Part 44

Kolmas rosvo ei ollut odottanut lakikoululaisen ja Jin Vinin hyökkäystä, jälkimäisen laskettua maahan vanhan Christien, päästäkseen ratsastamaan keveämmin. Kaikki viisi seisoivat nyt kauhuissaan tuijotellen nuoren aatelismiehen veriseen ruumiiseen ja sen vieressä vääntelehtivän naisen hillittömään suruun. Tämä repi hiuksiansa ja kirkui mitä haikeimmin, kunnes hänen tuskansa yhtäkkiä salpautui tai oikeastaan sai toisen suunnan hänen miehensä aavistamattomasti ilmestyessä paikalle. Luoden hätääntyneeseen naiseen kylmäkiskoisen ja ankaran katseen virkkoi tämä yksivakaisen painavasti: "Niin, vaimo! Suuri on sinulla murhe rakastajasi hukasta." Katsellen sitte sen miehen hengetöntä ruumista, jolta oli kokenut niin kunnotonta vääryyttä, hän toisti raamatun juhlalliset sanat: "'Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä sen maksan.' Minä, jota sinä olet loukannut, olen ensimäinen toimittamaan sinulle, mitä palvelusta säädyllisyys vaatii vainajaa kohtaan."

Näin sanoen hän peitti ruumiin viitallaan ja sitte silmäillen sitä tuokion näytti miettivän, mitä hänen oli nyt lähinnä tehtävä. Kun häväistyn miehen katse verkalleen siirtyi viettelijän ruumiista hänen rikoksensa osalliseen ja uhriin, joka oli vaipunut hänen jalkoihinsa ja syleili niitä, uskaltamatta katsahtaa ylös, saivat hänen luonnostaan karkeat ja jurot kasvonpiirteensä niin arvokkaan ilmeen, että se tasaannutti nuoret lakikoululaiset totisiksi ja torjui Richie Monipliesin puuhakkaan tunkeilun, niin innokkaasti kuin tämä ensimältä aikoikin lausua neuvojansa ja mielipiteitänsä. "Älä minulle polvistu, vaimo", hän sanoi, "vaan polvistu Jumalalle, jota olet loukannut enemmän kuin saatoit loukata itsesi kaltaista maan matoa. Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle ollessasi hilpeimmällä ja kepeimmällä tuulellasi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja korskea mieli vie turmioon? Turhamaisuus toi hupsuuden, hupsuus synnin, ja synti on tuonut kuoleman, alkuperäisen kumppaninsa. Sinun piti väkisinkin jättää velvollisuus, siivollisuus ja kotoinen rakkaus, leiskuaksesi hauskasti hurjapäiden ja ilkiöiden seurassa; ja siinä nyt virut kuin rusennettu mato, kiemurrellen rakastajasi elottoman ruumiin vieressä. Sinä olet tehnyt minulle paljon vääryyttä -- häväissyt minut ystävien keskuudessa -- häätänyt talostani luoton ja lieteni äärestä rauhan. Mutta sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni, enkä minä tahdo nähdä sinun joutuvan aivan hukkaan, jos minun vallassani on se estää. Hyvät herrat, minä kiitän teitä niinkuin murtunut mies voipi. Richard, sanokaa terveiseni kunnioitettavalle herrallenne. Lisäsin sappea hänen vastoinkäymisensä katkeruuteen, mutta minä olin harhaantunut. Nouse, vaimo, ja seuraa minua."

Hän kohotti masentunutta käsivarresta, tämän yrittäessä tulvivin silmin ja katkerin nyyhkytyksin ilmaista katumustansa. Hän piti kasvojansa käsien peitossa, mutta antoi miehensä viedä hänet pois, ja vasta heidän poiketessaan tiheikön taa, joka kätki heidän jättämänsä näyttämön, hän kääntyi taaksepäin, loi sekavan ja hätäisen katseen Dalgarnon ruumista kohti, kirkaisi ja miehensä käsivarteen lujemmin tarttuen huudahti hirmustuneena: "Pelasta minut -- pelasta minut! Ne ovat murhanneet hänet!"

