Part 34

"Kautta sieluni, Steenie, kehtaatko sanoa niin!" närkästyi kuningas. "Etkö luule minun tuntevan ruudin hajua? Kukas muu nuuski selville marraskuun viidennen kuin meidän kuninkaallinen itsemme? Cecil ja Suffolk ja ne kaikki olivat väärillä jäljillä kuin sekarotuiset nartut, minun ottaessani vehkeestä selon -- arveletko siis, etten minä osaa haistaa ruutia? Hemmetissä, mies, Joannes Barclaius ajatteli älykkyyteni olleen jossain määrin jumalallista mieleenjohdatusta, joten hänen historiassaan onkin sen salaliiton nimenä _Series palefacti divinitus parricidii_, ja samaten sanoo Spondanus meistä: _divinitus evasit."_

"Maa oli onnellinen teidän majesteettinne pelastuksesta", virkkoi Buckinghamin herttua, "eikä vähemmin siitä terävästä älystä, joka niin hienon ja melkein näkymättömän vihin perusteella suoriutui tuosta kavalluksen sokkelosta".

"Hiisi vieköön, Steenie, oikeassa olet, mies! Harvoilla nuorukaisilla on niin hyvä arvostelukyky kuin sinulla vanhempien ihmisten viisauden suhteen; ja mitä tuohon petolliseen, katalaan kurjimukseen tulee, niin on hän epäilemättä saman pesän haukkoja. Ettekö nähneet mitään paavilaista hänen hallussaan? Pitää katsoa, ettei hänellä ole ristiinnaulitunkuvaa tai jotakuta muuta sellaista roomalaista helyä mukanaan."

"Huonosti sopisi minun yrittää sen onnettoman miehen puhdistamista", sanoi loordi Dalgarno, "kun ajattelen hänen nykyisen yrityksensä hirmuisuutta, joka on saanut kaikkien oikeiden ihmisten veren jähmettymään heidän suonissaan. Kaikin puolin alistuen hänen majesteettinsa erehtymättömän arvostelun varaan en kuitenkaan voi olla huomauttamatta oikeudentuntoisena henkilöä kohtaan, joka on aikaisemmin osoittautunut vain minun vihamiehekseni, vaikka hän nyt näyttäytyy paljoa mustempana, että tämä Olifaunt aina näytti enemmän puritanilta kuin paavilaiselta."

"Kas, Dalgarno, sielläkö olet, mies?" huudahti kuningas. "Ja pitipä sinunkin pysyä loitolla ja jättää meidät oman luonnollisen voimakkuutemme ja Kaitselmuksen huolenpidon varaan, ollessamme konnan kourissa!"

"Kaitselmus, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun lausua, ei sellaisessa ahdingossa olisi säästämättä tuskaa kolmelta itkevältä kuningaskunnalta", virkkoi loordi Dalgarno.

"Kyllähän, mies -- kyllähän", vastasi kuningas; "mutta onnekkaaltapa vain olisi vastikään tuntunut isäsi näkeminen kelpo kalpoineen -- ja vastaisen varalle avitammekin Kaitselmuksen hyviä aikeita meidän suhteemme pitämällä lähellämme kaksi vantteraa huovia henkivartiostamme. Ja tuo Olifaunt on siis puritani? Ei silti vähemmin paavillisuuteen kallistuva -- sillä äärimäisyydet osuvat yhteen, kuten sanottu on. On olemassa paavillisiin periaatteisiin hullaantuneita puritaneja, niinkuin olen todistanut kirjassani -- se on vain uudenlainen toitotus vanhalla torvella."

Nyt muistutti kuninkaalle prinssi, joka kenties pelkäsi hänen aikovan kerrata koko _Basilicon Doronin_,[50] että oli ehkä parasta lähteä palaamaan palatsia kohti ja harkita, mitä on tehtävä yleisön viihdyttämiseksi, jossa aamun seikkailut arvatenkin herättäisivät kaikenmoisia mietteitä. Heidän astuessaan sisälle palatsin portista kumarsi muuan nainen ja ojensi paperia, jonka kuningas otti vastaan ja hiukan ähkäisten työnsi sivutaskuunsa. Prinssi ilmaisi olevansa hieman utelias tietämään sen sisällön. "Päivystävä kamaripalvelija kertoo sen sinulle", sanoi kuningas, "kun riisun uumatakkini. Luuletko, lapsonen, että minä voin lukea kaikki mitä käsiini työnnetään? Katsos tätä, mies" -- hän viittasi isojen polvihousujensa taskuihin, jotka oli sullottu täyteen papereita -- "me olemme kuin aasi -- että niin sanommekaan -- köyryssä kahden taakan välissä. Niin, niin, _asinus fortis accumbens inter terminos_, kuten Sanassa lausutaan. Niinpä niin, _vidi terram quod esset optima, et supposui humerum ad portandum, et foetus sum tributis serviens_ -- näin tämän Englannin maan ja jouduin sen kuormitetuksi kuninkaaksi."

