Part 21

"Hissukseen, veikkaset!" vastasi hänen kumppaninsa; "toi toinen on hepakka Reginald Lowestoffe lakikoulusta -- tunnen minä sen; se on reilu poika ja vapaa kulkemaan".

He pölläyttivät taas sankan savupilven ympärilleen ja astuivat ohi sen enemmättä tervehdyksettä.

"_Grosso in aere_!" virkkoi lakikoululainen. "Kuulitte minkä mainelauseen se hävytön renttu antoi minulle, mutta eipä väliä, kunhan siitä on hyötyä teidän ylhäisyydellenne. Ja sallikaa minun nyt kysyä teidän ylhäisyydeltänne, minkä otatte nimeksenne, sillä me olemme lähellä herttua Hildebrodin ruhtinaallista palatsia."

"Tahdon esiintyä Grahamena", ilmoitti Nigel. "Se oli äitini sukunimi."

Lakikoululainen osoitti kylttiä, joka oli esittävinään härän hätyyttäjäksi innostunutta ja sen pääpuolessa oikeaan, tieteelliseen hyökkäystapaan juoksevaa koiraa. "Tuolla", hän sanoi, "jakelee uskollinen herttua Hildebrod lakeja kuten olutta ja väkijuomiakin uskollisille alsatialaisilleen. Ollen sisukas tappelupukari on hän valinnut tapojansa vastaavan kyltin, ja hän taritsee juomaa janoisille, saadakseen itse juoda maksutta ja maksun muiden juomasta. Astukaamme sisälle tämän toisen Axyluksen ainiaan avoimesta portista."

Hänen puhuessaan astuivat he ränstyneeseen kapakkaan, joka oli kuitenkin tilavampi ja vähemmän rapistunut kuin monet muut saman kurjan ympäristön talot. Pari kolme riutunutta, ryysyistä juomanlaskijaa juoksenteli edes takaisin; niinkuin pöllöillä näyttivät heidän katseensa olevan sovellettuja vain sydänyöhön, kun muu luomakunta nukkuu, joten ne päivänvalolla tiirottivat tihruisina, tyhminä ja vain puolittain valveutuneina. Tuollaisen vilkuttelevan Ganymedeksen opastamina he menivät huoneeseen, missä auringon heikot säteet melkein hukkuivat seurueen piipuista kieriviin savupatsaisiin, ja tästä pilvisestä pyhäköstä kajahti vanha veisu:

"Hei, vanha Simeon-kuningas, se pullon ja pikarin valtias, punaisine neninensä, olvitahroiss' sääryksensä, heippari-rallailei."

Herttua Hildebrod, joka itse alentui rämäyttelemään tätä laulelmaa rakastaville alamaisilleen, oli suhdattoman ruumiikas vanha mies. Hänellä oli vain yksi silmä, ja nenä todisti hänen juominkiensa tiheydestä, voimaperäisyydestä ja pitkällisyydestä. Tummanruskea nukkaverkainen nuttu oli haarikan räiskeiden täplittämä, jo liiankin kauvan palvellut ja valtavana hyllyvän mahan mukavuudeksi pantu nappiin ainoastaan alaosastaan. Hänen takanaan makasi suosikki kahlekoira, jonka pyöreä pää ja ainoa musta vilahteleva silmä sekä suunnaton lihavuus hullunkurisesti muistutti isäntää.

Ne rakkaat neuvoskunnan jäsenet, jotka ympäröitsivät, herttuallista valtaistuinta, suitsuttivat sille tupakansavua, joivat sen valtiaan kanssa paksua sameata olutta ja säestivät hänen kuorolaulujaan, olivat moisen sulttaanin arvoisia satraappeja. Erään nahkanuttu, leveä vyö ja pitkä miekka osoittivat hänet Alankomailla taistelleeksi soturiksi; tuimaa mahtavuutta ja juopunutta häpeämättömyyttä ilmaiseva katse oli aiottu kannattamaan hänen oikeuttansa nimittää itseänsä matkailevaksi urhoksi. Nigelistä tuntui, että hän oli ennenkin nähnyt tämän miehen jossain. Herttuan vasemmalla puolella istui muuan nurkkasaarnaaja eli nakuripappi kuten tätä hengenmiesten luokkaa on kursailemattomasti nimitetty, ollen helposti tunnettavissa repeytyneestä liperistään, lerppalierisestä hatustaan ja kauhtuneen uumatakin jäännöksistä. Papin vieressä istui mitä viheliäisimmän näköinen ukko, jolla oli päässä karkeasta villakankaasta ommeltu ja kaulan alle napitettu nukkavieru säpsä; mutta hänen näivettyneissä kasvonpiirteissään kuten vanhalla Danielilla vielä

-- -- -- -- "silmä, vilkkua voi höperyydessäkin viekast' ilkkua".