Lowestoffe oli hyvin liikutettu näkemästänsä, mutta häntä hävetti kaupunkilaisteikarina oma vanhanaikainen hentomielisyytensä, jonkavuoksi hän teki väkivaltaa tunteilleen, huudahtaen: "Niin, antaa heidän mennä -- hyväsydämisen, herkkäuskoisen, anteeksiantavaisen ukkosen ja vapaamielisen, taipuisan eukkosen. Voi kuinka jalomielinen olento onkaan aito lontoolainen aviomies! Sarvet hänellä on, mutta kesynä kuin lihotettu härkä hän ei puske. Haluaisinpa nähdä sen naikkosen, jahka hän on vaihtanut naamarinsa ja ratsastushattunsa hippiinsä ja huiviinsa. Käymmekin vieraisilla heidän luonaan Paavalin laiturin varressa, serkkuseni -- siitä sukeutuu mieluisa tuttavuus."

"Teidän olisi parempi ajatella sen mustalaisvarkaan, Lutinin, kiinniottoa", huomautti Richie Moniplies, "sillä totisesti onkin hän livistänyt tiehensä, vieden herransa matkatavarat ja rahat".

Muuan metsänvartija apulaisineen ja useita muita henkilöitä oli nyt tullut paikalle; he läksivät ajamaan takaa Lutinia, mutta turhaan. Heidän huostaansa lakikoululaiset luovuttivat ruumiit, ja oltuaan muodollisesti kuulusteltavina he palasivat Richardin ja Vincentin keralla Lontooseen, missä saivat paljon ylistelyä urheudestaan. Vincentin hairahdukset olivat helposti sovitettavissa sen johdosta, että hänen alotteestaan oli saatu rosvojoukko hajoitetuksi, ja on jonkun verran aihetta käsitykseen, että seikka, joka olisi muulloin vähentänyt kunnostautumisen loistoa, näissä olosuhteissa pikemmin lisäsi sitä, nimittäin heidän myöhästymisensä loordi Dalgarnon pelastamisesta.

George Heriot aavisteli, millä kannalla Vincentin asiat olivat, ja hän pyysi ja sai kellosepältä luvan lähettää nuoren mies-paran tärkeälle liikeasialle Parisiin. Emme ole kyenneet tutkimaan hänen vaiheitansa sen pitemmälle, mutta arvelemme hänen menestyneen elämässänsä hyvin ja yhtyneen edulliseen kumppanuuteen oppilastoverinsa kanssa vanhan Davy Ramsayn luovuttua liikealalta tyttärensä naimisiinmenon johdosta. Etevällä muinaistutkijalla t:ri Tomukuivalla on vanhanaikainen hopeatauluinen taskukello, jonka pääpontimeksi on teräslevyn asemesta käytetty suolikieltä; kelloon on kaiverrettu toiminimeksi: Vincent ja Tunstall. Ajan muistuttajat.

Master Lowestoffe iloisena seikkailijana luonnollisesti ylläpiti mainettansa tiedustamalla John Christietä ja Nelly-emäntää; mutta suureksi kummastuksekseen -- ja vahingokseenkin, sillä hän oli veikannut kymmenen kultakolikkoa sillä puheella, että hän kotiutuu perheeseen -- kuuli hän liikkeen nimen myydyksi, varaston tulleen muutetuksi huutokaupalla rahaksi ja entisen omistajan kadonneen vaimonsa kanssa teille tietämättömille. Yleensä arveltiin heidän muuttaneen johonkin Amerikan uuteen siirtokuntaan.

