Part 39

"Herrani ja kuninkaani", lausui Heriot, "Jumala tietää, että jos minä voisin pidättää teidän majesteetiltanne moitteen tai häpeän, ottamalla seuraukset omille niskoilleni, olisi minun velvollisuuteni kestää kumpainenkin monista armonosoituksista kiitollisena palvelijana. Mutta kun teidän majesteettinne ajattelee itse miehen väkivaltaista kuolemaa, hänen tyttärensä katoamista ja koronkiskurin aarteen joutumista samalle tielle, muistatte varmaankin, että minä nöyrän velvollisuuteni mukaisesti varoitin teidän majesteettianne sellaisten sattumusten mahdollisuudesta ja pyysin teitä olemaan kehoittamatta minua kauppoihin hänen kanssaan teidän puolestanne."

"Mutta sinä et esittänyt minulle parempaakaan keinoa", muistutti kuningas; "Geordie, et esittänyt parempaakaan keinoa. Minä olin kuin hyljätty mies; mitä saatoin tehdä muuta kuin tarttua ensimäisiin tarjottuihin rahoihin niinkuin hukkuva tarraa pajunvesaan, joka kerkeimmin sattuu käteen? No niin, mies, mikset ole tuonut takaisin jalokiviä? Tokihan ne ovat maan päällä, jos vain etsisit tarkoin."

"On etsitty mitä tarkimmin, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vakuutti porvari. "Oikeudenpalvelijoita on lähetetty kaikkialle, ja mahdottomaksi on havaittu saada niistä vihiä."

"Vaikeaksi, tarkoitat, Geordie, ei mahdottomaksi", vastasi kuningas, "sillä se, mikä on mahdotonta, on sitä joko tieteellisesti, _exempli gratia_ tehdä kahdesta kolme, taikka siveellisesti, kuten kääntää totuus valeeksi; mutta se, mikä on ainoastaan vaikeata, saattaa käydä laatuun viisauden ja kärsivällisyyden avulla -- niinkuin esimerkiksi, Kilkku-Geordie, katsopas tänne!" Ja hän väläytti löytynyttä aarretta hämmästyneen kultasepän silmissä, huudahtaen voitonriemuisesti: "Mitäs nyt sanot, Kilkuttaja? Kautta valtikkani ja kruununi, mies tuijottaa kuin otaksuen synnyinmaansa valtiaan velhoksi -- meidät, joka olemme aito _malleus maleficarum_, kaikkien noitien, poppamiesten, loitsijain ja sen sellaisten ruhjiva ja rusentava moukari, meidät hän luulee osalliseksi mustista taidoista! Mutta menehän matkaasi, kunnon Geordie; sinä olet yksinkertainen kelpo mies, vaikket kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon -- mene matkaasi ja muista hiljakkoin virkkamasi totinen sana, että tässä maassa on muuan, joka lähenee Israelin Salomo-kuningasta hänen kaikissa lahjoissaan, paitsi rakkaudessaan vieraisiin naisiin, saati Faraon tyttäreen."

Jos Heriot oli ihmeissään, kun näki jalokivet niin odottamattomasti esitettyinä kuninkaan juuri soimatessa häntä niiden hukkumisesta, joutui hän kerrassaan pyörälle päästään kuullessaan tämän viittauksen huomautukseen, jonka hän oli tullut virkkaneeksi keskustelussaan loordi Glenvarlochin kanssa. Sentähden olikin kuningas niin ihastuksissaan saavuttamastansa ylemmyydestä, että hän hykerteli käsiään, hykähteli ja lopulta kokonaan menetti arvokkuutensa tunnon voitonriemussaan, heittäytyen nojatuoliinsa ja nauraen hillittömän rajusti, kunnes oli pakahtua ja kyyneleet helmeilivät pitkin poskia hänen yrittäessään hengähtää. Sillävälin säesti kuninkaallista hohotusta rämeä ja karmiva remahtelu seinäverhon takaa, niinkuin sellaisiin mielenliikutuksiin tottumaton ihminen olisi aivan erikoisen vaikuttimen johdosta menettänyt kaiken kyvyn hillitä meluisaa rattoansa. Uudestaan ällistyneenä käänsi Heriot päänsä sille taholle, mistä hallitsijan korviin noin soveltumattomat äänet tuntuivat kaikella voimallaan törähtelevän.

