Part 27

Hän veti yhden niistä syrjään ja näytti tukevat teljet ja vitjat, joilla ne kiinnitettiin. Sillävälin köpitti ukko hänen viereensä, tarttui vapisevalla kädellä hänen hameeseensa ja kuiskasi hätäisesti: "Älä näytä, miten ne avataan ja lukitaan. Älä näytä hänelle sitä temppua, Martha -- uh, uh -- _mistään_ korvauksesta." Martha pitkitti olematta hänestä millänsäkään:

"Ja kuitenkin, nuori herra, olemme useanakin kertana olleet vähällä havaita kaikki nämä puolustusneuvot liian heikoiksi varjelemaan henkeämme. Niin pahan vaikutuksen on tehnyt kunnottomaan naapuristoomme onneton kuulopuhe isä-parkani rikkaudesta."

"Älä sano siitä mitään, vaimo", kielsi saituri, jonka äreyttä lisäsi pelkkä oletuskin, että hän oli varakas. "Älä sanaakaan hiisku siitä, taikka lyön sinua, vaimo -- rusikoitsen sauvallani valheiden levittämisestä, jotka lopuksi toimittavat kurkkumme leikatuiksi -- uh, uh. Minä olen vanha köyhä mies", jatkoi hän Nigeliin kääntyen, "ruti köyhä mies, valmis tekemään mitä hyvänsä rehellistä työtä, kohtuullisesta korvauksesta".

"Sentähden varoitan teitä elämäntavoistanne, nuori herra", puheli Martha. "Siistiämiseen käytetty päivätyöläinen palvelee teitä kyllä mikäli kykenee, mutta viisas mies on paras oma apulaisensa."

"Te olette antanut minulle hyvän opetuksen, madam, ja minä kiitän siitä. Varmasti tutkistelen sitä aikaa myöten."

"Siinä teette hyvin", vakuutti Martha. "Ja koska näytätte olevan kiitollinen neuvosta, niin annan teille pari lisää, vaikka yleensä en pyri neuvomaan ihmisiä. Älkää antautuko tuttavuuteen kenenkään kanssa Whitefriarsissa, älkääkä millään ehdolla lainatko rahaa, olletikaan isältäni, sillä hän petkuttaa teitä, niin hourulta kuin hän näyttääkin. Lopuksi, ja ennen kaikkea, älkää viipykö täällä hetkeäkään kauvemmin kuin on pakko. Hyvästi, sir."

"Käivärä puu voi kantaa hyviä hedelmiä ja tyly luonne antaa oivallisia neuvoja", ajatteli Glenvarlochin loordi peräytyessään omaan huoneeseensa. Siellä sama aatos johtui yhä uudestaan hänen mieleensä, kun hän lämmikkeekseen asteli edes takaisin, kykenemättä vielä suopumaan siihen ajatukseen, että hän laittaisi oman tulennoksensa.

Vihdoin järjestyivät hänen mietteensä seuraavaksi yksinpuheluksi. Tällä sanantavalla pyydän saada huomauttaa kerta kaikkiaan tarkoittavani, että Nigel ei kirjaimellisesti puhuen virkkanut ääneen kaikkea sitä, mitä alempana on lainausmerkeillä ilmaistu hänen lausumakseen tuossa lattiata itsekseen mitellessään. Minä itse se katson hyväksi esittää rakkaalle lukijalleni mieluummin puheen kuin selostuksen muodossa kuvan sankarini mielentilasta, hänen aatoksistaan ja päätöksistään. Olen siis pukenut hänen mietteensä sanoiksi, ja samaa käsitän yksinpuheluilla tarkoitettavan sekä näyttämöllä että kammiossa, se kun on luonnollisin ja kenties ainoakin tapa ilmoittaa katsojalle, mitä oletetaan esiintyjän sielussa liikkuvan. Luonnossa ei tosin ilmene mitään sellaisia yksinpuheluja, mutta ellei niitä hyväksyttäisi sovinnaiseksi yhdyssiteeksi runoilijan ja yleisön välillä, pakoittaisimme me draamalliset tekijät mestari Puffin kaavaan, joka panee loordi Burleighin vihjaamaan kuulijakunnalle pitkällistä valtiollista todistelujaksoa yhdellä ainoalla perusteellisella nyökkäyksellä; kertomuksessa on kirjailijalla kyllä vaihtoehtonaan mainita, että hänen henkilönsä ajattelivat niin ja niin, pohtivat tuota ja tätä sekä pääsivät siihen ja siihen päätelmään, mutta yksinpuhelu on ytimekkäämpi ja elävämpi ilmaisutapa samoille tiedoille. Näinpä siis haasteli tai olisi saattanut haastella oman itsensä kanssa Glenvarlochin loordi:

