Part 40

"Sallikoon teidän majesteettinne minun poistua", pyysi loordi Huntinglen, "ja menetelköön asiassa oman kuninkaallisen oikeudentuntonne mukaan, sillä minä en halua hänelle mitään suosiollisuutta".

"No, niin, mylord, se tapahtukoon; ja jos teidän ylhäisyytenne voi ajatella", lisäsi hallitsija, "mitään meidän vallassamme olevaa viihdytystä itsellenne --"

"Teidän majesteettinne armollinen myötätunto", vastasi loordi Huntinglen, "on jo viihdyttänyt minua niin pitkälle kuin maailma voipi; muun täytyy tulla kuninkaitten Kuninkaalta".

"Hänen hoivaansa toivotan sinut, vanha ja uskollinen palvelijani", virkkoi Jaakko liikutettuna, kun jaarli vetäytyi pois. Kuningas jäi joksikin aikaa ajatuksiinsa, ja huomautti sitte Heriotille: "Kilkku-Geordie, sinä tunnet kaikki hovimme yksityiset asiat, ja olet tuntenut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka sinä viisaana miehenä kyllä kuulet ja näet, vaan et sano mitään. No, mielelläni tahtoisin tietää erään seikan, viisaustieteellisen tutkiskelun kannalta. Oletko milloinkaan kuullut lady Huntinglen-vainajan, ylvään loordimme edesmenneen puolison, astahtaneen hiukan syrjään elämänpolullaan -- tarkoitan, liukastuneen, luoneen tyvivanteensa taikka muuta sellaista, ymmärräthän?"

"Niin totta kuin olen rehellinen mies", vakuutti George Heriot hiukan kummastuksissaan kysymyksestä, "en ole koskaan kuullut hänelle tehdyksi vääryyttä vähäisimmälläkään epäluulolla. Hän oli ylevä lady, hyvin huolellinen käyttäytymisessään, ja eli sopusoinnussa miehensä kanssa, paitsi että kunnon kreivitär oli jossain määrin puritaani ja piti enemmän seuraa pappien kanssa kuin oli oikein mieleistä loordi Huntinglenille, jonka teidän majesteettinne hyvin tietää vanhan ryyppivän ja sadattelevan maailman mieheksi."

"Voi, Geordie", huudahti kuningas, "ne ovat vanhanaikaisia heikkouksia, joista mekään emme uskalla väittää olevamme ihan vapaa. Mutta maailma huononee päivä päivältä, Geordie. Tämän aikakauden nuorukaiset saattavat hyvin sanoa runoilijan mukaan:

"'Aetas parentum, pejor avis, tulit nos nequiores.'

"Tuo Dalgarno ei juo niin paljoa tai kiroile niin usein kuin hänen isänsä; mutta hän on naisiin menevä, Geordie, ja rikkoo sekä sanansa että valansa. Mitä tulee kertomaasi ladystä ja papeista, niin me olemme kaikki lankeemukselle alttiita, Geordie, papit ja kuninkaat kuten muutkin, ja kuka tietää, vaikka siinä olisi selitys Dalgarnon ja hänen isänsä erilaisuuteen? Jaarli on itse kunniallisuus eikä välitä maailman tavarasta sen enempää kuin jalo ajokoira haisunäädän nuuskimisesta; mutta hänen poikansapa pyrki paaduttamaan itsensä röyhkeästi meitä kaikkia vastaan -- meitä itseämme, Steenietä, Charles-lapsukaista ja neuvostoamme vastaan -- kunnes kuuli myötäjäisistä, ja silloin, kautta kuninkaallisen kruununi, hän loikkasi kuin kukko karviaismarjaan! Tuollaiset eroavaisuudet vanhemman ja pojan välillä eivät ole selitettävissä luonnollisesti, kuten osoittavat Baptista Porta, Mikael Scott _de secretis_ ja muut. Voi, Kilkku-Geordie, jos kattilanpaikkuusi ja kaikenlaisten metalliastiain takojana kalkuttelusi ei olisi kilkuttanut kaikkea kielioppia kaikkoamaan ajukopastasi, niin olisin voinut seikkaperäisemmin selostaa sinulle sitä asiaa."

