Part 28

"Luonto on tehnyt hänestä vaaralle tylsän miehen, ja se tylsyys on minun paras perintöni häneltä", vastasi Martha. "Ikä on jättänyt hänelle kylliksi oveluutta hänen kulkeakseen vanhoja latujansa, vaan ei etsiäkseen uusia uria. Vanha sokea hevonen polkee yhä pitkät ajat kierroksiansa myllyssä, vaikka se kompastuisi avoimella niityllä."

"Tytär! -- hei, vaimo -- no, emäntäiseni!" virkkoi vanhus havahtuen jostakin unelmasta, jossa hän oli itsekseen hymähdellyt ja hihitellyt luultavasti ajatellen jotakin onnistuvaa konnankoukkua; "mene kamariin, vaimo -- mene kamariin -- vedä teljet eteen ja vitjat -- pidä visusti silmällä ovea -- älä laske sisälle tai ulos ketään muuta kuin arvoisaa master Grahamea. Minun pitää ottaa viittani ja lähteä herttua Hildebrodin luo -- niin, niin, on ollut aika, jolloin oma valtuuteni riitti; mutta mitä alempana olemme, sitä enemmän pyyhkii tuuli."

Ja tavalliseen tapaansa jupisten ja köhien poistui vanhus huoneesta. Hänen tyttärensä seisoi tovin katsellen hänen jälkeensä tyytymättömänä ja surullisena kuten yleensä.

"Teidän pitäisi suostuttaa isänne lähtemään pois tästä pahasta naapuristosta", esitti Nigel, "jos olette todella peloissanne hänen turvallisuudestaan".

"Hän ei olisi turvassa missään muualla", selitti tytär. "Mieluummin soisin vanhuksen olevan kuollut kuin julkisesti häväistävänä. Muualla häntä viskeltäisiin loalla ja ajettaisiin takaa kuin pöllöä, joka uskaltautuu päiväpaisteeseen. Täällä hän oli turvassa niin kauvan kuin hänen kumppaninsa kykenivät käyttämään hyväkseen hänen lahjojansa; nyt he pusertavat ja keritsevät häntä jos jollain verukkeella. He kohtelevat häntä rantautuneena aluksena, josta jokainen saa siepata saalista, ja se keskinäinen kademielisyys, jota hän herättää heissä yhteisenä omaisuutena, saattaakin heidät kenties varjelemaan häntä yksityisemmiltä ja väkivaltaisilta hyökkäyksiltä."

"Kuitenkin pitäisi teidän mielestäni poistua tältä seudulta", väitti Nigel, "koska voisitte löytää turvallisen suojan jostakin muusta maasta".

"Epäilemättä Skotlannista", virkahti toinen vilkaisten häneen terävästi ja epäluuloisesti, "rikastuttaaksemme muukalaisia pelastetuilla varoillamme. Niinkö, nuori mies?"

"Madam, jos tuntisitte minut", vastasi loordi Glenvarloch, "niin säästäisitte minut sanoihinne sisältyvästä epäluulosta".

"Kuka sen takaa?" muistutti Martha terävästi. "Teitä sanotaan tappelijaksi ja peluriksi, ja minä tiedän, missä määrin onnettomat voivat luottaa sellaisiin."

"Minusta puhutaan väärin, kautta taivaan!" vakuutti loordi Glenvarloch.

"Saattaa niin olla", myönsi Martha. "Enpä juuri välitä paheenne tai hupsuutenne suuruudesta, mutta selvästi on jompikumpi toimittanut teidät tänne, ja yhtä selvää on, että parhaana rauhan, turvan ja onnellisuuden toiveena on teillä päästä mitä pikimmiten lähtemään paikasta, joka on aina sikoläävänä ja usein teurastamona." Niin sanoen hän poistui huoneesta.

Tuon naisen ynseässä sävyssä oli jotakin melkein halveksivaa hänen puhuttelemaansa kohtaan, ja sellaista häpeätä ei Glenvarloch ollut köyhyydestään huolimatta vielä omakohtaisesti kokenut, joten se herätti hänessä ohimenevää kiusallista kummastusta. Myöskään eivät hänen korvissaan kuulostaneet suinkaan mieluisilta ne hämärät viittaukset, joita Martha huomautteli hänen pakopaikkansa vaarallisuudesta. Joutuneena asemaan, jossa ympäristönä on epäluuloisia henkilöitä eikä ole saatavissa mitään muuta neuvoa ja apua kuin urhean sydämen ja voimakkaan käden varaamaa, tuntee uljainkin mies masennusta, hyljättynä olemista, joka tuokioksi jäähdyttää hänen vertansa ja painostaa hänen luontaisen reipasta mielialaansa.

