Part 33

Mikään ei saa ihmisen älynlahjoja niin virkuiksi kuin omakohtainen vaara. Nigel käytti ensimäistä tilaisuutta, jonka hänelle soi isännän huomaavaisuus kuninkaallisen keittiön palvelusmiehen seurasta, suorittaakseen laskunsa, ja helposti sai hän ohjausta mainitulle veräjälle. Hän huomasi sen olevan vain säpissä, kuten tiesi odottaakin, ja näki nyt edessään kapean jalkapolun, joka vei naarashirvien ja nuorten vasojen suojapaikaksi sovitetun tiheikön läpi. Siellä arveli hän soveliaaksi odottaa, eikä hän ollut seisoskellut viittä minuuttiakaan, kun kokki yhtä tulistuneena joutuisasta käynnistään, kuin oli koskaan ollut valtavan lietensä ääressä, saapui hengästyksissään ja pääavaimellaan kiireesti lukitsi veräjän takanaan.

"Tunnette minut siis, ystävä?" sanoi Nigel.

"Enpä juuri, mylord, -- mutta hyvin tunnen teidän ylhäisyytenne jalon suvun. Nimeni on Laurie Linklater, mylord."

"Linklater!" toisti Nigel. "Muistaakseni --"

"Teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen", pitkitti toinen, "minä olin oppipoikana, mylord, vanhalla Mungo Monipliesillä, rauhattoman West-Portin teurastajalla Edinburghissa, jonka soisin näkeväni vielä kerran ennen kuin kuolen. Ja teidän ylhäisyytenne jalon isän otettua Richie Monipliesin taloonsa palvelemaan teidän ylhäisyyttänne jouduimme me hiukan väleihin, niinkuin teidän ylhäisyytenne huomaa."

"Ahaa!" sanoi loordi Glenvarloch; "olin melkein unohtanut nimenne, vaan en ystävällistä tarkoitustanne. Te yrititte toimittaa Richielle tilaisuuden esittää anomuksen hänen majesteetilleen?"

"Aivan oikein, mylord", vahvisti keittiöapulainen. "Olin vähällä joutua pälkääseen siitä hommasta, sillä Richie on aina ollut omapäinen 'eikä mun ääntäni kuunnellut', kuten laulussa sanotaan. Mutta noista englantilaisista kokin rehvanoista ei yksikään kykene kutkuttamaan hänen majesteettinsa pyhää kitalakea meidän omilla maistuvilla skotlantilaisilla ruokalajeillamme. Minäpä siis otin kaiken taitoni turvakseni ja höystätin kelpo munkkikeitoksen kananpoikasista sekä herkullisen hakkeluksen, jotka panivat myttyyn koko vehkeen, ja rangaistuksen sijasta minä sain koroituksen. Nyt minä olen keittiöapulainen, Luojalle kiitos -- sormi hovihankkijan toimistossa, jonne voin vähin erin saada solutetuksi koko käteni."

"Minua ilahduttaa sydämeni pohjasta", huomautti Nigel, "kun kuulen, että te ette joutunut kärsimään minun tähteni, -- ja vielä enemmän olen hyvilläni hyvästä onnestanne".

"Teillä on hyvä sydän, mylord", sanoi Linklater, "ettekä te unohda köyhiä ihmisiä; enkä tosiaan käsitäkään, minkätähden heidät unohdettaisiin, koska kuninkaankin asia saattaa toisinaan johtaa moukan mökille. Olen seurannut teidän ylhäisyyttänne kadulla vain katsellakseni noin uljasta vanhan tammen vesaa, ja sydämeni poukkosi kurkkuun, kun näin teidän julkisesti istuvan tuolla ruokalassa ja tiesin sellaisen vaaran uhkaavan vapauttanne."

"Mitä? Onko siis vangitsemiskäsky julistettu vastaani?" kysyi Nigel.