Heriot oli liian suoraluontoinen ilmaistakseen tämän perusteella suurtakaan mielipahaa kieliopintojensa hukkaantumisesta. Vaatimattomasti huomautettuaan nähneensä montakin miestä, jotka eivät kyenneet pitämään päässään isänsä hattua, vaikka kenenkään ei ollut epäilty käyttäneen heidän isänsä yömyssyä, hän vain tiedusti, oliko loordi Dalgarno siis suostunut tekemään oikeutta lady Hermionelle.

"Totisesti, mies, enpä juuri muutakaan luule hänen tekevän", vastasi kuningas. "Annoin hänelle neuvostossa sen laskelman ladyn maallisesta hyvyydestä, jonka sinulta sain, ja me myönsimme hänelle puoli tuntia sen palan märehtimiseen. Se on erinomaista luettavaa hänen järkevystyäksensä. Jätin Charles-lapsosen ja Steenien selittelemään hänelle velvollisuuden vaatimuksia, ja jos hän kykenee vastustamaan, mitä _he_ häneltä haluavat -- niin soisin hänen opettavan _minulle_ sen tempun. Voi, Geordie, Kilkku-Geordie, suuremmoista oli kuulla Charles-lapsosen valaisevan teeskentelyn pahetta ja Steenien luennoitsevan hillittömyyden törkeydestä!"

"Minä, pelkään, olisin saattanut ajatella vanhaa sananlaskua siitä, miten paholainen morkkaa syntiä", ei George Heriot malttanut olla tokaisematta.

"Lempo sielumme periköön, veikkonen", äännähti kuningas punehtuen, "etpä sinä ujostele! Minä suon sinulle luvan haastaa vapaasti, ja etpä heikkarissa annakaan sen oikeuden hukkaantua _non utendo_ -- ei se sinulla supistumaan pääse. Onko mielestäsi soveliasta, että Charles-lapsonen antaisi ajatustensa näkyä julki? Ei, ei -- ruhtinaitten mietteet ovat _arcana imperii -- qui nescit dissimulare nescit regnare_. Jokainen alamainen on velvollinen lausumaan koko totuuden kuninkaalle, mutta velvoitus ei ole vastavuoroinen. Ja mitä siihen tulee, että Steenie on entisvuosina ollut jonkun aikaa hulivili, niin sopiiko sitä syytää hänen silmilleen sinun, joka olet hänen kultaseppänsä ja jolle hän on velkaa huikean summan?"

Heriot ei katsonut tarpeelliseksi näytellä Zenon osaa ja uhrautua siveellisen totuuden puoltamiseksi; hän ei kuitenkaan sanojansa peräyttämällä luopunut siitä, vaan ainoastaan ilmaisi mielipahansa hänen majesteettinsa närkästyttämisestä, ja se tyydytti leppeätä kuningasta riittävästi.

"Ja nyt, Geordie", hän sanoi, "lähdemmekin sen rikkojan luo ja kuulustamme, mitä hänellä on sanottavana puolestaan, sillä minä toimitan sen jutun selväksi vielä tänä päivänä. Sinun pitää tulla mukaan, sillä todistustasi voidaan tarvita."

Kuningas astui edellä isompaan huoneeseen, missä prinssi, Buckinghamin herttua ja pari valtakunnanneuvoston jäsentä istui pöydän ääressä, jonka edessä seisoi loordi Dalgarno niin rentoa huolettomuutta ja välinpitämättömyyttä ilmaisevassa asennossa kuin sen ajan kankea puku ja esiintymistapa sallivat.

Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti, kuninkaan vaappuessa hajasäärin valtaistuimelleen, viitaten Heriotia seisomaan takanaan.

"Me toivomme", sanoi hänen majesteettinsa, "että loordi Dalgarno on valmistautunut tekemään oikeutta onnettomalle ladylle sekä omalle maineelleen ja kunnialleen?"

"Saanko nöyrästi kysyä, mikä on rangaistuksena", virkkoi loordi Dalgarno, "siinä tapauksessa, että valitettavasti huomaisin mahdottomaksi mukautua teidän majesteettinne vaatimuksiin?"

"Karkoitus hovistamme, mylord", ilmoitti kuningas; "hovistamme ja suosiostamme".

"Niin onnettomaksi kulkuriksi kuin koitunenkin", sanoi loordi Dalgarno hillityn ivallisesti, "vien ainakin mukanani teidän majesteettinne kuvan, sillä minä en ikinä näe toista samanlaista kuningasta".

"Ja karkoitus valtioistamme, mylord", huomautti prinssi ankarasti.