"Hän oli oikeassa ja antoi minulle opetuksen, jota tahdon käyttää. Olen koko elämäni ajan turvautunut muiden apuun siinä, missä on todella ylväämpää saada se omista ponnistuksista. Minua hävettää tuntea sitä mitätöntä haittaa, jota pitkällinen tottumus on johtanut minut kokemaan palvelijan puutteessa -- minua hävettää se. Mutta paljoa, paljoa enemmän hävettää minua, että olen antanut tuon tavan -- taakkani heittämisen muiden kannettavaksi -- tehdä minut tähän kaupunkiin tulemisestani asti pelkäksi uhriksi tapahtumille, joihin en ole milloinkaan edes yrittänyt vaikuttaa. Olen ollut toimimaton olento, johon muiden toimet ovat alituiseen suuntautuneet -- yhden ystävän suojelema, toisen pettämä, mutta sekä toisen suomassa edussa että toisen tuottamassa pahassa yhtä epäitsenäinen ja avuton kuin vene, joka airotta tai peräsimettä ajelehtaa tuulten ja aaltojen armoilla. Minusta tuli hovimies, koska Heriot niin neuvoi -- peluri, kun Dalgarno keksi sen juonekseen -- alsatialainen, syystä että Lowestoffe sitä esitti. Mitä tahansa hyvää tai pahaa olen kokenut, se on aiheutunut muiden toiminnasta eikä omastani. Isäni pojan ei sovi enää noudattaa tätä taipuisaa ja poikamaista menettelyä. Elä tai kuole, uppoo tai ui, Nigel Olifaunt, tästä hetkestä alkaen pitää sinun uskoa turvallisuutesi, menestyksesi ja kunniasi omien ponnistustesi varaan tai sortua siihen kunniaan, että olet ainakin käyttänyt omaa vapaata tahtoasi. Tahdonpa kirjoittaa muistikirjaani hänen sanansa: 'Viisas mies on paras oma apulaisensa.'"

Hän oli juuri pistänyt muistikirjan taskuunsa, kun vanha apuvaimo, joka työkuntonsa vahvikkeeksi oli pahasti luuvalon rampauttama, nilkutti huoneeseen yrittämään, oliko vieraalta saatavissa jotakin pikku hyvitystä palvelemisella. Hän otti halukkaasti hankkiakseen loordi Glenvarlochin aamiaisen, ja kun naapuritalossa oli ruokapaikka, suoriutui hän tehtävästään nopeammin kuin Nigel oli osannut aavistaa.

Hänen lopetettuaan yksinäisen ateriansa ilmoitettiin lakikoulun vahtimestarin tavoittavan master Grahamea hänen ystävänsä master Lowestoffen puolesta. Eukon laskettua sanansaattajan sisälle luovutti tämä Nigelille pienen matkakirstun, johon oli sullottu hänen haluamansa vaatetarpeet, ja pisti sitte salaisemmin hänen käteensä rahalippaan, jota hän oli huolellisesti piilotellut viittansa alla. "Hyvä kun pääsin siitä eroon", huoahti mies, hänen asettaessaan sen pöydälle.

