Part 24

"Oleskelumme Espanjan pääkaupungissa pitkistyi viikoista kuukausiksi. Sitte kun luonnollinen suruni ystävällisen, vaikkei hellän isän kuolemasta oli heikentynyt, en minä puolestani välittänyt, vaikka se juttu olisi ainiaaksi pidätellyt meitä Madridissa. Äitini soi itselleen ja minulle hiukan enemmän vapautta kuin olimme tottuneet käyttämään. Hän tapasi sukulaisia skotlantilaisten ja irlantilaisten upseerien joukossa, joista monella oli korkea asema Espanjan armeijassa; heidän vaimoistaan ja tyttäristään tuli ystäviämme ja kumppaneitamme, ja minulla oli alituiseen tilaisuutta harjoitella äitini alkuperäistä kieltä, jota olin oppinut lapsesta asti. Vähitellen, kun äitini oli alakuloinen ja terveydeltään heikko, johtui hän hentomielisestä hellyydestään minua kohtaan sallimaan minun toisinaan liikkua seurassa, jossa hän ei itse käynyt, sellaisten vallasnaisten valvottavana, joihin hän luuli voivansa luottaa. Etenkin käytti hän hoivaajanani erään kenraalin puolisoa, jonka heikkous tai petollisuus oli vastoinkäymisteni perimäisenä syynä. Minä olin yhtä hilpeä, Margaret, ja ajattelematon -- toistan sen vielä -- kuin sinä olit ihan äskettäin, ja kuten sinullekin tapahtui, kiintyi huomioni äkkiä yhteen henkilöön ja erityiseen tunteitten ryhmään.

"Niiden tunteitten herättäjä oli nuori, jalosukuinen, kaunis ja lahjakas brittiläinen soturi. Sikäli on kokemuksemme jokseenkin sama, mutta taivas varjelkoon vertausta jatkumasta täydelliseksi! Tämä mies, niin ylväs, niin sorea, niin etevä ja urhea -- tämä _konna_, sillä se oli hänelle soveliain nimitys, Margaret -- puhui minulle rakkaudesta, ja minä kuuntelin. Saatoinko epäillä hänen vilpittömyyttään? Jos hän oli rikas, jalosukuinen ja vanhaa syntyperää, niin olin minäkin aatelinen ja varakas perijätär. Tosin ei hän tiennyt isäni omaisuuden suuruutta, enkä minä ilmoittanut hänelle -- en edes muista, tokko itsekään sitä silloin tiesin -- sitä tärkeätä seikkaa, että tuosta varallisuudesta oli suurempi osa mielivallan ylettämättömissä, turvassa puolueellisten tuomarien mielivaltaiselta ratkaisulta. Rakastajani saattoi ajatella, kuten äitini halusi maailman yleensä luulevan, että melkein koko omaisuutemme oli joutunut kysymykseen siinä epätietoisessa jutussa, jota olimme tulleet Madridiin ajamaan. Tätä käsitystä oli äitini kannattanut siitä järkevästä syystä, että tieto perintömme suuremman osan tallettamisesta Englantiin ei suinkaan olisi auttanut lisäerien saantia espanjalaisten tuomioistuimien välityksellä. Kuitenkin uskon, että hän, josta puhun, oli ensimältä rehellinen aikeissaan, vaikka hän ei liene tiennyt varallisuussuhteitani sen tarkemmin kuin yleisökään. Hänellä oli itsellään kylliksi vaikutusvaltaa, saadakseen oikeudellisen ratkaisun kääntymään meidän hyväksemme, ja omaisuuteni olisi silloin noussut varsin suureksi ottamalla lukuun vain sen, mitä oli Espanjassa. Lyhyeen sanoen, olivatpa hänen vaikuttimensa tai kiusauksensa mitkä tahansa hänen sitoutuakseen niin pitkälle, hän pyysi äidiltäni kättäni, saatuaan oman suostumukseni ja hyväksymiseni. Lisääntyvän sairauden aikana oli äitini arvostelukyky heikontunut, mutta hänen kiihkeytensä oli ärtynyt närkkäämmäksi.