"Sen tulee tapahtua laillista tietä, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun muistuttaa", vastasi Dalgarno syvää kunnioitusta teeskennellen, "enkä ole kuullut olevan asetusta, joka pakoittaa meidät sellaisen rangaistuksen uhalla naimaan jokaisen naisen, jonka kanssa tulemme hullutelleeksi. Kenties voi hänen armonsa Buckinghamin herttua sanoa minulle?"

"Sinä olet heittiö, Dalgarno", tokaisi korskea ja kiivas suosikki.

"Hyi, mylord -- vangille, ja kuninkaallisen ja isällisen kuomanne kuullen!" pahoitteli loordi Dalgarno. "Mutta mitäpä pitkistä puheista. Olen tutkinut tästä luettelosta, mitä tavaroita ja talletuksia on Erminia Paulettilla, jalosukuisen -- niin, häntä sanotaan jalosukuiseksi, jollen lue väärin -- genualaiseen Sansovino-haaraan kuuluvan Giovanni Pauletti-vainajan ja yhtä jalosukuisen Glenvarlocheista polveutuvan lady Maud Olifauntin tyttärellä. No, vahvistan olleeni Espanjassa kihloissa tämän jalosukuisen ladyn kanssa, ja keskenämme sattui _praelibatio matrimonii_. Mitä vaatii minulta nyt muuta tämä vakava kokous?"

"Että hyvitätte ladylle tekemänne törkeän ja tunnottoman vääryyden, menemällä hänen kanssaan tunnin kuluessa naimisiin", ilmoitti prinssi.

"Ka, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun huomauttaa", vastasi Dalgarno, "että olen hiukan sukua eräälle vanhalle jaarlille, joka sanoo itseänsä isäkseni, ja hän saattaa pidättää itselleen hiukan äänivaltaa tässä asiassa. Voi, jokainen poika ei ole siunattu kuuliaisella isällä!" Hän uskalsi ohimennen vilkaista valtaistuimeen päin, antaakseen merkitystä viime sanoilleen.

"Me olemme itse puhuneet loordi Huntinglenin kanssa", ilmoitti kuningas, "ja saaneet valtuutuksen suostua, hänen nimessään".

"En olisi koskaan voinut odottaa saavani niin ylhäistä puhemiestä", huomautti Dalgarno, tuskin salaten halveksivaa irvistystä. "Ja isäni on suostunut? Hänellä oli tapana sanoa ennen Skotlannista lähtöämme, että Huntinglenin ja Glenvarlochin veri ei sekautuisi, vaikka kumpaistakin kaadettaisiin samaan astiaan. Kenties haluaa hän tehdä kokeen?"

"Mylord", sanoi Jaakko, "sikseen jo joutavat puheet. Tahdotteko heti ja _sine mora_ ottaa sen ladyn vaimoksenne meidän kappelissamme?"

"_Statim atque instanter_", vastasi loordi Dalgarno, "sillä minä huomaan siten menetellessäni pääseväni tilaisuuteen tekemään suuria palveluksia yhteiskunnalle -- saan rikkauksia teidän majesteettinne tarpeiksi ja kauniin vaimon hänen armonsa Buckinghamin herttuan käytettäväksi".

Herttua nousi, astui pöydän päähän, missä loordi Dalgarno seisoi, ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sinä olet ennen asettanut kauniin sisaren käytettäväkseni."

Tämä ilkku vihlaisi pahasti loordi Dalgarnon väkinäistä tyyneyttä. Hän kavahti kuin kyyn pistämänä, mutta malttui taas heti ja tähysti herttuan vielä hymyileviä kasvoja sammumatonta vihaa ilmaisevin katsein, samassa kun vasemman käden etusormella viittasi miekkansa kahvaan, mutta niin vaivihkaa, että merkkiä tuskin huomasi kukaan muu kuin Buckingham. Herttua hymyili hänelle toistamiseen katkeran halveksivasti ja palasi istuimelleen totellen kuningasta, joka huuteli: "Istuudu, Steenie, istumaan, minä käsken -- me emme suvaitse täällä mitään suukopua."

"Teidän majesteettinne ei tarvitse olla huolissanne minun kärsivällisyydestäni", vakuutti loordi Dalgarno, "ja jotta voin sitä paremmin säilyttää sen, en tässä seurassa enää virka ainoatakaan sanaa, paitsi mitä minun lausuttavakseni asettaa se kirkollisen käsikirjamme autuaaksitekevä osa, jossa meidän käsketään 'päältäiskein' rakastaa vaimoamme".