"No, eihän se kovinkaan painava ole", vastasi Nigel, "ja te olette roteva nuori mies".

"Kyllähän, sir", huomautti kantaja, "mutta itse Simsonkaan ei olisi turvallisesti tuonut sellaista kapinetta läpi Alsatian, jos pukaripojat olisivat tienneet, mitä siinä oli. Katsokaahan sisälle, sir, nähdäksenne kaiken olevan kunnossa -- minä olen rehellinen mies, ja kajoamattomana se minun käsistäni heltisi. Kuinka kauvan se säilyy sellaisena jälkeenpäin, se riippuu omasta huolenpidostanne. En soisi hyvän nimeni joutuvan kärsimään mistään takaletkauksesta."

Sanansaattajan tunnollisuutta tyydyttääkseen avasi loordi Glenvarloch lippaan hänen läsnäollessaan ja näki entisessä järjestyksessään pienet rahavaransa sekä pari, kolme kallisarvoista paperia, joista varsinkin kuninkaan omakätisesti hyväksymä velkomuskirja oli tähdellinen. Miehen pyynnöstä hän käytti lippaassa olleita kirjoitusneuvoja, lähettääkseen Lowestoffelle kuitin omaisuutensa turvallisesta saapumisesta. Hän lisäsi muutamia sydämellisiä kiitoslauseita lakikoululaisen palveluksista, ja juuri kun hän sinetitsi sen antaakseen kantajalle, astui huoneeseen talon ikäkulu isäntä. Hänen nukkavieru musta vaatetuksensa oli nyt hiukan paremmassa järjestyksessä kuin heidän äskeisessä kohtauksessaan, ja hänen hermostonsa ja ymmärryksensä näyttivät olevan vähemmän hämmennyksissä, sillä paljoakaan köhimättä tai epäröimättä kehoitti hän Nigeliä maistamaan aamujuomakseen terveellistä mietoa vehnäolutta jota hän kantoi isolla nahkaisella kolpakolla toisessa kädessään, toisella pyöritellen siinä rosmariinin vesaa, antaakseen sille tuoksua, kuten hän sanoi.

Nigel kieltäysi kohteliaasta tarjouksesta ja ilmaisi samalla kertaa sävyllään, että hän ei halunnut kamarinsa rauhaa häirittävän; siihen hänellä olikin sitä suurempi oikeus, kun ottaa lukuun, kuinka kylmän vastaanoton hän oli kohdannut eksyessään sen suojasta isäntänsä alueelle. Mutta avoimessa lippaassa oli niin mielenkiintoista tavaraa eli oikeammin metallia vanhan Trapboisin mielestä, että hän jäi hievahtamattomaksi kuin vainukoira saaliinsa edessä, nenä ojolla ja toinen käsi sojossa kuin kohotettu etukäpälä, jolla tuo älykäs nelijalkainen toisinaan ilmaisee saaneensa vihiä jäniksestä. Nigel oli särkemäisillään vanhan Trapboisin jäykistyttävän lumouksen lyömällä kiinni lippaan kannen, mutta silloin käänsi hänen huomionsa toisaalle sanansaattaja, joka pidellen kirjettä kädessään kysyi, jättäisikö hän sen mr. Lowestoffen asuntoon lakikoulurakennukseen vai veisikö Marshalsean vankilaan.

"Marshalseanko?" toisti loordi Glenvarloch; "mitä se tähän kuuluu?"

"Ka, sir", selitti mies, "herra-parka on pantu sinne taattuun talteen, koska hänen hyvän sydämensä sanotaan houkutelleen hänet polttamaan hyppysensä toisen miehen rokalla".

