Part 22

Tämän pyhäkön eteen on tarpeellinen pysähtyä oikaisemaan juttuja, joita Richie Moniplies oli lavertanut isäntänsä korvaan, selittäessään sen naisen kummallista esiintymistä rukouksissa, jota äsken nimitettiin lady Hermioneksi. Osaksi oli näitä liioitteluja kertonut arvoisalle skotlantilaiselle Jenkin Vincent; tämä veitikka oli hyvin harjaantunut, siihen lajiin sukkeluutta, joka oli ollut jo vanhoista ajoista suosittu kaupungissa huiputuksen, jutkauksen, peijauksen, hassuttamisen, kurielun, ilveen ja sepustelun nimellä. Sellaiseen urheiluun soveltui erinomaisesti Richie Monipliesin juhlallinen totisuus, perinpohjainen pilapuheen tajunnan puute ja luontainen viehättyminen kaikkeen ihmeelliseen. Lisää koristelua oli tarina saanut Richieltä itseltään, jonka kieli etenkin hyvällä nesteellä öljyttynä oli hyvinkin kerkeä suurenteluun. Kertoessaan herralleen kaikkia Vincentin juttelemia eriskummallisia seikkoja ei hän voinut olla kartuttamatta niitä omilla arvauksillaan, joita hänen mielikuvituksensa oli liian hätäisesti muuttanut tosiasioiksi.

Kuitenkin oli se elämä, jota lady Hermione oli kaksi vuotta viettänyt George Heriotin talon asukkaana, niin omituista, että se melkein teki oikeutetuiksi monia hänen oloistaan liikkuvia kummallisia huhuja. Arvoisan kultasepän asuma rakennus oli aikoinaan kuulunut mahtavalle ja varakkaalle paroonisuvulle, joka Henrik VIII:n hallitessa päättyi hyvin rikkaaseen, hartaaseen ja mitä lämpimimpänä katolilaisen uskon puoltajana esiintyvään leski-vapaaherrattareen. Lady Foljamben helmaystävänä oli Pyhän Roquen naisluostarin johtajatar, hänkin tunnontarkka, ankara ja kiihkeä paavilainen. Kun kiivasluontoisen hallitsijan käsky mielivaltaisesti lopetti Pyhän Roquen laitoksen, otti lady Foljambe tilavaan taloonsa ystävättärensä sekä kaksi luostarisisarta, jotka olivat johtajattarensa tavoin päättäneet pysyä uskollisina lupauksilleen, käyttämättä sitä maailmallista vapautta, jonka oli hallitsijan tahto toimittanut heidän valittavakseen. Kaikessa salaisuudessa -- sillä Henrik ei kenties olisi pitänyt hänen sekaantumisestaan -- toimitti lady Foljambe eristetyksi heidän asunnokseen neljä huonetta, joiden yhteyteen varustettiin pieni kammio rukoushuoneeksi eli kappeliksi. Koko huoneusto suljettiin vankalla tammisella ovella vierailta, ja kaikkien nunnaluostarien tavoin sovitettiin ulkoseinään pyörivä lieriö jokapäiväisten tarpeiden välitystä varten. Tässä turvapaikassa viettivät Pyhän Roquen johtajatar ja hänen seuralaisensa monta vuotta, ollen tekemisissä ainoastaan lady Foljamben kanssa, joka heidän rukoustensa voimasta ja heille suomansa kannatuksen ansiosta ei pitänyt itseänsä suurestikaan pyhimystä huonompana maan päällä. Onnekseen kuoli luostarinjohtajatar uhraavaisen suojelijattarensa edellä, joka eli pitkälle Elisabet-kuningattaren aikoihin ennen kuin hänet kohtalo kutsui.

Lady Foljamben seuraajana oli tässä rakennuksessa muuan yrmeä kiihkoileva ritari, etäistä sivuhaaraa edustava sukulainen, joka piti yhtä suurena ansiona Baalin papitarten karkoittamista kuin hänen edeltäjänsä taivaan morsianten kannattamista. Vanhasta suojapaikastaan häädetyistä kovaonnisista nunnista matkusti toinen meren taa; iällisyys esti toista ajattelemastakaan maastamuuttoa, ja hän kuoli erään uskollisen alhaissäätyisen katolilaisen lesken vaalimana. Nunnista suoriuduttuaan riisti Sir Paul Crambagge kappelista koristeet ja aikoi tyyten hävittää huoneiden sisustuksen, kunnes hänet pidätti ajatus, että se toimenpide tuottaisi tarpeettomia kuluja, koska hän käytti asuntonaan ainoastaan kolmea huonetta isosta rakennuksesta eikä siis ollenkaan tarvinnut lisää tilaa. Hänen pojastaan sukeusi huikentelija, ja talon osti häneltä ystävämme George Heriot. Sir Paulin tavoin huomasi hänkin rakennuksen enemmän kuin riittäväksi tarpeisiinsa ja jätti entiselleen Foljambe-huoneuston eli Pyhän Roquen huoneet, kuten niitä nimitettiin.

