjä menoja, täydensi nyt Jaakon hämmästykseksi toimituksen, asettamalla hänen käteensä Glenvarlochin loordin velkomuksen. "Mitä tämä merkitsee, kavala luikki?" pärskäytti kuningas punehtuneena; "olenko minä opettanut sinulle käsitemppujen harjoitusta, jotta sinä tähtäisit aseesi meidän omaa kuninkaallista ruumistamme kohti? Tuhannen tulimaista, yhtä hyvin olisit voinut suunnata minuun todellisen pistoolin, ja tämän olet tehnyt omassa kammiossani, jonne ei pitäisi päästä mitään ilman omaa tahtoani."

"Toivoakseni teidän majesteettinne", sanoi Heriot yhä polvistuneena, "antaa minulle anteeksi, kun käytin suosiollista luentoanne ystävän hyväksi?"

"Vai ystävän!" sanoi kuningas. "Sitä pahempi -- sitä pahempi, sanon sinulle. Jos olisi ollut kysymyksessä joku apu sinulle itsellesi, niin siinä olisi ollut hiukan järkeä ja jonkun verran mahdollisuutta, että sinä et olisi pikapuoliin tullut hätyyttämään minua uudestaan. Mutta miehellä saattaa olla sata ystävää ja anomus jokainoan osalle, toinen toisensa jälkeen."

"Toivon teidän majesteettinne", huomautti Heriot, "tuomitsevan minua entisen kokemuksen nojalla, epäilemättä minusta sellaista vaateliaisuutta".

"Ties hänet", sanoi leppyisä hallitsija. "Maailma näkyy tulevan hulluksi -- _sed semel insanivimus omnes_ -- sinä olet vanha ja uskollinen palvelijani, se on tosi, ja jos itse olisit jossain tarpeessa, mies, et kahdesti pyytäisi. Mutta totta puhuen rakastaa minua Steenie niin hartaasti, ettei hän antaisi kenenkään muun pyytää minulta suosionosoituksia kuin itsensä. Maxwell", sillä johdemies oli palannut vietyään talteen tarjottimen, "mene etuhuoneeseen siitä pitkine korvinesi. Toden totta. Geordie, ajattelenkin sinua omaksi vanhaksi uskotukseni, ja sinä olit kultaseppäni, kun saatoin sanoa etnalaisen runoilijan kanssa: _non mea renidet in domo lacunar_ -- sillä ne olivat lempo soikoon raastaneet äitini vanhan talon niin puti puhtaaksi, että pyökkipuiset kulhot ja puulautaset ja tinamaljat olivat jonkun aikaa parasta pöydässämme, ja iloissamme olimme, kun meillä oli jotakin niihin pantavaa, joten ei tehnyt mieli morkata astiain laatua. Muistatko, sillä sinähän olit useimmissa juonissamme, kuinka me pakostakin lähetimme kuusi sininauhalaistamme ryöstämään autioksi Loganhousen ladyn kyyhkyslakan ja kanatarhan, ja mitä porua nais-parka piti Milchin Jockia ja Annandalen varkaita vastaan, jotka olivat tekoon yhtä syyttömiä kuin minä murhaamisen syntiin?"

"Sen parempi Jockille", muistutti Heriot, "sillä jollen erehdy, pelasti se hänet Dumfriesissa killumisesta, jonka olisi hyvin ansainnut muista ilkitöistä".

"Niin, mies, vieläkö se on mielessäsi?" haastoi kuningas. "Mutta hänellä oli ansioitakin, sillä hän oli ravakka erämies, tuo Milchin Jock, ja kykeni kiljumaan koiralle kunnes kaikki metsät kajahtelivat. Mutta hän sai vihdoin annandalelaislopun, sillä loordi Torthonvald lävisti hänet peitsellään. Helkkunassa, mies, kun ajattelen noita huimia aikoja, niin hiisi vieköön en olekaan varma, vaikka olisimme eläneet rattoisammin vanhassa Holyroodissa noina muuttelevaisina päivinä, kuin nyt soimen ja pilttuun suojassa. _Cantabit vacuus_ -- vähänpä oli meillä silloin huolehdittavaa."

"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee muistaa", kertoi kultaseppä, "olipa meillä aika pula kerätä hopea-astioita ja kultakapineita kylliksi näytteille espanjalaisen lähettilään eteen".

"Aivan oikein", jatkoi kuningas, nyt parhaalle pakinatuulelle päässeenä, "ja unohtanut olen sen uskollisen loordin nimen, joka auttoi meitä jokaisella unssilla talostaan, jotta hänen kotimainen ruhtinaansa saisi jotakinkaan kunniaa niiden silmissä, joilla oli koko Intia varallaan".

"Minä luulen", esitti porvari, "että jos teidän majesteettinne luo silmäyksen kädessänne olevaan paperiin, johtuu nimi mieleenne".