"Olette tosiaankin hyvin sälytetty, rakas taattoni ja suosijani", virkkoi Buckinghamin herttua ottaessaan vastaan paperit, jotka Jaakko-kuningas tyhjensi taskuistaan.

"Niinpä vainkin", pitkitti hallitsija; "ottakaa ne haltuunne _per aversionem_, lapset -- toinen lakkari lastattu anomuksilla, toinen häväistyskirjoituksilla; kyllä kelpaa meidän elää. Totta toisen kerran uskonkin, että Kadmuksen tarina oli hieroglyfinen ja että hänen kylvämänsä lohikäärmeen hampaat olivat hänen keksimänsä kirjaimet. Sinä naurat, Charles-lapsonen? Muista mitä sanon. Kun ensin tulimme tänne omasta maastamme, missä ihmiset olivat yhtä karkeita kuin sää, niin olikin Englanti hemmetin suojainen paikka; olisi voinut luulla, että kuninkaalla ei ollut juuri muuta tehtävää kuin käyskennellä hiljaisten vesien äärellä, _per aquam refectionis_. Mutta ties miten tai miksi onkaan paikka nyt murheellisesti muuttunut -- luehan tuokin herjaus meistä ja hallinnostamme. Lohikäärmeen hampaat ovat kylvettyjä, Charles-lapsonen; rukoilen Jumalaa, että ne eivät nouse aseelliseksi sadokseen sinun päivinäsi, jollen minä elä näkemään sitä. Jumala varjelkoon minua siitä nähtävästä, sillä sen leikkaamisesta tulee penteleenmoinen punnerrus."

"Kyllä tiedän, miten tukahutan kylvön jo oraalle -- haa, George?" virkahti prinssi kääntyen suosikkiin, ja hänen katseensa ilmaisi hiukan halveksimista isän pahoista aavistuksista ja täyttä luottamusta hänen oman harkintansa ylempään lujuuteen ja päättäväisyyteen.

Tämän keskustelun aikana työnnettiin ja laahattiin Nigeliä aseellisen oikeudenpalvelijan kaitsemana pikku kaupungin läpi, jonka koko asujamiston oli hälyttänyt liikkeelle huhu kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä, joten väki tunkeili näkemään oletettua kavaltajaa. Hetken sekamelskassa eroitti hän ruokalan isännän kasvot tyrmistyneeseen ällistykseen jähmettyneinä ja parturin irvistelemässä kauhun ja kiihkeän uteliaisuuden vaiheella. Niinikään luuli hän vilahdukselta havainneensa vihreänuttuisen souturinsa.

Hänellä ei ollut mitään aikaa huomautuksiin, sillä hänet asetettiin veneeseen oikeudenpalvelijan ja kahden huovin keskelle sekä soudettiin ylös virtaa niin nopeasti kuin kuuden vankan airomiehen käsivarret kykenivät kiskomaan pakovettä vastaan. He sivuuttivat mastometsikköjä, jotka jo silloin hämmästyttivät muukalaista Lontoon kauppaliikkeen suuruudella, ja lähenivät viimein matalia ja mustuneita vallinsakaroilla varustettuja muureja, joista siellä täällä kurkisti järeä kanuuna tai paikotellen pistäysi näkyviin yksinäinen aseistettu vartija, niiden muutoin suurestikaan osoittamatta linnoituksen sotaisia kauhuja. Ulkoneva matala holvikaari, joka oli samanlaisissa olosuhteissa ammottanut monille viattomille ja monille syyllisille, levitti nyt synkän varjonsa Nigelin yli. Vene laskettiin kiinni leveihin portaisiin, joita vastaan virran veltot laineet liplattivat. Palvelusvuorolla oleva vartija katsoi ulos pikkuportista ja puhui oikeudenpalvelijan kanssa kuiskaamalla. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi Towerin päällikkö ja otti talletettavakseen Nigelin, Glenvarlochin loordin, antaen siitä kuitin.