Kuningaskin oivalsi osaksi tuon säädyttömyyden, nousi seisaalle, pyyhki silmiään ja huutaen: "tule hemmetissä jo ulos lymystäsi!" toimitti esille seinäverhon takaa Richie Monipliesin, joka yhä nauroi yhtä hillittömän makeasti kuin milloinkaan kylänakka maalaisristiäisissä. "Hiljaa, mies, hiljaa, mies", esteli kuningas; "ei sinun tarvitse hirnua tuolla tavoin kuin ori kaurapussille, vaikka se olikin hupainen pila ja meidän omaa keksintöämme. Ja kuitenkin -- nähdä Kiikku-Geordie, joka pitää itseänsä niin isosti muita ihmisiä viisaampana -- nähdä hänet -- ha ha ha! -- niinkuin Euclio _apud Plautum_ tuskaisesti hakemassa, mitä oli ihan hänen kyynäspäänsä vieressä --

"'perii, interii, occidi -- quo curram? quo non curram? -- tene, tene -- quem? quis? nescio -- nihil video'.

"Voi, Geordie, silmäsi ovat kyllä teräviä vaanimaan kultaa ja hopeaa, helmiä, jalokiviä ja kaikkia kalleuksia, mutta et sinä tiedä, miten tavoittaa niitä, kun ne ovat joutuneet hukkaan. Niin, niin, katsohan niitä, mies, -- katsohan niitä -- ne ovat kiinni ja kunnossa, ehjinä entisellään, ei ole ainuttakaan jäljennöstä sujautettu sekaan."

Ensimäisen kummastuksensa tasaannuttua oli George Heriot liian vanha hovilainen häiritäkseen kuninkaan kuviteltua voitonriemua, vaikka hän vilkaisi hiukan pahastuneesti kelpo Richieen, jonka huulet yhä olivat leveässä irvissä. Levollisesti tutki kultaseppä jalokiviä ja huomatessaan ne kaikki täydellisiksi onnitteli vilpittömän sydämellisesti hänen majesteettiansa aarteen löytämisestä, jonka sikseen jääminen olisi ehdottomasti tuottanut jotakin häpeää kruunulle. Samalla kysyi hän, kelle hänen oli maksettava niiden nojalla lainatut rahat, huomauttaen lunastussumman olevan valmiina hallussaan.

"Sinullapa on lemmon kiire, kun on maksaminen kysymyksessä, Geordie", virkahti kuningas. "Hätäkös tässä on, mies? Jalokivet toi rehellinen, ystävällinen maanmiehemme. Tuossa hän seisoo, ja kuka tietää, tahtooko hän kolikot pöytään, vai eikö hän hyvinkin tyytyisi sievoiseen kuuden kuukauden ajalle asetettuun maksumääräykseen valtiorahastomme takuulla? Sinä tiedät, että aarrekamarimme on parhaillaan ehtymässä, mutta huudat maksua, maksua, maksua niinkuin meillä olisi kaikki Ofirin kaivokset."

"Teidän majestettinne luvalla sanoen", lausui Heriot, "jos tällä miehellä on todellinen oikeus näihin rahoihin, niin on epäilemättä hänen vallassaan myöntää lykkäystä. Mutta tuskin voin sitä uskoa, kun muistan, missä kunnossa ensin näin hänet, risaisessa viitassa ja läpi päässä. Etkö sinä ole Richie Moniplies, kuninkaan myönnytyksellä kysyen?"

"Aivan oikein, mestari Heriot -- vanhaa ja arvoisaa Lihalan linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä."

"Nähkääs, teidän majesteettinne, hän on köyhä palvelija", sanoi Heriot. "Ne rahat eivät ikinä voi rehellisesti kuulua hänen huostaansa."

"Mikseivät?" kysyi kuningas. "Etkö soisi kenenkään muun kuin itsesi rynnistävän ylös mäkeä? Oma viittasi oli kylläkin ohkoinen tänne tullessasi, vaikka olet sisustanut sen komeasti ja runsaasti. Ja mitä palvelijoihin tulee, niin on monikin paljassääri tullut Tweedin yli herransa reppu hartioillaan ja pöyhistelee nyt kuuden saattolaisen seuraamana. Tuossa seisoo mies itse; kysy häneltä, Geordie."

"Hänen mielipiteensä ei kenties ole asiassa vakuuttavin", vastasi varova porvari.

