Part 35

"Älkää minulta mitään kyselkö, mylord", kielsi Christie jäykästi. "Olen rauhan mies -- en tullut tänne rinnustelemaan kanssanne tässä paikassa ja käänteessä. Olettakaa vain kerta kaikkiaan hyvin tietäväni kaikki, mitä olen: teidän ylhäisyytenne jaloudelle velkaa, ja ilmoittakaa minulle sitte mahdollisimman lyhyeen, missä se onneton nainen on -- mihin olette hänet jättänyt."

"Mihin olen hänet jättänyt!" oudoksui loordi Glenvarloch. "Kenet jättänyt? En käsitä tarkoitustanne."

"Ka, niin, mylord", tuumi Christie, "vaikka nyt kuinka näyttelette ihmetystä, täytyy teidän jokseenkin arvata, että puhun siitä hupakko-poloisesta, joka oli minun vaimona ennen kuin hän joutui teidän ylhäisyytenne hempukaksi".

"Vaimonne! Onko vaimonne hyljännyt teidät? Ja jos on, niin tuletteko vaatimaan häntä minulta?"

"Kyllä, mylord, niin kummalliselta kuin saattaakin tuntua", vastasi Christie purevan ivallisesti ja huulet vääntyneinä nauruun, joka pisti räikeästi silmään hänen tuskaisten kasvonpiirteittensä, salamoitsevien katseittensa ja vaahtoisten suupieltensä vastakohtana, "tulin tosiaankin tekemään sen vaatimuksen teidän ylhäisyydellenne. Tietenkin ihmettelette mokomaa vaivautumistani, mutta, nähtävästi suuret miehet ja pienet miehet ajattelevat eri tavalla. Hän on maannut povellani ja juonut pikaristani, ja olkoon hän mikä onkin, en voi unohtaa, että -- vaikka en tahdo häntä enää koskaan nähdä -- että hän ei saa joutua kokemaan nälkää, mylord, tai tekemään vielä pahempaa leipänsä ansaitsemiseksi, joskin teidän ylhäisyytenne taitaa arvella, että minä riistän etuja yleisöltä, yrittäessäni muuttaa hänen elämäntapojaan."

"Niin totta kuin olen kristitty ihminen, kautta herrasmiehen kunnian", vakuutti loordi Glenvarloch, "jos vaimonne on joutunut johonkin vahinkoon, en minä tiedä siitä mitään. Taivaan nimessä toivon teidän erehtyneen yhtä suuresti hänen syyllisyydestään kuin olettaessanne minut siihen osalliseksi."

"Hyi, hävetkää, mylord", puheli Christie, "miksi tahdotte tehdä jutusta niin sitkeän? Hän on vain vanhan rihkamasaksan vaimo, taulapään, joka älyttömyydessään nai kahtakymmentä vuotta nuoremman naisen kuin hän itse oli. Teidän ylhäisyytenne ei voi saada siitä sen enempää kunniaa kuin olette jo saanut, ja mitä etuun ja viihdytykseen tulee, niin lienee Nelly-emäntä nyt tarpeeton tyydytykseksenne. Olisin pahoillani huvittelunne keskeyttämisestä; vanhan aisankannattajan pitäisi ottaa paremmin lukuun asemansa. Mutta teidän ylvään ylhäisyytenne ollessa suljettuna tänne kuningaskunnan muiden huomattujen henkilöiden joukkoon ei Nelly-emäntää arvattavasti lasketa jatkamaan armastelun hetkiä, jotka --" Kiihtynyt aviomies alkoi sopertaa, luopui ivallisesta sävystään ja pitkitti iskien sauvansa lattiaan: "Voi, jospa nuo petolliset raajanne, joiden soisin olleen rampautuneita silloin kun ne ensi kertaa astuivat kunniallisen kynnykseni yli, olisivat vapaat kytkyimistä, jotka ne ovat niin täydellisesti ansainneet! Myöntäisin teille nuoruutenne ja aseenne edun ja luovuttaisin sieluni paholaiselle, jollen minä tällä tammikartullani tekisi teistä sellaista esimerkkiä kaikille kiittämättömille, luihuille hovilaisille, että jäisi sananlaskuksi aikojen loppuun asti, miten John Christie peittosi vaimonsa hienon rakastelijan."