Lady Dalgarno vastaanotti tiedon arvottoman miehensä kuolemasta sekavin tuntein, joista oli vallitsevana kauhistus, että hänet temmattiin pois keskellä pahinta kunnottomuuttansa. Tapaus teki hänet entistä raskasmielisemmäksi ja vahingoitti hänen terveyttänsä, jota jo varhaisemmat tapaukset olivat järkytelleet. Miehensä kuoleman johdosta saatuaan haltuunsa oman omaisuutensa hän halusi tehdä oikeutta loordi Glenvarlochille ryhtymällä toimiin kiinnityksen perimiseksi takaisin. Mutta kirjuri oli äskeisistä tapauksista säikähtyneenä paennut kaupungista, joten oli mahdoton saada selville, kenen käsiin paperit nyt olivat joutuneet. Richard Moniplies oli vaiti, omilla perusteillansa; todistajina olleet lakikoululaiset säilyttivät salaisuuden hänen pyynnöstään, ja yleensä uskottiin, että kirjuri oli vienyt asiakirjat mennessään. Ohimennen olkoon huomautettuna, että samanlaiset aavistukset, jotka Skurliewhitterin häätivät pakoon, vapauttivat Lontoon ainiaaksi emäntä Suddlechopista, joka lopetti uransa Amsterdamin _rasphausissa_ kehruuhuoneessa.

Vankka vanha loordi Huntinglen saattoi ainoan poikansa hautauskulkuetta tämän viimeiseen leposijaan korskearyhtisenä ja kostumattomin silmin, ja kenties se yksinäinen kyynel, joka viimein tipahti arkulle, oli vähemmin omistettu yksilön kohtalolle kuin hänen ikivanhan sukunsa sammumiselle miehenpuolelta.

37. LUKU.

Isännän ja palvelijan hyvitys.

Tämänlaatuisten kertomusten kuosi on muuttuvainen kuten muutkin maalliset asiat. Oli aika, jolloin kertojan oli pakko lopettaa tarinansa seikkaperäisesti kuvailemalla hää-iloja ja pitopiloja suurena määränpäänä, johon hän monien epätietoisten ja vaikeiden vaiheiden kautta oli vihdoin onnellisesti johdattanut sankarinsa ja sankarittarensa. Ei unohdettu silloin ainoatakaan yksityiskohtaa, sulhasen miehekkäästä innosta ja morsiamen kainoista punehduksista papin uuteen messupaitaan ja morsiusneidon silkkihameeseen asti. Mutta sellaiset kuvaukset on nykyään jätetty sikseen, luultavasti syystä että julkiset vihkiäiset eivät ole enää muodinmukaisia; nythän ei enää kutsuta ystäviä koolle juhlimaan ja tanssimaan, vaan onnellinen pari karkaa yksinäisissä postivaunuissa niin salaisesti kuin aikoisivat he livistää huonoille teille. En ole kiittämätön muutoksesta, joka säästää kirjailijalta vaivaloisen ja turhan yrityksen uuden värityksen antamiseksi tuollaisten asiain jokapäiväiselle selostukselle. Mutta huomaan tämän kuitenkin välttämättömäksi tässä tapauksessa, niinkuin asianhaarat toisinaan pakoittavat muukalaisen käyttämään vanhaa tietä, joka on ollut jonkun aikaa ummessa. Kokenut lukija on jo saattanut havaita, että viime luku tuli käytetyksi kaikkien tarpeettomien ja vähemmän mielenkiintoisten henkilöiden pyyhkäisemiseen sivulle, saadakseni salin tyhjennetyksi iloisia häitä varten.