Puolisenkolmatta vuotta ennen kertomuksemme alkua, ollessaan matkalla mantereella, lähetti Heriot sisarelleen ja rahastonhoitajalleen erityisiä ohjeita Foljambe-huoneuston laittamisesta kuntoon. Ne oli varustettava sievästi, vaikka yksinkertaisesti, erästä vallasnaista varten, joka aikoi asua siellä jonkun aikaa ja enemmässä tai vähemmässä määrin pitää yhteyttä hänen perheensä kanssa, miten näki hyväksi. Hän käski myös toimittaa tarpeelliset korjaukset salaisesti ja muutenkin puhua mahdollisimman vähän kirjeensä sisällöstä.

Hänen paluunsa lähetessä kiusasi täti Juditia ja huonekuntaa suunnattoman kärsimättömyyden jännitys. Mestari George tuli ja toi mukanansa tosiaan naisen niin erinomaisen kauniin, että häntä olisi voinut pitää mitä viehkeimpänä olentona, jollei hän olisi kauttaaltaan ollut tavattoman valju. Tulokkaalla oli mukanaan saattolainen eli vaatimaton seuralainen, jonka toimena näytti olevan palvella häntä. Tämä harvasanainen vaimoihminen oli murteestaan päättäen muukalainen ja iältään viidenkymmenen vaiheilla; hänen herrattarensa nimitti häntä Morina Paulaksi, mestari Heriot ja muut mademoiselle Paulineksi. Hän nukkui yönsä samassa huoneessa emäntänsä kanssa, söi hänen kamarissaan ja oli päivän mittaan tuskin hetkeäkään erillään hänestä.

Nämä naiset ottivat haltuunsa hartaan luostarinjohtajattaren nunnakodin, ja kirjaimellisesti noudattamatta samaa ankaraa eristäytymistä näyttivät he kuitenkin likipitäin palauttavan huoneet siihen käytäntöön, johon ne oli alkujaan aiottu. Uudet tulijat asuivat ja aterioitsivat erillään muusta perheestä. Palveluskunnan kanssa ei lady Hermione, kuten häntä nimitettiin, ollut missään tekemisissä, ja mademoiselle Paulinekin toimitteli heidän keskuudessaan vain välttämättömiä tehtäviä ja niin lyhyeen kuin suinkin. Tiheään saadut ja anteliaat lahjat lepyttivät palkollisia tähän käyttäytymiseen, ja heillä oli tapana huomautella toisilleen, että palveluksen toimittaminen mademoiselle Paulinelle oli kuin aarnihaudan löytämistä.

Täti Juditille oli lady Hermione ystävällinen ja kohtelias, mutta he seurustelivat harvoin, josta syystä vanhempi nainen tunsi sekä uteliaisuuden että loukkaantuneen arvokkuuden kiusaa. Mutta hän tunsi veljensä niin hyvin ja rakasti häntä niin hartaasti, että saattoi todella sanoa hänen tahtonsa kerran ilmaistuna tulevan sisaren omaksi. Arvoisa porvari ei ollut tyyten vailla sitä jyrkkyyttä, joka juurtuu parhaaseenkin mielenlaatuun, kun sana on koko ympäristölle lakina. Mestari George ei sietänyt kyselyitä perheeltään, ja hänen kerran ylimalkaisesti lausuttuaan tahtovansa, että lady Hermione saisi elää rauhassa kokonaan oman mielensä mukaan, kenenkään tiedustelematta hänen aikaisempia vaiheitansa tai noin ehdottoman yksinäisyyden vaikuttimia, tiesi hänen sisarensa vakavasti pahastuttavansa lujaluontoista porvaria, jos mitenkään yrittäisi urkkia salaisuutta.