Mutta jos Nigelin mielessä heräsikin apeita aatoksia, ei hänellä ollut aikaa antautua niihin, ja jos hän ei nähnytkään suuria toiveita ystävien saamisesta Alsatiassa, havaitsi hän kyllä vierailujen häätävän häneltä yksinäisyyden.

Hän oli tuskin kymmentä minuuttia astellut kamarissaan, yrittäen ajatuksissaan järjestää menettelyään, miten lähtisi Alsatiasta, kun häntä häiritsi kaupunginosan hallitsija, suuri herttua Hildebrod itse. Tämän lähestyessä siirtyivät saiturin asunnon salvat ja ketjut kuin itsestään pois tieltä ja oven molemmat puoliskot avattiin, hänen päästäkseen vierittäytymään taloon kuin suunnaton konjakkitynnyri, jota hän melkoisesti muistutti sekä kooltaan ja muodoltaan että väriltään ja sisällöltään.

"Hyvää huomenta teidän ylhäisyydellenne", lausui rasvainen aami, siristäen yksinäistä silmäänsä ja vilkuttaen sitä Nigelille omituisella tutunomaisen häpeämättömyyden ilmeellä. Hänen kintereillään tullut julma kahlekoira päästi kurkustaan kumean murinan ikäänkuin samaan tapaan tervehtiäkseen nälkiintynyttä kissaa, Trapboisin talon ainoata elollista olentoa, jota emme ole vielä maininneet; se oli poukonnut makuusijan katoksen harjalle, missä se lujasti pidellen kiinni kynsillään pörhistäysi nelijalkaiselle vieraalle, ottaen sen tervehdyksen vastaan yhtä suopeasti kuin Nigel koiran isännän puhuttelun.

"Hiljaa, Belzie! Perhana, ole hiljaa!" käski herttua Hildebrod. "Elukat ja hupsut ne pistävät nokkansa joka paikkaan, mylord."

"Luullakseni, sir", vastasi Nigel niin korskeasti kuin soveltui siihen kylmäkiskoiseen huomaamattomuuteen, jota hän halusi noudattaa, "luullakseni sanoin teille, että nimeni on nykyään Nigel Grahame".

Whitefriarsin ruhtinas purskahti tämän kuullessaan äänekkääseen, julkeaan naurun remahdukseen, toistaen kunnes hänen äänensä sortui melkein käsittämättömäksi: "Niggle Green -- Niggle Green -- Niggle Green! Hei, mylord, se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Olettepa nyt ilmaissut minulle salaisuuden, vaikka minä arvasin sen kyllä ennakolta. Katsokaas, master Nigel, koska teitä on siksi nimitettävä, minä puhuttelin teitä mylordiksi vain siitä syystä, että me viime yönä sektin vallitessa korotimme teidät Alsatian ylimykseksi. Kutti kutti! Ha, ha, ha!"

Nigel oivalsi tosiaan tarpeettomasti kavaltaneensa itsensä ja vastasi pikaisesti, että hän oli suuresti kiitollinen osoitetusta kunniasta, vaan ei aikonut viipyä pyhäkössä pitkääkään aikaa arvoasemaansa nauttimassa.

"No, saattaa kyllä tapahtua tahtonne mukaan, jos otatte onkeenne viisaita neuvoja", vastasi herttuallinen merisika, ja vaikka Nigel jäi seisomaan, toivoen jouduttavansa vieraan lähtöä, heittäytyi tämä vanhaan kirjailuselkäiseen nojatuoliin, joka natisi hänen painostaan, ja alkoi huutaa vanhaa Trapboisia.

Kun apuvaimo ilmestyi isäntänsä asemesta, sadatti herttua häntä huolimattomaksi ämmäleukuksi, joka antoi talossa asuvan herrasmiehen ja hänen urhean vieraansa jäädä aamunaukuitta.

"Minä en milloinkaan käytä sellaisia, sir", muistutti Glenvarloch.