"On vainkin, mylord, ja niitä on ihmisiä, jotka ovat halukkaita mustaamaan teitä minkä voivat. Taivas heille antakoon anteeksi, että tahtovat uhrata kunniallisen suvun omien kehnojen pyyteittensä takia!"

"Amen", sanoi Nigel.

"Sillä jos nyt teidän ylhäisyytenne onkin ollut hiukan huimapäinen niinkuin muutkin nuoret herrasmiehet --"

"Meillä ei juuri ole aikaa puhua siitä, ystävä", keskeytti Nigel. "Kysymyksenä on, miten pääsisin kuninkaan puheille."

"Kuninkaanko, mylord!" huudahti Linklater hämmästyneenä. "Mutta eikö se ole tahallista syöksymistä vaaraan, itsenne polttamista omalla kauhallisellanne, niin sanoakseni?"

"Hyvä ystävä", selitti Nigel, "hovista saamani kokemus ja omien olosuhteitteni tuntemus vakuuttavat minulle, että miehuullisin ja suorin tie on tässä tapauksessa taatuin ja turvallisin. Kuninkaalla on sekä älyä oivaltamaan, mikä on oikeata, että sydäntä menettelemään suopeasti."

"Se kyllä on totta, mylord, ja sen me hänen vanhat palvelijansa tiedämme", myönsi Linklater. "Mutta voi surkeata, jospa tietäisitte, kuinka monet ihmiset päivin ja öin vain pyrkivät asettamaan hänen älyänsä hänen sydäntään vastaan ja nostattamaan hänen sydäntään hänen älynsä vastukseksi -- teettämään hänellä kovia toimenpiteitä, koska niitä sanotaan oikeiksi, ja vääriä ratkaisuja, koska niitä esitetään suopeiksi. Voi toki, hänen pyhän majesteettinsa ja häneen vaikuttavien suosikkien suhteen pitää juuri paikkansa se kansanomainen sananlasku, jolla ihmiset tekevät kiusaa minun kutsumuksestani: 'Luojan lahja hyvä liha, kokit laittaa Lemmon viha.'"

"Turha puhua siitä, hyvä ystävä", vakuutti Nigel. "Minun on uskallettava, sitä vaatii ehdottomasti kunniani. Typistäkööt minut taikka tehkööt kerjäläiseksi, mutta sitä eivät saa sanoa, että minä pakenin syyttäjiäni. Vertaiseni saavat kuulla puhdistautumiseni."

"Vertaisenneko?" huudahti keittiöapulainen. "Voi minun päiviäni, mylord, me emme ole Skotlannissa, missä aateliset voivat urheasti pidellä puoliansa vaikkapa itse kuningasta vastaan, tuolloin tällöin. Tämä rokka on hämmennettävä Tähtikamarissa, ja se on seitsenkertaisesti kuumennettu uuni, mylord. Mutta enpä sentäänkään mene sanomaan, että jos olette horjuttamattomasti päättänyt tavata kuningasta, se ei voi saavuttaa jotakin suosiota, sillä hän pitää kaikesta välittömästä omaan viisauteensa vetoamisesta, ja toisinaan tiedän hänen sellaisissa tapauksissa pysyneen omassa mielipiteessään, joka on aina oikeudenmukainen. Mutta muistakaa, jos sallitte minun neuvoa, mylord, -- muistakaa maustaa vahvasti latinalla; jyvänen tai pari kreikkaa ei myöskään olisi haitaksi, ja jos pystytte esittämään jotakin Salomon tuomiosta alkuperäiseksi hepreaksi ja sirottelette puheeseenne moniaita pikku kompia, niin selvityksenne maistuu paremmin. Totisesti luulenkin, että minä taituruuteni ohella olen paljon velkaa sivalluksille, joita sain latinakoulun rehtorilta, hänen päntätessään päähäni keittämiskohtausta Heautontimorumenosista."