Mutta vaikka palvelijat oli lahjottu ja hänen sisarensa peloitettu tämän järjestelyn hiljaiseen omaksumiseen, ei se ollut omiaan välttämään naapuriston arvostelevaa huomiota. Jotkut olettivat, että rikas kultaseppä oli kääntymäisillään paavilaiseksi ja aikoi panna uudestaan kuntoon vapaaherratar Foljamben nunnakodin -- toiset arvelivat hänen saaneen päähänsä vikaa -- muutamien mielestä ajatteli hän naimisiin menoa tai pahempaa. Mestari Georgen säännöllinen kirkossakäyminen ja se tieto, että oletettu pyhyydenlupauksen tekijätär aina otti osaa Englannin valtiokirkon käsikirjan mukaan pidettyyn perheen hartaudenharjoitukseen, vapautti arvoisan porvarin ensinmainitusta epäluulosta. Ne taasen, joilla oli asioimisia mestari Heriotin kanssa, eivät voineet epäillä hänen mielentilansa järkevyyttä, ja muiden huhujen kumoutumiseksi kertoivat luotettavasti henkilöt, jotka olivat erityisesti kiinnittäneet huomiotansa asiaan, että kultaseppä ei milloinkaan käynyt vieraansa luona muuten kuin mademoiselle Paulinen istuessa käsitöineen syrjemmällä samassa huoneessa, missä he haastelivat keskenään. Todettiin myös, että nämä käynnit olivat tuskin milloinkaan tuntia pitempiä ja tavallisesti tapahtuivat vain kerran viikossa; sellainen seurustelu oli liian lyhyttä ja pitkälomaista tehdäkseen luultavaksi, että rakkaus oli heidän väliensä siteenä.

Urkkijat olivat senvuoksi ymmällä; heidän oli herjettävä mestari Heriotin salaisuuden tutkimisesta. Mutta satoja naurettavia juttuja kierteli tietämättömien ja taikauskoisten keskuudessa; muutamilla sellaisilla näytteillä olemme nähneet arvoisan David Ramsayn häijynelkisen oppilaan peijanneen Richie-ystäväämme.

Maailmassa oli yksi henkilö, joka olisi ihmisten arvelun mukaan voinut -- jos olisi tahtonut -- kertoa lady Hermionesta enemmän kuin kukaan muu Lontoossa, George Heriotia itseänsä lukuunottamatta; ja se oli sanotun David Ramsayn ainoa lapsi Margaret.

Tyttö ei ollut paljoakaan yli viidentoista, kun lady Hermione tuli Englantiin. Hän kävi ahkeraan kummi-isänsä luona, jota suuresti huvittivat hänen lapselliset mielijohteensa, samalla kun hän mielellään kuunteli, miten luonnollisen kauniisti ja sydämeen käyvästi tyttönen lauloi synnyinmaansa säveliä. Hemmoteltu hän oli joka suunnalta, häntä kun ympäröitsivät kummi-isän suopeus, isän hajamielisyys ja välinpitämättömyys sekä muiden läheisten henkilöiden mukautuvaisuus kaunottaren ja perijättären oikkuihin. Porvariskaunotar oli näissä olosuhteissa kehittynyt niin omapäiseksi, kujeelliseksi ja keimailevaksi kuin rajaton myöntyväisyys useimmiten luopi niistä, joille sitä osoitetaan. Hän ilmaisi useinkin sitä äärimäisen ujouden, vaiteliaisuuden ja pidättyväisyyden teeskentelyä, jota toisen vuosikymmenensä jälkipuoliskolle päässeet neitoset ovat taipuvaisia otaksumaan miellyttäväksi kainoudeksi, mutta toisin ajoin taasen melkoisessa määrin sitä ilkamoivaa kielevyyttä, jonka nuoriso toisinaan luulee olevan sukkeluutta. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli mistress Margaretilla paljon todellista älyä ja harkintakykyä, joka kypsyäkseen vaati vain havaintotilaisuuksia -- vilkas, hyvänsävyinen, leikkisä mielenlaatu ja herttainen sydän. Hänen ulkoapäin tulleita hupsutuksiaan lisäsi suuresti näytelmien ja romaanien lukeminen, johon hän omisti suuren osan ajastaan. Niistä hän omaksui kerrassaan toisenlaisia käsityksiä kuin hän olisi voinut saada hyvän äidin hellistä ja korvaamattomista opetuksista, ja niiden päähänpistojen takia, joihin hän toisinaan tuli syypääksi, saattoi häntä hyvinkin moittia teeskentelystä ja mielistelyhalusta. Mutta tyttösellä oli kylliksi järkeä ja ymmärrystä salatakseen heikkouksiansa kummi-isältään, johon hän oli sydämellisesti kiintynyt; ja niin suuresti oli hän arvoisan mestarin suosiossa, että sai tämän suosituksesta luvan käydä vieraisilla erakoksi sulkeutuneen lady Hermionen luona.