Nigel sieppasi hätäisesti kirjeen takaisin, mursi sinetin, liitti sen sisältöön hartaan pyyntönsä, että hänelle heti ilmoitettaisiin vangitsemisen syy, ja lisäsi, että jos se johtui hänen omasta onnettomasta rettelöstään, ei sitä voinut kestää pitkälle, koska hän oli jo ennen kuin oli kuullutkaan mitään aihetta, joka niin jyrkästi vaati häntä antautumaan, päättänyt menetellä siten, valiten mielestään miehuullisimman ja kunnollisimman toimenpiteen, minkä hänen kova onnensa ja varomattomuutensa oli jättänyt hänen käytettäväkseen. Sentähden pyysi hän mr. Lowestoffea pidättymään kaikesta turhasta hienotuntoisuudesta tässä suhteessa, koska hän oli päättänyt antaumisensa omalle maineelleen tarvittavana uhrauksena, vaan vilpittömästi mainitsemaan, millä tavoin se oli parhaiten järjestettävissä, jotta Lowestoffe selviytyisi pälkäästä, johon kirjoittajan täytyi peljätä ystävänsä joutuneen hänen asioitansa kohtaan osoittamansa jalomielisen harrastuksen takia. Kirje päättyi huomautuksella, että kirjoittaja aikoi odottaa vastausta vuorokauden ja sen ajan kuluttua toteuttaa päätöksensä. Hän antoi kirjelmän lähetille ja tukien pyyntöänsä kolikolla kehoitti häntä viipymättä toimittamaan sen master Lowestoffen käsiin.

"Minä -- minä -- minä -- vien sen hänelle itse", tarjousi vanha saituri, "puolesta korvauksesta".

Kuullessaan tämän yrityksen velvollisuutensa ja hyvityksensä anastamiseksi ei mies siekaillut silmänräpäystäkään, vaan sujautti rahan taskuunsa ja pötki kiireimmiten asialleen.

"Isäntä Trapbois", huomautti Nigel äijälle hiukan kärsimättömästi, "oliko teillä mitään erityistä asiaa minulle?"

"Minä -- minä -- tulin kuulustamaan, oletteko nukkunut hyvin", vastasi vanhus, "ja -- voisinko minä tehdä mitään palvelukseksenne, mistään korvauksesta".

"Ei, kiitos", epäsi loordi Glenvarloch, "kiitos vain", ja ennen kuin hän sai sanotuksi enempää kuului portailta raskaita askeleita.

"Hyvä Jumala!" huudahti ukko hätkähtäen. "Hei, Dorothy -- apuvaimo -- hoi, tytär -- vetäkää telki eteen, kuulkaa, naiset -- ovi on jätetty säppiin!"

Kamarin ovi avautui selki selälleen, ja sisälle teiskaroitsi se ruumiikas sotainen sankari, jota Nigel oli edellisenä iltana turhaan muistutellut mieleensä.

23. LUKU.

Häiritseviä vieraita.

Uljas kapteeni Colepepper eli Peppercull, sillä hänet tunnettiin näillä molemmilla nimillä ja moniailla muillakin, oli sotainen ja ryhdikäs ulkomuodoltaan, jonka teki tällä kertaa vielä erikoisemmaksi vasenta silmää ja osittain poskeakin peittävä lappu. Tiheänukkaisen samettinutun hihat olivat silinneet ja kiilsivät rasvasta, nahkahansikkaiden avarat suut ulottuivat melkein kyynäspäihin, samasta aineesta tehty miekkavyö oli niin leveä, että se peitti uumat lonkkaluusta kylkiluihin asti, ja kannatti toisella kupeella isoa mustakahvaista lyömämiekkaa ja toisella siihen suhtautuvaa väkipuukkoa. Hän tervehti Nigeliä sävyltään ennakolta harkitun röyhkeästi, siten ilmaisten, että mikään vastaanoton kylmäkiskoisuus ei kelvannut torjumaan tulijaa. Tuttavallisesti puhutellen Trapboisia vanhaksi Kaakki-Pekaksi kysyi hän tämän vointia ja tarttui sitte nahkasarkkaan, tyhjentäen sen yhdellä hengähdyksellä Alsatian uusimman ja nuorimman kansalaisen, jalon ja ylvään master Nigel Grahamen terveydeksi.