"En ymmärrä hävyttömyyttänne", sanoi Nigel, "mutta minä annan sen anteeksi, koska te olette joutunut jonkun kummallisen harhaannuksen valtaan. Mikäli voin käsittää kiivasta syytöstänne, on se kerrassaan ansaitsematon minun taholtani. Te näytte lukevan syykseni vaimonne viettelemisen -- toivoakseni on hän viaton. Minun suhteeni hän ainakin on yhtä viaton kuin taivaan enkeli. En ole milloinkaan ajatellut häntä tai koskettanut hänen kättään taikka poskeaan muutoin kuin kunnioittavan kohteliaasti."

"Niin, kyllä -- kohteliaasti! -- se on aivan oikea sana. Hän ylisteli aina teidän ylhäisyytenne _kunnioittavaa kohteliaisuutta_. Sillä kohteliaisuudellanne te kaksistanne petitte minut. Mylord -- mylord, te ette tullut luoksemme kovinkaan varakkaana miehenä -- sen tiedätte. Voitonpyynnistä en ottanut halvan kattoni alle teitä ja pöyhkeätä Don Diegoanne. En koskaan pitänyt väliä, oliko se pikku huone vuokrattuna vai ei; tulin toimeen ilman. Koko laiturin naapuristo tietää, että John Christiellä on varoja ja halua ystävälliseen tekoon. Kun te ensin astuitte kunniallisesta ovestani sisälle, olin niin onnellinen kuin tarvitsee olla miehen, joka ei ole mikään nuori heitukka ja on saanut luuvalon. Nelly oli mitä herttaisin eukkonen -- saattoi joskus sattua jotakin sananharkkaa hameesta tai nauhasta, mutta ystävällisempää sielua ei voinut olla eikä ikäisekseen huolellisempaa, kunnes te tulitte -- ja mitä onkaan hän nyt! Mutta minä en hullaannu itkemään, jos voin auttaa. _Mitä_ hän on, se ei ole kysymyksenä, vaan _missä_ hän on; ja se minun pitää kuulla teiltä, sir."

"Kuinka voitte sen kuulla, kun sanon teille", vastasi Nigel, "että olen yhtä tietämätön kuin tekin tai oikeastaan enemmänkin? Tähän hetkeen asti en ole kuullut mitään vaimonne ja teidän kesken sattuneesta selkkauksesta."

"Se on vale", tokaisi John Christie jyrkästi.

"Mitä, senkin heittiö!" kiivastui loordi Glenvarloch; "käytättekö asemaani solvauksiin? Ellen pitäisi teitä hulluna ja kenties joutuneena siihen tilaan jonkun kärsimänne vääryyden johdosta, niin huomaisitte, ettei aseettomuuteni ole teille suojeluksena -- iskisin päänne murskaksi seinään."

"Niin, niin", vastasi Christie, "rehennelkää miten mielenne tekee. Olette oleksinut ravintoloissa ja Alsatiassa, luonnollisesti oppien pukarin voimasanoja. Mutta sanon vieläkin, että te valehtelette väittäessänne olevanne tietämätön vaimoni petollisuudesta, sillä kun teitä kiusoiteltiin siitä iloisten kumppanienne parissa, oli se seuranne yleisenä leikkipuheena, ja teidän ylhäisyytenne otti vastaan kaiken kunnian, jota he teille soivat kuhertelustanne ja kiitollisuudestanne."