Hänen vasemmalle puolelleen oli asettunut häviöön joutunut asianajaja, joka oli kolttosien tähden pyyhitty ammattikuntansa kirjoista ja säilyttänyt toiminta-alaltaan ainoastaan peijaamisen. Herttua Jaakko Hildebrodin neuvoskunnan täydensi pari vähemmän huomattavaa henkilöä, joista erään kasvot kuten soturinkin tuntuivat Nigelistä hiukan tutuilta, vaikka hän ei voinut muistaa, missä oli ne nähnyt.

Vierailla oli riittävästi aikaa tarkata kaikkea tätä, sillä joko yhteislaulun vauhdikkuuden vastustamattomasti tempaamana mukaan tai antaakseen tulijoille kunnollisen käsityksen tärkeydestään suvaitsi hänen armollisuutensa huikata laulun loppuun ennen kuin puhutteli heitä, vaikka hän kaiken aika tiukasti tähysti heitä yksinäisellä näkimellään.

Lopetettuaan rallatuksensa ilmoitti herttua Hildebrod neuvonantajilleen, että muuan arvoisa lakikoulun virkailija pyrki puheille, ja käski kapteenin ja papin luovuttaa lepotuolinsa molemmille vieraille, sijoittaen heidät oikealle ja vasemmalle puolelleen. Alsatian armeijan ja kirkon arvoisat edustajat menivät istuutumaan liitoksistaan heltyneelle rahille pöydän alipäähän, mutta se oli kehno kestämään noin painavia miehiä ja luhistui heidän allaan; seurueen riemastuneena hurratessa kierähtivät miekkamies ja sanan mies päällekkäin lattialle. He nousivat raivostuneina, kilvan purkaen kiukkuansa äänekkäillä voimasanoilla, jossa kiistassa pappi verrattomasti voitti kapteenin, paremmin perehtyneenä pauhaamiseen. Vaivoin sai heidät viimein rauhoittumaan säikähtyneiden tarjoilijain saapuminen, näiden tuodessa tukevampia istuimia, ja pitkä siemaus viillyttävästä haarikasta. Kun tämä hälinä oli laantunut ja vieraiden eteen kohteliaasti asetettu kolpakot kuten muillakin läsnäolijoilla oli, joi herttua mitä armollisimpaan tapaan lakikoulun menestykseksi ja master Reginald Lowestoffen tervetuloksi. Kiitollisesti vastattuaan tähän kohteliaisuuteen pyysi kunnioitusta kohdannut henkilö saada tilata gallonan Reinin-viiniä, jonka ääressä hän aikoi alottaa asiansa.

Heidän tavallisia juomiansa noin paljoa hienomman nesteen mainitseminen vaikutti mitä edullisimmin pikku senaattiin, ja sen viipymätön ilmestyminen pöytään varasi suosiollisen vastaanoton master Lowestoffen ehdotukselle. Parin kierroksen jälkeen selitti tämä asiakseen ystävänsä, master Nigel Grahamen toimittamisen nauttimaan Alsatian pyhäkön suojaa ja muita erikoisia oikeuksia suursopijana; täten nimitettiin niitä, jotka suorittivat kaksinkertaisen pääsyveron saadakseen olla esittämättä senaatille niitä erityisiä asianhaaroja, jotka pakoittivat heidät etsimään turvaa sieltä.

