Part 32

"Mies minä olen", vastasi caledonialainen, "niinkuin itse näette; ja kristityksi voin sanoa itseäni, joskin arvottomaksi ja vaikka olen niukasti kuullut puhdasta oppia siitä saakka kun tänne tulin -- kaikki on täällä ihmisten vehkeillä vellottua -- yhym! No niin, ja jos te olette säällinen nainen", -- hän pilkisti anojan hipin alle -- "niinkuin te kyllä näytätte säällisenlaiselta naiselta -- vaikka minä voin sanoa teille, että senlaatuista väkeä ei liiku tämän kaupungin kaduilla niin runsaasti kuin haluaisin -- minut oli vähällä kuristaa kaulailuillaan kaksi lutkaa, jotka juuri eilispäivänä tahtoivat raastaa minut krouviin -- mutta kuitenkin, jos te olette siisti ja säällinen nainen", -- hän pilkisti toistamiseen kasvonpiirteisiin, joissa ei tosiaankaan kuvastunut epäiltävää kauneutta, -- "niinkuin te kyllä näytätte siistiltä ja säälliseltä, niin kyllä minä neuvon teidät kunnolliseen taloon, missä saatte hiljaisen, rauhallisen täyshoidon kohtuullisesta maksusta ja voitte tuolloin tällöin käyttää hyväksenne omaa neuvoani ja ohjaustani -- aika-ajoin nimittäin, mikäli muut tehtävät sallivat."

"Rohjennenko vastaanottaa sellaista tarjousta vieraalta?" epäröitsi Martha, luonnollista kyllä.

"Ka, mikäpä estäisi, mistress", vastasi kelpo skotlantilainen. "Tulkaa katsomaan paikkaa ja tehkää sitte mielenne mukaan. Emmekä me sitäpaitsi niin kovin vieraita keskenämme olekaan, sillä minä tunnen teidän ystävänne ja te nähtävästi minun, ja se molemminpuolinen tuntemus on yhdyssiteenä meidän välillämme niinkuin rihman keskipaikka pitää yhdessä molempia päitä. Mutta minä selitän tätä likemmin matkamme varrella, jos suvaitsette käskeä noiden kahden laiskan kantaja-rahjuksen nostaa ylös pikku arkkunne, jonka oikea skotlantilainen veisi kainalossaan. Sanonpa teille, mistress, että kyllä Lontoossa piankin massinne pohja paistaa, jos palkkaatte kaksi vetelehtijää tekemään yhden työn."

Niin sanoen hän läksi astelemaan edellä, saattolaisenaan mistress Martha Trapbois, jolle kummallinen kohtalo oli kyllä kasannut rikkauksia, muttei ollut toistaiseksi jättänyt hänelle viisaampaa neuvonantajaa tai suurempaa suojelijaa kuin kunnon Richie Monipliesin, palkattoman palvelijan.

27. LUKU.

Onnistumaton yritys.

Jätimme loordi Glenvarlochin, jonka vaiheita kertomuksemme etusijassa seuraa, nopeasti lipumaan alas Thamesia. Hän ei ollut, kuten lukija lienee havainnut, kovinkaan seuranhaluinen luonteeltaan eikä aulis ryhtymään puheisiin niiden kanssa, joiden pariin hän joutui sattumalta. Tämä oli ehdoton erehdys hänen käyttäytymisessään, mutta vaikka me emme tahdo puhdistaa häntä ylpeydestä, johtui tuo jurous enemmän jonkunlaisesta ujosta vastahakoisuudesta puuttua niiden keskusteluun, joille hän ei ollut tuttu. Sen vian saa parannetuksi vain kokemus ja maailman tuntemus, joka piankin opettaa jokaiselle järkevälle ja tarkkanäköiselle henkilölle sen tärkeän totuuden, että on saatavissa huvia ja -- mikä tärkeämpää -- myöskin opetusta ja lisääntyviä tietoja jokainoan yksilön puhuttelusta, jonka kanssa hän joutuu luonnollisiin väleihin. Omasta puolestamme voimme vakuuttaa lukijalle -- ja jos olemme koskaan kyenneet tuottamaan hänelle hupia, niin se kenties suuressa määrin johtuukin tästä syystä -- että me emme ole milloinkaan olleet kaikista mahdollisista kumppaneista tyhmimmänkään seurassa kyytikärryissä taikka pahanpäiväisimmänkään nurkassa kyyröttäjän keralla postivaunuissa, keskustelumme varrella havaitsematta saavamme vihjauksina mieleemme joitakin vakavia tai hilpeitä aatoksia taikka tulematta matkamme kuluessa kuulleeksi joitakuita tietoja, joiden jäämistä sikseen olisimme pahoitelleet ja joiden pikainen unohtuminen muististamme olisi meitä surettanut. Mutta Nigel oli tavallaan kammitsoituna arvoasemansa Bastiljiin, kuten joku ajattelija -- luullaksemme Tom Paine -- on hyvinkin sattuvasti määritellyt tuollaista arastelua, joka on omiaan kiusaamaan huomattavissa asemissa olevia miehiä pikemmin sen johdosta, että he eivät tiedä miten pitkälle tai kenen kanssa heidän tulisi olla tuttavallisia, kuin mistään todellisesta ylimyksellisen ylpeyden tunnosta. Sitäpaitsi vaati seikkailijamme omien asiain ahdinko tällähaavaa hänen yksinomaista huomiotansa.

