Part 41

"No niin, hyvät herrat, te tiedätte aamullisessa metsästyksessä sattuneen rähäkän -- en pääse puistatuksista ennen kuin saan kunnollisen yön unen. Juuri jälkeenpäin tuotiin esille sievä paashi, joka oli tavattu puistossa. Ympäristömme huolestunut valvonta varoitti meitä tutkimasta häntä itse, mutta siitä huolimatta me pitäen henkeämme aina näitten kuningaskuntain palvelukselle omistettuna käskimme kaikkien poistua huoneesta, etenkin kun epäilimme sitä poikaa tytöksi. Mitäs arvelette, hyvät herrat? -- harvat teistä olisivat luulleet minulla olevan haukansilmää sellaiseenkin, mutta me kiitämme Jumalaa siitä, että me vanhanakin tiedämme moisista leluista sen verran kuin saattaa soveltua säädyllisen vakavalle miehelle. No, hyvät herrat, me kuulustimme tätä miehiseen vaatetukseen laittautunutta neitoa itse, ja vakuutanpa sen olleen näpsää ja johdonmukaista kyselyä. Sillä vaikka hän ensin väitti omaksuneensa tuon valepuvun suojellakseen naista, jonka piti esittää meille lady Hermionen anomus, tyttö kun vakuutti kaikesta sydämestään kiintyneensä armolliseen rouvaan, johtui meidän epäilyksiimme _anguis in herba_, ja me teimme hänelle suoran kysymyksen, jolloin hänen oli pakko tunnustaa siveä kiintymyksensä Glenvarlochidekseen niin sievässä häpeän ja pelon kuohahduksessa, että meillä oli tuska ja työ pidättäessämme omia silmiämme yhtymästä hänen itkuunsa. Hän myöskin paljasti meille tuon Dalgarnon kavalat juonet Glenvarlochidesta vastaan, kun petollinen ystävä oli houkutellut tätä huonomaineisiin paikkoihin ja antanut ilkimielisiä neuvoja, joista kokematon nuorukainen johtui vahingoittamaan itseään ja pahastuttamaan meitä. Mutta niin lipevästi kuin hän tarinansa latelikin, emme me tahtoneet täydellisesti luottaa hänen kertomukseensa, vaan päätimme mieluummin yrittää koetta, jonka olimme keksineet tuollaisiin tarpeisiin. Ja itse joutuisasti matkattuamme Greenwichista Toweriin asetuimme kuuntelijana tarkkaamaan, mitä tapahtuisi Glenvarlochideksen ja hänen paashinsa kesken, jonka toimitimme hänen huoneeseensa, viisaasti harkiten, että jos he olivat yhdessä juonessa meitä pettääkseen, livahtaisi siitä varmasti jotakin ilmi. Ja mitä luulette meidän nähneen, hyvät herrat? Ei mitään sinun tyrskyäksesi ja hykähdelläksesi, Steenie -- sillä epäilenpä, tokko sinä olisit kyennyt näyttelemään tuon nuoren Glenvarloch-poloisen malttavaista ja kristillismielistä osaa. Hän on kuin kirkkoisä sinuun verrattuna, mies. Ja sitte me vielä edelleen koetellaksemme hänen kärsivällisyyttään hellitimme hänen niskaansa erään hovilaisen ja porvarin, nimittäin Sir Mungo Malagrowtherin ja tämän palvelijamme George Heriotin, jotka läksyttivät poika-raiskaa eivätkä suuresti säästäneet meidän kuninkaallista itseämmekään. Muistatkos, Geordie, mitä sinä sanoit vaimoista ja salasiipoista? Mutta minä annan sinulle anteeksi, mies -- ei ole yhtään tarvis polvistua, annan sinulle anteeksi -- sitä kerkeämmin, kun asia koskee erästä yksityisseikkaa, joka ei kovinkaan kartuttanut Salomon kunniaa, joten sen puuttumisen ei voi sanoa halventavan omaamme. Mutta, hyvät herrat, kaiken kipeän ärsytyksen ja huonon esimerkin uhallakaan ei tuo poika-parka kertaakaan kirvoittanut kieleltään ainoatakaan säädytöntä sanaa meistä, mikä saa meidät sitä enemmän ajattelemaan, joskin tahdomme kaikessa toimia teidän viisaan neuvonne mukaan, että tuo puistossa tapahtunut jupakka aiheutui pikapäissä ja tuskaannuttavan hämäyksen johdosta, ja senvuoksi suomme täydellisen anteeksiannon loordi Glenvarlochille."