"Sinä olet paatunut vintiö, Dalgarno", pahastui kuningas, "ja jos minä olisin se tyttö, niin kautta isäni sielun sietäisinkin mieluummin sen häpeän, että olin sattumalta osunut jalkavaimoksesi, kuin uskaltaisin tulla aviovaimoksesi. Mutta hänen pitää olla meidän erityisessä suojeluksessamme. Tulkaa, hyvät herrat, me tahdomme itse nähdä nämä herttaiset vihkiäiset." Hän antoi merkin nousemisellaan ja siirtyi ovelle päin saattueensa seuraamana. Loordi Dalgarno kulki mukana ääneti ja kenenkään häntä puhuttelematta, mutta näköjään yhtä huolettomana käynniltään ja ryhdiltään kuin olisi hän todellakin ollut onnellinen sulhanen.

He saapuivat kappeliin sivukäytävää myöten, joka johti kuninkaallisesta huoneustosta. Alttarin ääressä seisoi kirkkoruhtinaallisessa puvussaan Winchesterin piispa, ja toisella puolella Monna Paulan tukemana valju, kuihtunut ja puolittain hengettömältä näyttävä lady Hermione eli Erminia Pauletti. Loordi Dalgarno kumarsi hänelle syvään, ja huomatessaan, miten kauhistuneesti lady katsoi häneen, astui prinssi morsiamen luo ja lausui hänelle hyvin arvokkaasti: "Madam, ennen kuin alistutte tämän miehen käskyvaltaan, sallikaa minun ilmoittaa teille, että hän on täydellisesti puhdistanut kunnianne, mitä tulee entiseen seurusteluunne. Teidän on harkittava, tahdotteko panna omaisuutenne ja onnenne sellaisen henkilön käsiin, joka on osoittautunut kaikelle luottamukselle arvottomaksi."

Vaivoin sai lady sanoiksi vastauksensa. "Hänen majesteettinsa on hyväntahtoisesti", hän virkkoi, "huolehtinut omaisuuteni osan varaamisesta säädylliseksi elannokseni. Jäännös ei ole paremmin käytettävissä kuin sen nuhteettoman maineen ostamiseen takaisin, joka minulta riistettiin, ja tilaisuuden hankkimiseen päivieni päättämiseksi rauhallisesti ja yksinäisesti."

"Sopimus on laadittu", huomautti kuningas, "oman valvontamme alaisena, jolloin on erityisesti purettu _potestas maritalis_ ja määrätty, että he asuvat erillään. Solmikaa heidät siis niin väleen kuin voitte, loordi piispa, jotta he sitä pikemmin pääsevät erilleen."

Piispa avasi kirjansa ja alotti vihkimismenot noin harvinaisissa ja huonoenteisissä olosuhteissa. Morsiamen vastaukset ilmaistiin vain pään ja ruumiin taivutuksilla, mutta sulhanen esitti osaansa äänekkäästi ja rohkeasti, sävyn muistuttaessa kevytmielisyyttä, jollei ylenkatsetta. Toimituksen päätyttyä astui loordi Dalgarno ikäänkuin tervehtimään morsianta, mutta nähdessään tämän peräytyvän säikkyen ja inhoten tyytyi hän kumartamaan tälle syvään. Sitte hän suoristausi täyteen mittaansa ja venyttelihe kuin koetellakseen raajojensa voimaa, mutta soreasti ja asentoansa rajusti muuttamatta. "Voisin vielä pyörähdellä kipakkaa", hän haastoi, "vaikka olen kahleissa -- mutta ne ovat kullasta ja kepeät kantaa. Kas, huomaanpa kaikkien silmäilevän minua kylmäkiskoisesti, ja aika on minun lähteä. Aurinko paistaa muuallakin kuin Englannissa! Mutta ensin täytyy minun kysyä, miten tämä kaunoinen lady Dalgarno on majoitettava. Mielestäni on säädyllistä minun tietää se. Onko hänet lähetettävä armollisen herttuan haaremiin? Vai onko tämä arvoisa porvari kuten ennenkin --"

"Hillitse herja kielesi!" käski hänen isänsä, loordi Huntinglen, joka oli vihkimisen aikana pysytellyt taampana ja nyt äkkiä esille astuen tarttui ladyä käsivarteen, hänen arvottomaan puolisoonsa kääntyneenä. "Lady Dalgarno", hän jatkoi, "jää kuin leskenä minun talooni. Leskenä minä häntä pidän yhtä suuresti kuin olisi hauta ummistunut hänen kunniattoman miehensä yli."