"Sitten on aika alkaa -- on vainkin", vastasi herttua. "Kuules, vanha sielunvihollisen raakki, mene palatsiimme ja tuo loordi Greenin aamujuoma. Annas olla -- mitä tilataan, mylord? Vaahtoava haarikkapari olutta, jossa tanssii paahdettu metsäomena kuin lastu koskenniskassa? Taikka -- hm -- niin, nuoret miehet ovat nirsuja -- sarkka kiehautettua sektiä, johon on sekoitettu poltettua sokeria ja mausteita, hyväksi lääkkeeksi sumua vastaan? Tai entä jos siemaisimme jumprullisen oikeata viinaa? Hei, otammekin niitä kaikkia, niin voitte valita. Kuule, vanha Jezebel, anna Timin lähettää tänne olutta, sektiä ja kannikka kahteen kertaan tislattua sekä hiukan haukkapalaa, ja merkitköön sen uuden asukkaamme tiliin."

Glenvarloch ajatteli olevan kenties parempi sietää tämän miehen röyhkeyttä tuokioksi kuin joutua uusiin häpeällisiin riitoihin. Hän antoi senvuoksi häiritsijänsä määräillä keskeytyksettä, huomauttaen ainoastaan: "Te esiinnytte kuin kotonanne, sir, minun asunnossani, mutta tällä kertaa voitte tehdä miten mielitte. Tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mikä on tuottanut minulle tämän odottamattoman vierailun kunnian?"

"Sen saatte tietää, kun vanha Debora on tuonut nestettä -- minä en milloinkaan puhu liikeasioista kuivin huulin. Kylläpä se nyt kuhniikin -- tietysti pysähtyy taipaleelle siemaamaan kulauksen, ja sitte te luulette saaneenne epäkristillisen mitan. Katsokaapa sillaikaa tuota koiraani -- silmätkää Belzebubia päin naamaa ja sanokaa minulle, oletteko nähnyt veikeämpää elukkaa -- se ei ole eläissään tarrannut muuhun kuin päähän."

Tämän sydämellisen ylistyksen jälkeen hän alkoi kertoa koirasta ja sonnista tarinaa, josta uhkasi tulla kutakuinkin pitkä, mutta hänet keskeytti paluullaan apuakka, mukanaan kaksi hänen omaa juomanlaskijaansa, jotka kantoivat hänen tilaamiansa erilaatuisia väkijuomia ja varmaankin toimittivat keskeytyksen sitä ainoata lajia, mitä hän olisi sietänyt suopeasti.

Kun pikarit ja kolpakot oli asianmukaisesti järjestetty pöydälle ja Debora poistunut saattolaisineen, saatuaan herttuaalliselta anteliaisuudelta maan pienimmän vaskilantin palkkiokseen, kehoitti arvoisa valtias ensin ohimennen loordi Glenvarlochia maistamaan juomia, jotka oli saanut maksettavakseen, ja ryhtyi sitte vakavasti vahvistamaan entisten kostukkeittensa pohjaa, huomauttaen olevansa paastoamassa kaikesta muusta paitsi synnistä, jollei ottanut lukuun ensimäiseen aamuhiukaisuun nauttimiansa kolmea munapaistikasta ja niiden särpimeksi kulauttamiansa puolikastuopillista sekaviiniä sekä pikarillista punaviiniä. Glenvarloch oli nähnyt skotlantilaisia kartanonherroja ja hollantilaisia raatimiehiä ryyppäämässä, mutta vaikka kumpaisiakin saattoi sanoa janoiseksi ryhmäksi, eivät heidän urotyönsä olleet mitään verrattuina herttua Hildebrodin saavutuksiin: hän näytti ihan hietakummulta, joka kykeni imemään itseensä minkä tahansa määrän väkijuomia niistä elähtymättä tai tulvilleen joutumatta. Oluen hän särpi sammuttaakseen janoa, josta sanoi kärsivänsä kuumetta aamusta iltaan ja illasta aamuun; kulautteli sektin parantamaan oluen raakeutta; lähetti viinakset tasoittamaan sektin jälkiä ja vakuutti sitte luultavasti olevansa ehtoopäivään asti ryyppäämättä, jollei sitä tarvittu kohteliaisuudeksi jotakuta erityistä ystävää kohtaan. Lopulta hän huomautti olevansa valmis käymään käsiksi asiaan, joka oli näin varhain houkutellut hänet kotoansa. Siihen oli Nigel hyvin suostuvainen, vaikka hän ei voinut olla arvelematta, että herttua Hildebrodin käynnin tärkein tarkoitusperä oli jo suoritettu.

Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi. Ennen kuin ryhtyi sanottavaansa tutki Hildebrod huolellisesti kamarin, tuon tuostakin laskien sormensa nenälleen ja iskien silmää Nigelille, kun hän avasi ja sulki ovet, kohotteli seinäverhoja, jotka parissa kohden peittivät ajan hävityksiä paneilatuissa seinissä, kurkisti komeroihin ja lopulta tähysti vuoteenkin alle, varmistautuakseen siitä, että mitään kuuntelijoita ja urkkijoita ei ollut lähettyvillä. Hän asettui sitte jälleen tuoliinsa ja viittasi tuttavallisesti Nigeliä vetämään istuimensa likemmäksi.

"Minun on hyvä tässä, mr. Hildebrod", vastasi nuori loordi, jonka ei tehnyt mieli rohkaista miehen yrittämää lähentelyä, mutta häikäilemätön herttua pitkitti:

"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, mylord -- ja nyt annan teille sen arvonimen tosissani -- jos muistutan teille, että seurusteluamme voidaan urkkia, sillä vaikka vanha Trapbois olisi kuuro kuin Pyhän Paavalin kirkko, on hänen tyttärellään kyllin terävät korvat ja silmät, ja niistä on nyt asianani puhua."

"Puhukaa pois siis, sir", sanoi Nigel, siirtäen tuolinsa hiukan likemmäksi ahmattia, "vaikka minä en voi käsittää, mitä tekemistä minulla on isäntäni tai hänen tyttärensä kanssa".

"Sen saamme nähdä tuossa tuokiossa", vastasi armollinen herttua. "Ensiksikään, mylord, ei teidän sovi ajatella johtavanne harhaan vanhaa Jack Hildebrodia, joka on kolmin verroin teitä vanhempi ja syntyi Rikhard-kuninkaan tavoin kaikki silmähampaat puhjenneina."

"Jatkakaa, sir", kehoitti Nigel.

"No niin, mylord, varman vakaumukseni mukaan olette se loordi Glenvarloch, josta koko maailma puhuu -- skotlantilainen teikari, joka on tuhlannut kaikki ohueen levättiin ja kevyeen kukkaroon asti -- älkää kiihtykö, mylord, sellaista teistä haastellaan -- ihmiset sanovat teitä varpushaukaksi, joka lennähtelee kaikkien kimppuun, -- niin, vaikkapa ihan puistossa -- älkää kiihtykö, mylord."

"Minua hävettää, mies", vastasi Glenvarloch, "että teillä on valta vaikuttaa minuun hävyttömyydellänne. Mutta varokaa -- ja jos tosiaan arvaatte kuka olen, niin harkitkaa, kuinka kauvan saattanen kyetä sietämään julkean tuttavallista sävyänne."

"Pyydän anteeksi, mylord", sanoi Hildebrod, ja hänen juro katseensa ilmaisi puolustautumistakin. "En tarkoittanut mitään pahaa vähäpätöisen mielipiteeni lausumisella. En tiedä, mitä kunniaa saattaa koitua tuttavallisuudesta teidän ylhäisyytenne kanssa, mutta arvatakseni tuottaa se kehnoa turvallisuutta, sillä Lowestoffe on siepattu talteen vain siitä, että näytti teille tien Alsatiaan. Jätän senvuoksi teidän ylhäisyytenne paremman harkinnan varaan, mihin ne joutuvat, jotka suojaavat teitä täällä, tai saavatko he siitä enemmän kunniaa vai kiusaa."

"En tahdo toimittaa kellekään kiusaa", selitti loordi Glenvarloch. "Lähden Whitefriarsista huomenna. Ei, kautta taivaan, lähdenkin jo tänään."

"Teillä on toivoakseni enemmän älyä vihassanne", haastoi herttua Hildebrod. "Kuulkaa ensin, mitä minulla on sanottavana teille, ja jollei kelpo Jack Hildebrod avita teitä nujertamaan niitä kaikkia, niin älköön hän enää ikinä viskelkö noppia tai nylkekö nahkapoikia! Ja niinpä, mylord, selkeästi sanoakseni pitää teidän loikata voittoon."

