Part 25

Lady Hermione otti kultakukkaron saattolaiseltaan ja antoi sen nuorelle ystävättärelleen. Tämä heittäysi hänen syliinsä ja suuteli häntä molemmille valjuille poskille, joille kertomuksen vastikään valveuttamat surut olivat heruttaneet monta kyyneltä. Sitte kavahti neitonen jalkeille, pyyhki omia tulvivia silmiään ja poistui Foljambe-huoneustosta kiireisin ja päättäväisin askelin.

21. LUKU.

Jin Vin ahtaalla.

Meidän on siirrettävä lukijamme Benjamin Suddlechopin asuntoon, toimeliaan ja tarmokkaan emäntä Ursulan puolison, joka hänkin puolestaan hoiti useampia ammatteja. Hän ei nimittäin ainoastaan tasaillut suortuvia ja partoja sekä kierrellyt viiksiä ylöspäin sotaisiin ja äyskeihin kiehkuroihin taikka alaspäin lerpalleen, kuten soveltui siviilihenkilöille. Ei riittänyt vielä sekään, että hän tarpeen tullen laski verta joko kuppauksella tai suoniraudalla, kiskaisi pois hampaantyngän ja toimitteli muita lääketaidon pikku tehtäviä melkein yhtä hyvin kuin hänen naapurinsa Raredrench, rohdoskauppias. Kaiken lisäksi kykeni hän kiskaisemaan tapin viinitynnyristä yhtä näppärästi kuin hammastarhastakin, laskemaan haarikallisen olutta yhtä huolettomasti kuin sarvellisen verta ja huuhteluttamaan kunnon kulauksella kurkun, jonka hänen taitonsa oli juuri ajellut. Mutta hän harjoitti näitä elinkeinoja erillään toisistansa.

Hänen parturitupansa ojensi pitkän ja salaperäisen salkonsa Fleet-kadulle, maalattuna kirjavaksi edustamaan niitä nauhoja, joilla sen ammatin kyltti oli varhaisempina aikoina koristeltu. Ikkunassa näkyi hammasrivejä pujoteltuina rihmoihin kuin rukousnauhoiksi ja pikareja, joiden pohjalla punainen ryysy esitti verta muistutukseksi siitä, että hoidokkeja täällä "asiantuntevalla avulla" huojennettiin suoneniskulla, kuppauksella tai laastarihauteilla; joukossa ilmoitettiin myös lyhyesti ja vakavasti tukkaa ja partaa koskevat tuottoisammat, vaikka arvoltaan halvemmat toimitukset. Sisäpuolella odotteli liiketuttavia sileäksi hivutettu nahkapäällyksinen lepotuoli ja kitara, jolla uusi tulija saattoi huvitella, kunnes hänen edeltäjänsä pääsi Benjaminin käsistä, ja joka siis useinkin vertauskuvallisesti repeli hoidokin korvia, partaveitsen kirjaimellisesti raadellessa hänen poskiaan. Tässä osastossa kaikki siten julisti haavuriparturia tai parturihaavuria.

