Part 23

"Margaret", huomautti lady vastaan, "sävysi on halveksiva, mainitessasi omaa luokkaasi, josta sadat ja ehkä tuhannetkin ovat kaikin puolin sinua parempia ja osoittaisivat sinulle suurta kunniaa, jos ajattelisivat sinua. Tuo ei nähdäkseni ole minään takeena valintasi viisaudesta, sillä kaikesta päättäen olet valintasi tehnyt. Keneen siis, neitonen, olet niin äkkipikaisesti kiintynyt -- sillä minä pelkään, että sinun on täytynyt olla ajattelematon."

"Nuoreen skotlantilaiseen loordi Glenvarlochiin, madam", vastasi Margaret hiljaisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen äänenpainonsa oli asiaan nähden kylläkin luja.

"Nuoreen Glenvarlochin loordiin!" toisti lady hämmästyneenä. "Tyttö, sinä olet päästäsi pyörällä."

"Tiesin teidän sanovan niin, madam", surkeili Margaret. "Samaa on minulle jo toinenkin henkilö huomauttanut -- sitä kenties vakuuttaisi minulle koko maailma -- ja samaa olen toisinaan taipuvainen muistuttamaan itselleni. Mutta katsokaa minua, madam, sillä minä siirryn nyt eteenne, ja sanokaa minulle, onko katseessani ja puheessani mielettömyyttä tai houriota, kun kertaan teille, että tunteeni ovat kiintyneet siihen nuoreen aatelismieheen."

"Jollei katseessasi tai puheessasi olekaan mielettömyyttä, neitonen, niin ilmaisevat sanasi suunnatonta hupsuutta", vastasi lady Hermione terävästi. "Milloin olet kuullut harhaan suunnatun rakkauden tuottavan muuta kuin kärsimystä? Etsi kumppani vertaistesi joukosta, Margaret, ja karta niitä lukemattomia huolia ja onnettomuuksia, joita täytyy koitua säätysi yläpuolelle pyrkivästä kiintymyksestä. Miksi hymyilet, tyttö? Onko sanomassani mitään halveksimisen aihetta?"

"Ei suinkaan, madam", selitti Margaret. "Minua vain hymyilytti ajatella, mistä se johtuu, että säädyn luodessa niin suurta eroa samasta tomusta muodostettujen olentojen kesken, alhaisten äly kuitenkin ylettää ihan yhtä pitkälle kuin sivistyneiden ja korkeammalle kuuluvien. Heidät jakaa erilleen pelkkä nimitys. Emäntä Ursley lausui minulle ihan samaa kuin teidän armonne nyt juuri virkkoi, paitsi että te, madam, puhutte lukemattomista onnettomuuksista, kun taasen emäntä Ursley mainitsi hirsipuuta ja mistress Turneria, joka sai siinä loppunsa."

"Vai niin?" sanoi lady Hermione "Ja ken lieneekään emäntä Ursley, jonka on viisas valintasi ottanut kumppanikseni hupsun vaikeaan neuvontaan?"

"Naapurissa asuvan parturin vaimo, madam", vastasi Margaret teeskennellyn yksinkertaisesti, mutta sydämessään hän ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että oli tavannut epäsuoran keinon kasvattajattarensa nöyryyttämiseksi. "Hän on viisain nainen mitä tunnen, teidän armonne jälkeen."

"Oivallinen uskottu", lausui lady, "ja valittu sillä hienotunteisuudella, johon olet velvollinen itseäsi ja muita kohtaan! -- Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö -- minne olet menossa?"

"Vain pyytämään emäntä Ursleyn neuvoa", ilmoitti Margaret ikäänkuin lähtöä tehden, "sillä minä näen teidän armonne olevan liiaksi pahastuksissanne, saadakseni täällä mitään ohjausta, ja hätätila on kiireinen".

"Mikä hätätila, sinä hupakko?" tiedusti lady ystävällisempään tapaan. "Istuhan, tyttöseni, ja kerro minulle tarinasi. Totta on, että sinä olet hupsu, vieläpä närkäs hupsu; mutta olethan lapsi -- herttainen lapsi kaikessa uppiniskaisessa hulluttelussasi, ja meidän on autettava sinua, jos voimme. Istuudu, kehoitan vakaasti, niin havaitset minut varmemmaksi ja viisaammaksi neuvojaksi kuin parturinvaimon. Ja sano minulle, miten tulet olettaneeksi, että sydämesi on muuttumattomasti kiintynyt mieheen, jonka lienet vain kerran nähnyt."