"Vai niin!" sanoi kuningas; "niinkö vain, mies? -- Loordi Glenvarloch -- se oli tosiaankin hänen nimensä. _Justus et tenax propositi_ -- oikeudentuntoinen mies, mutta itsepintainen kuin ärsytetty sonni. Hän oli aikoinaan meitä vastaan, tuo Glenvarlochin loordi Randal Olifaunt, mutta ylipäätään oli hän rakastavainen ja uskollinen alamainen. Mutta tämän anojan täytyy olla hänen poikansa -- Randal on aikapäiviä mennyt minne kuninkaan ja loordin on mentävä, Geordie, niinkuin sinunkin kaltaistesi. Ja mitä tahtoo hänen poikansa meiltä?"

"Suoritusta", vastasi käsityöläinen, "suuresta velasta, johon teidän majesteettinne rahasto on jäänyt teidän majesteettinne saadessa lainan tärkeään valtiotarpeeseen Ruthvenin partioretken aikana".

"Kyllä muistan sen hyvin", myönsi Jaakko-kuningas. "Perhana, minä olin juuri päässyt Glamisin herran ja hänen apuriensa kynsistä, ja milloinkaan ei ole raha ollut tervetulleempaa synnynnäiselle valtiaalle, -- sitä suurempi häpeä ja sääli, että kruunatun kuninkaan piti olla niin pienen summan puutteessa. Mutta mitä tarvitsee hänen karhuta meitä siitä, hyvä mies, niinkuin leipuri pyhäin edellä? Me olemme hänelle velkaa ne rahat ja maksamme tilaisuuden tullen, taikka selvitämme asian muulla tavoin hänen kanssaan, ja sehän riittää valtiaan ja alamaisen välillä. Me emme ole _in meditatione fugae_, mies, jotta meidät näin rutosti pidätettäisiin."

"Voi, sallikoon teidän majesteettinne minun selittää!" virkkoi kultaseppä päätänsä pudistaen. "Nuoren ylimysparan äärimäinen hätä häntä hoputtaa, eikä oma tahto, sillä hänen täytyy saada rahaa, ja hyvinkin pian, suorittaakseen langenneen velan Peregrine Petersonille, etuoikeuksien valvojalle Campveressä; muutoin hänen koko perintönsä, Glenvarlochin paroonius ja sukutila, tulee menetetyksi lunastamattoman kiinnekirjan perusteella."

"Mitä sanotkaan, mies -- mitä sanotkaan?" huudahti kuningas kärsimättömästi. "Valvojan pahainenko, alamaalaisen laivurin poika, riistäisi Olifauntin suvun vanhan maaomaisuuden ja herruuden? Taivasten tekijä, mies, se ei saa tapahtua -- meidän täytyy keskeyttää ne toimet suosiokirjelmällä tai muulla tavoin."

"Näinköhän tuo voinee käydä päinsä", vastasi porvari, "sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa. Oppinut skotlantilainen laintuntijanne on lausunut käsityksenään, ettei ole muuta apua kuin maksu."

"Saakeli", noitui kuningas, "pidättäköön hän miestä väkisin, kunnes ennätämme jotenkuten järjestää hänen asiansa."

"Voi!" intti kultaseppä, "suvaitkoon teidän majesteettinne huomata, että oma rauhaarakastava hallituksenne ja tasapuolisuutenne kaikkia ihmisiä kohtaan on tehnyt käsivoiman hyvin täpäräksi apukeinoksi, paitsi ehkä juuri ylämaan rajojen sisällä."

"No -- no -- no, mies", sanoi ymmälle joutunut hallitsija, jonka käsitykset oikeudesta, sopivaisuudesta ja mukavuudesta kummallisesti sekosivat tuollaisissa tilanteissa, "kohtuullista on, että me maksamme kaikki velkamme ja että nuori mies maksaa omansa; ja hänelle on maksettava, ja _in verbo regis_ hänelle maksetaan -- mutta miten päästä rahoihin, mies, siinä paha pykälä, -- sinun pitää koettaa kaupunkia, Geordie".

"Totta puhuakseni", vastasi Heriot, "teidän armollisen majesteettinne luvalla, -- kaikkine lainoineen ja lahjoineen ja kannatusmaksuineen on kaupunki nykyään --"

"Älä minulle kerro, mitä kaupunki on", kielsi Jaakko-kuningas. "Valtiorahastomme on kuiva kuin tuomiorovasti Gilesin saarnat katumuspsalmeista. _Ex nihilo nihil fit_ -- villiltä ylämaalaiselta[24] ei ole helppo siepata housuja -- niiden, jotka tulevat perimään minulta rahoja, tulisi sanoa minulle, mistä niitä otan. Kaupunkia sinun pitää koettaa, Heriot, äläkä luule tyhjän päiten olevasi Kilkku-Geordie nimeltäsi. Ja _in verho regis_ minä maksan muukalaiselle, jos hankit minulle lainan. En tahdo tinkiä ehdoista, ja kahteen mieheen me, Geordie, lunastamme Glenvarlochin uljaan vanhan maatilan. Mutta miksei nuori loordi tule hoviin, Heriot, -- onko hän komea -- onko esittelykuntoinen hallitsijansa silmiin?"