Mutta vaivihkaa käytettiin oluttupana pientä takahuonetta, johon johti erityinen ovi pimeästä ja mutkaisesta läpikäytävästä; useiden sivukatujen ja pihojen kautta kierrellen pääsi tätä väylää myöten Fleet-kadulle. Tähän syrjäiseeni Bacchuksen temppeliin johti myös Benjaminin julkisemmasta liikepaikasta pitkä ja kapea sola mukavana salaisen tyyssijan pääsytienä niille joillekuille vanhoille ryyppymiehille, joilla oli tapana ottaa aamunaukkunsa kaikessa hiljaisuudessa, pistäydyttyään parturitupaan muka ajeltaviksi. Pääsipä tähän nurkkakrouviin myöskin erikseen emäntä Ursleyn huoneista; sitä tietä arveltiin hänen käyttävän monipuolisessa ammatissaan sekä liikkuakseen itse ulkosalla että laskeakseen luokseen neuvonkysyjiä ja tehtävien antajia, jotka eivät huolineet julkisesti näyttäytyä hänen vieraikseen. Niinpä puoleltapäivin, jolloin Benjaminin parhaina liiketuttavina olevat kainot ja arat naukkaajat olivat kukin saaneet siemauksensa tai vahvistusryyppynsä, päättyikin tavallaan oluttuvan liikenne, ja takaoven vartioiminen siirtyi parturin oppipojalta pikku mulattitytölle, emäntä Ursulan tummanruskealle Irikselle. Sitte seurasi salamyhkäisyys nopeasti toistansa; levättinsä kaulukseen verhoutuneita keikareita ja kaikenlaisiin valepukuihin laittautuneita naisia nähtiin hiipailemassa kujakäytävän sokkeloita myöten, ja siinä hiljaisessa koputuksessakin, joka ovelta usein vaati pikku kreolin huomiota, tuntui jotakin salaperäisyyttä ja ilmitulon pelkoa.

Saman päivän iltana, jona Margaretilla oli ollut pitkä neuvottelunsa lady Hermionen kanssa, oli emäntä Suddlechop käskenyt ovenvartijattarensa "pitää ovea kiinni visusti kuin saituri kukkaronnauhojaan ja niin totta kuin hän piti sahramihipiäänsä arvossa olla päästämättä sisälle ketään muuta kuin --" nimen hän lisäsi kuiskaten ja päätänsä nyökäyttäen. Pikku palkollinen vilkutti ymmärtävästi silmäänsä, meni paikalleen ja tovin kuluttua laski sisälle sekä vei emäntänsä puheille juuri saman porvaristeikarin, jonka puku oli näyttänyt kömpelöltä yllä ja joka oli käyttäytynyt niin urheasti kahakassa Nigelin ensi kertaa käydessä Beaujeun ravintolassa. Mulatti esitti hänet: "rouva, hieno nuori herra, pelkässä kullassa ja sametissa" -- ja mutisi sitten itsekseen, kun sulki oven: "mokoma hieno nuori herra! -- tikittimien tekijän oppipoika".

Pahoilla mielin sanomme, ja toivoaksemme ovat lukijatkin myötätuntoisia sille harrastukselle, jota asia meissä herättää, että tulija todellakin oli kelpo Jin Vin -- niin kauvas joutuneena omien mielihalujensa varassa ja suojelusenkelinsä hylkäämänä, että hän toisinaan pynttäsi itsensä tähän tapaan ja kävi muodinmukaiseksi keikariksi pukeutuneena niissä huvittelun ja hurjistelun paikoissa, joissa hänelle olisi ollut ainaiseksi häpeäksi näyttäytyä todellisessa olossaan, jos hänen nimittäin olisi ollut mahdollinen päästä sellaiseen seuraan oikeassa asussaan. Hänen otsaansa varjosti nyt synkkä pilvi, hieno vaatetus oli siepattu hätäisesti ylle ja napitettu viistoon, hankkilus oli kiinnitetty ihan kieroon, niin että miekka pistäysi ulospäin kupeelta, sorean huolettomasti riippumatta sivulla, ja sirotekoinen ja kullattu väkipuukko törrötti vyössä kuin teurastajan veitsi tämän ammattilaisen sinisen esiliinan kureessa. Hienoston henkilöillä muuten olikin entiseen aikaan etunansa parempi tilaisuus eristäytyä alemmistansa kuin nykyään, sillä hovinaisten muinaista vannehametta ja nykyaikaisempaa pönkkähametta vastasi herrasmiehellä miekka; mutta tämä esine teki vain naurettaviksi ne, jotka sen omaksuivat tilaisuuden tullen, olematta tottuneita sen pitämiseen. Vincentin säilä osui hänen jalkojensa väliin, ja kompastuessaan sen yli huudahti hän: "Perhana! jo toistamiseen teki tuon kolttosen -- ihan se lemmon lelu tietää, että minä en ole oikea herrasmies, ja juonittelee minulle vasiten."