Hän istui senvuoksi viittaansa kääriytyneenä veneen perässä aprikoiden, miten päättyisikään hänen kohtauksensa hallitsijan kanssa, jota hänen tarkoituksenaan oli tavoittaa. Siinä asemassa saattoi hänen täydellinen vaipumisensa mietiskelyyn olla kylläkin oikeutettua, vaikka hän kenties olisi soutumieheltään kyselemällä saattanut kuulla hankkeilleen peräti tärkeitä seikkoja. Joka tapauksessa pysyi Nigel vaiti, kunnes vene läheni Greenwichin kaupunkia, jolloin hän käski miesten poiketa likeisimpään laituriin, koska hänen aikomuksenaan oli astua siellä maihin ja vapauttaa heidät sen enemmästä palveluksesta.

"Se ei käy laatuun", huomautti vihreänuttuinen mies, jonka jo olemme maininneet nähtävästi ottaneen huolekseen luotsauksen. "Meidän on mentävä", hän jatkoi, "Gravesendiin, missä muuan skotlantilainen laiva, joka vasiten laskeusi alas virtaa viime pakoveden aikana, odottaa ankkuri pystyssä, viedäkseen teidät omaan rakkaaseen Pohjolaanne. Riippumattonne on ripustettu, ja kaikki on valmiina teidän varallenne, ja te puhutte menevänne maihin Greenwichissä niin totisena kuin olisi se mahdollista!"

"En näe mitään mahdotonta siinä, että laskette rantaan minne haluan", vastasi Nigel, "mutta kovin vähän on minusta mahdollista, että viette minua minnekään, jonne en aio mennä".

"Kas, tekö isännöitsette veneessä vai me, master?" kysyi Vihreänuttu puolittain leikkisänä, puolittain vakavana sävyltään. "Kai se menee minne me sen soudamme."

"Kyllä", muistutti Nigel, "mutta arvattavasti te soudatte sen minun määräämälleni suunnalle, muutoin on maksunne mahdollisuus peräti pieni".

"Entä jos me tyydymme uskaltamaan sen?" tuumi hätäilemätön soutumies. "Haluaisinpa tietää, miten te, joka puhutte niin suurellisesti -- älkää panko pahaksenne, master, mutta suurellisesti te puhutte -- auttaisitte itseänne sellaisessa tapauksessa?"

"Varsin yksinkertaisesti", vastasi loordi Glenvarloch. "Tunti takaperin näitte minun tuovan alas veneeseen kirstun, jota kumpainenkaan teistä ei jaksanut nostaa. Jos joudumme kiistasille matkamme päämäärästä, niin sama voima, joka laski sen kirstun veneeseen, riittää sinkauttamaan sinut siitä ulos. Ennen kuin siis alotamme rynnistyksen pyydän sinua muistamaan, että minne minä tahdon mennä, sinne pakoitan teidät viemään minut."

"Suuri kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Vihreänuttu; "ja kuulkaa nyt te vuorostanne minua. Kumppanini ja minä olemme kaksi miestä -- ja te ette voi käydä enemmästä kuin yhdestä, vaikka olisitte vanttera kuin George-a-Green;[48] ja kaksi, sen myöntänette, on hyvinkin yhden vastus. Erehdytte laskussanne, veikkonen."