"Joutavia, mies", vähäksyi kuningas, "sinä arvelet turhia. Tavaran tuojalla on toki oikeus määrätä luovutusehdot. Kuulehan, ystävä, puhu totuus ja häpäise lempo. Onko sinulla täysi valtuus määrätä lunastusrahoista maksun lykkäyksen tai muun sellaisen suhteen vai eikö ole?"

"Täysi valtuus on, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun vakuuttaa", vastasi Richie; "ja mitä mieluimmin yhdyn kaikkeen, mikä voi jollain tavoin olla teidän majesteetillenne mukavampaa maksuun nähden, uskoen teidän majesteettinne armon olevan minulle suosiollinen eräässä pikku seikassa".

"Kas, mies", sanoi kuningas, "siinäkö se olikin? Jo minä ajattelinkin, että samanlainen kai sinä olet kuin kaikki muutkin. Luulisipa alamaistemme hengen ja tavaran olevan kaiken omaamme ja tahtomme mukaan käytettäväksemme kuuluvaa; mutta kun heiltä vain jotakin rahallista apua tarvitsemme, kuten pyrkii sattumaan useammin kuin ollenkaan soisimme, ei ole hemmetissä penniäkään saatavissa muutoin kuin vanhoilla ota ja anna-ehdoilla. Mitta mitasta vain. No niin, miekkonen, mitä siis tekee mielesi -- jotakin yksinoikeutta arvattavasti? Taikka kenties jotakin kirkontilusten tahi tihuntien myönnytystä, taikka ritariarvoako? Sinun pitää olla järjellinen, jollet aio tarjota lisää rahoja nykyisiin tarpeisiimme."

"Armollinen valtiaani", esitti Richie, "noiden rahojen omistaja jättää ne teidän majesteettinne käytettäväksi ilman vakuutta ja korottomasti niin pitkäksi aikaa kuin kuninkaallinen mielenne tekee, kunhan teidän majesteettinne suvaitsee alentua osoittamaan jotakin suosiollisuutta jalolle loordi Glenvarlochille, joka on nykyään vankina teidän kuninkaallisessa Towerissanne".

"Mitä, mies -- mitä -- mies -- mitä, mies!" huudahteli kuningas punehtuen ja änkäten, mutta ylväämmistä tunteista kuin hän toisinaan kiihtyi. "Mitä rohkenetkaan esittää meille? Oikeutemme myyntiä! -- armeliaisuutemme kauppaamista! -- esittää kruunatulle kuninkaalle, joka on vannonut tekevänsä oikeutta kaikille alamaisille portillansa ja on vastuussa hoivastaan Hänelle, joka on kaikkien kuninkaitten yläpuolella?" Kunnioittavasti kohotti hän katseensa, kosketti hattuansa ja jatkoi vielä terävämmin: "Me emme uskalla ryhtyä sellaisiin kauppoihin, mies, ja jollet sinä olisi tietämätön poloinen, joka on tänä päivänä tehnyt meille hyvinkin mieluisan palveluksen, niin lävistyttäisimme kielesi hehkuvalla raudalla _in terrorem_ muille. Vie hänet pois, Geordie -- maksa hänelle joka penni hallussasi olevista rahoista ja anna niiden piitata, jotka myöhästyvät jäämään vaille."

Richie oli pitänyt mestarillisen viisasta temppuansa ehdottoman varmasti menestyvänä ja tunsi nyt olonsa samaksi kuin rakentaja, jonka alta telineet äkkiä luhistuvat. Hän tarttui kuitenkin apuun, jonka arveli pidättävän putoustansa. "Ei ainoastaan jalokiviä vastaan lainattua summaa", hän sanoi, "asetettaisi hänen majesteettinsa käytettäväksi, vaan kaksinkertainenkin määrä, jos tarvittaisiin, ja ilman takaisinmaksunkin toivoa tai ehtoa, jos vain --"

Mutta kuningas ei sallinut hänen lopettaa lausettansa, vaan huusi entistä kiivaammin, ikäänkuin peljäten omien hyvien päätöstensä horjumista: "Pois hänet -- pian pois! Aika on hänen lähteä, jos hän tuota menoa lisäilee tarjouksiansa. Ja henkesi uhalla, älä anna Steenien tai kenenkään niistä kuulla sanaakaan hänen suustansa, sillä kuka tietää, mihin vaivaan voisin siitä joutua! _Ne inducas nos in tentationem -- vade retro, Sathanas! Amen."_

Kuninkaallista määräystä totellen kiidätti George Heriot nolatun anojan pois kuninkaan puheilta ja ulos palatsista. Heidän ollessaan pihalla muisti porvari hiukan pahastuksissaan sen tasa-arvoisuuden sävyn, jonka Richie oli omaksunut häntä kohtaan äskeisen kohtauksen alussa, eikä voinut olla maksamatta takaisin, ivallisesti hymyillen onnittelemalla häntä hänen hovisuosiostaan ja anomuksen esittämistaidossa parantuneesta juohevuudestaan.