"Sinä olet kuullut vanhojen skotlantilaisten sukuriitojen katkeruudesta, joista saattaa lausua raamatun sanoilla, että isät syövät happamia rypäleitä ja lasten hampaat tylstyvät. Onnettomuudeksi -- minun pitäisi sanoa _onneksi_, kun otan lukuun, millaiseksi se mies on sittemmin osoittautunut -- oli joku sellainen vihamielisyys eroittanut hänen sukukuntansa äitini perheestä, ja äitini oli perinyt ne tunteet. Hänen pyytäessään kättäni ei äitini enää kyennyt hillitsemään kiivauttansa -- hän kaivoi esille jokaisen vääryyden, mitä kilpailevat suvut olivat tuottaneet toisilleen kahden vuosisadan verisissä vihoissa -- syyti häntä vastaan halventavia nimityksiä ja hylkäsi hänen naimatarjouksensa niinkuin olisi sen esittänyt mitä kehnoin hylkiö.

"Rakastajani poistui kuohuksissaan, ja minä jäin itkemään ja napisemaan kohtaloani vastaan ja -- sen vian tunnustan -- hellää vanhempaanikin vastaan. Minut oli kasvatettu toisenlaisin tuntein, ja äitini suvun skotlantilaiset perimäkiistat, jotka olivat hänelle muistopatsaita ja aikakirjoja, tuntuivat minusta yhtä vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä kuin Don Quixoten haaveelliset hommat. Moitin katkerasti äitiäni onnellisuuteni uhraamisesta tyhjälle sukuarvokkuuden unelmalle.

"Tällä mielellä ollessani pyrki rakastajani uudistamaan seurusteluamme. Me kohtasimme toisemme useasti sen vallasnaisen talossa, jonka olen maininnut; kevytmielisyydestä tai vehkeilyyn viehättymisestä suosi hän salaista yhteyttämme. Vihdoin menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin -- niin pitkälle joudutti minut sokaistunut kiihkomieleni. Rakastajani oli hankkinut vihkijäksi englantilaisen kirkon pappismiehen. Liittomme yhtenä todistajana oli Monna Paula, joka oli ollut saattolaisenani lapsuudesta asti. Minun on tehtävä sille uskolliselle olennolle oikeutta -- hän rukoili minua lykkäämään aikomukseni, kunnes äitini kuolema sallisi meidän viettää häitämme julkisesti; mutta rakastajani pyynnöt ja oma itsepäinen kiihkeyteni voittivat hänen estelynsä. Mainitsemani vallasnainen oli toisena todistajana, mutta tiesikö hän täydellisesti sulhaseni juonet, siitä en ole koskaan kyennyt saamaan selvää. Mutta hänen nimensä ja kotinsa suoja soi meille tilaisuutta tavata toisemme tuon tuostakin, ja puolisoni rakkaus näytti yhtä vilpittömältä ja rajattomalta kuin omanikin.

"Hänen teki kovin mielensä, hän sanoi, tyydyttää ylpeyttänsä esittelemällä minut parille aateliselle englantilaiselle ystävälleen. Tämä ei käynyt päinsä lady D:n luona, mutta hänen käskystään, jota minulla nyt oli oikeus ajatella lakinani, sain kahdesti käydyksi hänen luonansa hänen omassa hotellissaan ainoastaan Monna Paulan saattamana. Siellä oli aivan pieni seurue, kaksi naista ja kaksi herrasmiestä. Ajanviettonamme oli soitantoa, hauskaa haastelua ja tanssia. Olin kuullut Englannin kansan suoruudesta, mutta minä en voinut olla ajattelematta sen lähentelevän vallattomuutta näissä illanvietoissa ja niitä seuranneissa pöytäpidoissa; silti pidin arveluitani kokemattomuuden vikana enkä tahtonut epäillä puolisoni hyväksymän elämänlaadun säädyllisyyttä.