"Jättäen sen sikseen, ystävä", kysyi loordi Glenvarloch, "voitteko sanoa minulle, miten mukavimmin pääsisin näkemään ja puhuttelemaan kuningasta?"

"Näkemään helposti kylläkin", vastasi Linklater. "Hän nelistelee näissä lehtokujissa katselemassa peuranajoa, saadakseen ruokahalua puolipäivällisekseen -- ja se muistuttaa mieleeni, että minun pitäisi olla keittiössä. Kuninkaan puheille ette pääse niin huokeasti, jollette joko saa tavatuksi häntä yksinään, mikä käy harvoin päinsä, tai odottele häntä väkijoukossa, joka menee katsomaan hänen laskeutumistaan ratsailta. Ja hyvästi nyt, mylord, ja onnea yrityksellenne! Jos voisin tehdä hyväksenne enemmän, niin kyllä tarjoutuisin."

"Te olette kenties tehnyt jo niin paljon, että joudutte vaaraan", sanoi loordi Glenvarloch. "Pyydän teitä lähtemään ja jättämään minut kohtaloni haltuun."

Kelpo virkailija viivytteli, mutta torvien törähdys lähempää ilmoitti hänelle, ettei ollut aikaa hukattavana. Huomauttaen Nigelille jättävänsä takaveräjän säppiin hänen peräytymisensä turvaamiseksi sille suunnalle hän toivotti tälle taivaan siunausta ja jätti hyvästi.

Tämän halvan maanmiehensä ystävällisyydessä, joka osittain johtui kansallistunnosta, osittain kauvan muistettujen suosionosoitusten tunnustuksesta, vaikka asianomaiset itse olivat niitä tuskin ajatelleetkaan, luuli loordi Glenvarloch nähneensä viimeisen myötätunnon ilmauksen, mitä hän saattoi kokea tällä kylmäkiskoisella hovitienoolla, ja hän tunsi, että hänen täytyi nyt suoriutua omin neuvoin tai joutua kerrassaan hukkaan.

Hän samosi pitkin useitakin kujia metsästyksen hälinän opastamana ja kohtasi moniakin kuninkaan urheilun alempia apumiehiä, jotka pitivät häntä tavallisena katselijana, tällaisia kun toisinaan päästettiin puistoon hovin virkailijain suostumuksella. Missään ei kuitenkaan näkynyt Jaakkoa tai ketään hänen huomattavaa hovilaistansa, ja Nigel alkoi ajatella, eikö hänen sillä uhallakin, että hän joutuisi samanlaiseen häväistykseen kuin äkkipikaisella tekosellaan Richie Moniplies, pitäisi mennä palatsin portille, puhutellakseen kuningasta tämän palatessa. Mutta Onnetar tarjosikin hänelle samassa omalla tavallaan tilaisuuden sellaiseen puhutteluun.

Hän asteli parhaillaan tuollaisella pitkällä käytävällä, joita risteili puistossa, kun hän ensin kuuli etäistä kahinaa ja sitte joutuisaa kavioiden töminää, joka vapisutti kamaraa hänen jalkainsa alla. Kaukainen huhuaminen varoitti häntä sitte väistymään kujan sivulle, jättääkseen vapaan tilan ajolle. Horjuen, vaahtoisena ja hien tummentamana, sieramet laajenneina huohottaen, pinnistäysi uroshirvi Nigelin kohdalle asti, missä sen tempasi nurin, ennen kuin se ehti kääntyä päin, kaksi vantteraa susikoiraa, sitä rotua, jota skotlantilaisen Ylämaan sitkeät hirvenpyytäjät vielä käyttävät, vaikka se on jo kauvan ollut tuntematon Englannissa. Toinen koira kävi eläintä kurkkuun, toinen iski suipon kuononsa ja terävät hampaansa melkein sen sisuksiin. Loordi Glenvarlochille, joka itse oli ikäänkuin metsästäjien ahdistama, olisi ollut luonnollista ajatella tilanteesta niinkuin raskasmielinen Jacques,[49] mutta tottumus on toinen luonto, ja minä pelkään, että hänen tunteensa olivat tässä kohtauksessa pikemmin harjaantuneen erämiehen kuin elämän opetuksia punnitsevan ajattelijan. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa antautua niihin, sillä jatko ilmestyi silmänräpäyksen kuluttua.