"Sinä sitä erehdyt", väitti Nigel, joka alkoi tulistua. "Minä se olen kolme kahta vastaan, miekkonen -- kannan kahden miehen henkeä vyössäni."

Niin sanoen hän avasi viittansa ja näytti molempia pistooleja, jotka oli sovittanut vyöhönsä. Näky ei vähääkään järkähdyttänyt Vihreänuttua.

"Minulla on", ilmoitti hän, "pari paukkujia, jotka vetävät vertoja teidän suostuttajillenne", ja hänkin näytti olevansa aseistettu pistooleilla; "voitte siis alottaa niin pian kuin mielitte".

"Mitä pikemmin siis, sen parempi", päätti loordi Glenvarloch vetäen esille pistoolin ja virittäen hanan. "Ota huomioosi, että minä pidän sinua roistona, joka on vakuuttanut tekevänsä minulle väkivaltaa, ja että minä lävistän sinulta luodilla pään, ellet heti souda minua maihin Greenwichiin."

Nigelin liikkeestä säikähtyneenä nojautui toinen soutaja airoonsa, mutta Vihreänuttu vastasi kylmäverisesti: "Kuulkaas, master, minä en rahtuakaan välittäisi panna henkeäni vaaraan teidän kanssanne tästä asiasta; mutta totuus on, että minut on palkattu tekemään teille hyvää ja ehkäisemään teiltä pahaa."

"Kuka on sinut palkannut?" kysyi loordi Glenvarloch; "tai kuka rohkenee sekaantua minun asioihini ilman valtuutustani?"

"Mitä siihen tulee", vastasi soutaja yhä yhtä välinpitämättömästi, "niin en näytä valtuuttani. Omasta puolestani en piittaa, kuten sanoin, menettekö maihin Greenwichissä, joutuaksenne hirteen, vai lähdettekö 'Royal Thistle'n kannelle, pelastuaksenne omaan maahanne; yhtä hyvin olette poissa ulottuvistani päin tai toisin. Mutta oikeudenmukaista on panna valinta eteenne."

"Valintani on tehty", vakuutti Nigel. "Olen sanonut sinulle jo kolmastikin, että tahdon mennä maihin Greenwichissä."

"Kirjoittakaa paperilapulle", pyysi souturi, "että se on ehdoton määräyksenne. Minun pitää saada jotakin näyttääkseni käskijöilleni, että heidän ohjeittensa syrjäyttäminen tapahtui teidän tähtenne eikä minun."

"Mieluummin pidän tätä kapinetta kädessäni toistaiseksi", sanoi Nigel osoittaen pistooliansa, "ja kirjoitan sinulle todistuksen maissa".

"Minä en lähtisi kanssanne maihin sadastakaan kultarahasta", kieltäysi soutumies. "Paha onni on aina seurannut teitä, paitsi pikku pelissä; tehkää minulle kunnollista oikeutta ja antakaa pyytämäni vahvistus. Jos pelkäätte rumaa juonta yritettävän kirjoittaessanne, niin pidelkää pistoolejani, mikäli mielenne tekee." Ja hän tarjosi aseet Nigelille, joka niiden ollessa hänen yletettävissään ja kaiken yllätyksen vaaran vältyttyä ei enää epäröinyt kyhätä soutumiehelle tällaista tunnustusta:

"Vihreä-Jaakko ja hänen kumppaninsa, kuuluen Iloiseksi Korpiksi nimitettyyn purteen, ovat uskollisesti suorittaneet velvollisuutensa minua kohtaan ja laskeneet minut maihin Greenwichissa minun nimenomaisesta käskystäni, ollessaan itse halukkaita viemään minut 'Royal Thistle'en, joka on ankkuroinut Gravesendiin." Todistuksen alle hän piirsi N.O.G. suku- ja arvonimensä alkukirjaimina ja pyysi soutumiestä, jolle hän sen ojensi, nimeämään tehtävänsä antajat.

"Sir", vastasi Vihreä-Jaakko, "minä olen pitänyt arvossa teidän salaisuuttanne, älkää tekään yrittäkö urkkia minun asioitani. Teitä ei vähääkään hyödyttäisi tietää, kenen toimesta olen ryhtynyt tähän vaivannäköön, ja lyhyeen sanoen ette saa sitä tietää -- ja jos tahdotte tapella, kuten juurikään sanoitte, niin mitä pikemmin alotamme sen parempi. Siitä vain saatte olla ihan varma, että me emme aikoneet teille mitään pahaa, ja että jos teitä joku turma kohtaa, on se tahallisesti tavoittamanne."