"Minut kutsuttiin pian toisenlaisiin kohtauksiin: äiti-parkani sairaus lähestyi loppuansa. Onnellinen olen siitä, että se tapahtui ennen kuin hän pääsi tietämään asiaa, joka olisi vihlonut hänen sielunsa sisintä.

"Olet kenties kuullut, miten Espanjassa katolilaiset papit ja etenkin munkit piirittävät kuolinvuoteita, saadakseen lahjoituksia kirkon hyväksi. Olen sanonut, että äitini luonne oli ärtynyt sairastelusta ja hänen arvostelukykynsä sikäli heikentynyt. Hän kokosi rohkeutta ja voimaa siitä pahastuksesta, jota papit hänen makuusijansa ympärillä herättivät tungettelullaan, ja hänen kuolevaa kieltänsä näytti elvyttävän sen jäykän uskonpuhdistuslahkon lujuus, johon hän salaisesti kuului. Hän tunnusti kauvan salaamansa uskonnon, kieltäysi kaikesta toivosta ja avusta, joka ei tullut sen opinkäsityksen mukaan ja välityksellä, hylkäsi halveksien roomalaisen kirkon menot, moitti hämmästyneitä pappeja kiihkeästi ahneudesta ja tekopyhyydestä ja käski heidän poistua talostaan. He läksivät katkerina ja raivostuneina, mutta vain palatakseen inkvisiittorien vallan tukemina, mukanaan sen valtuudet ja käskyläät. He tapasivat ainoastaan kylmän ruumiin jäljellä henkilöstä, jolle olivat toivoneet saavansa kostetuksi. Koska minun piankin havaittiin olleen osallisena äitini kerettiläisyyteen, raastettiin minut vainajan luota ja suljettiin yksinäiseen luostariin. Siellä minua kohdeltiin ankaruudella, jonka johtajatar vakuutti olevan huikentelevan elämäni ansiota yhtä suuresti kuin hengellistenkin hairaannusteni. Minä tein avioliittoni julkiseksi, puhdistautuakseni asemasta, johon huomasin joutuneeni, ja rukoilin luostarinjohtajattaren apua, toimittaakseni tiedon hädästäni puolisolleni. Hän hymyili kylmäkiskoisesti puheilleni ja ilmoitti kirkon määränneen minulle paremman yljän, kehoittaen minua varaamaan itselleni jumalallisen armon tulevaisessa maailmassa ja ansaitsemaan leppeämpää kohtelua tässä, ottamalla ennen pitkää nunnan hunnun. Saadakseen minut vakuutetuksi siitä, että minulla ei ollut mitään muuta neuvoa, näytti hän minulle kuninkaallista päätöstä, jonka mukaan kaikki omaisuuteni oli kiinnitetty Pyhän Magdalenan luostarille ja joutuisi heidän täydellisesti vallittavakseen minun kuollessani tai tehdessäni luostarilupauksen. Kun minä sekä uskonnollisista periaatteista että hellästä kiintymyksestä puolisooni olin ehdottomasti horjumaton hunnun hylkäämisessä, luulen johtajattaren halunneen -- taivas antakoon minulle anteeksi, jos teen hänelle vääryyttä -- varmistua minulta saatavasta saaliista jouduttamalla edellistä tapausta.