Laskettuaan pöytään tyhjän haarikan ja hengähdettyään syvään hän alkoi arvostella juomaa, jota se oli vastikään sisältänyt. "Mukiinmenevän laihaa olutta, vanha Kaakinpuu -- ja arvatakseni pantua siinä suhteessa, että aamilliseen Thamesia on tullut pähkinänkuorellinen maltaita -- kuoleutunuttakin kuin ruumis, ja kuitenkin se solui pihisten alas kurkustani -- poreillen, jumaliste, kuin vesi kuumalla raudalla. Te jätitte meidät aikaisin, uljas master Grahame, mutta meilläpä oli sentään helkkunan kekkerit teidän kunniaksenne -- kuulimme tynnyrin kumisevan tyhjillään ennen kuin erkanimme. Olimme rakkaita kuin pellavankutojat -- ja tappelimmekin hyväksi lopuksi kestailulle. Minulla on muutamia merkkejä papista kuten näette -- muistiinpano tai pari saarnasta, joka oli pitänyt osoittaa korvalleni, mutta osui harhaan ja sattui vasempaan silmääni. Hengenmies myös kantaa minun puumerkkiäni, mutta herttua lepytti meidät jälleen ystävyksiksi, ja se maksoi minulle enemmän sektiä kuin kykenin sietämään, ja renskaa päällisiksi, juodessani saarnamiehen kanssa rakkauden ja sovun maljoja. Mutta _caracco_, kurja höperö orja hän on silti, ja vielä minä kerran peittoan hänet siitä paholaisen livreijasta kaikkiin sateenkaaren väreihin. Se on selvä tosi! Sanoinko oikein, vanha Trapbois? Missä on tyttäresi, mies? Mitä sanoo hän kosinnastani? Se on rehellisesti tarkoitettu -- tahdotko saada soturin vävypojaksesi, Kaakki-Pekka, sekoittaaksesi sotaisen kunnian sielua varastelevaan, hiiviskelevään, luihuun vereesi, niinkuin pannaan tulista konjakkia sameaan olueen?"

"Tyttäreni ei ota vastaan seuraa näin aikaisin, uljas kapteeni", sanoi saituri, ja hänen epäyksensä lopetti kuivakiskoinen, ponteva "uh, uh".

"Mitä, eikö mistään kor-va-uk-ses-ta?" kysyi kapteeni. "Ja miksei, sinä kunnon mies? Hänellä ei mielestäni ole suurtakaan aikaa kauppansa hieromiseen."

"Kapteeni", huomautti Trapbois, "tulin tänne pikku asialle jalon ystävämme master Nigel Greenin luo -- uh, uh, uh --"

"Ja tahtoisit minun menevän tieheni kaiketi?" vastasi pukari. "Mutta maltahan, vanha Kaakinpuu, hetkesi ei ole vielä tullut, mies. Näethän", ja hän viittasi lippaaseen, "että uljaalla master Grahamella, jota sinä sanot Greeniksi, on vielä taalareita ja killinkejä kosolti."

"Joista sinä mielelläsi keventäisit hänet, ha ha! -- uh, uh", vastasi koronkiskuri, "jos vain osaisit -- mutta pahaksi onneksesi olet sinä niitä, jotka tulevat villoja hakemaan ja varmasti palaavat kotiin kerittyinä. Niin, jollen minä olisi tehnyt valaa vedonlyöntiä vastaan, panisin veikkaan jonkun korvauksen, että tämä kelpo vieraani lähettää sinut matkaasi pennittömänä, jos uskaltaudut hänen kanssaan -- uh, uh -- mihinkään peliin, johon herrasmiehet puuttuvat."