Ajoa seurasi yksinäinen herrasmies ratsulla, joka oli niin täydellisesti altis ohjaksille, että se totteli suitsien kosketusta niinkuin olisi tämä ollut mitä hienoimpaan koneistoon vaikuttava ulkonainen voimalähde. Istuen siis syvällä korkeareunaisessa ja lyhyessä satulassaan niin sullottuna pieluksiin, että hänen oli melkein mahdoton pudota, saattoi ratsastaja pelkäämättä tai epäröimättä lisätä tai heikentää vauhtiaan, joka ajon kiihdyttävimpinäkään hetkinä harvoin yltyi kolmeaneljännestä laukkaa joutuisammaksi, hevosen pidätellessä raajojaan milloinkaan pyrkimättä koulutetun kulkunsa rajan yli. Se turvallisuus, jolla hän näki hyväksi harjoittaa tätäkin suosittua ja tavallisesti hiukan vaarallista urheilua, ilmaisi hänet Jaakko-kuninkaaksi, kuten hänen muukin varustuksensa. Ketään saattolaista ei ollut näkyvissä; usein olikin hienon imartelun piirteenä sallia hallitsijan otaksua, että hän oli metsästyksessä karauttanut ohi kaikista muista ja jättänyt heidät taipaleelle.

"Hyvin tehty, Bash -- hyvin tehty, Battie!" huudahti hän päästyään perille. "Kautta kuninkain kunnian, te tuotatte mainetta Balwitherin mäkilöille! Pitele hevostani, mies", huusi hän Nigelille, pysähtymättä katsomaan, ketä hän puhutteli; "pitele hepoani ja auta minut alas satulasta. Helkkariko sinua vaivaa, kuhnus, etkö voi kiirehtiä ennen kuin nuo laiskat vätykset saapuvat? Pitele ohjaksia kepeästi -- älä anna sen kiepahtaa -- nyt kannata jalustinta -- hyvä on, mies, ja nyt meillä on jalkaimme alla _terra firma."_ Ja vieläkään vilkaisematta apuriinsa veti sävyisä Jaakko-kuningas lyhyen, terävän metsästyspuukkonsa, joka oli ainoa miekan tapainen, mitä hän vähääkään sieti näkyvissään, sivalsi hyvin tyytyväisenä uroshirveä kurkkuun ja lopetti elukan tuskallisen riuhtomisen.

Loordi Glenvarloch tunsi hyvin tilaisuuden vaatiman metsämiesvelvollisuuden. Hän ripusti kuninkaan ratsun päitset puunoksaan, polvistui alamaisesti maahan, käänsi teurastetun hirven selälleen ja piteli saalista siinä asennossa, sillaikaa kun kuningas, joka metsästysinnossaan ei kyennyt mitään muuta tarkkaamaan, vihlaisi puukollaan elukan rintaa _secundum artem_; ja tehtyään poikkileikkauksen rinnan ihrakerroksen syvyyden tutkimiseksi hän huudahti kuin hurmiossa: "Kolme tuumaa valkoista ihraa rintalastan päällä! Mainiota -- parahultaista -- niin totta kuin olen kruunattu syntinen -- eikä ainuttakaan perillä noista laiskoista vietävistä muuta kuin minä! Seitsemän -- kahdeksan -- kahdeksan haarukkaa sarvissa. Heikkari, kahdeksansarvikas, ja pyyntikauden ensimäinen! Bash ja Battie, siunatut olkaa te molemmat! Pusutkaa minua, lapsoset, pusutkaa." Koirat käskyn mukaan hyväilivät häntä, nuoleskelivat häntä verisin leukapielin ja saivat hänet pian sellaiseen siivoon, että olisi saattanut näyttää siltä kuin olisi valtiopetos päässyt estämättä kohdistumaan Herran voideltuun. "Alas, peijakkaat -- alas, sen kallittavat", huusi kuningas ollen vähällä kellistyä isojen ajokoirien vallattomasta mielistelystä. "Mutta te olette ihan kuin ihmiset; kun antaa teille tuuman, niin te tempaatte kyynärän. Ja kuka lienetkään sinä, ystävä?" hän sanoi saatuaan nyt aikaa tarkata lähemmin Nigeliä ja huomaten, mitä ei ollut pyyntiriemastuksensa ensimäisessä intoutumisessa ehtinyt panemaan tähdelle; "et kuulu meidän saattueeseemme, mies. Jumalan nimessä, mikä piru sinä olet?"