Ehdotus sai arvoisan herttuan silmän kiilumaan riemastuksesta, eikä ihmekään, sillä tapaus oli harvinainen ja erittäin edullinen hänen yksityisille verotuloilleen. Hän siis käski tuoda eteensä herttuallisen matrikkelinsa, jyhkeän kirjan, joka oli ummistettu messinkihakasilla kuin kauppamiehen tilikirja; viinin värjääminä ja tupakanmehun tahrimina sisälsivät sen lehdet varmaankin yhtä paljon konnien nimiä kuin on Newgaten kalenterissa.[44]

Nigeliä kehoitettiin sitte laskemaan pöydälle kaksi noblea lunnaikseen ja vaatimaan erivapautusta kertaamalla seuraavat vaivaiset säkeet, jotka herttua saneli hänelle:

"Nigel Grahame nimelläni, toivon tänne pääseväni, koska kourihinsa laki mua muualta jo haki; suokaa mulle täältä suoja, jottei nurjan tiedon tuoja löisi kättä olallein virkamahdin paperein: tulen kelpo miesten hoimiin, asevoimiin, älyn toimiin tiedän täällä saavan luottaa, -- milloin vouti miestä vuottaa ulkopuolia maailmassa, ain' on turva munkkilassa."

Kun herttua Hildebrod alkoi vapisevalla kädellä tehdä merkintää ja oli jo ylellisen anteliaasti tavannut Nigelin kahdella g:llä, keskeytti hänet pappi. Tämä kunnianarvoisa herrasmies oli supattanut tovin -- ei kapteenin, vaan sen toisen yksilön kanssa, jonka olemme maininneet vaillinaisesti säilyneen Nigelin muistissa, ja ollen kenties vielä hiukan nyreissään äskeisestä tapaturmastansa pyysi hän puheenvuoroa ennen luetteloon merkitsemistä.

"Se henkilö", hän huomautti, "joka on nyt kehdannut asettua pyrkijäksi tämän kunnioitettavan yhteiskunnan etuoikeuksiin ja erivapautuksiin, on suoraan puhuen mieroa kiertävä skotlantilainen, ja meillä on jo kylliksi näitä heinäsirkkoja Lontoossa. Jos kelpoitamme sellaisia niittymatoja pyhäkköön, niin saamme tänne pian koko kansan."

"Meillä ei ole oikeutta kysyä", muistutti herttua Hildebrod, "onko hän skotlantilainen, ranskalainen tai englantilainen. Koska hän on kunniallisesti lyönyt pöytään tulotullin, niin on hän oikeutettu pääsemään suojelukseemme."

"Minä kiistän, armollinen herttua", vastasi pappi. "En teekään hänelle mitään kysymyksiä -- hänen puheensa kavaltaa hänet. Hän on galilealainen, ja sisäänkirjoitusmaksu on menetetty hänen häpeämättömän tunkeutumisensa tähden tähän meidän valtakuntaamme. Pyydän teitä, jalo herttua, panemaan lain määräykset täytäntöön häntä vastaan!"

Lakikoululainen nousi ja aikoi keskeyttää ylioikeuden harkinnan, mutta herttua vakuutti hänelle vakavasti, että häntä kuultaisiin ystävänsä puolesta niin pian kuin neuvoskunta oli pohtinut asian.

Puhumaan nousi sitten asianajaja, huomauttaen rajoittavansa esityksensä asianomaiseen lain kohtaan. "On helppo nähdä", hän sanoi, "että tämä herrasmies ei ole tullut tänne missään siviilijutussa. Käsitykseni mukaan on kysymyksessä se syyte, josta jo olemme kuulleet, koskeva puiston piirissä annettua iskua. Pyhäkkö ei sellaisessa tapauksessa suojele rikkojaa. Veikeä vanha päällikkö lähettäisi alas luudan, joka lakaisisi Alsatian kadut Strandilta Portaille asti. Valtioviisauskin vaatii ajattelemaan, mitä vauriota voisi tasavallalle koitua muukalaisen kätkemisestä tällaisissa olosuhteissa."