Tämän vallasnaisen noudattama omituinen elämäntapa, hänen suuri kauneutensa, jonka teki äärimäinen kalpeus vielä mielenkiintoisemmaksi, ja se itsetietoinen ylpeys, jota herätti pääseminen muun maailman edellä noin salaperäisen henkilön seuraan, teki syvän vaikutuksen Margaret Ramsayn mieleen, ja vaikka heidän keskustelunsa eivät olleet milloinkaan pitkiä tai tuttavallisia, oli Margaret kuitenkin niin kopea hänelle osoitetusta luottamuksesta, että hän oli niiden sisällön suhteen yhtä vaitelias kuin olisi jokainen sana kerrottuna maksanut hänen henkensä. Imartelulla ja kielastelulla viekkaimminkaan perusteltu urkkiminen emäntä Ursulan tai kenen tahansa muun yhtä uteliaan henkilön taholta ei kyennyt houkuttelemaan pikku neitoselta sanaakaan hänen kuulemastaan tai näkemästään sen jälkeen kun hän oli päässyt noihin salaperäisiin ja eristettyihin huoneisiin. Vähäpätöinen kysymys mestari Heriotin aaveesta riitti hänen hilpeimpänäkin hetkenään ehkäisemään huolettoman rupattelun tulvan ja maltuttamaan hänet umpimieliseksi.

Tämän mainitsemme etupäässä valaistaksemme Margaretin varhaista luonteenlujuutta, joka kätkeytyi monilukuisiin oikkuihin ja ailahduksiin niinkuin haaveellinen muurinvihreän ja metsäkukkien peite verhoaa ikivanhaa ja jyhkeätä tukipatsasta. Mutta tosiasia on, että jos tyttönen olisi kertonutkin kaikki Foljambe-huoneustossa kokemansa, ei hän olisi saanut urkkijain uteliaisuutta suurestikaan tyydytetyksi.

Heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli lady Hermionella tapana palkita pikku ystävättärensä huomaavaisuutta vähäisillä, mutta siroilla lahjoilla ja viehätellä häntä ulkomaisten harvinaisuuksien ja korukapineiden näyttelemisellä, joista monet olivat melkoisen kallisarvoisia. Toisinaan kului aika paljoa ikävämmin Margaretin mielestä, kun hän sai Paulinelta opetusta neulan käytössä. Mutta vaikka hänen ohjaajattarensa oli käsitöissä niin taitava kuin siihen aikaan ainoastaan ulkomaiden luostareissa opittiin, osoittausi oppilas niin parantumattoman haluttomaksi ja kömpelöksi, että ompelutöistä viimein luovuttiin ja niiden sijalle otettiin soitannolliset harrastukset. Tälläkin alalla oli Pauline varsin pätevä opettajatar, ja Margaret menestyi paremmin aineessa, johon hänellä oli luontaisia lahjoja, edistyen jokseenkin pitkälle sekä laulussa että soittimien käsittelyssä. Opetustunnit annettiin lady Hermionen läsnäollessa, jolle ne näyttivät tuottavan mielihyvää. Toisinaan hän lisäsi oman puhtaan ja suloisen äänensä seuralaisten esitykseen, mutta tämä tapahtui vain silloin, kun kappale oli laatuaan hartautta herättävä. Margaretin varttuessa kävi hänen seurustelunsa erakon kanssa toisenlaiseksi. Jollei häntä suorastaan kehoitettu siihen, niin ainakin sallittiin hänen kertoilla huomioitaan maailman menosta, ja myöntäen nuorella ystävättärellään olevan nopeata ja terävää havaintokykyä sekä hyvän muistin, näki lady Hermione myös usein aihetta varoittaa häntä liian pikaisesta mielipiteiden muodostamisesta ja niiden ajattelemattoman uhkamielisestä ilmaisemisesta.