28. LUKU.

Petetty aviomies.

"Te tornit Caesarin![51] te Lontoon tahra, monilla murhatöillä ruokitut!"

huudahtaa Gray. Kauvan ennen häntä on Bandello lausunut jokseenkin samaa, ja sen ajatuksen on täytynyt muodossa tai toisessa usein johtua niiden mieleen, joilla tuossa muistettavassa valtiovankilassa oleskelleiden muiden asukasten kohtaloa muistellessaan on saattanut olla liiankin paljon syytä arvata omansa. Pimeä ja matala holvi, joka näytti Danten Helvetin pääsykäytävän tavoin epäävän kaiken paluun toivon -- vartijain jupisevat äänet ja ristikkoisen pikkuportin avaamisessa ja sulkemisessa noudatetut pikkumaiset muodollisuudet -- linnoituksen päällikön kylmäkiskoinen ja väkinäinen tervehdys, hänen osoittaessaan vangilleen sitä jämeätä kunnioitusta, jota käskyvalta maksaa verona säädyllisyydelle -- kaikki painosti Nigelin sydäntä, teroittaen hänen mieleensä julmaa vankeuden tietoisuutta.

"Olen vankina", hän virkahti, sanojen kirvotessa hänen kieleltään melkein huomaamatta; "olen vankina, ja Towerissa!"

Päällikkö kumarsi. "Ja minun velvollisuutenani on", hän sanoi, "osoittaa teidän ylhäisyydellenne kamari, jossa minun on pakko saamieni määräysten mukaan asettaa teidät jonkun verran pidätyksen alaiseksi. Teen sen niin helpoksi kuin velvollisuuteni sallii."

Nigel vain kumarsi vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen ja seurasi päällikköä kävelypaikan läntisellä sivulla kappelin vieressä sijaitsevaan ikivanhaan rakennukseen, jota siihen aikaan käytettiin valtiollisten vankien säilytyspaikkana; meidän päivinämme se on linnoituksen vartioon kuuluvien upseerien ruokalana. Kaksinkertaiset ovet avattiin, vanki kohosi muutamia askelmia päällikön ja ylempiarvoisen vartijan seuraamana. He astuivat tilavaan, mutta muodoltaan säännöttömään, matalakattoiseen ja hämärään huoneeseen, joka oli kovin niukasti kalustettu. Vartijalla oli määräyksenä sytyttää tuli ja pitää huolta loordi Glenvarlochin toivomuksista kaikessa, mitä hänen velvollisuuksiinsa soveltui; ja päällikkö poistui kumartaen, lausuttuaan tavanmukaisen kohteliaisuuden, että hänen jalosukuisuutensa ei toivottavasti pitkääkään aikaa viipyisi hänen valvontansa alaisena.

Nigel olisi tehnyt muutamia kysymyksiä vartijalle, joka jäi panemaan huonetta kuntoon, mutta mies oli omaksunut toimensa hengen. Hän ei ollut kuulevinaankaan vangin toisia kysymyksiä, vaikka ne olivat laatuaan mitä tavallisimpia, ja toisiin hän kyllä vastasi, mutta niin lyhyeen ja jurosti, että joskaan hänen sävynsä ei ollut suorastaan töykeä, se ei kuitenkaan rohkaissut pitkittämään haastelua.

Nigel jätti hänet senvuoksi askartelemaan äänettömänä ja alkoi kuluttaa aikaansa surullisia mietteitä herättävällä tehtävällä, lueskellen nimiä, valiolauselmia, säkeitä ja merkkipiirrelmiä, joita hänen vankeutensa edeltäjät olivat kyhänneet talletuspaikkansa seiniin. Hän näki mainittuina monia unohtuneita kovaosaisia toisten seassa, jotka säilyvät muistissa kunnes Englannin historia häviää. Harras katolilainen oli tulkinnut hurskaita tunteitaan päivää ennen kuin oli vahvistanut uskontunnustuksensa Tyburnin mäellä, samoin kuin luja protestantti odottaessaan Smithfieldin kentän roviota. Onneton Jane Grey, jonka kohtalo on herättänyt seuraavilta sukupolvilta kyyneleitä, oli hennolla kädellään jättänyt piirrelmänsä vertailtavaksi rohkeampaan käsialaan, joka oli uurtanut syvälle seinään karhun ja ryhmysauvan, ylpeän Dudley-suvun ylvään tunnuksen. Se oli kuin profeetan käsikirjoitusta, valituksen ja murheen ilmaisua, mutta oli joukossa myös lyhyitä tyynen alistumisen huudahduksia ja mitä lujinta päättäväisyyttä haastavia lauseita.