Loordi Dalgarno näytti hetkellisesti joutuvan kovin hämmentyneeksi ja virkkoi allapäin: "Jos sinä voit toivottaa minut kuolleeksi, en minä perijänäsikään voi maksaa samalla kohteliaisuudella takaisin. Harvat Israelin esikoiset", hän lisäsi tointuen ainoasta liikutuksen kosketuksesta, mitä hänessä oli tällaikaa havaittu, "voivat vilpittömästi lausua samaa. Mutta minä varmistutan sinut ennen lähtöäni siitä, että minä olen totinen vesa suvussa, joka on kuuluisa kärsimiensä vääryyksien muistamisesta."

"Minua ihmetyttää, että teidän majesteettinne kuuntelee häntä vielä", sanoi Kaarlo-prinssi. "Olemme mielestäni suoneet kylliksi sijaa hänen julkealle hävyttömyydelleen."

Mutta Jaakossa herätti tällainen kohtaus juorunhaluista mielenkiintoa eikä hän malttanut ehkäistä kinastusta, vaan vaiensi poikaansa: "Hiljaa, Charles-lapsonen -- olehan nyt kiltti lapsukainen, hiljaa! Tahdon kuulla, mitä sillä röyhkeällä riiviöllä on sanottavaa."

"Ainoastaan että jollei minulle annetussa omaisuusarviossa olisi ollut erästä ainokaista riviä", selitti Dalgarno, "ei mikään muu sen sisältämä olisi voinut lahjoa minua ottamaan tuon naisen kättä omaani".

"Se rivi oli varmastikin _summa totalis"_, arveli kuningas.

"Ei ollut, sire", vastasi Dalgarno. "Loppusumma olisi tosiaan saattanut olla harkinnan arvoinen skotlantilaiselle kuninkaallekin vielä hiljakkoin, mutta se ei olisi minulle tarjonnut suurtakaan viehätystä, jollen olisi tässä nähnyt merkintää, joka antaa minulle kostamisvallan Glenvarloch-sukuun nähden. Asettaessaan hääsoihdun käteeni antoi valju morsian minulle siten vallan polttaa äitinsä talon tuhaksi!"

"Mitä nyt!" kummeksui kuningas. "Mitä hän höpöttää, Kilkku-Geordie?"

"Tämä ystävällinen porvari", jatkoi loordi Dalgarno, "on käyttänyt ladylleni ja siten nyt onnekseni minulle kuuluvan summan erään kiinnityskirjan hankkimiseen, jonka vakuutena on Glenvarlochin sukuomaisuus. Jollei sitä lunasteta ennen puoltapäivää huomenna, saan minä sen perusteella omakseni niiden uljaat alueet, jotka aikoinaan nimittivät itseään meidän sukumme kilpailijoiksi."

"Onko se mahdollista?" kysyi kuningas.

"Liiankin totta se on, teidän majesteettinne", vastasi kultaseppä. "Lady Hermionen maksettua rahat alkuperäiselle velkojalle oli minun pakko kunniallisena ja rehellisenä välittäjänä siirrättää oikeudet hänelle, ja epäilemättä ne nyt joutuvat hänen miehelleen."

"Mutta valtuutus, mies", muistutti kuningas, "valtiorahastomme maksettavaksi osoitettu valtuutus? Eikö nuori mies sen avulla voisi saada lunastusvaroja?"

"Valitettavasti on hän hukannut sen taikka muuttanut jotenkuten rahaksi -- sitä ei löydy, teidän majesteettinne. Hän on mitä kovaonnisin nuorukainen!"

"Jo on tämä kaunista!" päivitteli kuningas, alkaen hypistellä ihokkaansa ja housujensa nauhasolmuja ähmissään. "Me emme voi auttaa häntä suorittamatta velkaamme kahteen kertaan, ja valtiorahastomme nykyisellään ollessa saamme niitä tuskin kertaalleenkaan kuitatuiksi."