"No, no, kelpo Jin Vin -- älä huoli, poikaseni", viihdytteli emäntä, "viis pikku sattumista -- kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika vastaa kaikkia katukeikareita".

"Minä _olin_ kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika ennen kuin tunsin teidät, emäntä Suddlechop", syytti Vincent. "Itse saatte antaa nimen sille, miksi neuvonne on minut tehnyt, sillä -- kautta Pyhän Yrjänän! -- minua hävettää ajatella sitä itse."

"Kas vain", virkkoi emäntä, "niinkö onkin laitasi? Ei, sittepä tiedän vain yhden paranteen", ja astuen veistoksilla koristellun pienen tammisen nurkkakaapin ääreen hän otti vyössään riippuvista hopeavitjoista puolenkymmenen muun joukosta avaimen ja lukon avattuaan haki esille pitkän, ohuesta lasista puhalletun pullon, joka oli pistetty pajuvasuun. Samalla hän toi pöytään kaksi pitkävartista ja tilavaa flaamilaista lasipikaria, täyttäen toisen vieraalleen reunoja myöten ja toisen vaatimattomammin noin kahdeksi kolmannekseksi omaa tarvettaan varten. "Niin oikeata Rosa Solista kuin on koskaan käytetty huuhtomaan höperyyttä aatkeloista aivoista!" kehaisi hän kallishintaisen vahvistusnesteen pulputessa sileänä öljyisenä virtana.

Mutta vaikka Jin Vin kulautti pikarillisensa pohjaan arvelematta, emännän siemaillessa omaansa kohtuullisemmin, ei se näyttänyt tuottavan odotettua parannusta hänen mielialassaan. Päin vastoin hän heittäytyessään isoon nahkapäällyksiseen nojatuoliin, jossa emäntä Ursleyllä oli tapana viihdyttäytyä iltaisin, vakuutti olevansa "viheliäisin koira Bow'n kellon kuuluvilla".

"Ja miksi joutavoitset tuollaisin ajatuksin, tyhmä poika?" puheli emäntä Suddlechop. "Mutta niin käy aina -- narrit ja lapset eivät koskaan tiedä, milloin heidän on hyvä olla. Eihän Pyhän Paavalin käytävillä astuskele ainoatakaan latuskalakkista tai töyhtöhattuista, joka saisi niin paljon ystävällisiä katseita naikkosilta kuin sinä teiskaroidessasi Fleet-katua pitkin karttu kainalossa ja lakki kallellaan päässä. Sinä tiedät hyvin, että valtuusmiehen rouvasta sivukujan vaatturintyttäriin asti kaikki vilkuvat ja pilkistelevät sormiensa välitse sinun kulkiessasi ohi, ja sanot itseäsi viheliäiseksi koiraksi! Ja tätä minun täytyy vakuuttaa sinulle ehtimän takaa niinkuin viheltelisin Lontoon kellonsoiton säveliä ärtyiselle lapselle, saadakseni sievän pienokaisen taas hyvälle tuulelle!"

Ursula-emännän imarruksella näytti olevan hänen virvokkeensa kohtalo -- tarjouksen saanut henkilö nieli sen kyllä, ja jonkunmoisella nautinnolla, mutta se ei tehonnut nuorukaisen tuskastuneen mielentilan tyyntymiseksi. Hän naurahti puolittain halveksien ja puolittain tuntien turhamaisuutensa tyydytystä, mutta loi yrmeän katseen Ursley-emäntään, vastatessaan hänen viime sanoihinsa.

"Te tosiaan kohtelette minua kuin lasta, laulaessanne minulle yhä uudestaan ja uudestaan liverrystä, josta en rahtuakaan välitä."