"Olen hyvilläni siitä", virkkoi Buckinghamin herttua, "että teidän armollinen majesteettinne on johtunut siihen päätelmään, vaikka minä en olisi ikinä kyennyt arvaamaan sitä tietä, jota myöten sen saavutitte".

"Minä toivon", huomautti Kaarlo-prinssi, "ettei teidän majesteettinne katso korkeaan arvoonne soveltuvaksi astua sitä polkua usein".

"En enää eläissäni, Charles-lapsonen, siitä annan kuninkaallisen sanani. Sanotaan, että kuuntelijat harvoin kuulevat hyvää itsestään -- kautta sieluni, vieläkin kuumoittavat korviani tuon vanhan peljättimen Sir Mungon pistelyt. Hän morkkasi meitä visukintuksi, Steenie -- varmasti voit sinä väittää päinvastaista. Mutta se on pelkkää kateutta siinä ikäkulussa silvotussa syntisessä, kun hänellä ei itsellään ole kolikkoakaan kämmenellään eikä sormia puristaakseen sitä näppiinsä, jos hänellä olisikin." Kuningas unohti Sir Mungon julkeuden hihittäessään omalle sukkeluudelleen ja viittasi siihen enää ainoastaan huomauttamalla: "Meidän täytyy antaa sille vanhalle järsijälle _bos in linguam_ -- jotakin suun tukkeeksi, taikka hän sättii meitä Danista Bersabaan. Ja nyt, hyvät herrat, lähetettäköön loordi Glenvarlochia kohtaan päättämämme armon valtuutus heti liikkeelle, hänen päästäkseen vapaalle jalalle, ja koska hänen omaisuutensa näkyy hupenevan tyhjiin, tahdomme harkita, mitä suosiollisuutta voimme hänelle osoittaa. Hyvät herrat, toivotan teille ruokahalua varhaista illallista varten, sillä meidän työskentelymme on lähestynyt sitä hetkeä. Charles-lapsonen ja Steenie, te jäätte maatamenoomme asti. Loordi piispa, suvaitkaa jäädä siunaamaan ruokamme. Geordie Heriot, sananen kanssasi erikseen."

Hänen majesteettinsa veti porvarin erääseen nurkkaan, valtakunnanneuvoston jäsenten kumartaessa ja poistuessa, niitä lukuunottamatta, joiden oli käsketty jääpyä. "Geordie", puheli kuningas, "hyvä ja taattu palvelijani" -- hän hypisteli ahkerasti pukunsa ruusukkeita ja nauhoja -- "näet meidän myöntäneen omasta luontaisesta oikeudentunnostamme, mitä se pitkäselkäinen mies, Moniplies kai hänen nimensä oli, tarjousi aimo lahjuksella ostamaan meiltä; siitä me kieltäysimme kruunattuna kuninkaana, joka ei tahdo rahallisesta hyvityksestä myydä oikeuttansa tai armollisuuttansa. No, mikä mielestäsi pitäisi olla tästä tuloksena?"

"Glenvarlochin loordin vapautus ja hänen paluunsa teidän majesteettinne suosioon", vastasi Heriot.

"Sen tiedän", sanoi kuningas ärtyisesti. "Sinä olet kovin tylsä tänään. Tarkoitan, mitä pitäisi mielestäsi tuon Monipliesin ajatella asiasta?"

"Että teidän majesteettinne varmasti on mitä hyväsydämisin ja suosiollisin hallitsija", arveli Heriot.

"Kyllä tarvitseekin meidän olla sekä hyväsydäminen että suosiollinen", sanoi kuningas vielä ärtyisemmin, "kun meillä on ympärillämme epattoja, jotka eivät pysty ymmärtämään yrittämäämme, ellemme tolkkua sitä leveällä alamaan murteella. Mene sen Monipliesin luo ja sano hänelle, että me olemme toimineet loordi Glenvarlochiin nähden, jonka puolelle hän on niin hartaasti asettunut, oman armollisen vaikutelmamme perusteella, vaikka kieltäysimme samanlaisesta menettelystä minkään yksityisen edun tarjoamisen johdosta. Voit nyt ikäänkuin omasta alotteestasi panna hänet ajattelemaan, onko hänen taholtaan kaunista tai tunnollista ahdistaa meiltä pikaista suoritusta niistä parista-, kolmestasadasta vaivaisesta punnasta, joista meidän oli pakko pantata nuo jalokivet. Saattaisivatpa oikeastaan monet ihmiset arvella sinun täyttävän kelpo kansalaisen tehtävän, jos ottaisit omaksi asiaksesi kieltäytyä maksamasta siihen nähden, että hän on saanut mitä vakuutti pitävänsä täytenä korvauksena, olletikin kun on ilmeistä, että hänellä ei ole mitään kipeätä rahan tarvista, kun se sitävastoin meille on kovin tähdellistä."