"Onneton mies, sire", vastasi Nigel.

"Sen kyllä uskon", vastasi kuningas äkeästi, "muutoin en olisi nähnyt sinusta jälkeäkään. Alamaiseni pitävät kaiken onnellisuutensa itsekseen, mutta annas kun heillä sattuu joku solmu vyyhtiin, niin kylläpä varmasti kuulen siitä."

"Ja kelle muulle voimmekaan esittää valituksiamme kuin teidän majesteetillenne, joka on taivaan sijaishallitsijana meidän yläpuolellamme!" sanoi Nigel.

"Oikein, mies, oikein -- varsin hyvin puhuttu", myönsi kuningas; "mutta teidän pitäisi suoda taivaan sijaishallitsijalle rahtunen rauhaa maankin päällä".

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee katsella minua" -- sillä tähän asti oli kuningas ollut niin kiireissään ensin koiriensa hemmottelussa ja sitte hirven leikkomisessa auki, että hän oli tuskin suonut apurilleen muuta kuin hetkellisen silmäyksen -- "niin näette, kenet pakko rohkaisee käyttämään tilaisuutta, jollainen ei kenties enää koskaan uudistu".

Jaakko-kuningas katseli; veri virtasi pois hänen poskistaan, vaikka ne yhä pysyivät hänen jaloissaan viruvan elukan hurmeen tahrimina, hän pudotti puukon kädestään, loi taaksensa hätääntyneen katseen ikäänkuin joko miettien pakoa tai etsien apua, ja huudahti sitte: "Glenvarlochides, niin totta kuin minut ristittiin James Stuartiksi. Jo nyt kävi koreasti, ja minä yksinäni, ja vielä jalkasin!" lisäsi hän, yrittäen kiirehtiä ratsun selkään.

"Suokaa minulle anteeksi, että häiritsen teitä, valtiaani", sanoi Nigel asettuen kuninkaan ja hevosen väliin; "kuunnelkaa minua vain hetkinen!"

"Kuuntelen sinua parhaiten satulassa", vastasi kuningas. "En kuule sanaakaan jalkasin, mies, en sanaakaan, eikä ole säädyllistä tuolla tavoin seistä toljottaa ihan nenämme alla. Siirry tieltämme, mies, me vaadimme sitä uskollisuuden valasi nimessä. Lempoko niitä kaikkia vaivaakaan, missä kummassa ne viipynevät?"

"Kautta kantamanne kruunun, hallitsijani", pyysi Nigel, "jonka edestä esi-isäni ovat kunnostautuneet taistelussa, rukoilen teitä tyyntymään ja kuuntelemaan minua vain hetkisen!"