Se pelonsekainen kunnioitus, jota tuo merkillinen henkilö aina herätti hänessä, sai mistress Margaretin, niin vähän kuin häntä miellyttikin vastaväitös tai nuhde, kärsivällisesti kuuntelemaan hänen kehoituksiaan ja antamaan mahdollisimman suuren merkityksen suojelijattarensa hyville aikomuksille. Sydämessään oli hänen silti vaikea käsittää, miten madame Hermione, joka ei milloinkaan pistäytynyt liikkeelle Foljambe-huoneustosta, saattoi ajatellakaan maailman tuntemuksen opettamista toiselle, joka kahdesti viikossa käveli Temple Barin ja Lombard-kadun väliä sekä näyttäysi puistossa joka sunnuntai, milloin oli kaunis ilma. Sievä mistress Margaret oli tosiaan niin vähän taipuvainen sietämään sellaista vastustelua, että hänen seurustelunsa Foljambe-huoneuston asukkaiden kanssa olisi luultavasti laimentunut sitä mukaa kuin hänen tutustumisensa muuhun maailmaan edistyi, ellei hän toiselta puolen olisi vanhasta tavastakin pitänyt arvossa kasvattajatartaan, pääsemättä siitä tottumuksestaan eroon, ja ollut toiselta puolen hiukan ylpeä, nauttiessaan jossain määrin luottamusta, jota muut turhaan kaipasivat. Sitäpaitsi, vaikka Hermionen puhelu oli ainiaan vakavaa, ei se yleensä ollut kaavamaista eikä ankaraa, eikä lady loukkaantunut kevytmielisistä mielenpurkauksista, joita mistress Margaret joskus rohkeni virkkaa hänen kuultensa, silloinkaan kun ne saivat Monna Paulan kohottamaan ylös silmänsä ja huoahtamaan siitä surkuttelusta, jota hengelliseen elämään antautunut tuntee arkiaikaisen maailman vähäpätöisissä puuhissa hyörivää ihmislasta kohtaan. Niinpä pikku neitonen ylimalkaan alistui -- vaikkei aivan nyrpeilemättä -- lady Hermionen totisiin huomautteluihin, ja sitäkin mieluummin, kun hänen suosijattareensa liittynyt salamyhkäisyys jo varhain herätti hänen mielessään hämäriä aatoksia rikkaudesta ja mahtavuudesta; niitä olivat pikemmin vahvistaneet kuin horjuttaneet monet satunnaiset seikat, joita hän oli havainnut päästyänsä tarkempinäköiseen ikävaiheeseen.

Usein tapahtuu, että neuvonta, jota me pyytämättämme tarjottuna pidämme tunkeiluna, käy mielestämme suuriarvoiseksi, kun vaikeuksien ahdinko tekee meidät aremmiksi oman harkintamme suhteen kuin pyrimme olemaan huolettomuuden ja välinpitämättömyyden hetkinä. Näin on asian laita etenkin silloin kun oletamme neuvojallamme olevan myös valtaa ja auliutta tukemaan mielipidettänsä tehokkaalla tavalla. Mistress Margaret oli nyt sellaisessa asemassa. Hän oli tai luuli olevansa tilanteessa, missä sekä neuvo että apu saattoi tulla tarpeeseen. Tuskallisen unettoman yön jälkeen oli hän senvuoksi päättänyt turvautua lady Hermioneen, jonka tiesi mielellään suovan hänelle toisen ja toivottavasti kykenevän antamaan toisenkin. Käynnin tarkoituksen selittää paraiten heidän välillään syntynyt keskustelu.

19. LUKU.

Naiset neuvottelevat.

Astuessaan Foljambe-huoneustoon huomasi mistress Margaret asukkaiden viettävän aikaansa tavalliseen tapaansa, lady lueskellen ja hänen saattolaisensa ommellen kuvioita isoon seinäverhoon, jota hän oli kirjaillut aina siitä saakka kun Margaret oli ensin päässyt näihin eristettyihin huoneisiin.

Hermione nyökkäsi ystävällisesti vieraalleen, vaan ei virkkanut sanaakaan. Margaret oli tottunut tällaiseen vastaanottoon eikä nyt ollut siitä pahoillaan, koska hän siten sai aikaa kerätä ajatuksiaan. Hän kumartui Monna Paulan ompelukehän yli ja huomautti puolittain kuiskaten: "Sinä olit juuri tuossa ruusussa saakka, Monna, kun ensin näin sinut. Kas, tuossa on merkki, missä minä kovaksi onnekseni tärvelin kukkasen, yrittäessäni opetella pistoja -- olin, silloin vasta kuudennellatoista. Noiden kukkasien valmistuessa ennätän vanheta, Monna Paula."