Tässä kohden osasi syytös todelliseen seikkaan, joka pahasti nolostutti loordi Glenvarlochia, sillä hän ei voinut kunniallisena miehenä kieltää, että loordi Dalgarno ja muut olivat toisinaan puhuneet hänelle pilojaan Nelly-emännästä ja että -- vaikka hän ei ollut esiintymiseltään juuri ollut _le fan faron des vices qu'il n'avait pas_ -- hän ei ainakaan ollut kyllin innokkaasti puhdistautunut tuollaisen rikkomuksen epäluulosta miesten silmissä, jotka pitivät sitä ansiona. Hiukan epäröiden ja lieventelevään tapaan tunnusti hän senvuoksi, että oli lasketeltu joitakuita joutavia kokkapuheita tuon otaksuman perusteella, niin tyyten aiheeton kuin se olikin. John Christie ei ottanut kuullakseen sen pitempää puolustelua. "Oman myönnytyksenne mukaan", hän sanoi, "annoitte leikillä kertoa itsestänne valeita. Mistä tiedän puhuvanne totta nyt vakavana ollessanne? Te kaiketi katsoitte kauniiksi kulkea kunniallisen perheen häväisijän maineessa -- kuka ei ajattelisi, että teillä oli todellisia perusteita kehnon pöyhkeilynne tueksi? Minä ainakaan en usko toisin, ja sentähden, mylord, ottakaa varteen mitä sanon. Te olette nyt itse pulassa -- niin totta kuin toivotte selviytyvänne siitä eheänä, henkeä ja omaisuutta menettämättä, ilmaiskaa minulle, missä se onneton on. Ilmaiskaa minulle, jos toivotte taivaan armoa -- ilmaiskaa, jos pelkäätte helvettiä -- ilmaiskaa, jollette soisi perikatoon joutuneen naisen ja murtuneen miehen kirouksen seuraavan teitä läpi elämän ja todistavan vastaanne kuolemantakaisena tilinteon päivänä. Te olette liikutettu, mylord, näen sen. En voi unohtaa minulle tekemäänne vääryyttä. En voi edes luvata antavani sitä anteeksi -- mutta ilmaiskaa minulle, niin ette enää koskaan näe minua tai kuule soimauksiani."

"Mies-parka", vastasi loordi Glenvarloch, "te olette sanonut enemmän, paljoa enemmän kuin kylliksi, liikuttaaksenne mieltäni syvästi. Jos olisin vapaana, niin antaisin teille parhaan apuni sen miehen etsimiseksi, joka on tehnyt teille vääryyttä, sitäkin hartaammin kun aavistelen asukkaananne olemiseni jossain määrin koituneen etäiseksi aiheeksi riistäjän pääsylle lammastarhaanne."

"Minua ilahuttaa, että teidän ylhäisyytenne myöntää minulle niin paljon", huomautti John Christie palautuen siihen katkeroittuneeseen ivaan, jolla hän oli alottanut tämän kummallisen keskustelun. "Säästän teiltä sen enemmät moitteet ja vastaväitteet -- päätöksenne on tehty, ja minun samaten. Vartija hoi!" Vartija astui sisälle, ja John jatkoi: "Tahdon päästä ulos, veikko. Pitäkää tarkoin silmällä asukastanne -- olisi parempi päästää irralleen Towerin mäelle puolet noista luolissaan värjöttävistä pedoista[52] kuin että tämä samainen sileänaamainen ja liukaskielinen herrasmies palautettaisiin rehellisten ihmisten seuraan!"