Kapteeni oli kärsimättömästi kuunnellut näitä näkökohtia. Hän kavahti nyt jaloilleen kiivaasti kuin voimakkaalla oluella täytetystä pullosta poukkoava tulppa, ja sotaisesti kiertäen viiksiänsä loi hän halveksivan katseen lainoppineeseen ja kirkonmieheen, lausuessaan mielipiteensä seuraavasti:

"Jalo herttua Hildebrod! Kuullessani tuollaisia halpamaisia, törkeitä, tunnottomia ehdotuksia teidän armollisuutenne neuvonantajien suusta ja muistaessani Huffin, Munin ja Tityretun kaltaisia miehiä, jotka tällaisissa tilanteissä antoivat neuvoja teidän armollisuutenne esi-isille ja edeltäjille, alan ajatella toiminnan hengen olevan yhtä kuollutta Alsatiassa kuin vanhassa isoäidissäni; ja kuitenkin se, joka niin ajattelee, valehtelee sielussaan, koska minä löydän kyllä munkkilasta sellaisen joukon riuskeita poikia, että se pystyy puoltamaan vapauksiamme kaikkia Westminsterin lumpunkerääjiä vastaan. Ja jos meidät kerrakseen nujerrettaisiinkin, niin -- kuolema ja kadotus! -- eikö meillä ole aikaa lähettää herrasmiestä matkaansa vesitse joko nyrkkeilytarhaan taikka Banksidelle? Ja jos hän on urho oikeata lajia, eikö hän täydellisesti palkitse kaikkia vaivojamme? Eläkööt muut yhteiskunnat lain varassa, -- minä sanon, että me tän kylän ravakat veikkoset elämme sen uhalla ja viihdymme parhaiten, kun olemme ilmetyssä kapinassa nimeä ja sinettiä, manuuta ja käskykirjaa, voutia ja konstaapelia, nipistäjää ja pyllyherraa vastaan."

Tätä puhetta seurasi hyväksymisen sorina, ja Lowestoffe lyöttäytyi mukaan ennen kuin suosiollinen jupina taukosi. Hän muistutti herttualle ja neuvostolle, kuinka suuresti heidän valtionsa turvallisuus riippui lakikoululaisten suopeudesta. Sulkemalla porttinsa saattoivat nämä milloin hyvänsä ehkäistä alsatialaisilta pääsyn lakikoulun alueelle. Sen mukaan kuin he menettelivät tässä asiassa, tahtoi hän sovittaa omakohtaisen vaikutuksensa, jonka he tiesivät joltiseksikin. "Ja mitä siihen tulee, että ystäväni muka on skotlantilainen ja muukalainen, kuten ovat täällä huomauttaneet kunnianarvoisa kirkkoherra ja oppinut lakimies, niin tulee teidän ottaa huomioon", muistutti Lowestoffe, "mistä syystä hänet on ahdistettu tänne -- siitä vain, että hän antoi toiselle selkäsaunan, muttei englantilaiselle, vaan omalle maanmiehellensä. Ja minun yksinkertaisen järkeni mukaan", pitkitti hän, samalla nykäisten loordi Glenvarlochia vihjatakseen hänelle puhuvansa vain leikkiä, "jos kaikki Lontoon skotlantilaiset äityisivät kerrassaan rymynujakkaan ja nitistäisivät toisensa viimeiseen mieheen, olisi tämä henkiinjäänyt oikeutettu saamaan kiitoksemme parhaan palveluksen tekijänä köyhälle vanhalle Englannille".

Naurunremahdukset ja taputukset palkitsivat tätä nokkelaa puolustusta nuoren lakikoululaisen holhotin muukalaisuudelle, ja puhuja liitti todisteluunsa seuraavan ytimekkään ehdotuksen: "Tiedän hyvin", hän sanoi, "että tämän vanhan ja kunnioitettavan tasavallan isien tapana on kypsyttää ja perinjuurin pohtia kaikkia asioitansa kunnollisen nestemäärän ääressä. Kaukana olkoon minusta, että mielisin polkea niin kiitettävää tapaa tai väittää nykyisenlaisen asian saattavan tulla perusteellisesti ja perustuslain säätämässä järjestyksessä harkituksi vaivaisen renskagallonan avulla. Mutta kun tälle arvoisalle neuvoskunnalle on samantekevää, juodaanko ensin ja ratkaistaanko jälkeenpäin vai toimitaanko päinvastaisessa järjestyksessä, pyydän teidän armollisuuttanne viisaitten ja mahtavien senaattorienne mieltä kuultuanne antamaan julistuksenne, jossa kunnioitettavalle ystävälleni myönnetään paikan erioikeudet ja määrätään asunto järkevien säädöstenne nojalla, hänen etäytyäkseen sinne piammiten, ollen hiukan uuvuksissa tämän päivän toimista, minun sillaikaa tilatessani teille nassakan renskaa sekä vastaavan määrän häränkieliä ja säilykesillejä, jotta täällä kotvan kuluttua ratto pullistaa kattoa."