"Nähnyt olen hänet useammin", kertoi neitonen luoden silmänsä alas; "mutta puhellut olen hänen kanssaan vain kerran. Olisin kyennyt haihduttamaan tuon _kerran_ mielestäni, vaikka se painui niin syvälle, että voisin nytkin toistaa jokaisen vähäpätöisen sanan, minkä hän lausui; mutta muut seikat ovat sittemmin syövyttäneet sen sydämeeni ainiaaksi."

"Tyttöseni", muistutti lady, "_ainiaaksi_ on sana, joka tulee helpoimmin huulille tuollaisissa olosuhteissa, vaikka se kuitenkin on melkein viimeinen, mitä meidän sopisi käyttää. Tämän maailman tavat, sen innostukset, ilot ja surut haipuvat pois kuin tuulosen leyhäys -- ainiaaksi ei jää mitään muuta kuin haudantakaiseen maailmaan kuuluvaa."

"Olette korjannut lauseeni oikein, madam", sanoi Margaret tyynesti. "Minun olisi pitänyt vain puhua nykyisestä mielentilastani elinkauteni kestävänä, ja se aika saattaa kieltämättä olla hyvin lyhyt."

"Ja mitä on tuossa skotlantilaisessa loordissa sellaista, mikä saattaa juurruttaa kaiken häntä koskevan niin kiinteästi haaveisiisi?" kysyi lady. "Myönnän hänet komeaksi mieheksi, sillä näinhän hänet minäkin; ja tahdon kyllä olettaa hänet kohteliaaksi ja miellyttäväksi. Mutta mitä muuta erinomaista on hänessä, sillä nuo eivät ole harvinaisia etuja?"

"Hän on kovaonninen, madam -- peräti kovaonninen -- ja kaikenlaisten ansain ympäröimä, joita on kavalasti viritetty pilaamaan hänen mainettaan, riistämään häneltä sukuomaisuuden ja kenties tavoittamaan hänen henkeänsäkin. Nämä vehkeet ovat juontaneet alkunsa ahneudesta, mutta nyt niitä kehittää kostonhaluinen kunnianhimo, jota lietsoo luullakseni itse pahuuden henki, sillä loordi Dalgarno --"

"Monna Paula, kuule! Monna Paula!" huudahti lady Hermione keskeyttäen nuoren ystävättärensä kertomuksen. "Hän ei kuule", virkkoi hän sitte nousten ja lähtien huoneesta; "minun täytyy mennä itse -- tulen heti takaisin". Hän palasikin lyhyen tovin kuluttua. "Mainitsit nimen, jonka luulin tutuksi", hän sanoi, "mutta Monna Paula on oikaissut käsitykseni. En tiedä mitään loordi -- mikä hänen nimensä olikaan?"

"Loordi Dalgarno", kertoi Margaret, "ilkein mies mitä maan päältä tapaa. Ystävyyttä teeskennellen hän vei loordi Glenvarlochin erääseen pelihuoneeseen, houkutellakseen hänet uhkarohkeihin yrityksiin, mutta katalan petturin valitsema uskoteltava oli liian hyvätapainen, maltillinen ja varova, mennäkseen niin julkiseen paulaan. Mitä tekivätkään he sitte muuta kuin käänsivät hänen oman kohtuullisuutensa häntä vastaan ja uskottelivat toisille, että kun hän ei taipunut joutumaan susien uhriksi, piti hän heidän kanssaan yhtä, ollakseen osallisena saaliista! Ja siten vahingoittaessaan mitään pahaa aavistamattoman maanmiehensä asemaa käytti tuo kehno loordi Dalgarno kaikkia keinoja pitääkseen häntä omien kätyriensä saartamana, jotta hän pysyisi poissa hovista ja oikeiden arvokumppaniensa seurasta. Suuren ruutisalaliiton päivistä saakka ei ole ollut viekkaammin keksittyä, halpamaisemmalla harkinnalla kehitettyä vehkeilyä."

Lady hymyili surumielisesti Margaretin kiivaudelle, mutta huokasi seuraavassa silmänräpäyksessä, selittäessään nuorelle ystävättärelleen, kuinka vähän tämä tunsi maailmaa, johon hän oli joutumassa, koska ilmaisi niin suurta ihmetystä havaitessaan sen olevan täynnä pahuutta.