"Lempo soikoon, siinä satutit minuun, vanha viheliäinen peijaaja!" vastasi kapteeni pudistaen takinhihastaan noppapelin välineet. "Minun täytyy aina pitää seuraa näiden kirottujen tohtorien kanssa, ja ne ovat tehneet minusta joka lapsen ketettävän ja juoksuttaneet kukkaroni kälvetystautiseksi; mutta siitä viisi, kuluuhan niillä aika yhtä hyvin kuin muullakin. Mitä sanotte, master Grahame?"

Mies vaikeni, mutta hänenkään äärimäinen julkeutensa kykeni tuskin kestämään sitä perinpohjaista halveksumista ilmaisevaa katsetta, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksensä, vastaten yksinkertaisesti: "Minä pelaan ainoastaan missä tunnen seurani, enkä milloinkaan aamusella."

"Kortit saattavat olla mieluisampia", arveli kapteeni Colepepper; "ja mitä seuranne tuntemiseen tulee, niin kyllä kelpo Kaakki-Pekka vakuuttaa teille, että Jack Colepepper pelaa yhtä rehdisti kuin ikinä yksikään nopan kieräyttelijä. Ihmiset puhuvat korkeista ja matalista nopista, haulimahoista ja vihnesyrjistä, keikistyksestä, lommistuksesta, tahmautuksesta, survimisesta ja kymmenistä muista jutkuista; mutta vaikka minut voissa paistaisitte, en ikinä oppisi ainoatakaan moista keplotusta."

"Täydellisen sanaston olette kuitenkin saanut, sir", virkkoi Nigel yhtä kylmäkiskoisesti kuin ennenkin.

"Niin olen, kautta kunniani", vastasi tämä Hektor; "sellaisia puheentapoja oppii herrasmies kaupungilla. Mutta kenties maittaisi teille ote verkkopalloa tai kuoppapalloa -- meillä on välttävän hyvä kenttä tässä lähellä ja niin naseva valikoima urheita herrasmiehiä kuin on koskaan nähty pitelemässä ulkokisojen lekkeitä."

"Olen estetty tällähaavaa", huomautti loordi Glenvarloch, "ja suoraan sanoen toivon niihin suuriarvoisiin etuoikeuksiin, jotka yhteiskuntanne on minulle suonut, saavani lukea kotirauhan, silloin kun mieleni tekee sitä nauttia".

"Nöyrin palvelijanne, sir", sanoi kapteeni, "ja kiitos kohteliaisuudestanne. Jack Colepepper saa kylliksi seuraa eikä tunkeudu kenenkään kumppaniksi. Mutta kenties haluatte pyöräyttää otteen keilasilla?"

"Siihen ei minulla ole vähäisintäkään halua", vastasi nuori aatelismies.

"Tai hyppäyttää kirppua -- juoksuttaa etanaa -- soudattaa venoa, hä?"

"Ei -- en ryhdy mihinkään sellaiseen", kieltäysi Nigel.

Ukko oli pienillä killisilmillään tähystellyt kumpaistakin, mutta nykäisi nyt ruumiikasta Hektoria takinliepeestä ja kuiskasi: "Älä tuputa hänelle veikkojen tekosia, se ei käy täällä täydestä -- anna mullon kisailla, kyllä se kohdakkoin kohoaa koukkuun."

Mutta pukari luotti omaan voimaansa ja luuli kai arkuudeksi sitä kärsivällistä halveksumista, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksiään. Avoin lipas yllytti häntä myös, ja hän alkoi omaksua äänekkäämpää ja uhkaavampaa sävyä. Hän suoristausi, rypisti kulmiaan, otti ammatillisen tuimuuden katsannon ja pitkitti: "Alsatiassa, katsokaas, pitää miehen olla naapurillinen ja seuraa sietävä. Helkkunassa, sir, me halkaisisimme jokainoan nenän, joka nyrpistyisi meille rehdeille miehille. Niin, sir, me sivaltaisimme sen halki rustoon asti, vaikka se ei olisi eläissään haistanut muuta kuin myskiä, hajupihkaa ja hovituoksuista ruusuvettä. Istu ja pala, minä olen soturi enkä piittaa loordista enempää kuin lampunsytyttäjästä!"