"Sanojenne täytyy olla vielä selkeämpiä ennen kuin niitä ymmärrän", huomautti Nigel.

"Mitä lempoa -- peluri, joka hyörii paholaisen luunappulain ja kuninkaitten kirjain kimpussa, eikä ymmärrä kerjäläisen ranskaa! Minun pitää siis puhua korutonta moukkien kieltä."

"Puhukaa", sanoi Nigel, "ja lyhyeen, sillä minulla ei ole enää paljoakaan aikaa teidän varallenne".

"No niin, mylord, aivan lyhyesti siis. Tietääkseni on teillä pohjoisessa maatila, joka vaihtaa isäntää käteisen lunastusrahan puutteessa. Kas, te hätkähdätte, mutta sanoinhan jo äsken, että te ette voi johtaa minua harhaan. Kuningas siis katselee teitä karsaasti, ja hovi toivottaa teitä taipaleelle, ja prinssi rypistää teille kulmiansa hattunsa alta, ja suosikki kääntää teille selkänsä, ja suosikin suosikki --"

"Pitemmälle menemättä, sir", keskeytti Nigel, "entä jos tämä kaikki on totta, niin mikä on seurauksena?"

"Mikäkö seurauksena?" toisti herttua Hildebrod. "No, se on seurauksena, että te joudutte suureen kiitollisuuden ja korvauksen velkaan miehelle, joka toimittaa teille keinot teiskaroidaksenne hattu kallellaan kuninkaan edessä kuin olisitte Kildaren jaarli, rehennelläksenne hovilaisille, kohdataksenne prinssin musertavan katseen rohkein otsin, asettuaksenne suosikkia vastaan, saattaaksenne hänen apurinsa neuvottomaksi ja --"

"Tuo kaikki kuuluu hyvältä", sanoi Nigel, "mutta miten on se saatavissa aikaan?"

"Tekemällä teistä Perun prinssin, te Pohjolan ylimys -- sullomalla vanhan linnanne täyteen hopeaharkkoja -- hedelmöittämällä vastukselliset vaiheenne kultahiedalla. Teidän tarvitsee vain laskea paroonikruununne päiväksi tai pariksi erään täkäläisen vanhan Caducan päähän, tämän talon isännän tyttären hiuksille, niin hallitsette aarretta, jonka avulla saatte kuntoon kaikki mitä sanoin, ja --"

"Mitä, tahtoisitteko naittaa minut tälle vanhalle neitoselle, isäntäni tyttärelle?" kummeksui Nigel, kykenemättä suutuksissaankaan hillitsemään naurunhaluaan.

"Ei, mylord, minä tahdon naittaa teidät viidellekymmenelletuhannelle Englannin punnalle, sillä vanhalla Trapboisilla on runsaastikin koossa sen verran. Siinä menettelette armeliaasti vanhusta kohtaan, sillä muutoin hän menettää kiiltävät kolikkonsa pahemmin tavoin, koska hänen työpäivänsä on nyt jokseenkin päättynyt, joten hänen maksupäivänsäkin täytyy olla tulossa."

"Tämä on tosiaan mitä kohteliain tarjous", myönsi loordi Glenvarloch. "Mutta saanko vedota suorapuheisuuteenne, jalo herttua, tiedustaakseni vielä, minkätähden luovutatte noin äveriään holhotin minunlaiselleni muukalaiselle, joka saattaa poistua luotanne huomenna?"

"Totisesti, mylord", lausui herttua, "tuo kysymys kuulostaa enemmän Beaujeun ravintolan älykkään haastelun kaltaiselta kuin ainoakaan teidän ylhäisyydeltänne kuulemani sana, ja järjellistä on teidän saada vastaus. Mitä vertaisiini tulee, niin minun tarvitsee vain sanoa, että mistress Martha Trapbois ei huoli heistä ainoatakaan, ei hengellistä miestä eikä maallikkoa. Kapteeni on kosinut häntä, pappi samaten, mutta sellaiset eivät kelpaa -- hän tähtää korkeammalle ja on totta puhuen järkevä nainen, liian syvämielinen ja luonnostaan ylväänlainen, tyytyäkseen rasvaiseen nahkatakkiin tai hiukioimeen kauhtanaan. Mitä meihin itseemme tulee, niin meidän on vain tarvis vihjata, että meillä on kumppani elävien maassa ja -- mikä tärkeämpää -- että mistress Martha tietää sen. Koska hän ei siis suostu solmimaan villahippiänsä muulla kuin hienoston rihmalla, niin pitää teidän, mylord, olla se mies, joka korjaa puoleensa viisikymmentätuhatta kultarahaa, viideltätuhannelta pukarilta, salamurhaajalta ja tuhlarilta riistetyn saaliin -- tietysti vähentäen pääsummasta viitisentuhatta puntaa hyvitykseksi meidän ruhtinaallisesta neuvostamme ja kannatuksestamme, jota ilman te Alsatian oloissa havaitsisitte työlääksi voittaa panosta."