"Mutta millä tavoin", hän lisäsi, "saatoit sinä, tyttönen, saada tietoosi niin varovaisen miehen kuin loordi Dalgarnon salaisia aikeita -- ja varuillaanhan konnat osaavat olla yleensä?"

"Sallikaa minun olla siitä asiasta vaiti", pyysi neito. "En voisi kertoa teille kavaltamatta muita -- se riittäköön, että tietoni ovat yhtä varmoja kuin tiedustuskeinoni salaisia ja taattuja. Mutta minä en saa mainita niitä teillekään."

"Sinä olet liian rohkea, Margaret", muistutti lady, "puuttuessasi tuollaisiin asioihin varhaisella iälläsi. Se ei ole ainoastaan vaarallista, vaan säädytöntäkin ja epänaisellista."

"Tiesin teidän sanovan senkin", virkkoi Margaret säveämmin ja malttavammin kuin hän tavallisesti kuunteli nuhdetta. "Mutta Jumala tietää, että sydämeni lausuu minut vapaaksi jokaisesta muusta tunteesta kuin halusta auttaa tuota aivan viatonta ja petettyä miestä. Minä sain lähetetyksi hänelle varoituksen ystävänsä kavaluudesta, mutta voi! huolehtimiseni on vain jouduttanut hänen täydellistä häviötänsä, jollei ole pikaista apua saatavissa. Hän syytti väärää ystäväänsä juonista ja paljasti miekkansa häntä vastaan puistossa, siten joutuen sen kamalan rangaistuksen uhkaamaksi, joka on säädetty kuninkaallisen palatsin etuoikeuksien loukkaamisesta."

"Sepä tosiaan merkillinen juttu", kummeksui Hermione; "onko loordi Glenvarloch siis vankilassa?"

"Ei, madam, Luojan kiitos, vaan Whitefriarsin pyhäkössä. Mutta on epäiltävää, tokko se voi suojella häntä tällaisessa tapauksessa -- puhutaan loordi ylituomarin vangitsemiskäskystä. Muuan lakikoulun herrasmies on pidätetty ja pantu ahtaalle hänen pakonsa auttajana. Ja hänen maineensa yhä pahempaan mustaamiseen käytetään tietysti sitäkin seikkaa, että hän otti tilapäiseksi turvapaikakseen tuon kurjan tyyssijan, vaikka se tapahtui ehdottomasta pakosta. Kaiken tämän tiedän, ja kuitenkaan en voi pelastaa häntä -- en voi pelastaa muutoin kuin teidän välityksellänne."

"Minunko välitykselläni, tyttö?" ihmetteli lady. "Sinä olet suunniltasi! Mitä keinoa voisi minulla olla tässä syrjäisessä asemassani, auttaakseni kovaonnista aatelismiestä?"

"Teillä _on_ keino", vakuutti Margaret kiihkeästi; "ellen suuresti erehdy, on teillä se keino, joka pystyy kaikkeen -- joka saa kaikkea aikaan tässä kaupungissa, koko maailmassa: teillä on varallisuutta, ja jos saisin pienen erän siitä käyttääkseni, niin voisin toimittaa hänet selviytymään nykyisestä vaarastansa. Hän kykenee silloin erityisten ohjeiden mukaan pelastautumaan -- ja minä --" hän pysähtyi.

"Sinä kaiketi saatat häntä ja korjaat hedelmät älykkäistä toimistasi hänen hyväkseen?" täydensi lady Hermione ivallisesti.

"Taivas antakoon teille anteeksi sen kohtuuttoman ajatuksen, lady", vastasi Margaret. "Minä en sitten enää koskaan näe häntä -- mutta olenhan pelastanut hänet, ja se ajatus tekee minut onnelliseksi."

"Kylmä loppu niin uljaalle ja hehkuvalle liekille", arveli lady, ja hänen hymynsä näytti epäuskoiselta.

"Siinä kuitenkin kaikki mitä odotan, madam -- voisin melkein sanoa kaikki mitä toivon -- varmastikaan en käytä mitään ponnistuksia muunlaisen lopun hyväksi: jos olen rohkea hänen asiassaan, niin olen aivan arka omassani. Ainoassa kohtauksessamme oli minun mahdoton saada virketyksi hänelle sanaakaan. Hän ei tunne ääneni sointua -- ja kaikki, mitä olen vaarantanut ja vielä joudun panemaan alttiiksi, teen miehen tähden, joka häneltä kysyttäessä sanoisi aikaa sitten unohtaneensa, että hän oli milloinkaan vieruskumppaninaan nähnyt tai puhutellut näin vähäpätöistä olentoa."