Hänen puhuessaan he lähestyivät maallenousupaikkaa, missä Nigel heti hyppäsi rannalle. Soutumies asetti hänen pienen matkalaukkunsa portaille, huomauttaen lähistöllä olevan yltäkyllin joutioita kantamaan sen minne hyvänsä.

"Me eriämme toivoakseni ystävinä, veikkoset", virkkoi nuori aatelismies, samalla tarjoten soutumiehille kultarahaa, joka vastasi tavallista maksua runsaasti kaksin verroin.

"Me eriämme niinkuin tapasimme", vastasi Vihreänuttu, "ja mitä kolikkoonne tulee, niin on tämä paperilappu minulle riittävänä maksuna. Mutta jos olette missään kiitollisuuden velassa minulle avustani, niin pyydän teitä sukeltamaan vähemmin syvälle seuraavan oppipojan taskuihin, jonka huomaatte hullaantuneeksi näyttelemään herrasmiehen osaa. Ja sinä, senkin ahne sika", sanoi hän kumppanilleen, joka halukkaasti katseli Nigelin yhä tarjoamaa rahaa, "lykkää pois rannasta, taikka jos tempaan teljon käteeni, niin mojautan nuppisi tohjoksi". Mies työnsi veneen rannasta käskyn mukaan, muttei voinut olla jupisematta, että tämä menettely kerrassaan poikkesi virtamiesten pykälistä.

Kuten Vihreänuttu oli vakuuttanut, tarjoutui piankin muuan joutilas lotjamies kantamaan loordi Glenvarlochin tavarat, minne tämä halusi, mutta se paikkapa oli hetkisen epätietoisena. Viimein muisti hän välttämättömäksi saada tukkansa ja partansa kunnollisesti siistityksi ennen kuin pyrki kuninkaan puheille, ja samalla haluten kuulustella hallitsijan ja hovin elämää pyysi hän miestä oppaakseen lähimpään parturinliikkeeseen, joissa siihen aikaan kaikki kuulumiset kiertelivät. Hänet osoitettiin joutuisasti tuollaiseen uutistoimistoon, missä hän ennen pitkää havaitsi nähtävästi saavansa tietää kaiken haluamansa ja paljoa enemmänkin, sillaikaa kun hänen päätänsä hoiteli taidollaan vikkelä leikkuri, jonka kielen lipevyys pysytteli yhtärinnan hänen sormiensa sipseen kanssa, kun hän vauhtia hiljentämättä tai pysähtymättä lavertaa haihatteli seuraavaan tapaan:

"Hoviko täällä, master? -- kyllä, master, -- suureksi eduksi kaupalle -- liikenne paisuu. Hänen majesteettinsa rakastaa Greenwichia -- metsästää joka aamu puistossa -- kaikki säädylliset henkilöt pääsevät sinne, jos heidät on kelpoitettu palatsiin -- ei rahvas -- säikäyttivät kuninkaan ratsun hälyllään, ne kampaamattomat tolvanat. Niin, sir, parta suipommaksi? Kyllä, master, siten sitä käytetään. Minä tiedän viimeisen kuosin -- huollan useita hovilaisia -- erästä kamaripalvelijaa, kahta henkivartion paashia, keittiöapulaista, kolmea airutta, kahta koiranhoitajaa ja erästä kunniallista skotlantilaista ritaria, Sir Mungo Malgroweria."

"Malagrowtheria kai?" virkkoi Nigel, suunnattoman työläästi tokaisten arvauksellisen parannuksensa parturin tekstin kahden lauselman rakoon.