George Heriot huokasi itsekseen. "Voi, herrani", ajatteli hän, "rakas herrani, onko siis sallittua, että sinä et saa koskaan antautua kuninkaalliseen tai ylevään mielialaan, sen tahriutumatta jostakin itsekkään pyyteen jälkiajatuksesta!"

Kuningas ei huolinut siitä, mitä hän ajatteli, vaan sanoi tarttuen häntä kaulukseen: "Tiedät nyt tarkoitukseni, Kilkuttaja -- menehän. Sinä olet viisas mies -- sovita se omalla tavallasi -- mutta älä unohda nykyistä ahdinkoamme." Porvari kumarsi ja läksi.

"Ja nyt, lapset", virkkoi kuningas, "mitä te toisistanne katselette -- ja mitä on teillä pyydettävää rakkaalta taatoltanne ja kuomaltanne?"

"Ainoastaan", vastasi prinssi, "että teidän majesteettinne suvaitsisi käskeä vankilan väijytyspaikan kiireimmiten rakennettavaksi umpeen -- vangin voihkeita ei saisi käyttää todistuksena häntä vastaan".

"Mitä! hörhöni muurattavaksi kiinni, Charles-lapsonen? Ja parempi sentäänkin kuurona kuin kuulla pahoja puheita itsestään. Muuratkoot sen siis viipymättä visusti umpeen, sitäkin mieluummin, kun selkääni säjöilee kyyristeltyäni siellä kokonaisen tunnin. Ja katsokaamme nyt, mitä kokit ovat tehneet hyväksemme, lapsukaiset."

34. LUKU.

Juonia.

Lukijamme muistanevat erään liehakoivan, sileätukkaisen, kanvastipukuisen skotlantilaisen kirjurin, joka tämän kertomuksen alkupuolella esiintyi George Heriotin holhottina. Hänen asuntoonsa nyt siirrymme; mutta hänellä on jo toiset ajat. Vaatimattomasta vajasta on tullut komea konttorihuone, kanvasti on vaihtunut mustaan samettiin, ja vaikka sen kantaja on säilyttänyt puritanisen nöyryytensä ja kohteliaisuutensa huomattavia henkilöitä kohtaan, voi hän nyt katsoa muita suoraan kasvoihin ja kohdella heitä täysin määrin osoittaen varallisuutensa tukemaa mahtipontisuutta. Nämä muutokset olivat tapahtuneet ihan lyhyessä ajassa, eikä asianomainen itse ollut vielä oikein tottunut niihin, mutta jokapäiväinen harjoitus oli tekemässä uudet olosuhteet yhä vähemmän hämmennyttäviksi hänelle. Muun hyvän joukossa, mitä rikkaus on saanut aikaan, näkyy pöydällä eräs Davy Ramsayn parhaita ajanosoittajia, ja hänen silmänsä tarkkailee tuon tuostakin sen kulkua, sillävälin kun puhtaaksikirjoittajana käytetty poikanen tuolloin tällöin saa toimekseen käydä tarkistamassa sitä Pyhän Dunstanin torninkellon mukaan.