"Vai niin!" sanoi emäntä Ursula; "se merkitsee, että sinä et välitä siitä, miellytätkö kaikkia, jollet miellytä yhtä. Sinä olet tietenkin totinen rakastaja etkä piittaa koko kaupungista täältä Whitechapeliin saakka, kunhan voisit sanoa olevasi ensimäisellä sijalla sievän Margaret-neitisi suosiossa. No, no, ole kärsivällinen, mies, ja anna minun ohjailla, sillä minä olen se vanne, joka viimeiseltä sitoo teidät yhteen."

"Olisi jo aika", muistutti Jenkin, "sillä tähän asti olette pikemmin ollut kiilana eroittamassa meitä".

Emäntä Suddlechop oli tällöin lopettanut vahvistuspikarillisensa -- se ei ollut hänen ensimäisensä sinä päivänä, ja vaikka hän oli lujapäinen nainen ja väkijuomien nauttimisessa ainakin varovainen, jollei pidättyväinen, saattaa kuitenkin olettaa, että hänen maltillisuuttaan ei lisännyt tämä terveytensä hoitaminen.

"Mutta, senkin kiittämätön jurri", kivahti hän, "enkö ole pannut parastani toimittaakseni sinut emäntäsi armolliseen huomioon? Hän pitää herrasväestä, tuo ylpeä skotlantilainen leuhkana, niinkuin walesilainen juustosta, ja hellii sydämessään isänsä polveutumista tuosta Daldevilin herttuasta tai miksi hän sitä sanookaan niin visusti kuin saituri kultaa kirstussaan, vaikka hän näyttää sitä yhtä harvoin -- ja ketään ei hän tahdo ajatella tai ottaa muuta kuin herrasmiehen -- ja herrasmiehen olen minä tehnyt sinusta, Jin Vin, sitä ei voi paholainenkaan kieltää."

"Te olette tehnyt minusta narrin", sanoi Jenkin-parka, katsellen nuttunsa hihaa.

"Yhtä hyvän herrasmiehen silti", tuumi emäntä Ursley nauraen.

"Ja mikä pahempi", lisäsi toinen käännäyttäen hänelle selkänsä ja vääntelehtien tuolissaan, "te olette tehnyt minusta veijarin".

"Yhäti yhtä hyvän herrasmiehen", jatkoi Ursley-emäntä samaan tapaan. "Kantakoon mies hupsuuttansa hilpeästi ja lurjusmaisuuttansa rempseästi, niin tuskinpa vakavuus tai rehellisyys nykyaikana katsoo häntä kasvoihin. Mitäs tyhjää, mies, ainoastaan kuningas Arturin tai Lud-kuninkaan päivinä katsottiin herrasmiehen tahraavan ritarikilpeänsä hyppäämällä järjen tai rehellisyyden rajan yli. Rohkea katse, kerkeä käsi, hienot vaatteet, riuskea sadatus ja huima luonto ne nykyään tekevät teikarin."

"Kyllä tiedän, mitä olette minusta tehnyt", väitti Jin Vin, "sitte kun vaihdoin keilat ja lyömäpallon noppiin ja kortteihin, kelpo englantilaisen oluen laihaan bordeaux-viiniin ja happameen renskaan, häränpaistin ja vanukkaan lehtokurppiin ja ispinöihin -- karttuni miekkaan, lakkini sulkahattuun vanhanaikaiset vakuutukseni muodinmukaisiin kirouksiin, säästölippaani hepeniin, uskontoni paholaisen ilveisiin ja rehellisen nimeni -- Vaimo, voisin iskeä pääsi mäsäksi, kun ajattelen, kenen neuvo on tässä kaikessa ohjannut minua!"

"Kenen neuvo siis? sanoppas, kenen neuvo? Puhu suusi puhtaaksi, mokoma raukkamainen vaatteidenharjaaja, ja sano, kuka sinua neuvoi!" vastasi emäntä Ursula punehtuneena ja kiivaana. "Kas vain sitä kehnoa jänishousua -- sano nyt, kenen neuvosta sinä olet tehnyt itsestäsi pelurin ja päällepäätteeksi varkaan, niinkuin sanoistasi voi arvella -- taivas meitä pahasta varjelkoon!" Ja emäntä Ursula teki hartaan ristinmerkin.