Hänen pyytämäänsä oli hallitsijan tuiki mahdoton myöntää. Hänen osoittamansa arkuus ei ollut selvää suoranaista raukkamaisuutta, joka luontaisena vaikuttimena häätää miehen pakosalle eikä voi herättää juuri muuta kuin sääliä tai halveksumista; se oli paljoa hullunkurisempaa ja sekavampaa tunnetta. Kuningas-poloinen oli sekä säikkynyt että suutuksissaan, halukas pääsemään turvaan ja samalla häpeissään arvokkuutensa halventamisesta, joten hän loordi Glenvarlochin yrittämiä selityksiä tarkkaamatta työntyi hevoseensa päin ja hoki: "Me olemme vapaa kuningas, mies -- me olemme vapaa kuningas -- meitä ei saa yksikään alamainen pidätellä. Luojan nimessä, mikä viivyttää Steenietä? Ja ylistetty olkoon Hänen nimensä, he tulevat -- hoi, helei -- tänne, tänne -- Steenie, Steenie!"

Buckinghamin herttua karautti näyttämölle useiden hovilaisten ja kuninkaallisen metsästyksen palveluskuntaan kuuluvien henkilöiden saattamana ja alotti tavalliseen tuttavalliseen tapaansa: "Näen onnettaren suosineen rakasta taattoamme, kuten tavallista. Mutta mitä tämä merkitsee?"

"Mitäkö merkitsee? Mitäpä muutakaan kuin valtiopetosta", sanoi kuningas, "ja kaikki on sinun vikasi, Steenie. Rakas taattosi ja kumppalisi olisi voitu murhata, sen verran kuin sinä siitä välität."

"Murhata? Kiinni se roisto!" huudahti herttua. "Kautta taivaan, se on itse Olifaunt!" Kymmenkunta metsästäjää heittäysi heti alas ratsailta, antaen hevostensa porhaltaa irrallaan pitkin puistoa. Toiset tarttuivat kovakouraisesti loordi Glenvarlochiin, joka katsoi turhaksi yrittääkään vastarintaa, toisten hyöriessä kuninkaan ympärillä. "Oletteko haavoittunut, valtiaani -- oletteko haavoittunut?"

"En tietääkseni", ilmoitti kuningas säikkynsä puuskassa, joka muuten oli jokseenkin anteeksiannettava noin arkamaiselle luonteelle, olletikin kun hän oli aikoinaan ollut monien kummallisten salahankkeiden alaisena, "en tietääkseni -- mutta tutkikaa hänet -- tutkikaa hänet. Olen varma siitä, että näin ampuma-aseita hänen viittansa alla. Varmasti haistoin ruutia -- siitä olen ihan varma."

Loordi Glenvarlochilta siepattiin viitta yltä, jolloin hänen pistoolinsa tulivat näkyviin. Hetki hetkeltä tihenevästä väkijoukosta kajahti hämmästyksen ja tuomitsemisen huutoja, kun oletettu rikollinen tarkoitus täten ilmeni. "Pois se konna -- salamurhaaja -- verenhimoinen vaanija!" hoettiin kaikkialta, ja kuningas luonnollisesti piti omaa henkeänsä samassa arvossa kuin näköjään muutkin, joten hän huusi kaikkia katselijoita äänekkäämmin: "Niin, niin -- pois hänet. Minä olen saanut kyllikseni hänestä, ja niin on saanut koko maa. Mutta älkää tehkö hänelle mitään ruumiillista vahinkoa -- ja Jumalan tähden, hyvät herrat, jos olette varmat siitä, että olette täydellisesti riisuneet häneltä aseet, niin pistäkää poikkeen miekkanne, tikarinne ja puukkonne, sillä muutoin varmaankin tuotatte toisillenne vauriota."

Kuninkaan käsky palautti aseet joutuisasti huotriin, sillä ne, jotka olivat tähän asti heilutelleet niitä uskollisessa uljuudessaan, alkoivat sen johdosta muistaa, miten suunnatonta vastenmielisyyttä hänen majesteetissaan herätti paljas teräs. Se heikkous näytti olevan hänelle yhtä synnynnäistä kuin hänen arkuutensakin, ja yleensä arveltiin sen johtuneen siitä, että Rizzion raaka murha tapahtui hänen onnettoman äitinsä läsnäollessa ennen kuin hän oli vielä nähnyt päivänvaloa.