"Tuo pieni ja köyhä luostari sijaitsi Guadarraman vuoristossa. Toiset sisaret olivat lähiseudun hidalgojen tyttäriä, yhtä köyhiä kuin ylpeitä ja tietämättömiä; toiset taasen olivat paheellisen käytöksensä tähden sinne suljettuja naisia. Johtajatar itse oli suurta sukua, jonka ansiosta hän oli saanut asemansa; mutta hänen kerrottiin häväisseen omaisiansa elämäntavoillansa nuoruudessaan, ja nyt vanhemmalla iällä oli intohimoisen nautinnon halua seurannut ahneus ja vallantavoittelu sekä ankaruuden ja julmuuden henki. Paljon kärsin sen naisen hallittavana -- ja vieläkin vaivaavat uniani hänen tummat lasimaiset silmänsä, kookas kaapuun verhoutunut vartalonsa ja yrmeät kasvonpiirteensä.

"Kohtalonani ei ollut joutua äidiksi. Olin pahasti sairaana, ja toipumiseni pysyi kauvan epätietoisena. Mitä rajuimpia parannuskeinoja käytettiin, jos niillä parantaa aiottiinkaan. Terveyteni palasi viimein vastoin omaa odotustani ja koko ympäristöni luuloa. Mutta kun sitten ensi kertaa näin omien kasvojeni kuvaisen, luulin haamun katsovan vastaani. Minua imartelivat ennen kaikki, mutta etenkin puolisoni, hipiäni kukkeudesta -- nyt se oli tyyten hävinnyt, ja mikä merkillisempää, en ole koskaan saanut sitä takaisin. Olen havainnut, että ne harvat, joiden näkyviin nykyään joudun, katselevat minua kuin veretöntä aavetta. Sellainen on ollut pysyväinen tulos kokemastani kohtelusta. Jumala suokoon anteeksi niille, jotka siten menettelivät! -- kiitän taivasta siitä, että voin sen sanoa yhtä vilpittömin toivotuksin kuin rukoillessani laupeutta omille synneilleni. He leppyivät nyt hiukan minua kohtaan -- kenties hellytti heitä sääliin outo ulkomuotoni, joka todisti kärsimyksistäni; mahdollista myös on, että he pelkäsivät asian saattavan herättää huomiota lähestyvän piispantarkastuksen aikana. Eräänä päivänä, kävellessäni luostarin puutarhassa, jonne olin hiljakkoin saanut pääsyn, muuan kurja vanha maurilainen orja, jota pidettiin pikku tilkun viljelystöissä, jupisi hänet sivuuttaessani, mutta yhä pitäen ryppyiset kasvonsa ja raihnaan vartensa yhtä kumarassa maata kohti: 'Sydämenkeveyttä on takaportin luona.'

"Tunsin hiukan vertauskuvallista kukkakieltä, jonka Espanjan maurilaiset aikoinaan kehittivät suureen täydellisyyteen; mutta jollen olisi tiennytkään tuota keto-orvokin runollista nimeä, olisi vanki pian oivaltanut vähäisimmänkin vapautta lupaavan vihjauksen. Niin kiireisesti kuin soveltui mitä suurimpaan varovaisuuteen -- sillä minua saattoi pitää silmällä ikkunasta johtajatar tai joku sisar -- riensin takaportille. Se oli teljetty kuten tavallista, mutta yskäistessäni sain toiselta puolen vastauksen -- ja, oi taivas! mieheni ääni sieltä lausui: 'Älä menetä täällä nyt minuuttiakaan, mutta tule tälle paikalle iltakellon kaiuttua.'

"Minä peräydyin ilon hurmiossa. Minulla ei ollut oikeutta eikä minun sallittu olla apuna iltarukouksissa, vaan olin tottunut kammioni sulkeennukseen nunnien ollessa veisaamassa. Toipumiseni jälkeen olivat he lakanneet lukitsemasta oveani, vaikka minua uhattiin äärimäisellä ankaruudella, jos poistuisin kammiostani. Mutta rangaistusta ajattelematta jouduttausin uhmaamaan sitä. Tuskin oli iltakellon viimeinen läppäys kuoleutunut, kun hiivin huoneestani, pääsin salavihkaa puutarhaan, riensin takaportille, ihastuneena näin sen avautuvan ja olin seuraavassa silmänräpäyksessä puolisoni sylissä. Hänellä oli mukanaan toinen ylväsryhtinen ritari -- molemmat olivat naamioittuja ja aseistettuja. Läheisessä tiheikössä olivat heidän hevosensa, niistä yksi satuloittuna minun käytettäväkseni, kaitsijoinaan kaksi muuta naamioittua ratsumiestä, jotka näyttivät olevan palvelijoita. Vajaassa kahdessa minuutissa olimme ratsailla ja karautimme pois niin joutuisasti kuin kykenimme pitkin vaikeakulkuisia ja mutkikkaita teitä, joilla toinen palvelija näytti toimivan oppaana.