"Tämä on kummallista ja järjetöntä antautumista yhtä haaveellisen kuin vaarallisenkin kiihkon valtaan", pahoitteli lady Hermione.

"Ette siis tahdo auttaa minua?" sanoi Margaret. "Hyvästi vain, madam -- salaisuuteni on toivoakseni turvallinen niin kunniallisessa tallessa."

"Viivyhän sentään hetkinen", pyysi lady, "ja sano minulle, mitä auttamistapaa voit käyttää tuon nuoren miehen hyväksi, jos saisit rahaa sen panemiseksi täytäntöön".

"Sitä on minulta tarpeeton tiedustaa, madam", vastasi Margaret, "jollette aio edistää hankettani, ja turhaa se on, jos aiottekin. Te ette voisi ymmärtää niitä teitä, mitä minun täytyy käyttää, ja aika on liian lyhyt selittääkseni."

"Mutta onko sinulla tosiaan sellaisia teitä tiedossasi?" kysyi lady.

"On kohtuullisen rahasumman ehdolla", vastasi Margaret Ramsay. "Silloin saan eksytetyksi kaikki hänen vihamiehensä -- torjutuksi ärtyneen kuninkaan kiivastuksen -- prinssin kylmäkiskoisemman, mutta hellittämättömämmän pahastuksen -- Buckinghamin kostonhalun, joka äkkipikaisesti suuntautuu kaikkiin hänen kunnianhimonsa tolalle osuviin -- loordi Dalgarnon tunnottomasti harkitsevan ilkimielisyyden -- kaikki saan torjutuksi hänestä!"

"Mutta onko tämä tehtävissä sinun joutumattasi itse vaaraan, Margaret?" tiedusti lady. "Sillä olkoon tarkoituksesi mikä hyvänsä, sinä et saa panna alttiiksi itseäsi tai mainettasi haaveellisessa yrityksessä toisen palvelemiseksi, ja minä, tyttöseni, olen vastuussa kummi-isällesi -- meidän molempien hyväntekijälle -- etten auta sinua missään vaarallisessa tai sopimattomassa yrityksessä."

"Luottakaa sanaani, -- valaani, -- rakkahin lady", vastasi anoja, "että minä toimin muiden välityksellä enkä aio itse sekaantua mihinkään yritykseen, jossa esiintymiseni saattaisi olla uhkamielistä tai epänaisellista".

"En tiedä mitä tehdä", epäröi lady Hermione. "Menettelen kenties varomattomasti ja ajattelemattomasti, jos edistän noin huimaa suunnitelmaa; mutta tarkoitusperä näyttää kuitenkin kunnialliselta, jos keinot ovat taattuja. Mikä on rangaistuksena, jos hän joutuu heidän valtaansa?"

"Oi, voi! oikean käden menetys!" vastasi Margaret, äänen melkein tukahtuessa nyyhkytyksiin.

"Ovatko Englannin lait niin julmia? Sitten on yksistään taivaassa armoa", sanoi lady, "koska tässäkin vapaassa maassa ihmiset ovat susia toisilleen. Rauhoitu, Margaret, ja sano minulle, minkä verran rahaa tarvitaan loordi Glenvarlochin pelastamiseen."

"Kaksisataa kultakolikkoa", ilmoitti Margaret. "Puhuisin teille niiden suorittamisesta takaisin -- ja minulla täytyy aikanaan olla tilaisuutta -- tiedän vain -- ajattelen -- että teidän armonne on välinpitämätön siinä kohdassa."

"Ei sanaakaan enää siitä", käski lady; "kutsu Monna Paula tänne".

20. LUKU.

Surullinen tarina.

Margaretin palatessa Monna Paulan kanssa nousi lady Hermione juuri pöydän äärestä, kirjoitettuaan jotakin pienelle paperisuikaleelle, jonka hän antoi saattolaiselleen.

"Monna Paula", hän määräsi, "vie tämä paperi rahastonhoitaja Robertsille. Nosta kirjelmässä mainittu rahaerä ja tuo se viipymättä tänne."