"Ei kukaan paremmin", vakuutti George Heriot; "mutta --"

"Haa, kyllä ymmärrän", jatkoi hänen majesteettinsa, "kyllä ymmärrän sinut. _Res angusta domi_ -- poika-parka -- poika-parka! -- ja hänen isällään oli oikea uskollisen skotlantilaisen sydän, vaikka hän oli jäykkä joissakuissa mielipiteissä. Kuules, Heriot, anna pojan saada kaksisataa puntaa varustuksekseen. Ja tässä -- tässä" -- ottaen vanhasta hatustaan rubiinikääryksen -- "sinulla on ollut nämä panttina ennen isommasta summasta, senkin vanha leviitta. Pidä ne vakuutena, kunnes annan sinulle rahat seuraavasta apumaksustani."

"Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee antaa sellaisen määräyksen kirjallisesti", sanoi varova porvari.

"Lempo sinun turhantarkkuutesi periköön, George", pahaksui kuningas. "Sinä olet tunnollinen kuin puritani muotoseikoissa ja ihan uskoton pakana asian ytimeen nähden. Eikö kuninkaan sana kelpaa sinulle vaivaisten kahdensadan puntasi antamiseen?"

"Ei kruunun jalokivien pidättämiseen", vastasi George Heriot.

Ja kuningas, jonka oli pitkällinen kokemus totuttanut tekemisiin epäluuloisten saamamiesten kanssa, kirjoitti määräyksen George Heriotille, rakkaalle kultasepälleen ja jalokivikauppiaalleen, kahdensadan punnan maksamisesta hetimiten Nigel Olifauntille, Glenvarlochin loordille, hänen saamisenaan valtiolta, valtuuttaen panttina pidettäväksi balas-rubiineista punotun ja isolla timantilla koristetun käädyn, niinkuin oli kuvattuna hänen majesteettinsa jalokivien luettelossa, ja jätettäväksi sanotun George Heriotin, sanotun summan lainaajan haltuun, kunnes hän oli saanut lainmukaisen hyvityksen ja maksun siitä. Toisella määräyksellä hänen majesteettinsa valtuutti sanotun George Heriotin ryhtymään toimiin muutamien rahamiesten kanssa, kohtuullisilla ehdoilla hankkiakseen hänen majesteettinsa nykyisiin tarpeisiin rahasumman, ei 50,000 markkaa vähempää, mutta niin paljoa enemmän kuin oli sopivasti saatavissa.

"Ja onko hänellä mitään opillista tietoa, tällä loordi Nigelillämme?" kysyi kuningas.

George Heriot ei kyennyt antamaan täsmällistä vastausta, mutta hän arveli nuoren loordin tutkiskelleen ulkomailla.

"Me neuvomme häntä itse", lupasi kuningas, "miten hän voi jatkaa lukujaan edullisimmin; ja kenties otamme hänet hoviin lueskelemaan Steenien ja Charles-lapsosen kanssa. Ja nyt kun muistamme, tiehesi -- tiehesi, George -- sillä poikaset tulevat pian kotiin, ja me emme vielä haluaisi antaa heille vihiä tästä asiasta, joka on ollut puheenamme. _Propera pedem_, oi Geordie. Painalla muuli polviesi väliin, ja Herra olkoon kanssasi."

Siten päättyi leppeän Jaakko-kuninkaan ja hänen hyväntahtoisen kultaseppänsä ja jalokivikauppiaansa neuvottelu.

6. LUKU.

Kiusallinen ritari.

Vieraanvaraisen porvarin kutsuma kunnon seurue kokoontui hänen taloonsa Lombard-kadulle puolipäivän "tyhjänä ja nälkäisenä hetkenä" aterialle, joka jakaa päivän kahtia, ollen jokseenkin se vaihe, jolloin nykyajan muodinmukaiset ihmiset kääntävät kylkeänsä vuoteellaan ja alkavat monin epäilyksin ja epäröiden ajatella, että he nyt vähin erin alottavat päivänsä. Sinne tuli nuori Nigel kylläkin yksinkertaisessa asussa, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin soveliaampi hänen ikäänsä ja arvoonsa kuin ennen käyttämänsä. Melkoisesti oli myöskin parantunut ulkomuodoltaan hänen saattolaisenaan saapunut palvelijansa Moniplies. Hänen juhlalliset ja ankarat kasvonpiirteensä tuijottivat sinisen samettilakin alta, joka oli veikeästi asetettu kallelleen päähän, ja yllään oli hänellä eheä ja vankka takki englantilaista sinistä verkaa, joka olisi kestänyt kaikkien Fleet-kadun oppipoikien tempomista, päin vastoin kuin hänen entinen vaatekappaleensa. Kilpeä ja lyömämiekkaa hän kantoi asemaansa kuuluvina aseina, ja sievä loordin vaakunalla varustettu hopealaatta ilmoitti, että hän oli ylimystön lisäke. Hän istuutui kelpo ammatinharjoittajan ruokakammioon, hyvillä mielin huomaten, että hänen pöytäpalvelustaan pitohuoneessa arvattavasti palkittaisiin osuudella ateriaan, jollaiseen hän oli harvoin päässyt käsiksi.