Kirjuri itse näytti olevan melkoisesti kiihdyksissään. Hän otti raudoitetusta kirstusta pergamenttitukun ja luki siitä kohtia hyvin tarkkaavasti; sitte hän alkoi puhella itsekseen: "Ei ole mitään lain esittämää pääsyaukkoa -- ei ainoatakaan kiertelyn takaporttia -- ei mitenkään. Jollei Glenvarlochin tiluksia lunasteta ennen kuin puolipäivän hetki kajahtaa, omistaa loordi Dalgarno ne polkuhinnasta. Kummallista, että hän vihdoin kykeni uhmaamaan suosijaansa ja hankkimaan itselleen uhkean maaomaisuuden, jonka saamisella hän niin kauvan viehätteli mahtavaa Buckinghamia. Eikö Andrew Skurliewhitter saattaisi vetää häntä nenästä yhtä näpsästi? Hän on ollut suosijani -- totta kyllä -- muttei enempää kuin Buckingham oli hänen; ja hän ei voi olla suosijanani enää, sillä hän lähtee piammiten Skotlantiin. Olen iloissani siitä -- minä vihaan häntä, ja pelkään häntä. Hän tietää salaisuuksistani liian monta -- minä liian monta hänen. Mutta ei -- ei -- ei -- minun ei tarvitse koskaan yrittää sitä, ei ole mitään keinoja hänen voittamisekseen viekkaudessa. No, Willie, mitä on kello?"

"Juuri löi yksitoista, sir."

"Mene pulpettisi ääreen ulkopuolelle, poju", käski kirjuri. "Mitä nyt tehdä -- menetän vanhan jaarlin hyvät asiat ja -- mikä pahempi -- hänen poikansa kehnot keinottelut. Vanha Heriot tarkkaa liikeasioita liian visusti, saadakseni enempää kuin viheliäiset tavalliset palkkioni. Whitefrisiarsin homma oli tuottoisa, mutta se on käynyt epävarmaksi siitä asti kun -- huh! -- mikä sai sen juuri nyt mieleeni? Kykenen tuskin pitämään kynääni -- jos ihmiset näkisivät minut tässä kunnossa! Willie", huusi hän pojalle, "pikarillinen tislattua! Kas niin, nyt voisin katsoa silmiin paholaistakin."

Hän lausui viime sanat ääneen ja ihan oven luona, jonka äkkiä avasi Richie Moniplies, mukanaan kaksi herrasmiestä, joita seurasi kaksi kantajaa, sylissään rahapusseja. "Jos voitte katsoa silmiin paholaista, master Skurliewhifter", sanoi Richie, "niin sitä vähemmin kai käännätte selkäänne moniaalle rahasäkille, jotka olen ottanut vapaudekseni tuoda teille. Saatana ja mammona ovat likeistä sukua." Samassa järjestivät kantajat taakkansa lattialle.

"Minä -- minä", änkytti kummastunut kirjuri, "en voi arvata, mitä tarkoitatte, sir".

"Olenhan vain tuonut teille lunastusrahat loordi Glenvarlochin puolesta suoritukseksi eräästä hänen sukuperintöönsä otetusta kiinnityksestä. Ja tässä tulevat parahiksi master Reginald Lowestoffe ja eräs toinen kunniallinen lakikoulun herrasmies toimituksen todistajiksi."

"Minä -- minä vähän arvelen", esteli kirjuri, "että määräaika on mennyt umpeen".

"Suokaa anteeksi, herra kirjuri", sanoi Lowestoffe, "mutta te ette häkäytä meitä -- kaupungin jokaisen torninkellon mukaan puuttuu vielä kolme neljännestä puolipäivän hetkestä".

"Minun täytyy saada aikaa, hyvät herrat", muistutti Andrew, "tarkastaakseni kullan lukumäärältään ja painoltaan".

"Tehkää työnne rauhassa, herra kirjuri", myönnytti Lowestoffe. "Me olemme jo nähneet jokaisen pussin sisällön lasketuksi ja punnituksi sekä sinetinneet ne. Tuossa ne ovat rivissä, kaksikymmentä luvultaan, jokaisessa kolmesataa keltasirkkua -- me olemme todistamassa maksutarjouksen laillisuutta."

"Hyvät herrat", virkkoi kirjuri, "vakuus kuuluu nyt mahtavalle loordille. Älkäähän hätäilkö, kunnes lähetän hakemaan loordi Dalgarnoa -- tai mieluummin juoksenkin häntä noutamassa itse."

Niin sanoen hän otti hattunsa, mutta Lowestoffe huusi: "Moniplies veikkonen, pidä ovi kiinni, jos olet mies! Hän yrittää vain voittaa aikaa. Suoraan puhuen, Andrew, jos tahdot, niin voit lähettää hakemaan vaikka Lempoa, joka on mahtavin minun tuntemani herra, mutta täältä sinä et hievahda ennen kuin olet vastannut esitykseemme hylkäämällä tai hyväksymällä kunnollisesti tarjotut lunastusrahat. Tuossa ne ovat -- ota tai jätä, miten mielit. Tiedän minä sen verran, että laki on mahtavampi kuin yksikään herra Britanniassa -- sen olen oppinut lakikoulussa, jollen mitään muuta. Ja pidä varasi, ettet leikittele sen kanssa, jotta pitkät korvasi eivät typistyisi tuuman vertaa, master Skurliewhitter."