Monna Paula poistui huoneesta, ja hänen emäntänsä jatkoi:

"En osaa päättää, Margaret, olenko tehnyt ja menettelenkö hyvin tässä asiassa. Elämäni on ollut kummallista eristymistä, ja minä olen vento vieras tämän maailman käytännöllisille toimille -- ja sellaista tietämättömyyttä ei voida korvata pelkällä lukemisella. Pelkään tekeväni väärin sinua kohtaan siten taipuessani pyyntöösi ja kenties loukkaavani sen maan lakeja, joka on suonut minulle turvapaikan, -- ja kuitenkin tuntuu sydämessäni voima, joka ei kykene vastustamaan suostutteluasi."

"Oi, kuunnelkaa sitä -- kuunnelkaa sitä, rakas, jalomielinen lady!" rukoili Margaret, heittäytyen polvilleen ja syleillen hyväntekijättärensä helmaa; hän näytti siinä asennossa kauniilta kuolevaiselta, joka anoi tukea suojelusenkeliltään. "Ihmisten lait ovat vain ajallisia säännöksiä, mutta sydämen johteet ovat taivaasta kuuluvan äänen kaikua meissä."

"Nouse, nouse, tyttö", sanoi Hermione; "sinä liikutat mieltäni enemmän kuin olisin luullut minkään ihmisen kykenevän vaikuttamaan minuun lähenemisellään. Nouse ja sano minulle, mistä johtuu, että näin lyhyessä ajassa ovat ajatuksesi, katseesi, puheesi ja vähimmät liikkeesikin vaihtuneet oikullisen ja haaveellisen tytön olosta tähän sanan kiihkeään kaunopuheisuuteen ja toiminnan tarmokkuuteen?"

"Enpä totisesti tiedä, rakkahin lady", vastasi Margaret luoden katseensa alas; "mutta varmaankin minä joutavanpäiväisesti esiintyessäni ajattelin vain turhanaikaista. Nyt on mietteissäni syvällistä ja vakavaa, ja kiitollinen olen, jos puheeni ja sävyni vastaavasti suhtautuvat ajatuksiini."

"Niin täytyy olla asian laita", myönsi lady; "muutos tuntuu kuitenkin kovin nopealta ja oudolta. Näyttää siltä kuin olisi lapsekas tyttö yhtäkkiä varttunut ajattelevaksi ja kiihkoisaksi naiseksi, valmiiksi ponnistuksiin kuten uhrauksiinkin kaikessa siinä turhassa kiintymyksessä rakkaaksi käyneeseen olentoon, mikä useinkin kovin kehnosti palkitaan."

Lady Hermione huokasi raskaasti, ja Monna Paula saapui ennen kuin keskustelu kehittyi pitemmälle. Hän puhui emännälleen sillä Margaretille tuntemattomalla kielellä, jota he usein käyttivät keskenään.

"Meidän täytyy malttua toviksi", ilmoitti lady vieraalleen. "Rahastonhoitaja on jollakin asialla kaupungilla, mutta hänen odotetaan palaavan puolen tunnin kuluessa."

Margaret väänteli käsiään kiusaantuneena ja kärsimättömänä.

"Minuutit ovat kalliita", pitkitti lady; "sen kyllä käsitän, ja me emme ainakaan anna yhdenkään hukkaantua. Monna Paula jääköön alikertaan ja toimittakoon asiamme heti kun Roberts tulee kotiin."

Hän antoi ohjeensa saattolaiselleen, joka taas läksi huoneesta.

"Te olette hyvin ystävällinen, madam -- kovin hyväntahtoinen", virkkoi pikku Margaret-poloinen, jonka huulet ja kädet tuskallisella vapisemisellaan ilmaisivat kaikkea lykkääntyneen toivon herättämää kouristavaa sydämen kiihtymystä.

"Ole kärsivällinen, Margaret, ja kerää ajatuksesi koolle", kehoitti lady. "Sinulla saattaa ja täytyykin olla paljon tekemistä tämän rohkean aikomuksesi toteuttamisessa -- säästä vireyttäsi, jota voit joutua suurestikin tarvitsemaan. Ole kärsivällinen -- se on ainoa apukeino elämän haittoja vastaan."

"Niin, madam", myönsi Margaret kuivaten silmänsä ja turhaan yrittäen taltuttaa luontaista maltittomuuttaan, "olen kuullut niin -- ja hyvinkin usein. Ja kaiketi olen, Jumala armahtakoon, itsekin sanonut samaa ymmälle ja ahdistukseen joutuneille, mutta se on tapahtunut ennen kuin sain itse kokea hämmennystä ja kiusaa, ja varma olen siitä, etten enää milloinkaan saarnaa kärsivällisyyttä ainoallekaan ihmisolennolle, kun nyt tiedän, kuinka vastenmielistä nautittavaa se lääke on."