"Olette kertonut minulle uutisen", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta minä en käytä sitä edukseni".

"Älä tee sitä", pyysi hänen isänsä, "ole rohkea heittiö, kun kerran heittiöksi lyöttäysit, ja etsi kostoa aseilla äläkä koronkiskurin keinoilla".

"Suo anteeksi, isäseni", vastasi loordi Dalgarno, "kynä ja muste ovat nyt varmimpina kostovälineinäni, ja enemmän maata voittaa lakimies oinaannahallaan kuin Andrea Ferrara lampaanpäisellä kahvallaan. Mutta, kuten jo sanoin, minä en tahdo käyttää mitään satunnaista etua. Odotan kaupungissa huomenna Covent-puutarhan lähettyvillä; jos joku maksaa lunastusrahat kirjurilleni, jonka hallussa asiakirjat ovat, sitä parempi loordi Glenvarlochille. Jollei niin tapahdu, niin lähden seuraavana päivänä matkalle pohjoista kohti mitä kiireimmin ottamaan tilukset huostaani."

"Ota mukaasi isän kirous, kurja hylky!" huudahti loordi Huntinglen.

"Ja kuninkaan, joka on _pater patriae"_, lisäsi Jaakko.

"Toivon kestäväni keveästi kumpaisenkin", sanoi loordi Dalgarno, kumarsi ympärilleen ja poistui paikalta. Kaikki läsnäolijat, joita hänen horjumaton paatumuksensa oli painostanut ja ikäänkuin peloittanut, havaitsivat voivansa hengittää vapaammin, kun hän oli viimeinkin lähtenyt seurasta. Loordi Huntlingen omistautui uuden miniänsä viihdyttelyyn ja vei hänet mukanaan, mutta kuningas ei vieläkään lähettänyt neuvoskuntaansa hajalle, vaan palasi istuntohuoneeseen, vaikka hetki jo oli harvinaisen myöhäinen. Heriotin käskettiin yhä pysyä saapuvilla, mutta syytä ei hänelle selitetty.

33. LUKU.

Kuningas tuomarina.

Tuskin oli Jaakko jälleen asettunut istuimelleen neuvostopöydän ääreen, kun hän alkoi liikahdella, yskiä, käyttää nenäliinaansa ja muilla oireilla ilmaista, että hän mietti pitkää puhetta. Neuvosto tasaantui asianmukaisen tarkkaavaksi. Kaarlo, joka oli käsityksissään säädyllisyydestä yhtä ankara kuin hänen isänsä esiintyi siitä välinpitämättömänä, suoristausi jäykän ja kunnioittavan huomaavaiseksi, mutta tajuten vaikutusvaltansa sekä isään että poikaan heittäysi korskea suosikki huolettomampaan asentoon istuimellaan ja omaksui kyllä kuuntelevan sävyn, mutta näköjään enemmän hovimenojen noudattamiseksi kuin velvollisuuden tunnosta.

"Kaiketikin, hyvät herrat", alotti hallitsija, "jotkut teistä jo ajattelevat virkistyshetken menneen ohitse ja ajan tulleen kysyä niinkuin orja huvinäytelmässä: _quid de symbolo?_ Siitä huolimatta on oikeuden jakaminen ja tuomiopäätösten laatiminen meidän ruokanamme ja juomanamme, ja nyt aiomme pyytää teidän viisauttanne harkitsemaan nuoren onnettoman loordi Glenvarlochin juttua ja katsomaan, voidaanko mitään meidän kunniaamme soveltuvaa tehdä hänen hyväkseen."

"Minua kummastuttaa, että teidän majesteettinne viisaus tekee sen kysymyksen", lausui herttua. "On selvää, että tuo Dalgarno on paljastunut mitä häpeämättömimmäksi lurjukseksi, joten siis täytyy myös olla ilmeistä, että jos loordi Glenvarloch olisi lävistänyt hänet miekallaan, olisi maailmasta vain saanut lähdön heittiö, joka oli elänyt siinä liian kauvan. Nähdäkseni on loordi Glenvarloch kokenut paljon vääryyttä, ja pahoittelen, että minulla on itselläni ollut jonkun verran osuutta siihen tuon petollisen miehen uskoittelun johdosta."