"Haastatteko riitaa, sir?" virkkoi Nigel tyynesti, sillä hänellä ei tosiaankaan ollut halua joutua häpeälliseen tappeluun tuollaisessa paikassa ja tuommoisen miehen kanssa.

"Riitaako, sir?" vastasi kapteeni. "En minä riitaa hae, vaikken myöskään välitä, kuinka pian semmoisen tapaan. Tahdon vain saada teidät ymmärtämään, että teidän pitää olla naapurillinen, siinä kaikki. Entä jos lähtisimme virran yli puutarhaan ja katselisimme sonnin usutusta -- lemppari, ettekö tee ikinä mitään?"

"Jotakin tekemään tunnen tavatonta kiusausta tällä hetkellä", ilmoitti Nigel.

"Nimittäin?" sanoi Colepepper rehentelevästi. "Antakaa kuulla se kiusaus."

"Tunnen kiusausta paiskata teidät päistikkaa ulos ikkunasta, jollette piammiten luiki alas portaita."

"Paiskata minut ikkunasta? -- kuolema ja kadotus!" huudahti kapteeni. "Yksinäisen lyömämiekkani olen minä Budassa pannut kahtakymmentä käyräsapelia vastaan, ja saisiko lapsekas skotlantilainen pikku kerjäläisloordi puhua minusta ja ikkunasta samassa hengähdyksessä? Väisty syrjään, vanha kaakki, anna minun tehdä skotlantilaista vatkulia -- hänen on kuoltava!"

"Taivaan tähden, hyvät herrat", huudahti vanha saituri heittäytyen heidän väliinsä, "älkää mistään hinnasta häiritkö rauhaa! Jalo vieras, suvaitkaa kapteenia -- hän on oikea Troijan Hektor. Kunnon Hektor, suvaitse vierastani -- varmastikin hän on oikea Akilles -- uh -- uh."

Hänet keskeytti hengenahdistus, mutta kuitenkin hän yhä kieppui kiistakumppanien välissä, Colepepperin paljastettua säilänsä ja tehdessä tyhjiä hotaisuja vastustajaansa kohti, sillävälin kun Nigel oli astahtanut taaksepäin ottamaan miekkaansa ja nyt piteli sitä huotrassa vasemmassa kädessään.

"Lopeta tämä hulluttelu, roisto!" kiivastui Nigel. "Tuletko tänne latelemaan kovaäänisiä sadatuksiasi ja teennäistä urheuttasi minulle? Näyt tuntevan minut, ja minua hävettää sanoa, että olen kyennyt vihdoinkin johdattamaani mieleeni sinut. Muista puutarhaa ravintolan takana, kurja konna, ja sitä kiirettä, jolla viisikymmentä miestä näki sinun pinttävän pakoon paljastetun miekan tieltä. Mene matkaasi äläkä pane kiusakseni sitä kehnoa vaivaa, että minun pitäisi peitota mokoma julkea pelkuri alas portaita."

Odottamaton tunteminen synkistytti rehentelijän kasvoja kuin yö, sillä hän oli epäilemättä katsonut olevansa turvallinen muuttuneessa asussaan ja mustan silmälappunsa suojassa sellaisen henkilön ilmisaannilta, joka oli nähnyt hänet vain kerran. Hän puri hammasta, puristi kätensä nyrkkiin ja näytti ponnistautuvan hetkelliseen miehuuteen, karatakseen vastustajansa kimppuun. Mutta hänen luontonsa lannistui, hän työnsi miekkansa huotraan, käänsi selkänsä synkeän äänettömänä eikä hiiskunut sanaakaan ennen kuin saapui ovelle, jolloin hän pyörähti päin ja uhkasi karkeasti kiroten: "Jos en kosta sinulle tätä hävyttömyyttä ennen kuin kuluu montakaan päivää, niin periköön hirsipuu ruumiini ja pahahenki sieluni!"