"Niin, sir -- Malgrowder, sir, kuten sanotte, sir -- kovia nimiä niillä skotlantilaisilla, sir, englantilaisille kielijänteille. Sir Munko on komea mies, sir -- taidattekin tuntea hänet -- jollei ota lukuun hänen sormiensa typistystä, säärensä rampautumista ja leukansa pituutta. Sir, minulta menee minuutti ja kaksitoista sekuntia enemmän aikaa hänen leukansa ajelemiseen kuin ainoankaan muun, mitä Greenwichin kaupungissa tiedän, sir. Mutta hän on silti hyvin pulska herrasmies, ja miellyttävä -- varsin miellyttävä herrasmies, sir -- ja hyväntuulinen, paitsi että hän on niin kuuro, ettei voi koskaan kuulla hyvää kenestäkään, ja niin viisas, ettei hän voi koskaan uskoa sitä; mutta hän on peräti suopea herrasmies sentään, jollei häntä puhuttele liian hiljaa tai hius satu saksien rakoon. Raapaisinko teitä, sir? Sen korjaamme tuossa tuokiossa Verentyrehdyttäjäni pisaralla -- taikka oikeastaan vaimoni, sir -- hän valmistaa itse tämän nesteen. Tippa tyrehdyttäjää, sir, ja hitunen mustaa silkkipaikkaa, juuri kyllin iso kirpun satulaksi, sir -- noin, sir, se pikemmin parantaa ulkonäköä kuin pahentaa. Prinssillä oli tässä hiljakkoin poskellaan silkkipaikka, ja samaten herttualla -- ja uskokaa tai älkää, nyt on jo seitsemäntoista kyynärää ja kolme neljännestä mustaa taftisilkkiä leikelty paikkatilkuiksi hovilaisten poskiin."

"Mutta Sir Mungo Malagrowther?" sai Nigel taas vaivoin tokaistuksi.

"Niin, niin, sir -- Sir Munko, kuten sanotte -- herttainen, hyväntuulinen herrasmies kuin -- puhutellako, sanoitte? Kyllä vain, helppo puhutella, niin helppo nimittäin, kuin hänen vikansa sallii. Hän istuu piakkoin, jollei ole joku kutsunut häntä aamiaiselle, jauhamassa pihvipaistiansa naapurini Ned Kilderkinin luona tuolla kadun toisella puolella. Ned pitää ruokalaa, sir, kuuluisaa juottoporsaistaan; mutta Sir Munko ei voi sietää sianlihaa sen enempää kuin kuninkaan kaikkein pyhin majesteettikaan tai Lennoxin herttua taikka loordi Dalgarno, -- ei, totisesti, sir, jos nyt nirhasin teitä, oli se teidän vikanne eikä minun. Vain yksi tippa tyrehdyttäjää, toinen pikku tilkku, josta lähtisi kirpulle nuttu, juuri vasemman viiksen juureen; myhäillessänne soveltuu se teille, sir, yhtä oivallisesti kuin hymykuoppa, ja jos tahdotte tervehtiä sydämenne valtiatarta -- mutta minä pyydän anteeksi, te olette vakava herrasmies, kovin vakava noin nuoreksi. Toivoakseni en ole teitä pahastuttanut; velvollisuuteni on hauskuttaa liiketuttaviani -- velvollisuuteni, sir, ja huvini. Sir Munko Malagrowther? -- kyllä, sir, varmaankin on hän tällähaavaa Nedin ruokalassa, sillä harvoin kutsutaan häntä nykyään muualle, kun loordi Huntinglen on mennyt Lontooseen. Varokaa saamasta uutta naarmua -- niin, sir -- siellä hänet tapaatte, edessään rosmariinin varvulla hämmennettävä sarkka mietoa olutta, sillä hän ei milloinkaan ryypi väkeviä, sir, paitsi milloin tahtoo tehdä mieliksi loordi Huntinglenille -- älkää liikahdelko, sir -- taikka jollekulle muulle, joka tarjoaa hänelle aamiaisen -- mutta mietoa olutta hän aina siemailee Nedillä, ja tilaa pihvipaistia tai käristettyä lammasta -- taikka kenties karitsaa soveliaana vuodenaikana, -- muttei sianlihaa, vaikka Ned on kuuluisa oivallisista kyljyksistään. Mutta skotlantilaiset eivät koskaan syö sianlihaa -- se on kummallista -- jotkut arvelevat heitä jonkunlaisiksi juutalaisiksi. Yhtäläisyyttä kyllä on, sir -- ettekö tekin luule niin? Ja meidän armollista hallitsijaammekin nimitetään toiseksi Salomoksi, ja Salomo, tiedättehän, oli juutalaisten kuningas; jotakin pohjaa siinä siis on. Minä luulen, sir, että nyt havaitsette tulleenne tyydyttävästi siistityksi. Jätän asian teidän kaunoisen mielitiettynne arvosteltavaksi. Pyydän anteeksi -- en tarkoittanut loukata. Katsokaahan kuvastimesta -- pikku kosketus käherrysraudalla, tämän törröttävän karvan kipristämiseksi. Kiitos anteliaisuudestanne, sir -- toivon saavani palvella teitä sen ajan, minkä viivytte Greenwichissä. Tahtoisitteko sävelmän tuosta kitarasta, saadaksenne mielialanne sopusointuun päivän varalle? Kling, kling -- kling, klingelilei. Hiukan huonossa vireessä, sir -- liian monet kädet kopeloineet -- emme voi pitää näitä kapineita siinä kunnossa kuin taitelijat. Sallikaa minun auttaa yllenne viittaa, sir -- niin, sir -- ettekö tahtoisi soittaa itse, sir, vai mitä? Tie sir Munkon ruokalaan? Kyllä, sir, mutta se on Nedin ruokala eikä Sir Munkon. Ritari kyllä syö siellä ja tekee sen tavallaan ruokalakseen, sir -- ha ha! Tuolla se on viistoon kadun toisella puolella, uudet valkaistut pylväät ja punaiset ikkunaristikot -- ihokkaaseen puettu lihava mies ovella -- Ned itse, sir -- sanotaan omistavan tuhannen puntaa -- parempi kaltata sikoja kuin siistitä hovilaisia -- mutta meidän kutsumuksemme on vähemmän käsityöläisen alaa. Hyvästi, sir; toivon käyvänne vastakin." Niin sanoen hän viimein päästi menemään Nigelin, jonka korvat noin kauvan kiusaantuneina ehtymättömästä lörpötyksestä soivat sen tauottua kuin olisi niiden juuressa kilistetty kelloa koko tuo aika.