"Älkää te siitä välittäkö, mestari George Heriot", vastasi Richie aivan hätääntymättömänä, "vaan sanokaa minulle, milloin ja missä saan anoa teiltä niitä kahdeksaasataa Englannin puntaa, joista nuo jalokivet oli kiinnitetty?"

"Heti kun tuot mukanasi rahojen todellisen omistajan, joka minun on tärkeä nähdä useastakin syystä", vastasi Heriot.

"Sittepä lähden uudestaan hänen majesteettinsa luo", tuumi Richie Moniplies urheasti, "ja hankin joko rahat tai vakuuden takaisin. Olen täydellisesti valtuutettu toimimaan siinä asiassa."

"Suittaa niin olla, Richie", sanoi kultaseppä, "ja kenties ei olekaan niin, sillä sinun juttusi eivät kaikki ole evankeliumia; ole siis varma siitä, että tahdon nähdä sen _olevan_ niin ennen kuin maksan sinulle noin suuret rahat. Tunnusteen annan sinulle summasta ja pidän tämän aina varalla. Mutta, kelpo Richard Moniplies, Lihalan linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä, sillaikaa on minun pakko palata hänen majesteettinsa luo tärkeissä asioissa." Niin sanoen hän nousi portaille, astuakseen takaisin palatsiin, ja lisäsi loppulausunnoksi: "George Heriot on liian vanha kukko eksytettäväksi ruumenilla."

Richie seisoi kuin kivettyneenä, nähdessään hänen pyörtävän takaisin palatsiin ja luullessaan jääneensä oman onnensa nojaan. "No, rutto sinut periköön", hän jupisi, "mokomankin viekkaan, vanhan idartajan, jonka muka itse rehellisenä miehenä pitää kaikin mokomin toimia koko maailman kanssa niinkuin kaikki muut olisivat pelkkiä veijareita. Mutta sitten on hitto, jos minusta vielä teet pietin! Herra varjelkoon, tuolta tulee nyt Laurie Linklater lisäksi, ja hän käy ahdistamaan minua supliikistani. Häntä en ota sietääkseni, kautta Pyhän Andreaksen!"

Niinpä hän muuttikin korskean harppailunsa, jolla oli äsken saapunut palatsin alueelle, karttelevaksi laapostukseksi, peräytyessään odottavaan purteen vauhdilla, joka tuollaisissa tilanteissa hyväksyttyä sanantapaa käyttääksemme suuresti muistutti pakoa.

32. LUKU.

Väkinäinen naiminen.

Tuskin oli mestari George Heriot palannut kuninkaan huoneeseen, kun Jaakko kysyi Maxwellilta, oliko Huntinglenin jaarli saapuvilla, ja myöntävän vastauksen saatuansa käski kutsua tämän esille. Vanhan skotlantilaisen loordin tehtyä tavanmukaisen hovikumarruksensa ojensi kuningas kätensä suudeltavaksi ja alkoi sitte puhutella häntä hyvin myötätuntoisesti.

"Ilmoitimme teidän ylhäisyydellenne tämänaamuisessa salaisessa kirjeessämme, jonka laadimme omalla kädellämme todistaaksemme uskollisen palveluksenne säilyneen laiminlyönnistä ja unohduksesta, että meillä oli teille sellaista mainittavaa, minkä kestäminen vaatisi sekä kärsivällisyyttä että urheutta, ja senvuoksi kehoitimme teitä silmäilemään joitakuita Senecan ytimekkäimpiä kohtia ja Boethiuksen _De consolatione_, jotta selkä niin sanoaksemme voimistuisi taakkaa varten. Tätä suositamme teille omasta kokemuksestamme.