"Nopea vauhtimme ja hetken jännitys pysyttivät minut vaiti ja estivät minua ilmaisemasta hämmästystäni ja iloani muutoin kuin muutamin katkonaisin sanoin. Se soveltui myös selittämään puolisoni äänettömyyden. Vihdoin pysähdyimme yksinäisen mökin luona. Ratsumiehet laskeusivat maahan, ja minut autettiin alas satulasta, mutta sitä ei tehnyt puolisoni, joka näytti häärivän hevosensa huoltamisessa, vaan vieras.

"'Mene majaan', sanoi mieheni, 'vaihda pukuasi nopeasti kuin salama -- tapaat siellä auttajan -- meidän on heti riennettävä eteenpäin sinun saatuasi toisen asun'.

"Minä astuin mökkiin, jossa minut sulki syliinsä uskollinen Monna Paula. Hän oli odottanut tuloani monta tuntia, puolittain suunniltaan pelosta ja huolesta. Hänen avullaan riipaisin joutuisasti yltäni luostarin inhottavat vaatekappaleet ja vaihdoin ne englantilaiskuosiseen matkapukuun. Samanlaiseksi huomasin Monna Paulan vaatetuksen. Olin juuri ehtinyt siepata ylleni uuden vaatekertani, kun meidät kutsuttiin kiireesti ratsaille. Huomasin hevosen varatuksi Monna Paulalle, ja me läksimme pitkittämään matkaamme. Taipaleella kiedottiin luostaripukuni hätäisesti kivenmukulan ympäri ja heitettiin järveen, jonka reunaa pitkin silloin etenimme. Molemmat ritarit ratsastivat yhdessä edellä, minä seurasin saattolaiseni kanssa, ja palkolliset pysyttelivät takajoukkona. Matkalla pyyteli Monna Paula minua moneen kertaan pysymään äänettömänä, koska henkemme oli vaarassa. Minä tyydyin helposti pysymään toimettomana, sillä vapautuksen tunteen ja tyydytetyn hellyyden ensimäisen kuumeellisen elpymyksen haihduttua olin ikäänkuin huumeissani nopeasta liikunnasta, ja minun täytyi ponnistaa kaikkeni pysyäkseni paikallani satulassa, kunnes äkkiä näimme kirkasta valonloimua edessämme, illan jo käytyä hyvin pimeäksi.

"Mieheni pysähdytti hevosensa ja antoi merkin hiljaisella kahdesti toistetulla vihellyksellä, johon vastattiin matkan päästä. Koko seurue seisahtui sitten ison korkkipuun oksien alle, ja vetäytyen ihan viereeni virkkoi mieheni äänellä, jonka silloin luulin hämmentyneeksi vain turvallisuuden huolesta: 'Meidän täytyy nyt eritä. Ne miehet, joiden huostaan nyt uskon sinut, ovat salakuljettajia. He tietävät teidät vain englantilaisiksi naisiksi ja ovat suurin lahjuksin ottaneet saattaakseen teidät Pyreneitten solien kautta Saint Jean de Luziin asti.'

"'Ja etkö _sinä_ tule kanssamme?' huudahdin pontevasti, vaikka kuiskaten.