Edeltäjiensä kärsimysten raskasmielisessä tarkastelussa keskeytti loordi Glenvarlochin hänen vankilansa oven äkillinen avautuminen. Vartija sieltä tuli ilmoittamaan, että vankilan päällikkö oli määrännyt hänen ylhäisyydelleen vankikumppanin seuralaiseksi ja palvelijaksi. Nigel vastasi kiireisesti, ettei hän kaivannut mitään palvelusta, vaan tahtoi mieluummin olla yksinään; mutta vartija antoi hänen ymmärtää murisevan kohteliaasti, että päällikkö pystyi parhaiten arvostelemaan, miten hänen vangeistaan on pidettävä huolta ja että hänen ylhäisyytensä ei voinut saada mitään kiusaa tulokkaasta, joka oli niin heiverö poikanen, että häntä tuskin kannattikaan sulkea lukkojen taa. "Hei, Giles", käski hän, "tuo se lapsonen sisälle vain".

Toinen vartija työnsi nuorukaisen edellään huoneeseen, molemmat miehet peräytyivät, ja telkeet kirskuivat ja ketjut rämisivät, kun he asettivat takaisin paikoilleen nämä raskaat vapauden kytkyimet. Pojan puku oli mitä hienointa harmaata verkaa ja somisteltu hopeanauhoilla, ja samaa kuosia oli ruskea levätti. Musta samettinen monterolakki oli painettu alas otsalle ja melkein peitti sen osan kasvoja, joka pistäysi esiin runsaista pitkistä hiuskiharoista. Hän seisoi hievahtamattomana paikallaan, mihin vartija oli hänet hellittänyt takinkauluksen kouraisusta, noin kahden jalan päässä ovesta, silmät tähdättyinä permantoon ja joka jäsen vapisevana hämmennyksestä ja säikystä. Nigel olisi hyvin tullut toimeen ilman hänen seuraansa, mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut nähdä sielun tai ruumiin hätää, yrittämättä huojentaa sitä.

"Reipastaudu, poikaseni", sanoi hän. "Meistä näyttää tulevan vähäksi aikaa kumppanukset -- ainakin uskon sinun pidätyksesi piammiten päättyvän, koska olet liian nuori ollaksesi syypää mihinkään pitkällistä rangaistusta ansaitsevaan. No, no -- älä ole masennuksissasi. Kätesi on kylmä ja vapisee? -- ja ilmakin on lämmin -- mutta kenties tuntuu sinussa tämän hämyisen huoneen kosteus. Asetu tulen ääreen. Mitä! Itkemäänkö valmis, miekkonen? Älä toki ole lapsi. Sinulla ei ole vielä partaa kyyneltesi halvennettavaksi, mutta et sinä kuitenkaan saisi vetistellä kuin tyttö. Ajattele olevasi vain suljettu talteen laiskottelevan koulustajäännin tähden, ja varmasti voit siten viettää päivän pirteänä."

Poika antoi taluttaa itsensä tulen ääreen istumaan, mutta pitkän aikaa pysyttyään ihan siinä asennossa, johon oli istuutuessaan painunut, hän äkkiä muutti sitä, väännelläkseen käsiään mitä tuskallisimmin, ja sitte hän kasvonsa niillä peittäen itki niin hereästi, että kyyneleet tulvivat hentojen sormien lomista.