"'Non ignara mali, miseris succurrere disco',

"lausuu Dido, ja minä voisin sanoa omasta kohdastani _non ignarus_, mutta suvun muuttaminen haittaisi poljentoa, jolle meidän eteläiset alamaisemme ovat tyystiä. Toivoakseni siis, Huntinglenin loordi, olette toiminut neuvomme mukaan ja harrastanut kärsivällisyyttä ennen kuin sitä tarvitsette. _Venienti occurrite morbo_ -- lääke on sekoitettava taudin oireiden tuntuessa."

"Suvaitkoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vastasi loordi Huntinglen, "olen enemmän vanha soturi kuin lukumies -- ja jollei oma karkea luontoni kannattele minua jossakussa onnettomuudessa, saan toivoakseni armoa yrittämään raamatun lohdutusta".

"Kas, mies, silläkö sinä ratsastatkin? Piplia" -- hattuansa koskettaen -- "on tosiaan _principium et fons_, mutta on vahinko, että teidän ylhäisyytenne ei lue sitä alkuperäisessä asussaan. Sillä vaikka me itse edistimme tuota käännöstyötä -- koska voitte lukea jokaisen raamatun esipuheessa, että kun ajateltiin synkän pimeyden pilvien levittäytyvän varjostamaan maata kirkkaan läntisen tähden, Elisabet-kuningattaren, laskeuduttua, hälvensi kuitenkin meidän ilmestymisemme heti nuo oletetut usmat niinkuin aurinko kaikessa loistossaan -- sanon, että vaikka me, kuten siinä on mainittuna, edistimme evankeliumin saarnaamista ja etenkin molempien testamenttien kääntämistä alkuperäisistä pyhistä kielistä, tunnustamme me silti itse tavanneemme niiden tutkimisesta alkuperäisellä hepreankielellä viihdytystä, jollaista emme tunne saavamme edes latinalaisesta septuagintan käännöksestä, saati englantilaisesta muodostelmasta."

"Sallikoon teidän majesteettinne minun lausua", huomautti loordi Huntinglen, "että jos teidän majesteettinne viivyttää kunnioittavan kirjeenne uhkaamien pahojen viestien ilmoittamista minulle, kunnes kykenen lukemaan hepreaa niinkuin teidän majesteettinne, pelkään kuolevani tietämättömänä siitä onnettomuudesta, joka on kohdannut tai kohtaamaisillaan huonekuntaani".

"Saatte kuulla sen liiankin pian, mylord", vastasi kuningas. "Minua surettaa sanoa, että poikanne Dalgarno, jota pidin ihan pyhimyksenä, kun hän oli niin paljon Steenien ja Charles-lapsosen seurassa, on osoittautunut suorastaan konnaksi."

"Konnaksi!" kertasi loordi Huntinglen, ja vaikka hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "mutta teidän majesteettinne sen sanoo", sai hänen ensimäinen äänenpainonsa kuninkaan astahtamaan taaksepäin kuin iskun kohtaamana. Hänkin tointui taas heti ja lausui hermostuneesti, mikä tavallisesti ilmaisi hänen pahastustaan: "Niin, mylord, me sen sanoimme -- _non surdo canis_ -- me emme ole kuuro -- pyydämme teitä olemaan koroittamatta ääntänne, kun puhutte meille. Tuossa on korea selvitys -- lukekaa, ja päättäkää itse."

Kuningas työnsi vanhan ylimyksen käteen paperin, joka sisälsi lady Hermionen tarinan. Kertomus ja sitä tukeva todistelu oli esitetty niin lyhyesti ja selkeästi, että loordi Dalgarnon kataluus näytti epäämättömältä; hän nimittäin oli se rakastaja, joka oli niin häpeällisesti pettänyt morsiamensa. Mutta isä ei noin helposti pidä poikansa asiaa menetettynä.

"Teidän majesteettinne luvalla kysyen", hän sanoi, "minkätähden ei tätä juttua ilmaistu aikaisemmin? Nainen on oleskellut täällä vuosikausia -- miksei hän tehnyt vaatimustansa poikaani vastaan heti kun saapui Englannin alueelle?"

"Selitä hänelle, mistä se johtui, Geordie", käski kuningas Heriotia.