"Soisinpa sillaikaa viisastuvasikin, lapsonen", vastasi Monna Paula. Hän ei pitänyt sievää mistress Margaretia aivan niin suuressa arvossa kuin valtiattarensa. Hänen luontainen yksivakaisuutensa oli hieman suvaitsematon nuoruudelle ja hilpeydelle, jotapaitsi suosittu palkollinen on aina kateellinen henkilölle, jota hän pitää jonkunlaisena kilpailijana emäntänsä kiintymyksestä.

"Mitä supatat Monnalle, pienoinen?" kysyi lady.

"En mitään, madam", vastasi mistress Margaret, "paitsi että olen nähnyt luonnollisten kukkasien kukoistavan kolmeen kertaan siitä asti kun ensin näin Monna Paulan valmistelevan harsopuutarhaansa, ja hänen orvokkinsa eivät ole vielä umpuillakaan".

"Totta kyllä, tyttöseni", huomautti Hermione; "mutta hitaimmin kehittyvät umput pysyvät kauvimmin kukalla. Sinä olet luonnossa nähnyt niiden kukoistavan kolmasti, mutta myös kolmasti lakastuvan. Monna Paulan kukkaset ovat sitävastoin ikuisia -- ne eivät arasta hallaa eivätkä myrskyä."

"Eivät vainkaan, madam", muistutti mistress Margaret, "mutta niillä ei myöskään ole elämää tai tuoksua".

"Tuolla huomautuksella, pienoinen", vastasi erakko, "sinä vertaat toivon ja pelon kiihdyttämää elämää, menestyksen ja pettymyksen vaiheissa polvittelevaa tolaa, rakkauden ja vihan vaikutusten kuumeellisuutta, mielenkuohujen ja tunteiden uuvuttavan vuorottelun sumentamaa ja lyhentämää ikäkautta tyyneen ja huolettomaan olemassaoloon, jota elvyttää vain velvollisuuksien tunto ja joka tasaisella ja rauhallisella ladullaan suuntautuu ainoastaan niiden väsymättömään täyttämiseen. Sekö on vastauksesi ytimenä?"

"En tiedä, madam", selitti mistress Margaret, "mutta kaikista ilman linnuista olisin mieluimmin kiuru, joka livertää ajautuessaan alas kesäisen tuulosen myötä, kuin tuonne rautaorrelleen juuttunut viirinkukko, joka liikkuu juuri vain tehtävänsä suoritukseksi ja ilmoittaa meille, miltä suunnalta tuuli käy".

"Vertauskuvat eivät ole todisteita, sievä neitoseni", virkkoi lady Hermione hymyillen.

"Olen pahoillani siitä, madam", vastasi Margaret, "sillä ne ovat kovin mukava epäsuora tapa mielipiteen lausumiseen silloin kun se eroaa parempien käsityksistä. Sitäpaitsi on niitä tästä aiheesta lukemattomasti, ja ne ovat kauttaaltaan säveitä ja miellyttäviä."

"Niinkö?" sanoi lady; "annahan minun kuulla muutamia sellaisia".

"Olisi esimerkiksi kovin rohkeata minun sanoa teidän armollenne", selitti Margaret, "että minä rauhallisen elämän sijasta soisin kokevani hiukan toivon ja pelon vaihtelua, mieltymystä ja vastenmielisyyttä -- ja -- ja -- ja muita tunteita, joista teidän armonne suvaitsee puhua. -- Mutta minä saatan virkkaa vapaasti ja nuhteisiin joutumatta, että pidän perhosesta enemmän kuin kuoriaisesta, tai värisevästä haapapuusta enemmän kuin jylhästä skotlantilaisesta petäjästä, joka ei milloinkaan vavahtele -- taikka että minä kaikesta isäni sormien kokoonpanemasta puusta, messingistä ja metallilangasta erityisesti vihaan ja inhoan erästä saksalaismallista jykevää vanhaa kaappikelloa, joka kaiuttelee tunnit, puolet tunnit, neljännekset ja puolineljännekset ikäänkuin olisi peräti tärkeätä maailman tietää sen olevan vireessä ja käynnissä. Soisinpa, rakas lady, teidän vain vertaavan tuota tökeröä, rämisevää tyhmän hollantilaisen näköistä puukuvatusta siihen kauniiseen pöytäkelloon, jonka mestari Heriot teetti isälläni teidän armoanne varten: sehän soittelee kymmeniä iloisia säveliä ja tunnin lyödessään pyöräyttää esille parven maurintanssijoita tepastelemaan piirihypyissä poljennon mukaan."