"Ei, hyvät herrat, jos uhkaatte minua", sanoi kirjuri, "niin en voi vastustaa pakoitusta".

"Ei uhkauksia -- ei ollenkaan, pikku Andrew", väitti Lowestoffe; "pieni ystävällinen neuvo vain -- älä unohda, kunnon Andrew, että minä olen nähnyt sinut Alsatiassa".

Sanaakaan vastaamatta istuutui kirjuri pöytänsä ääreen ja kirjoitti asianmukaisen todistuksen tarjotusta maksusta.

"Minä otan vastaan rahat teidän puheenne perusteella, master Lowestoffe", huomautti hän sitte. "Toivoakseni muistatte, että minä en vaatinut punnitsemista enkä laskemista -- olen ollut höyli -- jos on vajausta, niin se joutuu minun vahingokseni."

"Anna hänelle nenäpiuvi kultakolikolla, Richie", sanoi lakikoululainen. "Ota paperit, ja nyt me lähdemmekin rempseästi aterioimaan, tiedät minne."

"Jos minä saisin valita", tuumi Richie, "niin ei se tapahtuisi tuossa ravintolan vietävässä; mutta kun asia on teidän määrättävissänne, hyvät herrat, niin kustannan puolipäivällisen siellä, missä hyvänsä te sen haluatte".

"Ravintolassa", sanoi toinen lakikoululainen.

"Beaujeulla", sanoi toinen; "se on Lontoon ainoa paikka hyville viineille, ketterille juomanlaskijoille, hienoille herkuille ja --"

"Ja ylettömille maksuille", tokaisi Richie Moniplies. "Mutta kuten jo sanoin, hyvät herrat, teillä on oikeus käskeä minua tässä kohdassa, niin reimasti annettuanne minulle palveluksenne tässä pikku liikeasiassa ilman muuta ehtoa kuin että panen toimeen pikku kekkerit."

Haastelun loppuosa tapahtui kadulla, missä he heti jälkeenpäin kohtasivat loordi Dalgarnon. Tämä näytti olevan kiireissään ja kosketti hiukan hattuansa master Lowestoffelle, joka vastasi tervehdykseen yhtä huolimattomasti ja asteli verkalleen eteenpäin kumppaninsa kanssa, loordi Dalgarnon pysäyttäessä Richie Monipliesin käskevällä viittauksella, jota kasvatuksen vaisti pakoitti Monipliesin suutuksissaankin tottelemaan.

"Ketä sinä nyt seuraat, mies?" kysyi ylimys.

"Ketä vain edelleni osuu, mylord", vastasi Moniplies.

"Ei mitään nenäkkyyttä, heittiö -- tahdon tietää, vieläkö palvelet Nigel Olifauntia?" sanoi Dalgarno.

"Olen jalon Glenvarlochin loordin ystävä", vastasi Moniplies arvokkaasti.

"Aivan oikein", jatkoi loordi Dalgarno, "se jalo loordi on vaipunut etsimään ystäviänsä lakeijain parista. Kuitenkin -- kuulehan -- kuitenkin, jos hän on samaa mieltä kuin viimeksi kohdatessamme, voit huomauttaa hänelle, että minä huomenna kello neljältä ehtoopäivällä ratsastan pohjoiseen päin Enfieldin ajopuiston läpi -- saattueeni jää vähäiseksi, sillä aikomuksenani on lähettää matkueeni Barnetin kautta. Olen päättänyt edetä hiljalleen metsän halki ja viipyä tuokion Camletin kaivannolla -- hän tuntee paikan ja pitää sitä eräisiin tarkoituksiin soveliaampana kuin hovipuistoa, jos hän on muuta kuin alsatialainen rehentelijä. Hän on tietääkseni vapaalla jalalla tai ainakin pääsee hetimiten irti. Jollei hän kohtaa minua nimeämässäni paikassa, on hänen etsittävä minua Skotlannista, missä hän tapaa minut isänsä sukukartanon ja tiluksien haltijana."

"Hm!" jupisi Richie; "siihen kauppaan tarvitaan kaksi".