Tämä tarjoumus sai osakseen yleistä hyväksymisen hurrausta, johon kerrassaan hupeni toisinajattelevien ääni, jos Alsatian senaatissa oli ketään kyllin lujaa kansalaista, tuollaisen esityksen vastustajaksi. Kelpo sydän! jalo herrasmies! antelias urho! hoettiin suusta suuhun; anojan nimen merkitseminen isoon kirjaan täydennettiin hätäisesti, ja arvoisa doogi otti häneltä valan. Niinkuin muinaisten kambrobrittien kaksitoista taulua ja muiden entisajan kansain lait oli sekin runopukuinen ja kuului seuraavasti:

"Kautta tynnyrin, kalvan ja tapin ja vyön, minä henkeni halvan ja nahkani myön, jotta oikeutta valvon munkkilan veikkojen ja sen naisia palvon urhona heikkojen."

Nigel tunsi ja todella ilmaisikin vastenmielisyyttä tällaiseen ilvehtimiseen, mutta kun lakikoululainen muistutti hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle peräytyäkseen, kertasi hän sanat tai oikeastaan myödytti mitä herttua Hildebrod saneli. Tämä valtias lopetti toimituksen myöntämällä hänelle pyhäkön oikeudet seuraavin vanhan tavan mukaisin säkein:

"Sulta olallelyönnin ja pahnat putkan, veden, kannikan syönnin ja lain joka mutkan kaikk' ansat ma säästän ja pulmista vaikeista sinut loihdulla päästän, viis voudin aikeista. Olet pukari vapaa, saat pettää ja huijata, jos sun parempas tapaa, saa hän sinut puijata; käy, reudo ja räivää kuin viimeistä päivää; jos heilutat puukkoa ja tahdot kiistää, ei hempultas suukkoa saa kumppanis riistää; kesät viitatta perkaa sa ihmisten taskuja, käytä talvisin verkaa, juo, polta, puhu kaskuja: elä lyijypää-nopista ja merkkaa kortit alta, jos ei apu lähde opista, niin auttaa nyrkkivalta; ja vanno kautta kunnias ja ole urho suuri -- tää kaikki olkoon osanas, sen annan sulle juuri."

Tämän jorotuksen päätyttyä syntyi väittelyä siitä, mikä erityinen asunto määrättäisiin pyhäkön uudelle veikolle, sillä kun alsatialaiset pitivät valtiollisena perusohjeena, että aasinmaito lihottaa, oli asukasten kesken tavallisesti kilpailua yhteiskunnan uusien jäsenten huoltamisesta, joksi sitä sanottiin.

Se Hektor, joka oli arveluttavassa käänteessä puhunut niin lämpimästi Nigelin puolesta, esiintyi nyt ritarillisesti erään Puhku-Selindan eli Länkä-Liinun hyväksi, jolla kuului olevan huone vuokrattavana. Tässä oli aikoinaan välipäikseen asunut Paddingtonin Viilu-Kiku, joka oli äskettäin päättänyt vaelluksensa Tyburnin mäellä. Hänen ennenaikaista poismenoaan oli sanottu naikkonen tähän asti murehtinut yksinäisessä leskeydessä turturikyyhkyn tavoin.

Kapteenin vaikutus syrjäytettiin kuitenkin villasäpsäisen vanhan herrasmiehen hyväksi, jonka arveltiin ikänsä loppuehtoonakin osaavan kyniä kyyhkystä yhtä hyvin tai paremminkin kuin yhdenkään alsatialaisen. Tämä kunnianarvoisa henkilö oli kuulu koronkiskuri nimeltä Trapbois. Hän oli aivan äskettäin tehnyt valtiolle melkoisen palveluksen, antamalla etukäteen lainaksi suostuntaveron, joka tarvittiin uuden väkijuomavaraston hankkimiseksi herttuan kellariin, kun Vintryn viinikauppiasta arvelutti käydä kauppaa niin suuren miehen kanssa muutoin kuin käteismaksulla. Kun siis vanha herrasmies nousi ja vaivaloisesti köhien muistutti herttualle, että hänellä oli pienoinen kamari vuokrattavana, jätettiin muiden vaatimukset kokonaan huomioon ottamatta ja Nigel määrättiin Trapboisin vieraaksi.