"Mutta onko teidän viisautenne harkinnut", kysyi Glenvarloch, "miten tämä naimakauppa voi auttaa minua nykyisessä ahdingossani?"

"Ka, jollette te saatuanne neljä- tai viisikymmentätuhatta puntaa massiinne, mylord", vastasi herttua Hildebrod, "kykene pelastautumaan, niin ansaitsette kaulanne katkaisemisen typeryytenne tähden ja kätenne hukan saituutenne palkkioksi".

"Mutta kun teidän hyväntahtoisuutenne kerran on ottanut yksityiset asiani niin vakaasti pohdittavaksi", pitkitti Nigel oivaltaen, ettei ollut viisasta rikkoa välejään miehen kanssa, joka tavallaan tarkoitti hänelle pikemmin suosiollisuutta kuin loukkausta, "niin kenties voitte myös sanoa minulle, miten sukulaiseni ottanevat vastaan suosittamanne morsiamen?"

"Mitä siihen asiaan tulee, mylord, niin olen aina kuullut teidän maanmiestenne tietävän yhtä hyvin kuin muutkin ihmiset, mitä heidän etuunsa sopii. Ja totta puhuakseni en kuulopuheeltakaan tiedä mitään paikkaa, missä viisikymmentätuhatta puntaa -- ajatelkaa, viisikymmentätuhatta puntaa -- tekee naisen tervetulleemmaksi kuin teidän muinaisessa kuningaskunnassanne. Ja pienestä olkapään kieroudesta puhumatta on mistress Martha Trapbois varsin juhlallisen ja majesteetillisen näköinen henkilö, jotapaitsi hän hyvinkin saattaa olla parempaa sukua kuin yksikään aavistaa, sillä vanha Trapbois ei suurestikaan näytä hänen isältään, ja hänen äitinsä oli lämminsydäminen, vapaamielisen lainen nainen."

"Minä pelkään", huomautti Nigel, "että se mahdollisuus on hiukan liian epämääräinen, taatakseen hänelle suotuisaa vastaanottoa kunnialliseen perheeseen".

"No, siinä tapauksessa, mylord", vastasi Hildebrod, "pidän luultavana, että hän kyllä pitää puoliaan heidän kanssaan, sillä rohkenenpa vakuuttaa, että hänellä on kylliksi sisua riittämään koko heimonne vastapainoksi".

"Siitä saattaa koitua minulle hiukan haittaa", vastasi Nigel.

"Ei hiventäkään -- ei hiventäkään", vastasi kekseliäs herttua. "Jos hän alkaisi käydä jotenkin sietämättömäksi, mikä on hyvinkin mahdollista, niin teidän arvoisassa talossanne, jonka oletan linnaksi, on epäilemättä sekä torneja että vankiluolia, ja te voitte työntää armaan aviosiippanne jompaankumpaan. Silloin tiedätte olevanne rauhassa hänen kieleltään, ja hän on silloin ystävienne halveksumisen joko ylä- tai alapuolella."

"Viisaasti neuvottu ja kaikin puolin kohtuuden mukaan", myönsi Nigel. "Sellainen pidätys olisi myös sovelias palkka hänen hupsuudestaan, jos se toimittaa minulle valtaa hänen suhteensa."

"Suositte siis suunnitelmaa, mylord?" kysyi herttua Hildebrod.

"Minun täytyy miettiä sitä vuorokausi", sanoi Nigel. "Ja minä pyydän teitä järjestämään asiat siten, että minua ei enää häiritä vieraskäynneillä."

"Me annamme julistuksen kotirauhastanne", lupasi herttua. "Ja te ette luule", lisäsi hän alentaen äänensä luottamukselliseksi kuiskaukseksi, "että kymmenentuhatta on liian suuri hyvitys hallitsijallenne holhuusta?"