Prinssi oli metsästänyt toisessa osassa silloista laajaa puistoa ja saanut jotakin hätäistä ja hämärää vihiä siitä, mitä oli tekeillä. Hän tuli nyt kiireesti paikalle, mukanaan muutamia aatelismiehiä, joiden joukossa oli loordi Dalgarno. Hän hyppäsi satulasta ja kysyi kiihkeästi, oliko hänen isänsä haavoittunut.

"En huomatakseni, Charles-lapsonen -- vain pikkusen uuvuksissani, kun yksinäni rynnistelin salamurhaajan kanssa. Steenie, kaadahan pikarillinen viiniä -- nahkaleili riippuu puassamme. Muiskaa minua sitte, Charles-lapsonen", jatkoi hallitsija, saatuaan vahvistuskulauksensa. "Voi, mies, yhteiskunta ja sinä olette olleet ylen täpärällä kokea raskaan ja verisen iskun ja menettää rakkaan isän, sillä me olemme _pater patriae_ kuten myös _pater familias. Quis desiderio sit pudor aut modus tam cari capitis!_ Voi minua, kyllä olisi musta verka saanut hintaa Englannissa, ja kuivia silmiä olisi nähty harvassa!"

Ja ajatellessaan yleistä murhetta, joka olisi seurannut hänen kuolemaansa, puhkesi hyväsydäminen hallitsija itse haikeaan itkuun.

"Onko se mahdollista?" kysyi Kaarlo ankarasti, sillä toiselta puolen loukkasi hänen ylpeyttään isän käyttäytyminen, samalla kun hän toiselta puolen tunsi pojan ja alamaisen suuttumusta oletetusta kuninkaan henkeä tähdänneestä yrityksestä. "Puhukoon joku, joka on nähnyt, mitä tapahtui. Buckinghamin herttua!"

"En voi sanoa, mylord", vastasi herttua, "nähneeni mitään suoranaista väkivaltaa yritettävän hänen majesteettiansa vastaan, muutoin olisin kostanut heti paikalla".

"Silloin olisit menetellyt väärin innostuksessasi, George", huomautti prinssi. "Sellaiset pahantekijät on parempi jättää oikeuden haltuun. Mutta eikö se konna rynnistellyt hänen majesteettinsa kanssa?"

"Siten en voi tapausta määritellä, mylord", selitti herttua, joka monine vikoineenkin halveksi totuudesta poikkeamista. "Hän näytti haluavan pidättää hänen majesteettiansa, joka nähtävästi päin vastoin pyrki nousemaan ratsunsa selkään. Mutta hänen hallussaan on tavattu pistooleja vastoin julistusta, ja koska hän osoittautuu Nigel Olifauntiksi, jonka hillittömyydestä teidän kuninkaallinen korkeutenne on havainnut muutamia näytteitä, niin meillä tuntuu olevan aihetta arvella pahinta."

"Nigel Olifaunt!" kummeksui prinssi. "Onko se onneton mies voinut niin pian joutua uuteen rikkomukseen? Antakaa minun katsoa niitä pistooleja."

"Ethän toki ole niin varomaton, että käyt hypistelemään sellaisia paukahtajia, Charles-lapsonen?" sanoi Jaakko. "Älä anna niitä hänelle, Steenie -- minä kiellän uskollisuudenvalasi nimessä! Ne saattavat laueta itsestään, kuten usein tapahtuu. Teetkö sen kuitenkin? Onko ikinä nähty niin itsepintaisia lapsia kuin me olemme saaneet rasitukseksemme! Eikö meillä ole henkivartijoita ja sotureita kylliksi, jottei sinun ole tarvis itse purkaa luikkuja -- sinä kun olet asemani ja arvoni perillinen, ja kun ympärillä on niin monta miestä palkattuna uskaltamaan henkensä meidän tähtemme?"