Ruokalassa aikoi Glenvarlock pyrkiä puhuttelemaan Sir Mungo Malagrowtheria, jolta hän paremman neuvojan puutteessa toivoi saavansa jotakin opastusta, miten pääsisi parhaiten esittäytymään kuninkaan puheille. Perille tultuaan hän tapasi isännässä, jonka puoleen hän kääntyi, hyvinvoivan englantilaisen mahtipontisen harvapuheisuuden. Ned Kilderkin haastoi niinkuin pankkiiri kirjoittaa, kajoten ainoastaan tarpeelliseen. Kysymykseen, oliko Sir Mungo Malagrowther siellä, hän vastasi: ei. Tiedustukseen, odotettiinko häntä tulevaksi, hän myönsi: kyllä. Ja pyydettynä mainitsemaan, milloin ritarin arveltiin saapuvan, ilmoitti hän: piakkoin. Kun loordi Glenvarloch sitte kysyi, saisiko hän itse aamiaista, ei isäntä tuhlannut tavuakaan vastaukseksi, vaan ohjasi hänet siistiin huoneeseen, missä oli useita pöytiä, ja asetti hänet erään ääreen nojatuolin eteen. Hän viittasi loordi Glenvarlochia ottamaan sen haltuunsa ja toimitti hänelle parissa minuutissa vankan annoksen pihvipaistia sekä vaahtovan juomakannun, jollaisen virkistyksen saikin hänelle hyvin maittamaan virran raikas ilma, hänen sielullisesta kiusaannuksestaan huolimatta. Siten pitäessään huolta jokapäiväisistä tarpeistaan Nigel kuitenkin kohotti päätänsä joka kerta kun kuuli huoneen oven avautuvan, kiihkeästi kaivatessaan Sir Mungo Malagrowtherin tuloa, jollaista tapausta harvoin oli kukaan odottanut niin jännittyneenä. Hetkisen kuluttua näytti huoneeseen saapuvan ainakin yhtä tärkeä henkilö kuin ritari. Hän alkoi vakavasti haastella ravintoloitsijan kanssa, joka katsoi asianmukaiseksi hoitaa keskustelua omasta puolestaan avopäin. Tämän huomattavan herrasmiehen toimi oli arvattavissa hänen puvustaan; maidonvalkea nuttu ja valkoiset villahousut, huivin tapaan uumille kiedottu valkoinen esiliina, johon oli sotaisen tikarin asemesta pistetty kauriinsarvi-kahvainen pitkäteräinen veitsi, ja valkoinen myssy, jonka alle tukka oli sievästi taivutettu, ilmaisivat hänet selkeästi tuollaiseksi Comuksen papiksi, joita arkikielessä sanotaan kokeiksi -- ja se sävy, jolla hän morkkasi ravintoloitsijaa eräiden palatsiin tilattujen ruokavarojen viivästyttämisestä, osoitti hänen palvelevan itse kuninkaallista huonekuntaa.