"Kuulkaas nyt, emäntä Ursula Suddlechop", tulistui Jenkin kavahtaen seisaalle, tummat silmät suuttumuksesta salamoivina, "muistakaa sentään, että minä en ole teidän miehenne -- ja jos olisin, olisi teidän hyvä pitää mielessänne, kenen kynnys lakaistiin, kun viimeksi ratsastettiin Skimmingtonia[45] samanlaisella torailevalla muijalla kuin tekin olette".

"Toivon näkeväni sinut ajamassa ylös Holbornin rinnettä ensi työksesi", ärähti Ursley-emäntä härnättynä luopumaan kaikista pyhäpäiväisistä ja sokeroiduista sanantavoistaan, "kukkakiehkura povellasi ja pappi rinnallasi!"

"Niin saattaa hyvinkin käydä", myönsi Jin Vin katkerasti, "jos kuljen neuvojenne mukaan niinkuin olen alottanut. Mutta ennen kuin se päivä koittaa, saatte te tietää, että Jin Vinillä on Fleet-kadun reimat pojat vielä käskettävissään. Niin, pahuksen akka, sinut paiskataan kärryihin parittajana ja velhona, kaksin verroin kunnottomana riiviönä, ja kyyditään kehruuhuoneeseen kaikkien Barin ja Paavalin väliltä löytyvien metalliastiain rämistessä edelläsi niinkuin paholainen niitä mäikyttäsi pätsihangollaan."

Emäntä Ursley karahti tulipunaiseksi, sieppasi puoliksi tyhjentyneen pullon ja näytti ensi liikkeestään päättäen olevan sinkauttamaisillaan sen vastustajansa päähän. Mutta äkkiä ja ikäänkuin voimakkaalla sisäisellä ponnistuksella hän hillitsi silmittömän vimmastuksensa ja pani pullon laillisempaan käytäntöönsä, ihmeteltävän tyynesti täyttäen molemmat pikarit. Kohottaen toista kädessään hän virkkoi, huulillaan hymy, joka soveltui hänen pulskille ja eloisille kasvoilleen paremmin kuin niitä vastikään vääristänyt raivostus:

"Menestykseksesi, Jin Vin poikani, kaikessa leppeässä ystävällisyydessä, mitä hyvänsä äkää tuntenetkaan minua vastaan, joka olen aina ollut sinulle äitinä."

Jenkinin englantilainen hyväluontoisuus ei kyennyt vastustamaan tätä voimakasta vetoamista. Hän otti toisen pikarin ja kilisti suopeasti emännän kanssa sovinnon maljan. Sitte hän alkoi nureksivasti puolustella rajuuttansa.

"Sillä te tiedätte", hän selitti, "että te minut suostutitte hankkimaan nämä hienoudet, menemään siihen jumalattomaan ravintolaan, rehentelemään parhaitten seurassa ja tuomaan teille kaikesta tietoja. Te vakuutitte, että minä kaupunginpiirin kukosta piankin ylenisin kiekumaan kukkona ravintolassa ja voittaisin kymmenen vertaa enemmän gleekissä ja primerossa kuin ennen ruosassa ja naapurinkettämisessä -- ja keikauttaisin kaksoiskuutosia nopilla yhtä ahkeraan kuin oli tapanani kumoilla yhdeksäisiä keilaradalla. Ja sanoitte myös, että minä toisin teille ravintolasta sellaisia uutisia, joiden avulla meidän kaikkien kelpasi elää, kun niitä käytettäisiin siten kuin te osasitte niitä hoitaa. Nyt näette, mihin se kaikki on johtanut!"