Niin sanoen ja luoden aatelismieheen katseen, jonka päättäväinen kiukku ja ilkeys tekivät hänen kasvonpiirteensä villin rajuiksi, vaikka ne eivät kyenneet voittamaan hänen pelkoansa, hän kääntyi ja poistui talosta. Nigel seurasi häntä porrassiltamalle asti, nähdäkseen hänen lähtevän, ja paluuta tehdessään hän kohtasi mistress Martha Trapboisin, jonka oli melu saanut lähtemään huoneestaan. Nigel ei voinut olla virkkamatta hänelle luonnollisessa närkästyksessään: "Soisinpa, madam, että voisitte opettaa isällenne ja hänen ystävilleen sen ohjeen, jonka suosiollisesti annoitte minulle tänä aamuna, ja saada heidät jättämään minut oman huoneeni häiritsemättömään yksinäisyyteen."

"Jos tulitte etsimään täältä rauhaa tai hiljaisuutta, nuori mies", vastasi toinen, "niin teidät on neuvottu huonoon tyyssijaan. Voisitte tavoittaa armoa Tähtikamarista tai pyhyyttä hornasta paremmalla menestyksellä kuin rauhallisuutta Alsatiasta. Mutta isäni ei saa kiusata teitä pitempään."

Hän astui huoneeseen ja jatkoi pontevasti, kiinnittäen katseensa lippaaseen: "Jos pidätte esillä tuollaista maneettia, niin se vetää montakin teräspuukkoa kurkkuanne kohti." Nigelin pikaisesti sulkiessa lippaan puhutteli hän isäänsä ja varsin vähäistä kunnioitusta osoittaen soimasi tätä seurustelusta sellaisen raukkamaisen, pöyhistelevän ja salakavalan konnan kuin John Colepepperin kanssa.

"Niin, niin, lapsonen", myönteli vanhus, ja hänen viekas irvistyksensä ilmaisi täydellistä luottamusta omaan etevämpään oveluuteensa, "kyllä tiedän -- tiedän -- uh -- mutta minä puijaan hänet -- tunnen minä ne kaikki ja pystyn hoitelemaan heidät -- niin, niin -- minulla on omat metkuni -- uh -- uh".

"_Sinäkö_ hoitelisit, isä!" vähäksyi yksivakainen neito; "kurkkusi sinä hoitelet katkaistuksi, ja siihen ei mene pitkääkään aikaa. Sinä et pysty salaamaan heiltä voittojasi ja kultiasi kuten ennen."

"Voittojani, vaimo? kultiani?" sanoi saituri ähmissään; "voi hyväinen, vähän on niitä ja pinnistäen saatuja -- vähän ja pinnistettyjä".

"Tämä veruke ei enää auta teitä, isä", väitti tytär, "eikä olisi kelvannut näinkään pitkälle, jollei Colepepper olisi keksinyt keveämpää keinoa talosi rosvoamiseksi, nimittäin minun vaivaisen välityksellä. Mutta miksi puhunkaan hänelle tästä kaikesta", hän virkkoi pysähdyttäen puhuttelunsa ja kohauttaen hartioitaan, eikä hänen säälivä sävynsä ollut kaukana halveksimisesta, "hän ei kuule minua -- ei ajattele minua. Eikö ole kummallista, että kullan kokoamisen rakkaus elää pitemmälle kuin halu varjella sekä omaisuutta että henkeä?"

"Isänne", huomautti loordi Glenvarloch, joka ei voinut olla pitämättä arvossa sitä voimakasta järkevyyttä ja tunteellisuutta, jota tämä nais-poloinen osoitti kaikessa ynseydessäänkin ja ankaruudessaan, "isänne sielunlahjat näyttävät olevan kyllin valveilla, kun hän toimii tavallisissa tehtävissään. Minua kummastuttaa, että hän ei tajua todisteittenne pätevyyttä."