"'Se on mahdotonta', sanoi hän, 'ja tuhoisi kaikki. Pidä varasi, että puhut englanninkieltä noiden ihmisten kuullen etkä ole vähääkään ymmärtävinäsi, mitä he haastavat espanjaksi. Henkesi riippuu siitä, sillä vaikka he vastustavat ja kiertävät Espanjan lakeja, vapisuttaisi heitä kirkon lakien loukkaamisen ajatuskin. Näen heidän tulevan -- hyvästi -- hyvästi.'

"Viime sanat lausuttiin kiireisesti -- minä yritin pidättää häntä vielä hetkisen heikosti tarttumalla hänen levättiinsä.

"'Toivoakseni siis tapaat minut Saint Jean de Luzissa?'

"'Kyllä, kyllä', vastasi hän hätäisesti, 'Saint Jean de Luzissa kohtaat suojelijasi'.

"Hän hellitti sitte levättinsä otteestani ja katosi pimeään.

"Hänen kumppaninsa lähestyi -- suuteli kättäni, mitä minä hetken tuskassa tuskin tajusinkaan, ja seurasi miestäni toisen palvelijan saattamana."

Hermionen kyyneleet vuotivat nyt niin hereinä, että uhkasivat keskeyttää kertomuksen. Ryhtyessään siihen jälleen hän alotti jonkunlaisella puolustuksella Margaretille.

"Jokainen seikka", hän sanoi, "mikä sattui niinä hetkinä, jolloin minua vielä elähytti erheellinen onnellisuuden aatos, on syvälle painunut muistiini, joka kaiken sittemmin tapahtuneen suhteen on karu ja yksitoikkoinen kuin Arabian erämaa. Mutta minulla ei ole oikeutta rasittaa sinua, Margaret, omien huoltesi kiihdyttämänä ollessasi, hyödyttömien muistojeni turhilla yksityiskohdilla."

Margaretin silmät olivat täynnä kyyneleitä -- toisin ei voinut ollakaan, kun hänen kärsivä hyväntekijättärensä oli esittämässä kertomusta, joka muutamissa suhteissa muistutti hänen omaa asemaansa. Ja kuitenkaan ei häntä sovi ankarasti moittia, jos hän kiihkeästi pyytäessään suojelijatartaan jatkamaan ei kyennyt pidättämään katsettansa vaistomaisesti suuntautumasta ovelle ikäänkuin pahoitellen Monna Paulan viipymistä.

Lady Hermione näki ja antoi anteeksi mielenliikutusten ristiriidan, ja puolustuksensa oli hänelläkin, jos hän kertomuksensa tarkkapiirteisyydellä ilmaisi, että hän purkaessaan noin kauvan povessaan piilleitä tunteita jonkun verran unohti kuulijansa omat aatokset, joissa Margaretin mielen täytyi olettaa etupäässä liikkuvan, elleivät ne tyyten vallinneet sitä.

"Luullakseni sanoin jo, että toinen palvelija seurasi herrasmiehiä", pitkitti lady. "Toinen jäi meidän seuraamme näköjään esitelläkseen meidät niille kahdelle henkilölle, jotka mieheni merkinanto oli kutsunut paikalle. Pari selittävää sanaa vaihdettiin heidän ja palvelijan kesken murteella, jota minä en ymmärtänyt, ja tarttuen minun ja Monna Paulan hevosta suitsiin taluttivat vieraat meidät valoa kohti, jonka mainitsin aiheuttaneen pysähdyksemme. Minä kosketin Monna Paulaa ja huomasin hänen vapisevan rajusti; se kummastutti minua, koska tiesin hänen luonteensa niin lujaksi ja rohkeaksi, että se oli melkein miehekäs.