Nigel unohti jossain määrin oman asemansa, surkutellessaan sitä kirvelevää ahdistusta, joka näytti kerrassaan vallanneen noin nuoren ja kauniin olennon, ja pojan viereen istuutuen käytti hän viihdyttävimpiä sanoja, mitä hänelle johtui mieleen, lieventääkseen tämän tuskaa; haastellessaan hän ikäeron perusteella siveli ystävällisesti kädellään masentuneen nuorukaisen pitkiä hiuksia. Poika näytti niin aralta, että säpsähteli tästäkin vähäisestä tuttavallisuudesta, mutta kun loordi Glenvarloch hänen ujoutensa oivaltaessaan mukautui siihen ja asettui tulisijan toiselle puolelle, esiintyi vieras keventyneemmin ja kuunteli näköjään huomaavasti todisteluja, joilla Nigel tuon tuostakin yritti saada hänet edes hillitsemään murheensa rajuutta. Pojan kuunnellessa valuivat hänen kyyneleensä vieläkin vuolaina, mutta näyttivät vuotavan helpoittuneesti, hänen nyyhkytyksensä olivat vähemmin puistattelevia ja vaimenivat vähitellen hiljaisiksi huokauksiksi, jotka kenties ilmaisivat yhtä suurta surua kuin hänen ensimäisetkin epätoivoiset kohtauksensa, mutta ainakin kuvastivat hätäännyksen hälvenemistä.

"Sano minulle, kuka ja mikä olet miehiäsi, poikaseni", kehoitti Nigel. "Katso minut, lapsonen, kumppaniksi, joka tahtoo olla sinulle ystävällinen, kunhan vain osoittaisit hänelle, miten hän voisi avustaa sinua."

"Sir -- mylord, tarkoitan", vastasi poika hyvin arasti, ja hänen äänensä kuului tuskin sitä lyhyttäkään välimatkaa, joka heidät eroitti, "te olette kovin hyvä -- ja minä -- olen hirveän onneton --"

Uusi kyyneltulva keskeytti hänen aikomansa lauseen, ja tarvittiin uusia suopeita selityksiä ja rohkaisuja loordi Glenvarlochin taholta hänen jälleen tyyntyäkseen sen verran, että kykeni ymmärrettävästi ilmaisemaan ajatuksensa. Vihdoin sai hän kuitenkin virketyksi: "Tajuan hyväntahtoisuutenne, mylord -- ja olen siitä kiitollinen -- mutta minä olen onneton raukka, ja valitettavasti kärsin vain oman vikani tähden."

"Me olemme harvoin kerrassaan onnettomia, nuori tuttavani", viihdytteli Nigel, "olemattamme siitä itse enemmän tai vähemmän vastuussa -- sen voin minä hyvin sanoa, kun muutoin en nyt olisi tässä -- mutta sinä olet kovin nuori etkä ole voinut paljoakaan toimittaa vastattavaksesi".

"Voi, sir, jospa voisin sanoa niin! Mutta minä olen ollut omapäinen ja uppiniskainen -- ja äkkipikainen ja hillitön -- ja nyt -- kuinka kalliisti nyt saankaan sen maksaa!"

"Joutavia, poika", vähäksyi Nigel. "Rikkomuksesi täytyy olla joku lapsellinen kepponen -- joku määrättyjen rajojen sivuuttaminen -- satunnaisen mielijohteen pikku vallattomuus. Ja kuitenkin -- miten olisi mikään sellainen toimittanut sinut Toweriin? Sinussa on, nuori mies, jotakin salaperäistä, jota minun on tutkittava."

"Toden totta, mylord, minussa ei ole mitään pahaa", virkahti poika, jota viime sanat näyttivät enemmän säikähdyttävän tunnustukseen kuin kaikki Nigelin äskeiset ystävälliset selitykset ja lohdutukset olivat kyenneet häneen tehoamaan. "Minä olen viaton -- tarkoitan, olen kyllä tehnyt väärin, mutten mitään ansaitakseni telkeämistä tähän kamalaan paikkaan."

"Sano minulle siis totuus", käski Nigel rohkaisevasti. "Sinulla ei ole mitään peljättävänä minun taholtani, ja kenties yhtä vähän toivottavana -- mutta joka tapauksessa tahtoisin tässä asemassani tietää, kenen kanssa puhun."

"Onnettoman -- pojan kanssa, sir -- ja joutilaan ja kujeilevan, kuten teidän ylhäisyytenne sanoi", vastasi poikanen katsahtaessaan kumppaniinsa ja näyttäen kasvot, joilla pelon ja häpeilyn vaihdellessa kalpeus ja punehdus vuoroittelivat. "Läksin isäni luota luvatta katselemaan kuninkaan metsästystä Greenwichin puistossa; äkkiä huudettiin kavallusta, ja kaikki portit suljettiin -- minä säikähdyin ja lymysin tiheikköön, josta minut keksivät eräät kaitsijat ja ottivat kuulusteltavakseen -- ja he sanoivat, että minä en tehnyt kunnollista tolkkua itsestäni -- ja niin minut lähetettiin tänne."