Anteeksiantamatonta totisesti olisikin sivuuttaa lyhyimmiten homma, joka huomattavimmassa henkilössämme Jaakko-kuninkaassa herätti kovin suurta harrastusta. Tämä oppinut ja hyväluontoinen hallitsija ei esittänyt mitään suurta osaa Europan valtiotaidossa, mutta sen puutteensa korvaukseksi hän oli suunnattoman touhukas, milloin tapasi mukavaa tilaisuutta sekaantua rakastavien alamaistensa yksityisiin asioihin, ja loordi Glenvarlochin lähenevä naiminen kiinnitti hänen mieltänsä hyvin suuresti. Häneen oli paljon tehonnut -- kun nimittäin ottaa huomioon, että hän ei ollut kovinkaan herkkä sellaisille tunteille -- sievän Peggie Ramsayn (kuninkaan antama lempinimitys) kauneus ja hämi heidän ensi kohtauksessaan, ja hän ylpeili aimo lailla siitä terävyydestä, jolla hän muka oli keksinyt tytön valeasun ja pannut toimeen siitä aiheutuneen tutkimuksen.

Hän teki työtä useita viikkoja kosinnan kehittyessä, kunnes hänen omat kuninkaalliset silmänsä olivat kuluttaa loppuun hänen isänsä parhaan parin nenälaseja, kuten hän vakuutti, haeskellessaan vanhoista kirjoista ja asiapapereista vahvistusta morsiamen pyrkimykselle aateliseen, joskin etäiseen polveutumiseen, siten poistaakseen ainoan moitteen, mitä kateus saattoi keksiä tästä liitosta. Ainakin omasta mielestään hän onnistui siinä puuhassa erinomaisesti, sillä kun Sir Mungo Malagrowther eräänä päivänä vastaanottohuoneessa otti karvaasti pahoitellakseen morsiamen sukupuun puutetta, keskeytti hänet kuningas: "Voitte säästää murheenne omiin vastaisiin tarpeisiinne, Sir Mungo, sillä kautta kuninkaallisen sielumme väitämme hänen isänsä Davy Ramsayn olevan jo yhdeksässä polvessa herrasmies; hänen suuri esi-isänsä oli lähtöisin Dalwolseyn vanhasta sotaisesta sukuhaarasta, jota parempia miehiä ei ole koskaan nähty eikä nähdä vetämässä miekkaansa kuninkaan ja maan puolesta. Ettekö ole koskaan kuullut Dalwolseyn ritari William Ramsaysta, josta John Fordoun lausuu, että hän oli _bellicosissimus, nobilissimus?_ Hänen linnansa on todistamassa puolestaan vajaan kolmen penikulman päässä Dalkeithista ja tuskin penikulmaa Bannockrigista. Davy Ramsay juontaa juurensa tuosta vanhasta ja kunnioitetusta sukukannasta, ja käsittääkseni ei häntä ole nykyinen taituruutensa alentanut esi-isistänsä. He kaikki työskentelivät teräksellä; vanhan ajan ritarit vain sohivat miekoillaan reikiä vihollistensa haarniskoihin, ja hän sahailee pykeitä messinkipyöriinsä. Ja toivoakseni on yhtä kunniallista antaa silmiä sokeille kuin puhkoa niitä näkeviltä, tai näyttää meille ajan kuluminen, osataksemme pitää sitä arvossa, kuin haaskata sitä juopotteluun, rähinään, peitsenpirstomiseen ja muuhun tuollaiseen epäkristilliseen menoon. Ja teidän pitää ymmärtää, että Davy Ramsay ei ole mikään käsityöläinen, vaan harjoittaa vapaata taitoa, joka melkein lähenee elävän olennon luomista, koska kellosta voidaan sanoa niinkuin Claudius lausuu syrakusalaisen Arkhimedeen taivaanpallosta:

"'Inclusus variis famulatur spiritus astris, et vivum certis motibus urget opus.'"

"Teidän majesteettinne olisi paras antaa vanhalle Davylle vaakunakilpikin, kun hän kerran sukupuun sai", pisti Sir Mungo.