"Me saavuimme nuotiolle. Sitä piirittävät mustalaisen näköiset olennot tummine kasvonpiirteineen, isoine sombrero-hattuineen, pistooleilla ja väkipuukoilla varustettuine vöineen ja kaikkine muine kuljeskelevaan ja vaaralliseen elämään kuuluvine piirteineen olisivat kauhistuttaneet minua minä muuna hetkenä hyvänsä. Mutta silloin tunsin vain tuskaa siitä, että olin erinnyt miehestäni melkein juuri pelastukseni hetkenä. Joukkueen naiset -- sillä salakuljettajien mukana oli heitäkin neljä tai viisi -- vastaanottivat meidät juron kohteliaasti. He eivät asultaan ja tavoiltaan kovinkaan paljoa poikenneet miespuolisista kumppaneistaan -- he olivat melkein yhtä karaistuneita ja hurjaluontoisia, pitivät aseita kuten miehetkin ja olivat niiden käytössä tuskin vähemmin kokeneita, kuten sattuvista seikoista huomasimme.

"Oli mahdoton olla pelkäämättä tätä villiä väkeä, mutta he eivät kuitenkaan antaneet meille mitään valittamisen syytä, vaan osoittivat meille kaiken aikaa kömpelöä huomaavaisuutta, sopeutuen puutteisiimme ja heikkouteemme matkan varrella silloinkin kun kuulimme heidän keskenään nurkuvan hempeyttämme -- niinkuin karkealuontoinen kantaja jotakin kallisarvoista ja haurasta tavaraa taakakseen saaneena käyttää kaikkia varokeinoja sen varjelemiseksi, samalla kun hän sadattelee siitä johtunutta harvinaista vaivannäköä. Parina kertana, kun he kohtasivat pettymyksiä salakuljetuksessaan, menettivät muutamia tavaroita espanjalaisten tullivirkamiesten kanssa sattuneessa kahakassa ja vihdoin joutuivat sotilasjoukon takaa-ajamiksi, kävi heidän napinansa sävyltään säikähdyttävämmäksi meidän avuttomien naisten hätäisissä korvissa, kun me uskaltamatta olla ymmärtävinämme heitä kuulimme heidän kiroavan saarelaiskerettiläisiä, joiden takia Jumala, Pyhä Jaakob ja Patsaan Pyhä neitsyt olivat tehneet tyhjiksi heidän hyödyntoiveensa. Nämä ovat kamalia muistoja, Margaret."

"Miksi siis, lady rakas", huomautti Margaret, "tahdotte tuolla tavoin viipyä niissä?"

"Ainoastaan siitä syystä", selitti lady Hermione, "että minä vitkastelen kuin pahantekijä mestauslavalla ja tahtoisin kaikin mokomin pitkistyttää aikaa, jonka täytyy välttämättömästi tuoda mukanaan lopullinen turma. Niin, rakkahin Margaret, minä pysähtelen tuon matkan tapauksissa, niin uuvuttava ja vaarallinen kuin se olikin, tolamme tunkeutuessa karuimpiin ja autioimpiin korpiin ja vuoristoihin, ja kumppaniemme -- miesten kuten naistenkin -- ollessa itse uhkamielisiä lainrikkojia ja alttiina mitä armottomimmalle vastakostolle niiden taholta, joiden kanssa he olivat alituiseen tekemisissä. Kuitenkin tahtoisin mieluummin muistella noita turvattomia aikoja kuin kertoa, mikä minua odotti Saint Jean de Luzissa."

"Mutta te saavuitte perille onnellisesti?" sanoi Margaret.

"Niin saavuin, tyttönen", vastasi lady Hermione. "Laittoman joukkueemme päällikkö opasti minut taloon, joka oli määrätty vastaanottoamme varten, yhtä huolellisen tarkkana kuin hän olisi luovuttanut kääryn tullaamattomia tavaroita kauppatuttavalle. Minulle ilmoitettiin, että muuan herrasmies oli odottanut minua kaksi päivää -- ryntäsin huoneeseen, ja luullessani syleileväni puolisoani huomasin olevani hänen ystävänsä sylissä!"