Niin sanoen hän poistui kiireesti huoneesta, ja Nigelillä oli kylliksi aikaa valitella nurjaa kohtaloaan, joka ei tuntunut koskaan herkeävän vainoamasta häntä syyttömästi rikoksista ja kietomasta häntä epäluuloihin teoista, joita hän kauhistui. Hän ei kuitenkaan voinut olla tunnustamatta itselleen, että kaikki se kiusa, jota hän saattoi kokea John Christien nykyisestä syytöksestä, oli tähän asti ansaittua, hänen sallittuaan turhamaisuudesta tai oikeammiten pilanteon kohtaamisen vastahakoisuudesta olettaa itsensä kykeneväksi kehnoon vieraanvaraisuuden polkemiseen pelkästään syystä että narrit sanoivat sellaista urotyöksi. Hänen tuskaannukselleen ei ollut suinkaan lievikkeenä se muisto, mitä Richie oli kertonut ravintolan teikarien naureskelusta hänelle takanapäin, kun hän oli ottanut vastaan mainetta vehkeestä, jonka hoitamiseen hänellä ei todellisuudessa ollut luontoa. Hänen teeskentelynsä oli sanalla sanoen toimittanut hänet siihen onnettomaan asemaan, että häntä pilkkasivat kerskurina ne hurjastelevat nuoret miehet, joiden keskuudessa todellinen lempiseikkailu olisi tuottanut hänelle kunniaa, kun häntä taasen toiselta puolen soimasi tunnottomaksi viettelijäksi loukattu aviomies, joka uppiniskaisesti uskoi hänet syypääksi.

29. LUKU.

Margaret joutuu tilille.

Olisi saattanut tuntua luonnolliselta, että John Christien käynti olisi kokonaan kääntänyt Nigelin huomion hänen uinailevasta kumppanistaan, ja tuokioksi olikin se välittömänä tuloksena tapauksen aiheuttamasta uudesta aatosjaksosta. Mutta piankin sen jälkeen kun vääryyttä kärsinyt mies oli poistunut, alkoi loordi Glenvarloch kummastella, että poika oli voinut nukkua niin sikeästi heidän äänekkäästi haastellessaan ihan lähellä. Ainakaan ei hän näyttänyt liikahtaneen. Oliko hän terve -- teeskentelikö hän vain unta? Nigel astui ihan hänen viereensä tarkastelemaan ja huomasi, että hän oli itkenyt ja itki vieläkin, vaikka hänen silmänsä olivat ummessa. Hän kosketti poikaa keveästi hartioihin -- tämä säpsähti taaksepäin, vaan ei herännyt. Toinen nykäisi häntä kovemmin ja kysyi, nukkuiko hän.

"Herätetäänkö teidän maassanne ihmisiä, kun tahdotaan tietää, nukkuvatko he vai eivätkö?" virkahti poika.

"Ei, nuori herraseni", vastasi Nigel; "mutta kun he itkevät sillä tavoin kuin sinä unissasi, herätetään heidät, jotta nähdään, mikä heitä vaivaa".

"Vähänpä merkitsee kellekään, mikä minua vaivaa", sanoi poika.

"Totta kyllä", huomautti loordi Glenvarloch; "mutta sinä tiesit ennen nukahdustasi, kuinka vähän kykenin auttamaan sinua vaikeuksissasi, ja kuitenkin näytit taipuvaiselta osoittamaan minulle jonkun verran luottamusta".

"Jos niin oli asia, niin olen muuttanut mieltä", vastasi poika.

"Ja mikähän lienee aiheuttanut sen mielenmuutoksen?" sanoi loordi Glenvarloch. "Jotkut puhuvat unissaan -- kenties on sinulla nukkuessasi kuulemisen lahja?"

"Ei, mutta patriarkka Joosef ei ikinä nähnyt oikeampia unia kuin minä."

"Vai niin!" virkkoi loordi Glenvarloch. "Ja sanohan, minkä unen olet nähnyt, joka on riistänyt minulta suosiollisen mielipiteesi, sillä se nähdäkseni on asian ytimenä."

"Saatte päättää itse", vastasi poika. "Olin unissani olevinani synkässä metsässä, missä koirat haukkuivat ja torvet kajahtelivat ihan niinkuin kuulin Greenwichin puistossa."

"Se johtui siitä, että olit puistossa tänä aamuna, sinä yksinkertainen hupsu", huomautti Nigel.