Mr. David Ramsay, syvämielinen ja nerokas käsityöläinen, saatettiin lupauksen mukaan turvallisesti Lombardkadulle hyvin pestynä, harjattuna ja puhdistettuna sulatusuunin ja ahjon noesta. Mukana tullut tytär oli noin kahdenkymmenen vanha, hyvin sievä ja säveä, vaikka vilkkaat mustat silmät tuon tuostakin haastoivat sitä yksitotisuuden ilmettä vastaan, johon vaitiolo, eristys, koruton samettihippi ja kamritsiröyhelö oli tuominnut mistress Margetin, rauhallisen porvarin tyttärenä.

Kutsuttu oli niinikään kaksi Lontoon kauppiasta, ruumiikkaita porvareita väljine kauhtanoineen ja monirenkaisine kultaketjuineen, hyvinvoipia kansalaisia ja kokeneita liikemiehiä, mutta he eivät kaipaa mitään erityistä kuvausta. Mukana oli myös vanhanpuoleinen pappismies kaavussaan ja uumatakissaan, säyseä kunnianarvoisa vanhus, joka yksinkertaisilta tavoiltaan yhtyi hoitoonsa uskottuihin kaupunkilaisiin.

Nämä voimme jättää lyhyellä maininnalla, mutta jonkun verran enemmän huomiota vaatii Girnigo-linnan parooni Mungo Malagrowther omituisena aikansa ilmiönä.

Ritari koputti mestari Heriotin ovelle juuri kun kello alkoi lyödä kahtatoista ja istui tuolillaan ennen kuin viimeinen lyönti oli kajahtanut. Täten sai hän oivallisen tilaisuuden lausua ivallisia huomautuksia kaikista myöhemmin tulleista, mainitsemattakaan pikku letkauksia niiden kustannuksella, jotka olivat ehättäytyneet saapumaan aikaisemmin.

Kun Sir Mungolla oli vähän, jos ollenkaan, muuta omaisuutta kuin pelkkä nimensä, oli hän varhain joutunut hoviin vitsapojaksi, kuten sitä virkaa silloin nimitettiin, kuningas Jaakko VI:lle,[25] ja hänen majesteettinsa mukana sai hän kaikkinaista kaunotieteitten opetusta hänen kuuluisalta kasvattajaltaan George Buchananilta. Vitsapojan virka tuomitsi hoitaja-poloisensa kokemaan kaiken sen ruumiillisen kurituksen, jota Herran voideltu kielioppinsa ja lukukirjansa samoilussa saattoi joutua ansaitsemaan, vaikka hänen oma persoonansa luonnollisesti säilyi pyhänä. George Buchanan ei tosin hyväksynyt sijaisrangaistuksen käyttöä, joten hänen ankaran hallintansa aikana Jaakko joutui itse hyvittämään vikansa ja Mungo Malagrowther toimitti virkaansa vain nimellisesti; mutta Jaakon toinen kouluttaja, mestari Patrick Young, toimi muodollisemmin ja järkytti nuoren kuninkaan sisintä selkäsaunoilla, joilla vitsapoika sai maksaa kuninkaallisen lukutyön kompastukset. Ja Sir Mungon ylistykseksi mainittakoon, että hänessä oli piirteitä, jotka mitä parhaiten soveltuivat hänen viralliseen asemaansa. Hänellä oli nuoruudessaankin luonnostaan säännöttömät ja eriskummalliset kasvonpiirteet, jotka pelon, kivun ja suuttumuksen väänteissä muistuttivat goottilaisen kulmaveistoksen outoja kasvonmuotoja. Hänen äänensä oli myös kimakka ja kuikutteleva, niin että hänen omituisen muotonsa ilme ja yliluonnolliset ulvahduksensa mestari Youngin sääntelemättömässä kylvetyksessä olivat omiaan tekemään suomimisen ansainneeseen hallitsijaan kaiken sen vaikutuksen, mitä suinkin saattoi aiheuttaa toisen ja viattoman ihmisen näkeminen kärsimässä omasta rikkomuksesta.