"Tämä ei ikinä kelpaa, master Kilderkin", hän moitti. "Kuningas on kahdesti kysynyt kateenkorvia ja haudutettuja kukonhelttoja, jotka ovat hänen pyhän majesteettinsa mieliruokia, ja niitä ei ollut saatavissa, koska master Kilderkin ei ollut toimittanut niitä keittiöapulaiselle, niinkuin sopimus määräsi." Kilderkin yritti jotakin puolustusta, oman luonnonlaatunsa mukaan lyhyttä, ja matalalla äänellä jupistua kaikkien ihmisten tavoin, jotka joutuvat pulaan. Hänen ylempänsä vastasi ylväästi kaikuvalla äänellä: "Älkää vetäkö verukkeeksi ajomiestä ja hänen vankkureitaan ja kanahäkkien kuljetusta Norfolkista saakka; uuras alamainen olisi toimittanut matkalle pikalähetin -- taikka patikoinut omilla ketaroillaan niinkuin Widdrington. Entä jos kuningas olisi menettänyt ruokahalunsa, isäntä Kilderkin? Entä jos hänen pyhä majesteettinsa olisi jäänyt päivällisettä? Voi, isäntä Kilderkin, jospa teillä vain olisi ammattimme arvon oikeata tuntoa, josta puhuu sukkela afrikalainen orja, sillä siten nimittää hänen korkea majesteettinsa Publius Terentiusta: _Tanquam in speculo -- in patinas inspicere jubeo."_

"Te olette oppinut mies, master Linklater", vastasi englantilainen ruokalanpitäjä, ikäänkuin vaivoin pakoittaen suunsa virkkamaan nuo muutamat sanat peräkkäin.

"Hiukan hajulla", sanoi mr. Linklater; "mutta olisi häpeä meille, jotka olemme hänen korkean majesteettinsa maanmiehiä, jollemme osapuilleen harrastaisi niitä taitoja, joihin hän on niin syvällisesti perehtynyt -- _regis ad exemplar_, isäntä Kilderkin, _totus componitur orbis_ -- mikä merkitsee samaa kuin että mitä kuningas lausuilee, sitä oppii kokkikin. Niin, isäntä Kilderkin, minulla kun on ollut onni saada kasvatukseni siellä, missä yleissivistyksen alkeita on hankittavissa Englannin killingin maksusta mitalta, olen muiden tavoin kehittänyt -- hähym -- hym! --" Puhujan katse oli sattunut loordi Glenvarlochiin, jolloin hän äkkiä pysähtyi viisaassa selittelyssään niin ilmeisin hämmennyksen oirein, että Ned Kilderkin ei kaikessa harvapuheisuudessaankaan ainoastaan johtunut kysymään, mikä häntä vaivasi, vaan myöskin tarjoutui toimittamaan hänelle jotakin virkistävää.

"Ei vaivaa mikään", vastasi viisaan Syruksen suuritietoinen kilpailija; "ei mikään -- ja kuitenkin tuntuu hiukan huimaavan päätäni. Minulle voisi kulauksena maistua emäntänne _aqua mirabilis_."

"Minä haen", sanoi Ned nyökäten. Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun kokki astui lähelle loordi Glenvarlochin pöytää ja tähdäten häneen merkitsevän katseen, joka ilmaisi enempää tarkoitettavan kuin sanat haastoivat, huomautti: "Te olette vieras Greenwichissä, sir. Neuvon teitä käyttämään tilaisuutta pistäytyäksenne puistoon -- läntinen veräjä oli longallaan, kun tulin tänne; se luullakseni lukitaan piankin, joten teidän olisi parempi jouduttautua -- jos nimittäin olette ollenkaan utelias. Metsänriista on juuri tulossa parhaaseen kuntoon, sir, ja sydäntä hivelee katsella lihavaa peuraa. Minä aina ajattelen niiden ketterästi vilistäessä ohitse, miten viehättävää olisi varrastaa niiden pulleat reisipaistit ja sulkea niiden rintaviipaleet uljaaseen pöhöleivoksen linnoitukseen runsaasti pippuroituina."

Hän ei virkkanut enempää, sillä Kilderkin toi samassa vahvistusryypyn, vaan siirtyi loitomma Nigelistä mitään vastausta odottamatta, luoden häneen vain jälleen samanlaisen salaista ymmärrystä ilmaisevan katseen kuin äskenkin.