Ajattelipa hän pilaakin niistä keinoista, joilla tiesi tekevänsä tyhjiksi loordi Dalgarnon aikeet, mutta nuoren aatelismiehen silmissä kuvastui sellaista tuimaa ja vaarallista kiihtymystä, että se sai Richien varovaisuuden kerrankin pitämään kurissa hänen sukkeluuttaan, joten hän vastasi vain:

"Jumala suokoon teille paljon hupia uudesta saannoksestanne -- jahka sen saatte. Asianne toimitan herralleni -- sikäli", lisäsi hän itsekseen, "että hän ei ikinä kuule sanaakaan siitä Richieltä. Minä en ole mies laittamaan häntä sellaiseen uhkapeliin."

Loordi Dalgarno tähysti häntä terävästi tovin ikäänkuin tajutakseen, mikä oli tarkoituksena sillä kuivakiskoisen ivallisella sävyllä, jota Richien pelkäilystä huolimatta ilmeni hänen vastauksessaan, mutta heilautti sitte kättään hänen lähteäkseen edelleen. Itse asteli hän hitaasti toisaanne, kunnes kolmikko oli kadonnut näkyvistä, mutta pyörsi sitte nopein askelin kirjurin ovelle, jonka oli sivuuttanut kävelyllään, koputti ja pääsi sisälle.

Loordi Dalgarno tapasi lainpalvelijan yhä seisomassa rahapussien edessä, ja hänen terävää katsettaan ei välttänyt, että Skurliewhitter oli hämillään ja säikähdyksissään hänen lähestyessään.

"Mitä nyt, mies", sanoi hän, "mitä! eikö sinulla ole ainoatakaan öljytyn onnittelun sanaa minulle auvoisen avioliittoni johdosta? -- eikö vähäisintäkään järkevää lohdutusta hovihäväistykseni kestämiseksi? Tai onko minun katsannollani, kun olen aisankannattaja ja hyljätty suosikki, samat ominaisuudet kuin sai Gorgon pää, _turbatae Palladis arma_, kuten hänen majesteettinsa saattaisi sanoa?"

"Mylord, minua ilahuttaa -- mylord, minua surettaa", sopersi vapiseva kirjuri; hän tunsi loordi Dalgarnon äkkipikaisuuden ja pelkäsi sen ilmoituksen seurauksia, joka hänen oli tehtävä vieraalleen.

"Ilahuttaa ja surettaa!" toisti loordi Dalgarno. "Siinäpä vasta ristituuli puhaltaa. Kuulehan, sinä ruumiillistettu varkaus -- jos sinua surettaa, että minut on pantu kannattamaan aisaa, niin muista kannattelevani vain omaani, heittiö -- hänen poskissaan on liian vähän verta hänen voidakseen olla joutunut harhaan muualla. No, minä kannan sarvekkaan kunniani parhaani mukaan -- kulta saa sen kirkastaa; ja mitä häpeääni tulee, niin se pitää koston sulostuttaa. Niin, koston -- ja tuolta kajahtaakin se onnekas hetki!"

Ja Pyhän Dunstanin tornista kiiri maailmalle puolipäivän hetken julistus. "Hyvin mäikytetty, te uljaat vasarat!" riemuitsi loordi Dalgarno. "Glenvarlochin kartano ja tilukset ovat sortuneet noiden moikuvien iskujen alle. Jos vain teräkseni huomenna osoittautuu yhtä kunnolliseksi kuin teidän rautakolkkareenne tänään, niin ei maaton loordi-parka joudu suurestikaan kaipaamaan, mitä teidän äppäyksenne on häneltä riistänyt. Paperit -- paperit, tolvana! Huomenna lähden Pohjolaan, hei! Neljältä ehtoopäivällä on minun oltava Camletin kaivannolla Enfieldin ajopuistossa. Tänä iltana lähtee jo enin osa saattuettani taipaleelle. Paperit! Tänne, joutuin."

"Mylord, ne -- ne Glenvarlochin kiinnekirjat -- niitä -- niitä ei minulla ole."

"Eikö ole!" sanoi loordi Dalgarno. "Oletko lähettänyt ne asuntooni, älliö? Enkö sanonut tulevani tänne? Mitä tarkoitat viittilöimällä noihin rahoihin? Mitä konnuutta olet hiiden takia tehnyt? Erä on liian suuri ollakseen rehellisesti ansaittu."

"Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten", vastasi kirjuri ahdistunein mielin. "Se kulta on omanne. Se on -- se on --"

"Eihän lunastussumma Glenvarlochin omaisuudesta!" ärjäisi Dalgarno. "Älä uskalla sanoa sen olevan, taikka minä heti paikalla lähetän saivartelevan sielusi matkalle viheliäisestä raadostasi!" Ja hän tarttui kirjuria kaulukseen ja ravisteli häntä niin kiivaasti, että se repesi irti uumatakista.

"Mylord, minun täytyy huutaa apua", sopersi tutiseva ilkiö, joka sillä hetkellä tunsi kaikkea kuolontuskan katkeruutta. "Se oli lain toimenpide eikä minun. Mitä saatoin minä tehdä?"

"Kysytkö sitä? No, senkin nuhiseva kadotuksen kuvatus, olivatko kaikki valasi, temppusi ja valheesi lopussa? Vai katsotko itsesi liian hyväksi käyttämään niitä minun palveluksessani? Sinun olisi pitänyt vääristellä, luihuilla, muuttaa musta valkeaksi mieluummin kuin seistä minun ja kostoni välissä! Mutta pane mieleesi", hän pitkitti, "että minä tiedän tepposistasi enemmän kuin tarvitaan joutuaksesi hirteen. Rivi minulta prokuraattorille, niin olet mennyttä miestä."

"Mitä tahtoisitte minun tekevän, mylord?" änkkäsi kirjuri. "Yritän kaikkea mihin taito ja laki kykenee."

"Kas, joko käännyt? Tee se, tai sure henkeäsi!" sanoi loordi; "ja muista, että minä en milloinkaan syö sanaani. Pidä siis tuo kirottu kulta", hän jatkoi. "Taikka maltas, en luotakaan sinuun -- lähetä minulle nuo pussit hetimiten asuntooni. Lähden kuitenkin Skotlantiin, ja lujalle ottaa, jollen minä pidä hallussani Glenvarlochin linnaa sen omistajaa vastaan niillä varustuksilla, jotka hän on minulle itse toimittanut. Olet valmis palvelemaan minua?"

Kirjuri vakuutti tottelevansa sokeasti.

"Muista siis, että määrähetki oli mennyt umpeen ennen kuin maksua tarjottiin -- ja pidä huolta siitä, että sinulla on hyvämuistisia miehiä sen seikan todistajiksi."

"Mitäs, mylord, teen minä enemmänkin", lupasi Andrew elpyen; "minä näytän toteen, että loordi Glenvarlochin ystävät uhkailivat minua, ärhennellen edessäni paljastetuin miekoin. Luuliko teidän ylhäisyytenne minua niin kiittämättömäksi, että olisin sallinut heidän tuottaa vahinkoa teidän ylhäisyydellenne, jolleivät he olisi miekankärjellä tähdänneet kurkkuani?"

"Kylliksi sanottu", vastasi Dalgarno; "sinä olet kunnossa -- muista pysyäkin, jos tahdot välttää raivostustani. Minä jätän paashini alikertaan -- hanki kantajia ja anna heidän heti tuoda perässäni kultapussit."

Niin sanoen läksi loordi Dalgarno kirjurin asunnosta.

Lähetettyään apuripoikansa hankkimaan luotettavia kantajia rahojen kuljettamiseen jäi Skurliewhitter apeassa yksinäisyydessään mietiskelemään, millä keinoin hän pääsisi vapautumaan kostonhaluisesta ja pahaluontoisesta aatelismiehestä, joka oli vaarallisesti tutustunut hänen asioihinsa ja kykeni paljastamaan hänet siten, että seurauksena olisi ehdoton hukka. Hän oli tosin suostunut nopeasti hahmoiteltuun suunnitelmaan lunastetun sukuomaisuuden anastamiseksi, mutta hänen kokemuksensa osoitti ennakolta, että tämä yritys oli mahdoton; toiselta puolen ei hän voinut ajatella loordi Dalgarnon pettyneen kiukun seurauksia, tuntematta järkyttelevää pelkoa kurjassa sielussaan. Olla tuhlaavaisen nuoren loordin vallassa sekä hänen oikkujensa ja kiristystensä pinteessä, juuri kun hänen uutteruutensa oli luonut pohjan tulevaiselle menestykselle -- se oli julmin kolttonen, mitä kohtalo olisi voinut tehdä alottelevalle koronkiskurille.