"Sinä puhut kuin lapsi, Steenie -- tarkoitan Buckinghamin herttua", vastasi kuningas, "ja niinkuin koulujen ajatusoppia tuntematon, sillä teko saattaa olla moitteeton tai ansiollinenkin _quoad hominem_, siihen _henkilöön_ nähden, johon toimenpide kohdistuu, ja kuitenkin mitä rikollisin _quoad locum_, kun ottaa lukuun paikan, _missä_ se tapahtuu, niinkuin mies saattaa laillisesti tanssia kipakkaa taikka mitä hyvänsä pyörähtelyä kapakassa, muttei _inter parietes ecclesiae_. Vaikka siis loordi Dalgarnon pistäminen olisi saattanut olla hyvä teko, kun hän on tuollaiseksi osoittautunut, missä tahansa muualla, niin joutui asia selvän lain alaiseksi, kun väkivaltaa yritettiin hovin alueella. Sillä minun täytyy sanoa teille, hyvät herrat, että tappelukielto olisi peräti hyödytön meidän hovissamme, jos sitä voitaisiin kiertää todistamalla lyöty henkilö heittiöksi. On suuresti valitettava seikka, että minä en tiedä kristikunnassa ainoatakaan hovia, missä ei tavata heittiöitä, ja jos ihmiset saavat rikkoa rauhaa näiden löylyttämisen verukkeella, niin sateleepa puukkoja ihan eteishuoneessamme."

"Mitä teidän majesteettinne lausuu", huomautti Kaarlo-prinssi, "on teidän ainaisen viisautenne tukemaa. Palatsien alueiden tulee olla pyhiä niinkuin kuninkaitten persoonankin, jota alhaisimmatkin kansat kunnioittavat vain askelta alempana jumaliansa. Mutta teidän majesteettinne tahto voi määräillä tämän ja kaikkien muiden lakien ankaruutta, ja teidän vallassanne on hänen juttuansa harkitessanne myöntää äkkipikaiselle nuorelle miehelle täysi anteeksianto."

"_Rem acu tetigisti, Carole, mi puerule_", vastasi kuningas; "ja tietäkää, hyvät herrat, että me olemme eräällä omalla ovelalla kojeellamme ja terävällä tarkkaamisellamme jo pohjia myöten tutkineet tuon loordi Grenvarlochin mielialaa. Luultavasti on joukossanne joitakuita, jotka muistavat, miten käsittelin mylady Laken kummallista juttua ja paljastin valheeksi hänen ja tyttärensä tarinan seinäverhon takana kuuntelemisesta. Tästäpä johduin aprikoimaan ja muistin lukeneeni, että Dionysius, Syrakusan kuningas, jolla on historiassa nimityksenään _Tyrannos_, mikä ei kreikaksi merkitse kuten meidän kielessämme hirmuhallitsijaa, vaan ylvästä kuningasta, kenties hallitessa hiukan ankarampaa kuin me ja muut lailliset valtiaat, joilla oli muinaisena aikana nimityksenänsä _Basileis_ -- niin, tämä Syrakusan Dionysius rakennutti taitavilla työläisillä itselleen _hörhön_ -- tiedättekö, mikä se on, loordi piispa?"

"Tuomiokirkko, rohkenen arvata", vastasi piispa.

"Mitä pentelettä, mies -- pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi kiroamisestani -- mutta mikään tuomiokirkko ei se ollut, vaan väijymispaikka, missä kuningas sai istua lymyssä ja kuunnella vankiensa haastelua. No niin, hyvät herrat, jäljitellen tuota Dionysiusta, jonka otin esikuvakseni sitäkin mieluummin, kun hän oli etevä kielimies ja piti hyvällä menestyksellä koulua valtaistuimelta luovuttuaan -- joko hän tahi hänen samanniminen jälkeläisensä, sillä ei ole väliä -- olen rakennuttanut tuollaisen _hörhön_ Towerin valtiovankilaan, enemmän saarnastuolin kuin tuomiokirkon mallisen, loordi piispa. Se johtaa päällikön kamarin seinäverhon taakse, missä me voimme istua kaikessa hiljaisuudessa kuuntelemassa sellaisten vankien puhelua, jotka on kytketty sinne valtiollisista rikoksista, ja siten hiipiä vihollistemme salaisimpiinkin juoniin."

Prinssi loi suurta tuskastusta ja vastenmielisyyttä ilmaisevan katseen herttuaan. Buckingham kohautti olkapäitänsä, mutta liike oli niin keveä, että sitä tuskin huomasikaan.