"Malttakaa, mylord", sanoi nuorukainen. "Kuljin unessani eteenpäin, kunnes leveän lehtokujan päässä näin uljaan uroshirven sotkeutuneen verkkoon, ja minä olin tietävinäni, että siinä oli juuri hirvi, jota koko seurue oli metsästämässä, ja että jos ajojoukko ehtisi perille, repisivät koirat sen kappaleiksi taikka pyyntimiehet leikkaisivat siltä kurkun. Minun tuli surku uljasta hirveä ja vaikka kuuluin toiseen elollisten luokkaan ja hiukan pelkäsinkin sitä arvelin kuitenkin uskaltavani jotakin noin komean olennon vapauttamiseksi. Vedin esille veitseni, mutta juuri kun aloin katkoa verkon silmukoita, kavahti eläin tiikerin hahmossa minua vastaan, paljoa isompana ja julmempana kuin ainoakaan, mitä olette saattanut nähdä tuolla eläinnäyttelyssä. Se oli juuri repimäisillään minut palasiksi, kun te herätitte minut."

"Minusta tuntuu", huomautti Nigel, "että ansaitsen parempaa kiitosta kuin olen saanut, kun herättämällä pelastin sinut sellaisesta vaarasta. Mutta, pikku herraseni, koko tällä tarinalla tiikeristä ja hirvestä ei nähdäkseni ole mitään tekemistä mielenmuutoksesi kanssa, joka ilmenee minua kohtaan."

"En tiedä, onko vai ei", sanoi poika; "mutta minä en suostu sanomaan teille, kuka olen".

"Tahdot siis pitää salaisuutesi, pahantuulinen poika", virkkoi Nigel kääntyen hänestä ja alkaen taas kävellä edes takaisin. Sitte hän äkkiä pysähtyen virkahti: "Ja kuitenkaan et saa minusta eritä tietämättä, että olen tunkeutunut salaisuuteesi."

"Salaisuuteeni!" huudahti nuorukainen sekä säikkyneenä että pahastuneena; "mitä tarkoitatte, mylord?"

"Tarkoitan vain, että osaan lukea unesi ilman kaldealaisen tulkitsijan apua, ja selitykseni on -- että kaunis kumppanini ei kanna sukupuolensa pukua."

"Ja jos niinkin on, mylord", vastasi hänen kumppaninsa hätäisesti nousten seisaalle ja kietaisten levättinsä tiukkaan ympärilleen, "peittää pukuni tällaisenakin henkilöä, joka ei häpäise sitä".

"Monet sanoisivat tuota väitettä suoranaiseksi haasteeksi", huomautti loordi Glenvarloch tähystäen häntä kiinteästi; "naiset eivät laittaudu miesten vaatteisiin, käyttääkseen miesten aseita".

"Sellaista ei ole mielessäni", selitti valepukuinen. "Minulla on muita suojeluskeinoja, ja voimallisia -- mutta tahtoisin ensin tietää, mikä on _teidän_ tarkoituksenne."

"Kunniallinen ja mitä kunnioitettavin", sanoi loordi Glenvarloch. "Mikä hyvänsä olettekaan -- mikä tahansa vaikutin onkaan saattanut teidät tähän epäselvään asemaan, oivallan hyvin -- jokainen katseenne, sananne ja liikkeenne saa minut oivaltamaan, että te ette ansaitse vähäisintäkään tunkeilevaisuutta, saati huonoa kohtelua. En tiedä, mitkä seikat ovat voineet pakoittaa teidät näin oudoksuttavaan menettelyyn; mutta olen varma siitä, että niissä ei ole eikä voi olla mitään ennakolta mietittyä väärää, joka panisi teidät alttiiksi tahalliselle loukkaukselle. Minun taholtani ei teillä ole mitään peljättävää."