"Se on tehty ennen kuin ehdotittekaan, Sir Mungo", vastasi kuningas; "ja kaiketi meillä, joka olemme kaiken maallisen kunnian lähde, onkin oikeus pirahuttaa siitä muutamia pisaroita niin läheisen henkilön päälle, loukkaamatta Girnigo-linnan ritaria. Olemme jo puhutelleet vaakunatoimiston oppineita miehiä ja aiomme suoda hänelle lisätyn aatelistunnuksen, nimittäin esi-isien kilven, johon on eroitukseksi sovitettu ensiksikin taskukellon pääpyörä -- mutta aikomuksenamme on vielä lisätä kannattajiksi Aika ja Iankaikkisuus, jahka ylivaakunamestarimme saa suunnitelluksi, miten Iankaikkisuus on kuvattava."

"Minä tekisin hänestä kahta vertaa kookkaamman kuin Ajasta", tokaisi Archie Armstrong, hovinarri, joka sattui olemaan läsnä kuninkaan mainitessa tämän pulansa.

"Hiljaa siinä -- saat selkääsi", virkahti kuningas tähän vihjaukseen. "Ja te, uskollisuusvelvolliset englantilaiset alamaisemme, voitte hyvinkin ottaa onkeenne mitä olemme sanoneet ja vähemmin kerkeästi naureskella skotlantilaisille sukujohdoillemme, vaikka ne olisivatkin jokseenkin kaukaa ja työläästi juonnettuja. Te näette, että aivan jalosukuinen mies saattaa joksikin aikaa heittää syrjään aateluutensa ja kuitenkin löytää sen jälleen, kun sitä tarvitaan. Olisi yhtä sopimatonta kulkukauppiaan eli reppurin, kuten häntä nimitätte -- ja siihen ammattiin ovat syntyperältään skotlantilaiset alamaisemme erityisesti luontuvia -- suurennella sukutauluinensa niiden silmissä, joille hän myy pikku lantin arvosta nauhaa, kuin olisi hänen prameilla töyhtöhattu päässä ja pistomiekka kupeella, kantamuksen keikkuessa hänen selässään. Ei, ei -- hän ripustaa miekkansa vaarnaan, panee hattunsa hyllylle, pistää sukutaulun taskuunsa ja puuhailee kaupustelussaan niin säveästi ja ovelasti kuin ei hänen verensä olisi ojavettä parempaa. Mutta annas kun reppuristamme -- kuten tiedän tapahtuneen useamminkin kuin kerran -- sukeutuu vauras kauppias, silloin näette muutoksen, hyvät herrat --

"'in nova fert animus mutatas dicere formas'.

"Esille vetää hän sukutaulunsa, vyöttää kupeelleen miekkansa, harjaa hattunsa ja panee sen reimasti kallelleen koko luomakunnan nähden. Mainitsemme näitä seikkoja täten pitemmälti, koska tahtoisimme teidän kaikkien käsittävän, että me emme kaikkien asiallisten olosuhteita perusteellisesti harkitsematta ole päättäneet hiljaiseen ja yksityiseen tapaan kunnioittaa omalla kuninkaallisella läsnäolollamme loordi Glenvarlochin vihkiäisiä Margaret Ramsayn kanssa, hovikelloseppämme David Ramsayn tyttären ja perijättären, joka on vain kolmen sivuhaaran verran syrjässä Dalwolseyn ikivanhasta suvusta. Meitä surettaa, että tuon suvun ylväs päällikkö ei voi olla saapuvilla siinä juhlallisuudessa, mutta kun on mainetta voitettavissa ulkomailla, tavataan loordi Dalwolsey harvoin kotona. _Sic fuit, est, et erit_. Kilkku-Geordie, koska sinä kustannat hääpidot, niin odotamme hyvää kestitystä."