"Totta kaikki mitä sanot, poikaseni", myönsi emäntä, "mutta sinun pitää olla kärsivällinen. Roomaa ei rakennettu päivässä -- sinä et voi kuukaudessa tottua herrasasuusi, ja peluussa on sinun odotettava häviäväsi kuten voittavasikin -- istuva pelaaja se tyhjentää pöydän."

"Pöytä on tyhjentänyt minut, sen tiedän", vastasi Jin Vin, "ja peräti puhtaaksi. Kunhan edes se olisi pahinta; mutta minä olen velkaa kaikesta tästä komeudesta, tilipäivä on tulossa, ja isäntäni huomaa kassan pariakymmentä kultakolikkoa köykäisemmäksi kuin sen pitäisi olla. Vanha isäni kutsutaan korvaamaan vajaus, ja minä -- voin säästää hirttomieheltä vaivan ja tehdä työn itse taikka huilata Virginiaan."

"Älä puhu niin kovaa, hyvä poikaseni", varoitti emäntä Ursley. "Mutta sano minulle, minkätähden et lainaa joltakulta ystävältä, täyttääksesi puutoksen. Voisit vuorostasi tehdä hänelle saman palveluksen, kun hänen suorituspäivänsä tulee."

"Ei, ei -- siitä olen saanut kylläni", väitti Vincent vastaan. "Tunstall lainaisi minulle rahat, mies-parka, jos hänellä olisi; mutta hänen hyväsäätyiset kerjäläisomaisensa riistävät häneltä kaikki ja pitävät hänet paljaana kuin on koivu jouluna. Ei -- minun urani voidaan tavata neljällä kirjaimella, ja nämä luetaan: TUHO."

"Hiljaa nyt, yksinkertainen arkimus", rauhoitti emäntä; "etkö ole koskaan kuullut, että silloin kun hätä on suurin, on apu lähin? Kyllä me voimme vielä saada sinut autetuksi pinteestä, ja pikemmin kuin luuletkaan. En totisesti olisi ikinä neuvonut sinua sellaiselle tolalle, jollet olisi kaikesta sielustasi kiintynyt neiti Margetiin, ja vähempi ei sinulle kelvannut. Mitä muuta saatoin tehdä kuin kehoittaa sinua heittämään porvarillisen asusi ja koettamaan onneasi siellä, missä ihmiset rikastuvat?"

"Niin, niin -- kyllä muistan neuvonne hyvin", haastoi Jenkin. "Teidän piti esitellä minut hänelle sitte kun olin hienostunut täydelliseksi teikariksi ja päässyt ruhtinaallisen varakkaaksi, ja silloin piti hänen ihmeekseen havaita, että minä olinkin sama köyhä Jin Vin, jolla oli tapana vaania aamukelloista iltasoittoon asti katsetta hänen silmältään. Ja sen sijaan onkin hän nyt antanut sydämensä tuolle skotlantilaiselle varpushaukka-loordille, joka voitti viimeisen kolikkoni, senkin pahalainen; ja siten olen joutunut haaksirikkoon rakkaudessa, varoiltani ja maineeltani ennen kuin oppiaikani on lopussa, ja kaikki on teidän työtänne, muori Keskiyö."

"Älä puhuttele minua muulla kuin omalla nimelläni, hyvä poika, Jin Vin", vastasi Ursula, ja hänen sävyssään ilmeni sekä kiukkua että mielistelyä; "älä vainkaan, sillä minä en ole mikään pyhimys, vaan vaivainen syntinen nainen, jolla ei ole enempää kärsivällisyyttä kuin hän tarvitsee suoriutuakseen senkin seitsemistä kiusoista. Ja jos olen tehnyt sinulle vääryyttä pahalla neuvomisella, on minun korjattava se hyvällä. Ja mitä niihin pariinkymmeneen kultarahaan tulee, jotka sinun on saatava tilipäiväksi, niin on tässäkin sievässä vihreässä kukkarossa sen verran kuin mokomaan asiaan tarvitaan; ja me panemme vanhan räätäli Crosspatchin myöntämään pitkän maksuajan vaatteillesi, ja --"

"Muori, puhutteko tosissanne?" kysyi Jin Vin kykenemättä uskomaan silmiään tai korviaan.