"En odottanutkaan muuta teidän jaloudeltanne, mylord", vastasi neitonen. "Vaikka tunnen, että seikkailuni oli epätoivoinen ja hupsu, ei se kuitenkaan ole niin aivan hupsu ja turvallisuuteni täällä niin peräti suojelematon kuin saattaa näyttää ensi silmäyksellä ja esiintyessäni tässä oudossa asussa. Olen kärsinyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi siitä nöyryytyksestä, että minut on nähty näin epänaisellisena, ja niistä ajatuksista, joita on täytynyt johtua mieleenne käytöksestäni -- mutta Jumalan kiitos olen sikäli suojeltu, etten olisi voinut kostamatta joutua alttiiksi loukkaukselle."

Tämän omituisen selvityksen kehityttyä näin pitkälle saapui vartija asettamaan loordi Glenvarlochin eteen aterian, jota saattoi hänen nykyisissä olosuhteissaan sanoa kelvolliseksi; joskaan se ei vetänyt vertoja kuuluisan chevalier Beaujeun keittotaidolle, voitti se suuresti siisteydellään ja maukkuudellaan alsatialaiset näytteet. Toinen vartija jäi tekemään pöytäpalveluksia ja viittasi valepukuista naista nousemaan, saadakseen tältä apua tehtävissään. Mutta Nigel ehkäisi sen, sanoen tuntevansa nuorukaisen vanhemmat ja pyytäen kumppaniansa syömään hänen kanssaan. Tämä suostui hiukan hämillään, mikä mielentila teki hänen sievät kasvonpiirteensä vielä viehättävämmiksi. Kuitenkin ilmaisi hän luontaisen soreasti sellaista hyvää käyttäytymistä, mikä kuuluu sivistyneihin pöytätapoihin, ja kenties oli Nigel jo heidän kohtauksensa merkillisistä asianhaaroista johtunut erityisen suosiolliseksi häntä kohtaan tai ehkäpä hän todella arvosteli vain selvää seikkaa, tullessaan siihen käsitykseen, että hän oli harvoin nähnyt nuoren henkilön esiintyvän säädyllisemmän luontevasti ja miellyttävämmän vaatimattomasti, samalla kun hänen omituisen asemansa tietoisuus loi tytön koko käyttäytymiseen erikoista sävyä, jota ei voinut sanoa muodolliseksi eikä keveäksi tai hämmentyneeksi, mutta joka erilaisin vaihteluin aiheutui kaikista noista kolmesta pääpiirteestä. Pöytään tuotiin viiniä, josta hän ei taipunut maistamaan lasillistakaan. Vartijan läsnäolo luonnollisesti rajoitti heidän keskusteluaan, mutta Nigel oli jo kauvan ennen pöydän korjaamista päättänyt mahdollisuutta myöten tutustua tämän nuoren henkilön oloihin, olletikin kun hän nyt alkoi ajatella, että tytön äänensointu ja kasvonpiirteet eivät olleetkaan hänelle niin vieraita kuin hän oli alkuaan luullut. Tähän käsitykseen johtui hän kuitenkin vain vähitellen, sikäli kuin se kajasteli hänelle erityisistä seikoista heidän aterioidessaan.

Vihdoin pääsivät vangit päivälliseltään, ja loordi Glenvarloch alkoi miettiä, miten saisi helpoimmin siirrytyksi ajattelemaansa puheenaineeseen, kun vartija ilmoitti taaskin vieraan pyrkivän hänen puheilleen.

"Kas", sanoi Nigel hiukan pahastuksissaan, "vankilakaan ei näy pelastavan ihmistä tunkeilevilta käynneiltä".

Hän valmistausi kuitenkin vastaanottamaan vierastaan, säikkyneen kumppaninsa lennähtäessä isoon nojatuoliin, joka oli alussakin ollut hänen turvapaikkanaan; siinä kietoi tämä levättinsä jälleen ympärilleen ja asettui parhaansa mukaan välttämään huomiota. Hän oli tuskin ehtinyt siten varustautua, kun ovi avautui ja vankihuoneeseen astui arvoisa porvari George Heriot.