"Ajattelet vielä asiasta paremmin, tyttöseni", arveli lady Hermione. "Minäkin ensin hätää tuntiessani ajattelin niiden kohtelevan minua väärin, jotka puhuivat minulle kärsivällisyydestä; mutta suruni ovat uudistuneet ja pitkittyneet, kunnes olen oppinut turvautumaan siihen parhaana ja ainoana huojennuksena, mitä elämä voi niille suoda -- uskonnollisia velvollisuuksia lukuunottamatta, joissa muuten niissäkin on kärsivällisyys osana."

Margaretilta ei puuttunut järkevyyttä eikä tunteellisuutta. Hän pyyhkäisi pois kyyneleensä ja pyysi suojelijattareltaan anteeksi ärtyisyyttään.

"Olisin saattanut ajatellakin", hän sanoi, "minun olisi pitänyt oivaltaa, että elämänlaatunnekin selvästi osoittaa teidän kokeneen surua, madam; ja kuitenkin, Herra nähköön, oikeuttaa teidät ehdottomasti käyttäytymisessänne ainiaan ilmenevä kärsivällisyys suosittamaan omaa esimerkkiänne muille."

Lady oli tuokion vaiti ja vastasi sitte:

"Margaret, minä aion osoittaa sinulle suurta luottamusta. Sinä et enää ole lapsi, vaan ajatteleva ja tunteva nainen. Olet kertonut minulle salaisuudestasi niin paljon kuin uskalsit -- minä tahdon ilmaista sinulle omastani sen verran kuin saatan rohjeta. Kysynet, miksi minä juuri oman mielesi kiihtyneenä ollessa tungen huomioosi surujeni syntyä, ja siihen vastaan, että minä en kykene vastustamaan mielijohdetta, joka nyt saa minut siihen. Olen nyt ensi kertaa näiden kolmen vuoden kuluessa tullut nähneeksi inhimillisen intomielen luonnollisia vaikutuksia, ja kenties ovat siitä syystä omat suruni heränneet, hetkellisesti paisuen liian suuriksi, mahtuakseen sulkeutumaan omaan poveeni -- tai ehkäpä toivon, että sinä otat varoitukseksi tarinani, ollessasi nähtävästi itse täysin purjein ajautumassa juuri siihen kalliokariin, johon minä tein ainiaaksi haaksirikon. No niin, jos haluat kuunnella, niin tahdonpa kertoa sinulle, kuka Foljambe-huoneuston synkkä asukas todella on ja miksi hän oleksii täällä. Se on meille ainakin ajankuluna, kunnes Monna Paula tuo meille Robertsin vastauksen."

Minä muuna elämänsä hetkenä tahansa olisi Margaret Ramsay jännittänyt kaiken huomionsa itsessään niin imartelevaan ilmoitukseen, joka sitäpaitsi koski kiihkeätä yleistä uteliaisuutta herättänyttä aihetta. Ja vaikka hän tänä kiihtymyksen hetkenä ei lakannutkaan tuskaisin korvin ja pamppailevin sydämin tavoittamasta kuullakseen Monna Paulan askelten lähenemistä, tyyntyi hän kuitenkin sekä kiitollisuuden ja viisaan menettelyn että osittain uteliaisuudenkin vaatimuksista ainakin näennäisesti mitä huomaavaisimmaksi lady Hermionea kohtaan ja kiitti häntä nöyrästi siitä suuresta luottamuksesta, jota tämä suvaitsi hänelle osoittaa. Pysyen ainiaan yhtä rauhallisena kuin hän oli kaikissa puheissaan ja toimissaan kertoi lady Hermione tarinansa nuorelle ystävättärelleen seuraavasti:

"Isäni", hän alotti, "oli kauppias, mutta kotoisin kaupungista, jonka liikemiehet ovat ruhtinaita. Kuulun genualaiseen aatelissukuun, jonka nimi oli arvoltaan ja iältään yhtä korkealla kuin ainoakaan sikäläisen mainehikkaan ylimystön Kultaiseen luetteloon kirjoitettu.