Mutta isänsä huudahduksista välittämättä pysyi Kaarloprinssi itsepintaisuudessaan, joka oli hänelle ominaista pikku seikoissa samaten kuin tärkeissäkin asioissa; omin käsin purki hän pistooleista kahdet luodit, jotka olivat kumpaisenkin panoksina. Kaikki katselijat kohottivat kätensä kauhuissaan rikoksesta, jonka otaksuttiin olleen aikomuksena, ja pelastuksen täpäryydestä.

Nigel ei ollut vielä virkkanut sanaakaan -- levollisesti pyysi hän nyt saada puhua.

"Mitä varten?" vastasi prinssi kylmäkiskoisesti. "Tiesitte olevanne syytetty raskaasta rikoksesta, ja sen sijaan että olisitte julistuksen mukaan antautunut oikeuden haltuun, tavataan teidät täällä tunkeutuneena hänen majesteettinsa luo laittomilla aseilla varustettuna."

"Sallikaa minun huomauttaa, teidän korkeutenne", selitti Nigel, "että minä kannoin noita onnettomia aseita omaksi varjeluksekseni, eikä ole montakaan tuntia kulunut siitä kun niitä tarvittiin muiden hengen suojelemiseen".

"Sen voipi uskoa, mylord", lausui prinssi yhä tyynenä ja järkähtämättömänä. "Viimeaikainen elämänlaatunne ja ne kumppanit, joiden seurassa olette viettänyt aikanne, ovat tutustuttaneet teidät väkivaltaisiin kohtauksiin ja aseisiin. Mutta minulle ei teidän ole puolustauduttava."

"Kuulkaa minua -- kuulkaa minua, jalo prinssi!" pyysi Nigel kiihkeästi. "Kuulkaa minua! Te -- te itsekin saatatte jonakuna päivänä tahtoa tulevanne kuulluksi, ja turhaan."

"Mitä, sir!" sanoi prinssi korskeasti. "Miten on minun ymmärrettävä tuo, mylord?"

"Jollei maan päällä, sir", vastasi vanki, "niin ainakin taivaalta meidän täytyy kaikkien rukoilla kärsivällistä ja suosiollista huomiota".

"Totta, mylord", myönsi prinssi ylpeästi taivuttaen päätänsä; "enkä minä nyt epäisi teiltä sellaista huomiota, jos siitä olisi teille apua. Mutta te ette joudu kärsimään mitään vääryyttä. Me tahdomme itse tutkia asiaanne."

"Niin, niin", huomautti kuningas, "on tehty _appellatio ad Caesarem_ -- me tahdomme itse kuulustaa Glenvarlochidesta ajan ja paikan soveltuessa; ja sillävälin toimittakaa hänet pois aseineen, sillä minä olen kyllääntynyt niiden näkemiseen".

Hätäisen määräyksen perusteella siirrettiin siis Nigel pois paikalta, missä hänen sanansa eivät kuitenkaan olleet kokonaan kirvonneet tien oheen. "Tämä on peräti kummallinen asia, George", huomautti prinssi suosikille. "Tuolla herrasmiehellä on hyvä ulkomuoto, sujuva käytös ja paljon tyyntä lujuutta katseessaan ja puheessaan. En voi ajatella hänen tahtoneen yrittää niin hurjaa ja tarkoituksetonta rikosta."

"En väitä rakastavani ja suosivani sitä nuorta miestä", vastasi Buckingham, jonka korkealentoinen kunnianhimo oli avomielinen; "mutta myöskään en voi olla yhtymättä teidän korkeutenne mielipiteeseen siinä, että rakas taattomme on ollut hiukan hätäinen peljätessään omakohtaista vaaraa hänen taholtaan".