Hän loi ympäri huonetta tavallisen terävän ja nopeasti tarkkailevan silmäyksensä. Nigelin luokse astuen virkkoi hän sitte: "Mylord, soisin voivani sanoa, että minua ilahuttaa nähdä teidät."

"Niiden näkeminen, jotka ovat itse onnettomia, mestari Heriot, tuottaa harvoin hupia heidän ystävilleen -- minä kuitenkin olen hyvilläni tulostanne."

Nigel ojensi kätensä, mutta Heriot kumarsi hyvin muodollisen kohteliaasti, ottamatta vastaan tervehdystarjousta, jota noina tarkoin noudatetun säätyeron aikoina pidettiin erityisenä suosiollisuutena.

"Olette tyytymätön minuun, mestari Heriot", huomautti loordi Glenvarloch punehtuen, sillä häntä ei eksyttänyt arvoisan porvarin teeskentelemä nöyrä kunnioitus.

"En suinkaan, mylord", kielsi Heriot; "mutta minä olen ollut Ranskassa ja katsonut hyväksi tuoda tuntuvampien tavarain mukana pikku näytteen sitä säädyllistä käyttäytymisestä, josta ranskalaiset ovat kuuluisia".

"Ei ole suopeata", muistutti Nigel, "koetella sitä ensimäiseksi vanhaan ja kiitolliseen ystävään".

Heriot vastasi tähän huomautukseen vain kuivakiskoisella yskäisyllä ja pitkitti:

"Hm! hm! Niin, hm! Mylord, koska ranskalainen kohteliaisuuteni ei kenties riitä pitkälle, niin tahtoisin mielelläni tietää, onko minun puhuttava ystävänä, joksi teidän ylhäisyytenne suvaitsee minut määritellä, vai tuleeko minun rajoittua asemani mukaisesti siihen tarpeelliseen liikeasiaan, josta meidän on neuvoteltava."

"Puhukaa ystävänä kaikin mokomin, mestari Heriot", kehoitti Nigel. "Huomaan teidän omaksuneen joitakuita minua vastaan syntyneistä lukuisista ennakkoluuloista, ellette niitä kaikkia. Puhukaa pois, ja suoraan -- mitä en voi kieltää, sen tahdon ainakin tunnustaa."

"Ja toivoakseni hyvittää, mylord", sanoi Heriot.

"Mikäli vallassani on, varmasti", vakuutti Nigel.

"Voi, mylord", jatkoi Heriot, "se on murheellinen, vaikka välttämätön rajoitus, sillä kuinka helposti saattaakaan kuka tahansa tehdä pahaa satakertaisesti enemmän kuin hänen vallassaan on korvata kärsijöille ja yhteiskunnalle! Mutta me emme ole täällä yksinämme", hän sanoi pysähtyen, samalla kun iski terävän silmänsä valepukuisen neitosen verhoutuneeseen olentoon, tämä kun ei ollut parhainkaan ponnistuksin kyennyt sovittamaan asentoansa siten, että olisi kokonaan välttynyt huomiolta. Enemmän haluten estää hänen ilmituloaan kuin pitää omia asioitaan salassa vastasi Nigel pikaisesti:

"Hän on paashini; voitte hänen kuultensa puhua vapaasti. Hän on Ranskasta eikä osaa ollenkaan kieltämme."

"Minun on siis puhuttava vapaasti", alotti Heriot, vielä kerran vilkaistuansa nojatuoliin päin; "kenties sanani sukeutuvat enemmän vapaina kuin tervetulleina".

"Jatkakaa, sir", sanoi Nigel; "olen huomauttanut teille, että voin sietää moitetta".

"Sanalla sanoen siis, mylord -- miksi tapaan teidät tässä paikassa ja syytettynä teoista, jotka mustaavat vuosisatojen kunnostautumisella maineeseen tullutta nimeä?"