Heriot kumarsi velvollisuutensa oivaltaen. Kuningas oli suuri valtioviisas pikku seikoissa, ja hän olikin järjestellyt taitavasti tätä tilaisuutta varten, saaden lähetetyksi prinssin ja Buckinghamin erityisissä toimissa Newmarketiin, voidakseen heidän poissaollessaan mukavasti antautua seuranhaluiseen huolettomaan huvitteluun. Tällainen rahvaanomainen piirre oli vastenmielinen Kaarlolle, jonka luonne suosi muodollisuutta, eikä suosikkikaan ollut viime aikoina katsonut kannattavan osoittaa sille näennäistä myötätuntoa. Esittelyn päätyttyä Sir Mungo Malagrowther tarttui arvoisaan porvariin palatsin pihalla ja pidätteli häntä tämän kaikista ponnistuksista huolimatta, alistaakseen hänet seuraavaan tutkisteluun:

"Tämä on nuiva urakka teille, mestari George -- kuningas on ollut kovin ajattelematon -- ne hääpäivälliset tulevat maksamaan teille sievoisen summan?"

"Kyllä kestän, Sir Mungo", vastasi Heriot. "Kuninkaalla on oikeus nähdä pöytä, jota hänen anteliaisuutensa on vuosikausia varustellut, hyvin katettuna yhdeksi ainoaksi päiväksi. Sen verran toki jaksaa."

"Aivan niin, aivan niin -- pitäähän meidän toki maksaa kunkin osaltamme, enemmän tai vähemmän. Niistä siis tulee niin sanotut pennihäät, joissa koko väeltä kannetaan kolehtia nuoren parin hyväksi, jotta heille ei jää yhteiseksi omaisuudekseen pelkkä sänky. Mitä aiotte te antaa, mestari George, sillä porvaristostahan alotamme, kun on rahakysymys esillä?"

"Vain pikku lahjan, Sir Mungo. Annan kummityttärelleni vihkisormuksen, sirosti jalokivillä koristellun -- ostin sen Italiassa; se kuului Cosmo di Medioille. Morsian ei ole minun apuni tarpeessa -- hänellä on maatila, jonka sai periä äitinsä isältä."

"Vanhalta saippuankeittäjältä", virkkoi Sir Mungo; "ja tarvitaankin sen ukon suopavaahtoa tahran pesemiseksi pois Glenvarlochin kilvestä -- joskaan se maatila ei ole juuri minkään arvoinen".

"Saman arvoinen kuin jotkut hovipaikat, Sir Mungo, joita suurisukuiset henkilöt himoitsevat", vastasi George Heriot.

"Hovinaiseksi, sanoitte? Vai hovinaiseksi?" tuumi Sir Mungo, katsoen hyväksi ymmärtää vikansa varjossa väärin. "Kuutamon välkettä vedenkalvossa sille nais-paralle, jos siinä ovat kaikki hänen myötäjäisensä. Olen todella pahoillani sen nuoren parin puolesta."

"Kerronpa teille salaisuuden, joka huojentaa hellää huolestustanne", ilmoitti kultaseppä. "Leskilady Dalgarno antaa kunnollisen omaisuuden morsiamelle ja säätää loput perinnöksi serkulleen, sulhaselle."

"Kas, vai niin?" sanoi Sir Mungo. "Tietenkin osoittaakseen tunteitaan puolisoansa kohtaan, joka makaa haudassa. Onpa onni, että hänen serkkunsa ei lähettänyt hänen miestänsä sinne. Kumma juttu, se loordi Dalgarno-paran kuolema -- jotkut luulevat sen herrasmiehen kärsineen suurta vääryyttä. Ei ole onnellista naida tytärtä siitä suvusta, jonka kanssa on verivihoissa -- ja vähemmänhän se olikin Dalgarno-paran vika kuin niiden, jotka pakoittivat hänet siihen naimakauppaan. Mutta minua ilahuttaa, että nuori pari saa jotakin elääkseen, tulipa se apu miten hyvänsä, armeliaisuudesta tai perintönä. Mutta vaikka lady Dalgarno möisi kaikki mitä hänellä on alushametta myöten, ei hän kykene antamaan heille takaisin Glenvarlochin uljasta linnaa -- se on menetetty ja mennyt -- menetetty ja mennyt."