"Ja kumpainen näistä ajanmittareista käy paremmin paikalleen, Margaret?" kysyi lady.

"Minun täytyy tunnustaa, että vanha saksalainen on siinä suhteessa voitolla", myönsi Margaret. "Tietenkin olette oikeassa, madam, kaiketi eivät vertaukset ole todistuskappaleita: ainakaan en minä ole niillä läpäissyt."

"Nähtävästi, Margaret", huomautti lady hymyillen, "olet viime aikoina pohtinut näitä asioita ahkerasti".

"Kenties liiaksi, madam", vastasi Margaret niin matalalla äänellä, että hänet kuuli ainoastaan lady, jonka tuolinselän taakse hän oli nyt asettunut. Sanat lausuttiin hyvin vakavasti, ja niitä seurannut puolinainen huokaus ei välttänyt puhutellun huomiota. Lady Hermione käännähti heti totisena Margaretiin, katseli häntä tovin ääneti ja lopulta käski Monna Paulan viedä ompelukehyksensä etuhuoneeseen. Heidän jäätyään kahden kesken hän pyysi nuorta ystävätärtään tulemaan esille tuolin takaa, jonka selkämykseen tämä nojautui, ja istuutumaan töyrytuolille hänen viereensä.

"Sallikaa minun olla näin, madam", vastasi Margaret asentoansa muuttamatta. "Soisin teidän mieluummin kuuntelevan näkemättänne minua."

"Taivaan tähden, tyttöseni", kummeksui hänen suojelijattarensa, "mitä voi sinulla olla sanottavana sellaista, jota ei voi virkkaa kasvoista kasvoihin niin totiselle ystävälle kuin minä olen?"

Suoranaiseen vastaukseen ryhtymättä huomautti Margaret vain: "Olitte oikeassa, rakas lady, kun sanoitte, että olen viime aikoina antanut tunteitten saada liiallista valtaa. Olen tehnyt kovin väärin, ja te vihastutte minulle varmasti -- niinkuin kummi-isänikin, mutta minä en voi sille mitään -- se mies on pelastettava."

"_Mies_?" toisti lady pontevasti. "Se lyhyt sananen tosiaan valaisee salaisuuttasi; mutta tule pois sieltä tuolin takaa, sinä yksinkertainen pyryharakka! Tietysti olet sallinut tuon reippaan nuoren oppipojan päästä liian lähelle sydäntäsi. En ole kuullut sinun mainitsevan nuorta Vincentiä moneen päivään -- kenties hän ei ole välttynyt mieleltä niinkuin kieleltä. Oletko ollut kyllin hupsu sallimaan hänen puhua sinulle vakain aikein? Olen kuullut hänet rohkeamieliseksi nuorukaiseksi."

"Ei hän ole niin rohkea, että lausuisi sanaakaan, joka voisi pahastuttaa minua, madam", vakuutti Margaret.

"Kenties sinä siis _et_ pahastunut", sanoi lady, "tai ehkä hän ei ole _puhunut_, mikä olisikin viisaampi ja parempi. Ole avomielinen, tyttöseni -- kummi-isäsi palaa pian, ja me otamme hänet neuvotteluihimme. Jos se nuori mies on uuttera ja kunniallista syntyperää, niin hänen köyhyytensä ei kukaties olekaan aivan voittamaton este. Mutta te olette kumpainenkin aivan nuoria, Margaret -- tiedän kummi-isäsi edellyttävän, että nuorukainen ensin palvelee oppiaikansa loppuun."

Margaret oli tähän asti antanut ladyn jatkaa harhakäsityksessään yksistään syystä että hän ei tiennyt, miten olisi keskeyttänyt neuvojattarensa. Mutta viime sanain herättämä närkästynyt uhkamielisyys elvytti hänessä nyt viimein rohkeutta lausumaan: "Pyydän anteeksi, madam, mutta mainitsemanne nuorukainen taikka mikään oppipoika tai mestari Lontoon kaupungin rajojen sisällä ei --"