"Puhun vainkin", vakuutti emäntä; "ja sanotko minua vielä muori Keskiyöksi?"

"Muori Keskiyöksikö?" huudahti Jenkin syleillen emäntää ihastuksissaan ja läjäyttäen hänen vielä rehevälle poskelleen rivakan ja torjumattoman muiskun, joka kuului pistoolinlaukaukselta; "pikemmin muori Keskipäiväksi, joka on noussut valaisemaan minulle tietä vastuksistani -- omaa kantajaani rakkaammaksi emoksi, sillä hän poloinen vain toimitti minut synnin ja surun maailmaan, ja teidän parahiksi tarjoamanne apu on kirvoittanut minut kumpaisestakin." Ja hyväluontoinen nuorukainen heittäysi selkäkenoon istuimellaan ja ihan pyyhkäisi kädenselällä silmiänsä.

"Et siis tahtoisi panna minua ratsastamaan Skimmingtonia", jatkoi emäntä, "tai kuljetuttaa minua kärryissä kehruuhuoneeseen kaupunginpiirin kaikkien metalliastiain rämisytellessä minulle lähtömarssia?"

"Mieluummin antaisin vedättää itseni Tyburnin mäelle", vastasi toinen katuen.

"No, suoristaudu siis kuin mies ja kuivaa silmäsi; ja jos olet hyvilläsi siitä, mitä olen tehnyt, niin näytän sinulle, millä tavoin voit mitä parhaiten palkita sen minulle."

"Mitä?" äännähti Jenkin Vincent kohoutuen suoraan asentoon. "Tahtoisitte minulta jotakin palvelusta tästä ystävällisyydestänne?"

"Niin juuri", vastasi emäntä Ursley, "sillä sinun pitää tietää, että tämä kulta ei ole minun, niin mielelläni kuin autankin sinua sillä. Se annettiin haltuuni hankkiakseni luotettavan asiamiehen erääseen tehtävään, ja kun -- Mutta mikä sinua vaivaa? Oletko niin hullu, että suutut, kun et ilmaiseksi saa kultakukkaroa? Soisinpa tietäväni, mistä niitä saa noukkia. En ole minä niitä koskaan tavannut tieltä, sen sanon."

"Ei, ei, emäntä", selitti Jenkin-parka, "ei se ole vikana, sillä minä, katsokaas, mieluummin kuluttaisin nämä näppini rystysiin saakka ja eläisin työllä, mutta --" hän vaikeni.

"Mutta mitä, mies?" tiedusti emäntä Ursley. "Sinä olet halukas tekemään työtä sen edestä, mitä tarvitset; ja kuitenkin, kun tarjoan sinulle kultaa ansaittavaksesi, katsot minuun kuin lempo kirkkoon."

"Parempi olla puhumatta lemmosta, emäntä", varoitti Jenkin. "Hän oli minulla juuri mielessäni -- sillä minä, katsokaas, olen siinä ahdingossa, jossa sielunvihollinen kuuluu ilmestyvän onnettomille häviöön suistuneille olennoille ja tyrkyttävän heille kultaa heidän autuutensa hinnasta. Mutta minä olen näinä kahtena päivänä lujasti yrittänyt taivuttaa mieltäni siihen ajatukseen, että mieluummin jään häpeään, syntiin ja suruun, jotka minua uhkaavat, kuin pitkitän kehnoja keinoja suoriutuakseni nykyisistä vaikeuksistani. Varokaa siis kiusaamasta minua rikkomaan näin hyvää päätöstä, emäntä Ursula."