"Totta kyllä", myönsi George Heriot. "Me emme saa selville, mihin on joutunut Andrew Skurliewhitter, se roisto, tai miten loordi Dalgarno on menetellyt kiinnityksen suhteen."

"Siirtänyt sen jollekulle, jotta hänen vaimonsa ei saisi sitä milloinkaan; häntä olisi haudassaankin häirinnyt ajatus, että Glenvarloch korjaisi sukutilansa jälleen haltuunsa", puheli Sir Mungo. "Uskokaa pois, hän on pitänyt huolta varmoista keinoista, säilyttääkseen uhkean paroonikunnan joutumasta vaimonsa tai tämän serkun käsiin."

"Se on kyllä liiankin luultavaa, Sir Mungo", arveli George Heriot, "Mutta kun minun täytyy lähteä huolehtimaan monista häävalmistuksista, on minun jätettävä teidät lohduttelemaan mieltänne sillä ajatuksella."

"Hääpäivähän on kuluvan kuun kolmaskymmenes?" puhui Sir Mungo lähtijän jälkeen. "Kyllä tulen silloin ajoissa."

"Kuningas kutsuu vieraat", vastasi George Heriot kääntymättä takaisin.

"Senkin halpasyntyinen, huonosti kasvatettu käsityöläinen!" puheli Sir Mungo itsekseen. "Jollei hän olisi lainannut minulle niitä muutamia puntia viime viikolla, niin opettaisinpa hänelle, miten on käyttäydyttävä aatelismiestä kohtaan! Mutta laittaudun minä hääkemuihin hänen uhallaankin."

Sir Mungo saikin itsensä kutsutuksi tai käsketyksi häihin. Näissä oli vain joitakuita henkilöitä saapuvilla, sillä Jaakko piti sellaisissa tilaisuuksissa mieluisampana mukavaa yksityisyyttä, joka antoi hänelle vapauden heittää syrjään kuninkaallisen arvokkuutensa rasituksen. Seurue oli hyvin pieni, ja siitä puuttuikin ainakin kaksi henkilöä, joiden olisi saattanut odottaa olevan saapuvilla. Ensiksikin esti lady Dalgarnon terveydentila ja hänen miehensä äskeinen kuolema häntä olemasta läsnä vihkiäisissä. Toisena oli poissa Richie Moniplies, jonka käytös oli jonkun aikaa ollut kovin salaperäistä. Järjestäen palveluksensa loordi Glenvarlochin luona kokonaan oman tahtonsa ja halunsa mukaan oli hän Enfieldin ajopuistossa sattuneen kahakan jälkeen ilmestynyt säännöllisesti isäntänsä vuoteen viereen aamuisin auttamaan tämän pukeutumista ja iltaisin hänen riisuutumishetkekseen. Muun osan päivää hän käytti oman mielensä mukaan, ilman herransa valvontaa; tällä olikin nyt täydellinen palveluskunta. Kuitenkin oli hän hiukan utelias tietämään, miten mies kulutti niin suuren osan ajastaan; mutta tässä kohden ei Richie osoittautunut ollenkaan avomieliseksi.

Hääpäivän aamuna oli Richie erittäin huolellinen kaikessa, mitä kamaripalvelija saattoi tehdä esittääkseen herransa varsin komean ulkomuodon mitä edullisimmin; ja järjestettyään hänen pukunsa tavattoman tarkoin ja annettuaan hänen pitkille kiharoilleen viimeistelevän kosketuksen kammasta, polvistui hän vakavana loordin eteen, suuteli hänen kättänsä ja lausui hänelle hyvästi, sanoen nöyrästi pyytävänsä lupaa vapautua hänen ylhäisyytensä palveluksesta.

"No, mikä päähänpisto tämä on?" kummastui loordi Glenvarloch. "Jos aiot erota minun palveluksestani, Richie, niin kaiketi aiot yhtyä vaimoni palveluskuntaan?"