"Pahoilla mielin tuotan Huntinglenin loordille murhetta", sanoi Heriot, "mutta minun täytyy lausua totuus. Pitkään aikaan ei lady Hermione voinut sietää ajatusta asemansa tekemisestä julkiseksi, ja kun hän siinä kohdassa muutti mieltä, oli välttämätöntä hankkia petollisen avioliiton todistukset sekä siihen kuuluvat kirjeet ja paperit, jotka hän oli Parisiin tultuansa ja juuri ennen kuin minä hänet tapasin tallettanut eräälle sikäläiselle isänsä kauppatuttavalle. Tämä joutui jälkeenpäin vararikkoon, ja tuon vahingon johdosta siirtyivät ladyn paperit toisiin käsiin. Vasta muutamia päiviä takaperin sain niistä selvän ja perin ne takaisin. Ilman niiden asiakirjojen todistusta olisi hänen ollut varomaton esittää valitustansa, koska loordi Dalgarno on mahtavien ystävien suosiossa."

"Olet häpeämätön sanoessasi siten", tuumi kuningas. "Kyllä tiedän, mitä tarkoitat. Sinä luulet, että Steenie olisi polkaissut jalkansa oikeuden vaakaan ja keikauttanut sen kieroon -- mutta sinä unohdat, Geordie, kenen käsi sitä kannattelee. Ja teet Steenie-paralle sitä suurempaa vääryyttä, sillä hän tunnusti meidän ja valtioneuvostomme edessä, että Dalgarno tahtoi heittää naikkosen hänen niskoilleen, yksinkertaisen viattoman lapsosen, uskotellen hänelle, että tämä oli kevytjalkainen olento; ja siihen mielipiteeseen Steenie jäi vielä hyljätystä erottuansakin, vaikka hänen olisi kyllä pitänyt ajatella, että mikään siihen laumaan kuuluva ei olisi vastustanut hänenlaistansa urhoa."

"Lady Hermione", ilmoitti George Heriot, "on aina mitä oikeudentuntoisimmin arvostellut herttuan käytöstä; vaikka tämä oli eksytetty mitä pahimpiin ennakkoluuloihin hänen mainettansa vastaan, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen yksinäisen naisen turvattomuutta, vaan päin vastoin auttoi hänet pelastautumaan vaikeuksistansa".

"Se oli ihan hänen kaltaistaan -- siunattu olkoon se ylevä urho!" ihastui kuningas; "ja minä uskoinkin sen ladyn kertomuksen sitä huokeammin, Huntinglenin loordi, kun hän ei puhunut pahaa Steeniestä. Ja lopettaakseni pitkän jutun lyhyeen, mylord, sekä neuvostomme että meidän mielipiteemme on, kuten myös Charles-lapsosen ja Steenien, että poikanne pitää korvata rikkomuksensa menemällä naimisiin ladyn kanssa taikka joutua sellaiseen häpeään ja epäsuosioon kuin me voimme säätää."

Hänen puhuttelemansa henkilö oli kykenemätön vastaamaan. Hän seisoi kuninkaan edessä liikkumattomana ja tuijottavin silmin, joiden luometkin näyttivät rävähtämättömiltä, ikäänkuin olisi hän silmänräpäyksessä muuttunut vanhaksi kuvapatsaaksi ritariajoilta -- niin äkkiä olivat hänen kovat kasvonpiirteensä ja voimakkaat raajansa jäykistyneet kokemastansa iskusta. Ja seuraavassa hetkessä hän saman patsaan tavoin, kun sitä kohtaa salama, kaatui hervottomana maahan, raskaasti voihkaisten. Kuningas hätääntyi tavattomasti, huusi Heriotia ja Maxwellia avuksi ja -- mielenmaltti kun ei ollut hänen erityisiä ominaisuuksiansa -- juoksenteli edes takaisin työkammiossaan, huudahdellen: "Vanha ja rakastettu palvelijani -- joka pelasti meidän voidellun itsemme! _Vae atque dolor!_ Huntinglenin loordi, katsokaa minuun -- katsokaa minuun, mies, ja poikanne saakoon naida Saban kuningattaren, jos mielensä tekee."

Tällöin olivat Maxwell ja Heriot kohottaneet vanhan aatelismiehen ja asettaneet hänet nojatuoliin, kuninkaan pitkittäessä lohdutuksiaan järjestelmällisemmin, havaitessaan hänen alkavan tointua.

"Nostakaa päänne -- nostakaa päänne, ja kuunnelkaa omaa ystävällistä synnyinmaanne ruhtinasta. Jos siinä on häpeätä, mies, niin se ei tule tyhjin käsin -- varoja riittää sen kultaamiseksi -- kelpo myötäjäiset, eikä ollenkaan huono syntyperä. Jos hän on ollut hukkateillä, niin teidän poikanne hänet niille eksytti, ja poikanne voi hänestä jälleen tehdä kunniallisen naisen."