"En kiusaa sinua mihinkään, nuori mies", vastasi Ursula, "ja koska näen sinut liian itsepäiseksi, osataksesi olla viisas, niin pistänkin kukkaron taskuuni ja haen jonkun, joka ryhtyy toimeen halukkaammin ja kiitollisemmin. Kulje sinä omaa latuasi -- riko oppisopimuksesi, toimita häviöön isäsi, menetä maineesi ja sano sievälle mistress Margaretille ainiaaksi hyvästi."

"Seis, seis", peruutti Jenkin, "olette hätäinen kuin leipuri uunin kuumetessa liikaa. Antakaa minun ensin kuulla, mitä teillä on esitettävänä."

"No, eipä muuta kuin vain erään pulaan joutuneen varakkaan aatelismiehen vieminen salavihkaa alas virtaa Koirasaaren tienoille asti, missä hän saa piiloitelluksi kunnes pääsee pujahtamaan ulkomaille. Minä tiedän, että sinä tunnet virran varressa joka paikan yhtä hyvin kuin piru koronkiskurin tai kerjäläinen kiertonsa."

"Hiiteen vertauksenne, emäntä", vastasi oppipoika, "sillä piru minulle sen tietämyksen antoi ja kerjuu siitä saattaa tulla lopuksi. Mutta mitä on se herrasmies tehnyt, jotta hänen täytyy pakoilla? Eihän hän liene paavilainen -- Catesbyn ja Piercyn vehkeiden tapaisiin sekautunut -- ruutisalaliiton suosijoita?"

"Hyi, hyi! -- mitä minusta luuletkaan?" pahaksui emäntä Ursula. "Minä olen yhtä hyvä kristillisen seurakunnan jäsen kuin papin rouva, paitsi että välttämättömät liikeasiat eivät salli minun käydä kirkossa useammin kuin joulupäivänä, taivas auttakoon! Ei, ei -- tämä ei ole mitään paavilaisuuteen kuuluvaa. Se urho on vain lyönyt toista puistossa --"

"Haa! mitä?" keskeytti Vincent hätkähtäen.

"Kas, sinä arvaat, ketä tarkoitan. Hän se juuri on, josta olemme niin useasti puhelleet -- sama loordi Glenvarloch eikä kukaan muu."

Vincent kavahti jalkeille ja astui lattian yli nopeasti ja horjuen.

"Kas niin, siinä sitä taas ollaan -- sinä olet aina jäätä tai ruutia. Istut isossa nojatuolissa levollisena kuin raketti riippuu kehyksessään iloiltana, kunnes sitä kosketetaan sytyttimellä, ja sitte, hiu! olet kolmannessa taivaassa, ihmisäänen ja -silmän kantamattomissa. Jahka olet väsynyt tepastelemaan edes takaisin huoneessa, sanotko minulle sitte päätöksesi, sillä aika on täpärällä? Tahdotko auttaa minua tässä asiassa vai etkö?"

"En -- en -- en -- tuhat kertaa en", kieltäysi Jenkin. "Ettekö ole tunnustanut minulle, että Margaret rakastaa häntä?"

"Kyllä", vastasi emäntä, "niin luulee tyttö, mutta sitä ei kestä pitkälle".

"Ja enkö vastikään kertonut teille", jatkoi Jenkin, "että juuri tuo samainen Glenvarloch nylki minulta ravintolassa joka pennin ja teki minusta lisäksi roiston, voittamalla enemmän kuin oli omaani? Voi sitä kirottua kultaa, jonka silkkikauppias Shortyard suoritti minulle sinä aamuna tiliinsä Pyhän Tapanin kellon korjaamisesta! Jollei minulla kovaksi onnekseni olisi ollut niitä rahoja taskussani, niin olisin vain voinut tyhjentää kukkaroni tahraamatta kunniallisuuttani, mutta menetettyäni kaikki omat varani piti minun väkisinkin panna likoon viimeiset viisi kultarahaa tuon kalaparvessa retkeilevän hain kanssa!"