"Sitä konnaa!" huudahti Margaret, jonka huolestus oli väkisinkin hetkeksi syrjäytynyt ladyn kertomuksen kuuntelussa.

"Niin", jatkoi Hermione rauhallisesti, vaikka hänen äänensä vavahteli hiukan, "se nimi hänelle parhaiten -- hänelle hyvin soveltuu. Hän, Margaret, jonka tähden olin uhrannut kaikki, -- jonka rakkaus ja muisto olivat minulle kalliimpia kuin vapauteni, ollessani luostarissa -- kuin henkeni, kun kuljin vaarallisella taipaleellani -- oli ryhtynyt toimenpiteisiin heittääkseen minut luotansa ja siirtääkseen minut kuin ostettuna hylkiönä huonotapaisen ystävänsä huostaan. Ensimältä vieras nauroi kyyneleilleni ja tuskalleni, joka muka oli eksytetyn ja viekkaudessa hävinneen iloperhosen raivokohtausta tai keimailijan kavalaa teeskentelyä. Avioliittooni vetoamista hän pilkkasi, vakuuttaen tietävänsä sen olleen pelkkää ilvettä, jota minä olin vaatinut ja johon hänen ystävänsä oli alistunut jossakin näennäisen arkatuntoisuuden osoittelussa. Hän ilmaisi kummastustaan siitä, että minä pyrin esittämään missään muussa valossa toimitusta, joka ei voinut olla pätevä Espanjassa eikä Englannissa, ja tarjousi hävyttömästi poistamaan eperoimiseni uudistamalla itse samanlaisen liiton kanssani. Hätääntyneet huutoni toimittivat Monna Paulan avukseni -- hän ei ollutkaan kaukana, sillä hän oli odottanut jotakin sellaista kohtausta."

"Hyvä Jumala!" hämmästyi Margaret, "oliko hän kehnon miehenne uskottu?"

"Ei", vastasi Hermione, "älä tee hänelle sitä vääryyttä. Hänen väsymättömät tiedustuksensa ne saivat ilmi vankilani -- hän se ilmoitti miehelleni ja huomasi jo silloin uutisen niin paljoa mielenkiintoisemmaksi hänen ystävälleen kuin oikealle elämänkumppanilleni, että hän alkoi varhain epäillä konnan tahtovan päästä minusta eroon. Matkalla hänen epäluulonsa vahvistuivat. Hän oli kuullut mieheni huomauttavan kumppanilleen kylmäkiskoisen ivallisesti, kuinka täydellisesti vankeus ja sairaus olivat muuttaneet hipiäni ja kuullut toisen vastaavan, että se vika oli parannettavissa espanjalaisella ihomaalilla. Tämä ja muut seikat olivat valmistaneet Monna Paulaa tällaiseen petokseen, joten hän nyt saapui aivan maltillisena ja ryhtyi kannattamaan minua. Hänen levolliset huomautuksensa tehosivat vieraaseen paremmin kuin minun epätoivoni ilmaukset. Jollei hän täydellisesti uskonutkaan kertomustamme, näytteli hän ainakin kunniallisen miehen osaa, joka ei tahdo tunkeutua turvattomien naisten kiusaajaksi, olkoot nämä mitä laatua hyvänsä. Hän herkesi ahdistamasta meitä läsnäolollaan eikä ainoastaan antanut Monna Paulalle ohjeita matkustaaksemme Parisiin, vaan varasi hänelle matkakassankin. Pääkaupungista kirjoitin mestari Heriotille, isäni uskotuimmalle liiketuttavalle; heti kirjeen saatuaan saapui hän Parisiin, ja -- mutta tässä tuleekin Monna Paula, tuoden mukanaan runsaastikin sen summan, jota halusit. Ota se, rakkahin neitoseni -- auta sitä nuorukaista, jos tahdot. Mutta, oi Margaret, älä odota mitään kiitollisuutta vastineeksi!"