"Onneton olen minä, peräti onneton olento", huoahti loordi Glenvarloch, nousten astelemaan edes takaisin huoneessa; "minua ei mikään lähesty joutumatta omasta nurjasta kohtalostani osalliseksi! Kuolema ja vankeus kärkkyvät kintereilläni ja kietovat verkkoonsa kaikki, jotka tavataan läheltäni. Kuitenkin kuulostaa tämän pojan kertomus kummalliselta. -- Sinä sanot, että sinua kuulusteltiin, nuori ystäväni. Salli minun kysyä sinulta, ilmoititko nimesi ja miten pääsit puistoon -- jos sen teit, niin en ollenkaan käsitä pidätystäsi."

"Voi, mylord", vastasi poika, "varoinhan minä antamasta ilmi sen ystävän nimeä, joka laski minut puistoon; ja mitä isääni tulee, niin en koko Lontoonkaan rikkauksista soisi hänen tietävän, missä minä nyt olen!"

"Mutta etkö arvele", kysyi Nigel, "että sinua ei päästetä vapaaksi ennen kuin ilmoitat, kuka ja mikä olet?"

"Mitä heidän hyödyttää pitää näin mitätöntä olentoa?" tuumi poika. "Heidän täytyy laskea minut menemään vaikkapa vain häpeissään."

"Älä luota siihen. Sano minulle nimesi ja asemasi -- minä ilmoitan päällikölle -- hän on inhimillinen ja kunniallinen mies eikä ainoastaan suostu välittämään vapautustasi, vaan epäilemättä myöskin ryhtyy sovittelemaan asiaa isäsi kanssa. Olen osittain velvollinen antamaan mitä vähäistä apua voin täällä tarjota, saadakseni sinut pelastetuksi tästä pulasta, koska minä aiheutin sen hälytyksen, jonka johdosta sinut pidätettiin. Sano minulle siis oma ja isäsi nimi."

"Nimenikö _teille?_ Oi, en koskaan, en koskaan!" huudahti poika järkkyneenä, Nigelin kykenemättä käsittämään hänen mielenliikutuksensa syytä.

"Pelkäätkö minua niin suuresti, nuori mies", huomautti Nigel, "syystä että olen täällä syytettynä ja vankina? Ajattele toki, mies saattaa olla kumpaistakin, silti ansaitsematta epäluuloa tai pidätystä. Minkätähden epäilisit minua? Sinä näytät ystävättömältä, ja minä olen niin suuresti samanlaisessa asemassa, etten voi olla surkuttelematta tilaasi, kun muistelen omaani. Ole järkevä; minä olen puhunut sinulle ystävällisesti -- tarkoitukseni on yhtä ystävällinen kuin puheenikin."

"Oi, sitä en epäile, sitä en epäile, mylord", sanoi poika, "ja minä voisin kertoa teille kaikki -- melkein kaikki".

"Älä sano minulle mitään muuta, nuori ystäväni, kuin mikä voisi tehdä avuliaisuuteni mahdolliseksi", virkkoi Nigel.

"Te olette jalomielinen, mylord", haastoi poika, "ja minä olen varma -- oi, ihan varma siitä, että voisin turvallisesti luottaa kunniaanne. Mutta kuitenkin -- kuitenkin -- minä olen niin tukalassa pulassa -- olen ollut kovin äkkipikainen, pahasti ajattelematon -- en voi ikinä ilmaista teille hupsuuttani. Sitäpaitsi olen jo kertonut liian paljon eräälle, jonka sydäntä luulin hellyttäneeni -- ja kuitenkin olen täällä."

"Kelle teit sen paljastuksen?" kysyi Nigel.

"En uskalla sanoa", vastasi nuorukainen.

"Sinussa on jotakin kummallista, nuori ystäväni", sanoi loordi Glenvarloch, lievällä väkivallalla siirtäen syrjään käden, jolla poika oli taas peittänyt silmänsä. "Älä kiusaa mieltäsi ajattelemalla asemaasi juuri tällähaavaa -- valtimosi tykkii rajusti, ja kätesi on kuuma -- laskeudu tuolle makuulavalle ja koeta tyyntyä uneen. Se on nopein ja paras keino mielikuvien karkoittamiseksi, joilla rasitat itseäsi."