"Lyhyeen lausuen tapaatte minut täällä syystä että -- alkuerehdyksestäni alottaakseni -- tahdoin olla viisaampi kuin isäni", selitti Nigel.

"Se oli vaikea tehtävä, mylord", huomautti Heriot. "Isäänne arvosteltiin yleensä Skotlannin viisaimmaksi ja sen maan uljaimpiin kuuluvaksi mieheksi."

"Hän käski minun", pitkitti Nigel, "karttaa kaikkea pelaamista, ja minä otin rajoittaakseni tätä kieltoa peluuni sovelluttamiseksi taitoni, varojeni ja onnen mukaan".

"Niin, itserakkautta voitonhimon kannustamana, mylord -- te toivoitte voivanne tahriutumatta pidellä pikeä", tuumi Heriot. "No niin, mylord, teidän ei tarvitse mainita -- sillä olen suureksi mielipahakseni kuullut -- miten pitkälle tämä menettely halvensi mainettanne. Seuraavasta erehdyksestänne voinen arvelematta muistuttaa teitä -- mylord, mylord, miten hyvänsä loordi Dalgarno lieneekään loukannut teitä, hänen isänsä pojan olisi pitänyt säästyä teidän väkivallaltanne."

"Te puhutte kylmäverisellä päällä, mestari Heriot, ja minua kirvelivät lukuisat ystävyyden naamarin suojassa tehdyt vääryydet."

"Hän nimittäin antoi teidän ylhäisyydellenne huonoja neuvoja, ja te --" sanoi Heriot.

"Minä olin niin älytön, että noudatin hänen neuvojaan", vastasi Nigel. "Mutta me jätämme tämän silleen, mestari Heriot, jos suvaitsette. Vanhat miehet ja nuoret, miekkamiehet ja rauhallisten tointen harrastajat ovat aina ajatelleet ja ajattelevat aina eri tavoin sellaisista asioista."

"Myönnän vanhan kultasepän ja nuoren aatelismiehen välisen eron", intti Heriot, "mutta olisi teidän kuitenkin pitänyt malttaa mielenne loordi Huntinglenin tähden ja olla ymmärtäväinen itsenne takia. Olettaen kiistanne oikeaksikin --"

"Pyydän teitä siirtymään johonkin muuhun kanteeseen", keskeytti loordi Glenvarloch.

"En ole teidän syyttäjänne, mylord; mutta toivon kaiken hyvän nimessä, että oma sydämenne on jo katkerasti syyttänyt teitä siitä vieraanvaraisuuden häpäisemisestä, jota entinen isäntänne on teidän toimestanne kokenut."

"Jos olisin ollut syypää siihen, mihin viittaatte", vastasi loordi Glenvarloch, -- "jos hetkellinen kiusaus olisi saanut minut valtaansa, niin olisin jo kauvan mitä katkerimmin katunut sitä. Mutta ken lieneekään tehnyt sen naisen onnettomaksi, minä se en ollut -- en ole kuullutkaan hänen kevytmielisyydestään ennen kuin nyt tunnin kuluessa."

"Kuulkaas, mylord", sanoi Heriot hiukan ankarasti, "tämä kuulostaa liiaksi teeskentelyltä. Tiedän nykyaikaisen nuorisomme keskuudessa vallitsevan uutta uskontoa avioliiton rikkomisesta kuten miestapostakin. Mieluummin kuulisin teidän puhuvan kymmenen käskyn korjaamisesta, jotta etuoikeutettujen luokkien hyväksi lievennettäisiin rangaistuksia -- mieluummin kuulisin teidän puhuvan tällaista kuin kieltävän sellaisen tosiasian, josta teidän tiedetään pöyhkeilleen."

"Pöyhkeilleenkö! Minä en milloinkaan omaksunut kunniaa tuollaisesta aiheesta, en ikinä olisi siihen taipunut", väitti loordi Glenvarloch. "En voinut estää joutilaita hulluttelijoita tekemästä vääriä johtopäätöksiä."