"Äitini oli jalosukuinen skotlannitar. Hän polveutui -- älä hätkähdä -- ja läheisesti polveutuikin Glenvarlochin suvusta -- eipä ihme, että minä niin helposti johduin huolehtimaan tuon nuoren loordin vastuksista. Onhan hän likeinen sukulaiseni, ja ollen enemmän kuin kylliksi ylpeä suvustaan opetti äitini minut jo varhain kiintymään siihen nimeen. Äitini isä, tuon Glenvarloch-suvun nuorempia poikia, oli seurannut erään onnettoman pakolaisen vaiheita, Bothwellin Francis-jaarlin, joka näyteltyään kurjuuttansa monessa vieraassa hovissa asettui vihdoin Espanjaan viheliäiselle eläkkeelle, jonka hän ansaitsi kääntymällä katolilaiseen uskoon. Ralph Olifaunt, äitini isä, erosi hänestä inhoten ja valitsi asuinpaikakseen Barcelonan, missä hänen niin sanottua kerettiläisyyttään suvaittiin kuvernöörin ystävyyden tähden. Kauppa-asioissaan oleskeli isäni enemmän Barcelonassa kuin synnyinmaassaan, vain toisinaan käyden Genuassa.

"Barcelonassa hän tutustui äitiini, rakastui ja nai hänet; he olivat eri uskoa, mutta yhtyivät tunteissaan. Minä olin heidän ainoa lapsensa. Julkisuudessa alistuin roomalaisen kirkon oppeihin ja menoihin, mutta äitini kammosi niitä ja kasvatti minut yksityisesti protestanttiseen uskoon. Isäni oli joko välinpitämätön asiasta tai vastahakoinen aiheuttamaan mielentuskaa rakastamallensa naiselle, joten hän joko jätti huomaamatta tai hiljaisesti salli salaisen yhtymiseni hänen hartaudenharjoituksiinsa.

"Kovaksi onneksi kohtasi isääni hänen parhaassa miehuudessaan vitkallinen hivutustauti, jonka hän tunsi parantumattomaksi. Hän oivalsi, mitä vaaraa saattaisi hänen poismenonsa jälkeen koitua leskelle ja orvolle niin suvaitsemattomassa katolilaisuuden pesäpaikassa kuin Espanja on. Viimeisinä kahtena elämänsä vuonna hän senvuoksi vartavasten muutti rahaksi ja lähetti Englantiin suuren osan omaisuudestaan. Se tuli käytetyksi hyvin edullisesti hänen välittäjänsä uskollisuuden ja rehellisyyden ansiosta -- saman kelpo miehen, jonka katon alla nyt asun. Jos isäni olisi elänyt päämääränsä täydentymiseen asti, saanut koko omaisuutensa siirretyksi pois kauppatoimista, niin hän olisi itse saattanut meitä Englantiin ja ennen kuolemaansa nähnyt meidät asettuneina rauhallisiin ja kunniallisiin oloihin. Mutta taivas oli säätänyt toisin. Hän kuoli jättäen useita summia espanjalaisten velallistensa haltuun, ja erittäinkin oli hän toimittanut suuria tavaralähetyksiä eräälle varakkaalle madridilaiselle kauppamiesten seuralle, joka ei hänen kuoltuaan osoittautunut ollenkaan halukkaaksi tekemään tiliä niistä. Voi, jospa olisimme antaneet noiden ahneitten ja pahojen miesten pitää saaliinsa, sillä siksi he näyttivät katsovan asiatuttavansa ja ystävänsä omaisuutta! Meillä oli jo kylliksi varattuna Englantiin, elääksemme mukavasti ja loistavastikin; mutta ystävät moittivat äännekkäästi sellaista hupsuutta, että sallisimme noiden tunnottomien riistää riidatonta perintöämme. Itse summa oli hyvin tuntuva, ja velkomisen tultua alotetuksi ajatteli äitini, että isäni muisto vaati sen jatkamista, olletikin kun kauppiasseuran esittämät puolustukset jossain määrin halvensivat hänen liiketointensa kunniallisuutta.

"Me läksimme siitä syystä Madridiin. Minä olin silloin, Margaret, jokseenkin sinun ikäisesi, nuori ja ajattelematon, niinkuin sinä olet tähän asti ollut. Niin, Madridiin me matkustimme anomaan hovin ja kuninkaan suojelusta, jota ilman olimme kuulleet turhaksi odottaa oikeutta noin varakasta ja voimallista järjestöä vastaan.