"Toivotan tulevaiselle armolliselle rouvalle ja teidän ylhäisyydellenne yhtä hyvän palvelijan siunauksia kuin minä olen ollut, jos taivas suopi", sanoi Richie; "mutta kohtalo on niin säätänyt, että minä voin tästälähtein olla teidän palvelijanne ainoastaan ystävällisen kohteliaisuuden kannalta".

"No, Richie", virkkoi nuori loordi, "jos olet kyllästynyt palvelemiseen, niin katsomme sinulle jotakin parempaa toimeentuloa. Mutta saatathan minua kirkkoon, ottaaksesi sitten osaa hääateriaan?"

"Sallikaa, mylord, minun muistuttaa teitä sopimuksestamme", epäsi Richie, "sillä minulla on juuri tekeillä muuan oma tärkeä homma, joka pidättää minua vihkimistoimituksen aikana. Mutta minä en jätä muistamatta mestari Georgen kelpo kestitystä, koska hän on kustantanut hyvin kalliita herkkuja, joita olisi kiittämätön jättää silleen."

"Tee kuten tahdot", vastasi loordi Glenvarloch, ja ohimennen kummeksittuaan saattolaisensa oikullista ja yksivakaista luonnetta hän hylkäsi ajatuksistaan koko asian muiden tieltä, mitkä paremmin soveltuivat sille päivälle.

Lukijan on kuviteltava mielessään ne kukkaset, joita oli siroiteltu onnellisen parin kirkkotielle -- voimallinen soitto, joka johti saattuetta -- piispan toimittama vihkiminen -- Pyhän Paavalin kirkossa vastaan tullut kuningas morsiamen luovuttajana, suureksi huojennukseksi isälle, jolla siten oli aikaa toimituksen kestäessä laskea oikea suhdeluku lyömäkieruttimelle pöytäkelloon, jota hän parhaillaan rakensi.

Vihkimisen päätyttyä siirtyi seurue kuninkaallisissa vaunuissa George Heriotin luo, missä häävieraille tarjottiin loistavat pidot Foljambe-huoneustossa. Tuskin oli kuningas päässyt tähän kodikkaaseen suojaan, kun hän heitti pois miekkansa ja vyönsä niin kiireesti kuin olisivat ne polttaneet hänen sormiansa ja sinkautti töyhtöhattunsa pöydälle kuin sanoen: Makaa siinä, arvovalta! Ja hän kulautti reippaasti pikarillisen viiniä avioparin onneksi ja alkoi laapostaa huoneessa mutustellen, naurellen ja lasketellen piloja, ei kaikkein sukkelimpia eikä hienotuntoisimpia, mutta oman äänekkään rattonsa säestämiä ja suosimia seurueen hilpeyden rohkaisuksi. Hänen majesteettinsa ollessa parhaalla tuulellaan ja juuri odoteltaessa kutsumusta pitopöytään kuiskasi muuan palvelija mestari Heriotille, että häntä tarvittiin. Huoneeseen palatessaan hän astui kuninkaan luo ja vuorostaan kuiskasi jotakin, mikä hätkähdytti Jaakkoa.

"Eihän hän tahtone rahojaan?" kysyi kuningas lyhyeen ja terävästi.

"Ei millään muotoa, valtiaani", vastasi Heriot. "Siitä asiasta hän vakuuttaa olevansa aivan välinpitämätön, niin kauvan kuin siitä voi olla mielihyvää teidän majesteetillenne."

"Heikkarissa, mies", sanoi kuningas, "se on kelpo miehen ja rakastavan alamaisen puhetta, ja me tahdomme sikäli suoda hänelle armollisuutemme. Mitäpä siitä, että hän onkin vain moukka -- katukissakin saa katsella kuningasta. Joutuin, mies, tänne hänet -- _pundite fores_. -- Moniplies? Sillä miekkosella pitäisi olla nimenään Monipenni, vaikka varmastikaan ette te englantilaiset usko sellaista nimeä mahdolliseksi Skotlannissa."