Nämä huomautukset olivat kyllä tavalliseen tapaukseen järjellisiä, mutta ne eivät tuottaneet tyynnytystä loordi Huntinglenille, jos hän niitä täydellisesti tajusikaan. Nopeammin tehosi hänen hyväsydämisen vanhan herransa niiskutus, joka alkoi säestää ja keskeyttää kuninkaallista puhetta. Iso kyynel kumpusi vastahakoisesti loordin silmästä, kun hän suuteli kuihtuneita käsiä, jotka kuningas vähemmän arvokkaasti ja hillitysti itkien luovutti hänelle ensin vuorotellen ja sitte molemmat yhtaikaa, kunnes miehen tunteet kokonaan pääsivät voitolle hallitsijan arvokkuuden tajunnasta ja hän tarttui loordi Huntinglenin käsiin, pudistaen niitä tasa-arvoisen ja likeisen ystävän myötätuntoon heltyneenä.

"_Compone lachrymas_", kehoitti hallitsija; "ole kärsivällinen, mies, ole kärsivällinen. Hiiteen koko neuvosto ja Charles-lapsonen, Steenie ja kaikki -- poikasi ei tarvitse naida häntä, koska se koskee sinuun niin syvältä."

"Poikani _pitää_ naida hänet, kautta taivaan!" vastasi jaarli, suoristautuen seisaalle, pyyhkäisten kyyneleen silmästään ja yrittäen tasaantua levolliseksi. "Pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi, mutta poikani pitää naida hänet, häpeä myötäjäisinään, vaikka hän olisi koko Espanjan tunnetuin ilotyttö. Jos poikani antoi sanansa, niin hänen on siinä pysyttävä, vaikka sen saaja olisi halvin katuharava -- hänen on se tehtävä, taikka ottaa oma tikarini hengen, jonka hänelle annoin. Jos hän kykeni alentumaan niin kehnoon petokseen vaikkapa kunnottomuuden eksyttämiseksi, niin naikoon kunnottomuuden."

"Ei, ei!" huomautteli hallitsija edelleen, "asiat eivät ole niin huonolla kannalla -- Steenie itsekään ei koskaan luullut häntä katukulkijameksi, silloinkaan kun ajatteli hänestä pahinta".

"Jos se voi ollenkaan lohduttaa Huntinglenin loordia", virkkoi kultaseppä, "niin voin vakuuttaa hänelle, että lady on hyvää sukua ja mitä puhtain maineeltaan".

"Olen pahoillani siitä", sanoi loordi Huntinglen, mutta keskeytti lauseensa, jatkaakseen: "Taivas minulle suokoon anteeksi kiittämättömyyteni sellaisesta lohdusta! -- mutta melkein pahoittelen, että hän kuvauksenne mukaan on niin paljoa parempi kuin se roisto ansaitsee. Tulla tuomituksi naimaan kauneutta ja viattomuutta ja kunniallista syntyperää --"

"Niin, ja rikkautta, mylord -- rikkautta", täydensi kuningas, "on laupiaampi rangaistus kuin hänen petollisuutensa sietäisi saada".

"Siitä on kauvan", sanoi katkeroittunut isä, "kun huomasin hänet itsekkääksi ja kovasydämiseksi; mutta olla valapatto valehtelija -- en ollut koskaan peljännyt sellaisen tahran kohtaavan sukuani! En tahdo enää koskaan nähdä häntä silmissäni."

"Älkääs nyt, mylord, älkääs nyt", tuumi kuningas. "Pitäähän teidän läksyttää hänet juurta jaksain, ja myönnän kyllä, että teidän tulisi puhua enemmän Demean kuin Mition tapaan, _vi nempe et via pervulgata patrum;_ mutta kerrassaan kohtuutonta olisi, että te ette enää päästäisi näkyviinne ainoata poikaanne. Sanonpa teille, mies, että Charles-lapsonen -- mutta mistään hinnasta en soisi hänen sitä kuulevan -- voisi harhaannuttaa puolet Lontoon tytöistä ennen kuin minulla olisi sydäntä käyttää niin kovia sanoja kuin te olette lausunut tuosta Dalgarnonne juuttaasta."