"Kymmenentuhatta!" kummeksui loordi Glenvarloch. "Mutta tehän vastikään sanoitte viisituhatta."

"Ahaa, huomaatteko sen?" virkkoi herttua, koskettaen nenänsä sivua sormellaan. "Ei, jos olette tarkannut sanojani niin huolellisesti, niin ajattelettekin asiaa vakavammin kuin luulin, kunnes saitte minut ansaan. No no, emme me riitele korvauksesta, niinkuin vanha Trapbois sitä sanoisi. Voittakaa ja ottakaa te neitonen; se ei käy teidän kasvoillanne ja ryhdillänne vaikeaksi, ja minä pidän siitä huolen, että teitä ei kukaan häiritse. Minä toimitan julistuksen senaatilta niin pian kuin se kokoontuu puolipäiväistuntoonsa."

Ja herttua Hildebrod jätti hyvästi.

24. luku.

Tihutyö.

Herttua Hildebrodin peräydyttyä oli Nigelin ensimäisenä vaikutelmana vastustamaton halu nauraa viisaan neuvojan hankkeelle, joka olisi siten tahtonut yhdistää hänet iällisyyteen, rumuuteen ja nyreyteen. Mutta hänen seuraavana tunteenaan oli sääli onnetonta isää ja tytärtä kohtaan; tämän kurjan tienoon ainoina varakkaina henkilöinä näyttivät he raakalaismaan rannikolle ajautuneelta haaksihylyltä, jota vain tuokioksi varjelee ryöstöltä likeisten heimojen keskinäinen kateus. Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, että hänen oma asumisensa täällä oli yhtä täpärää ja että alsatialaiset ajattelivat häntä samassa valossa kuin kohdellaan merenantimia Cornwallin rannikolla taikka Afrikan erämaissa samoavaa rikasta karavaania, joka on sikäläisten seutujen riistäjäkansain mielestä _dummalafong_, mikä merkitsee ahmittavaksi annettua -- kaikille yhteistä saalista.

Nigel oli jo laatinut oman suunnitelmansa vapautuakseen kaikin mokomin vaarallisesta ja halventavasta asemastaan; pannakseen sen heti täytäntöön odotti hän vain Lowestoffen sanansaattajan paluuta. Mutta tätä ei kuulunut, ja sillävälin sai hän kulutetuksi aikaansa vain tarkastelemalla edellisestä asunnostaan lähetettyjä tavaroitaan, valitakseen välttämättömimpiä esineitä pieneksi mukaanotettavaksi kääryksi siltä varalta, että hänen oli poistuttava salaisesti ja äkkiä. Hän oivalsi nimittäin, että joutuisuus ja huomion välttäminen olivat erityisen tarpeellisia, jos hän aikoi päästä kuninkaan puheille, kuten hänen miehuullisuutensa ja etunsakin olivat saaneet hänet päättämään menettelytavakseen.

Siinä puuhassaan hän havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, ettei master Lowestoffe ollut pannut tavarain mukaan ainoastaan hänen pistomiekkaansa ja väkipuukkoansa, vaan pistooliparinkin, jota hän oli pitänyt matkoillaan; ne olivat kooltaan pienempiä ja mukavampia kuin isot petronelit eli ratsupistoolit, jotka silloin olivat yleiseen käytännössä, sillä ne oli tehty kannettaviksi vyössä tahi taskussa. Vankkojen ja ystävällisten kumppanien puutteessa rohkaisee miestä parhaiten se tieto, että hän on hyvin aseistettu tarpeen varalta. Nigel oli hiukan huolestuneesti ajatellut, miten epävarmaa hänen oli uskaltaa henkeänsä hyökkäyksen sattuessa sen kömpelön aseen varaan, jonka hän oli saanut Lowestoffelta valepukunsa täydentämiseksi. Nyt tunsi hän melkein voitonriemuista varmuutta, kun veti huotrasta oman koetellun kelpo pistomiekkansa, pyyhki sen nenäliinallaan, tutki sen kärkeä, taivutti sitä pariin kertaan maata vasten koetellakseen sen karaistua metallia ja lopulta pani sen takaisin huotraan sitäkin kiireisemmin, kun kuuli kamarinsa ovelta koputusta eikä halunnut näyttäytyä röyhistelemässä kamarissaan paljastetuin miekoin.