"Kiitän teitä huomaavaisesta hyväntahtoisuudestanne, mylord", vastasi poika. "Luvallanne jään kuitenkin tuokioksi alalleni tähän nojatuoliin -- minun on tässä parempi kuin makuulla. Voin häiriintymättömästi ajatella, mitä olen tehnyt ja saan vielä tehdäkseni; ja jos Jumala lähettää uinahduksen näin uupuneelle olennolle, niin se on mitä tervetullein."

Niin sanoen poika veti pois sormensa Nigelin kädestä, kietaisi ympärilleen ja osittain kasvoilleen väljän levättinsä poimut ja antausi uinumaan tai miettimään. Tämän ja edellisen päivän näännyttävistä kokemuksista huolimatta pitkitti hänen kumppaninsa sillävälin huoneensa lattian mittelyä.

Jokainen lukija on kokenut hetkiä, jolloin ihminen ei mitenkään pääse ulkonaisten olosuhteiden valtiaaksi eikä edes kykene hallitsemaan omien ajatustensa oikullista valtakuntaa. Nigel luonnollisesti halusi harkita omaa asemaansa kylmäverisesti ja määrätä menettelytavan, joka hänen oli järkevänä ja urheana miehenä omaksuttava; mutta hänen tilanteensa kaikesta jännityksestä huolimatta kävi väkisinkin niin, että vankikumppanin asema sai suuremman sijan hänen ajatuksissaan kuin hänen omansa. Tätä mielen haihattelua ei käynyt selittäminen, mutta turha sitä vastaan oli ponnistellakin. Hänen korvissaan sointui vieläkin suloisimman äänen rukoileva kaiku, mitä hän oli koskaan kuullut; puhujan kielen näytti kyllä nyt uni kahlehtineen. Hän lähestyi varpaillaan katsomaan, nukkuiko vieras. Levätin laskos kätki kasvojen alaosan kokonaan, mutta hiukan syrjään painunut lakki salli hänen nähdä sinisuonisen otsan, ummistuneet silmät ja pitkät silkkihienot silmäripset.

"Lapsi-parka", mietti Nigel katsellessaan häntä siinä ikäänkuin suojaiseen turvaan levättinsä syleilyssä päässeenä, "kaste on vielä ripsilläsi, ja sinä olet ihan itkenyt itsesi nukuksiin. Suru on tyly vaalijatar noin nuorelle ja hennolle. Uinu rauhassa, en sinua häiritse. Omat vastukseni vaativat huomiota, ja niitä on minun nyt ruvettava pohtimaan."

Hän yritti toteuttaa aiettaan, mutta alituiseen estivät häntä siitä arvailut, joita äskeiseen tapaan tunkeusi hänen mieleensä, enemmän koskien nukkujaa kuin häntä itseään. Hän oli suutuksissaan ja kiusaantunut, moittien itseään siitä ylenpalttisesta osanotosta, jota tunsi vento vieraan tulokkaan asioita kohtaan, tietämättä tästä mitään muuta kuin että poika oli työnnetty hänen seuraansa, kenties vakoojaksi niiden toimesta, joiden talteen hänet oli jätetty. Mutta lumous ei ollut hälvennettävissä, vastustellut ajatukset ahdistivat häntä yhäti.

Siten kului puoli tuntia tai enemmänkin, jolloin taas kuului avautuvien salpojen kirskunaa, ja vartijan ääni ilmoitti, että muuan mies halusi puhutella loordi Glenvarlochia. "Mies puhutella minua, nykyisissä olosuhteissani! Kuka saattaa hän olla?" Ja John Christie, hänen isäntänsä Paavalin laiturin viereltä, ratkaisi hänen ihmettelynsä astumalla huoneeseen. "Tervetuloa -- kaikesta sydämestäni, kelpo isäntä!" toivotti loordi Glenvarloch. "En olisi voinut uneksiakaan näkeväni teitä nykyisessä tiukassa asunnossani." Ja entiseen suopeaan ja suoraan tapaansa hän astui Christien luo ja tarjosi kätensä, mutta John kavahti taaksepäin kuin basiliskin katsetta karttaen.

"Pitäkää mielistelynne omana hyvänänne, mylord", sanoi hän ynseästi; "minä olen kokenut niitä jo sen verran kuin koko elinajakseni kaipaan".

"Mitä, master Christie", kummeksui Nigel, "mitä tämä merkitsee? Enhän liene loukannut teitä?"