Tuskin oli tästä sovittu, kun loordi Glenvarloch ilmoitti Lowestoffelle olevansa kärsimätön pääsemään tästä hulttioiden kokouksesta ja erosi seurasta niin huolimattoman kiireisesti, että siitä olisi voitu pahastua, jollei Reinin-viinin nassakka olisi ilmestynyt esille juuri kun hän läksi huoneesta. Lakikoululainen saattoi ystäväänsä vanhan koronkiskurin talolle, jonne hän ja jotkut muut hänen asumaseutunsa nuorukaiset liiankin hyvin tunsivat tien. Matkalla hän vakuutti loordi Glenvarlochille, että tämä oli menossa Whitefriarsin ainoaan siistiin taloon. Tämä ominaisuus johtui yksinomaan vanhuksen ainoan tyttären uurastuksesta, vanhanpuoleisen neitosen, joka oli kyllin ruma peloittamaan syntiä, mutta arvattavasti tulossa riittävän rikkaaksi kiusaamaan puritaniakin niin pian kuin lempo oli saatavastaan perinyt hänen vanhan taattonsa. Lowestoffen täten jutellessa he ennättivät koputtamaan talon ovelle, ja avaamaan tulleen naisen happamat, ankarat kasvot vahvistivat täydellisesti kaiken, mitä lakikoululainen oli sanonut emännästä. Hän kuunteli tylyn ja tyytymättömän näköisenä nuoren lakikoululaisen ilmoitusta, että hänen kumppaninsa tuli taloon asukkaaksi, jupisi jotakin vaivasta, mutta näytti lopuksi vieraalle varatun huoneen. Tämä oli parempi kuin olisi saattanut aavistaa paikan ulkonäöstä ja paljoa tilavampi kuin hänen asuntonsa Paavalin laiturin vieressä, vaikka jälkimäinen oli kodikkaampi.

Siten toimitettuaan ystävänsä hänen uuteen asuntoonsa ja hankittuaan hänelle hintaluettelon annoksista, joita oli saatavana läheisestä kansankeittiöstä, Lowestoffe jätti nyt hyvästi. Lähtiessään tarjoutui hän vielä lähettämään loordi Glenvarlochin tavarat hänen entisestä asunnostaan nykyiseen joko kokonaan tai osaksi. Nigel nimesi niin vähän esineitä, ettei lakikoululainen voinut olla huomauttamatta hänen ylhäisyytensä nähtävästi aikovan nauttia uusia etuoikeuksiansa vain hetken aikaa.

"Ne soveltuvat liian huonosti tapoihini ja taipumuksiini, viipyäkseni täällä pitempään", vastasi loordi Glenvarloch.

"Saatatte muuttaa mielipidettänne huomenna", lohdutti Lowestoffe. "Hyvästi vain; huomispäivänä poikkean luoksenne hyvissä ajoin."

Aamu valkeni, mutta lakikoululaisen sijasta tuli vain kirje häneltä. Siinä mainittiin, että Lowestoffen käynti Alsatiassa oli aiheuttanut muistutuksia muutamien typerien peruukkien taholta ja että hän katsoi viisaaksi olla tällähaavaa saapumatta sinne, jottei kääntäisi liiaksi huomiota loordi Glenvarlochin asuinpaikkaan. Hän ilmoitti ryhtyneensä toimenpiteisiin loordin tavarain turvalliseksi tallettamiseksi ja lähettävänsä hänelle taatun asiamiehen välityksellä hänen rahalippaansa ja mitä kapineita hän kaipasi. Loppuosana oli joitakuita viisaita neuvoja, jotka johtuivat Lowestoffen tutustumisesta Alsatiaan ja sen tapoihin. Hän kehoitti pakolaista pitämään koronkiskuria mitä ehdottomimmassa epätietoisuuden tilassa varojensa suhteen -- pidättymään milloinkaan heittämästä noppaa kapteenin kanssa, jolla oli tapana pelata tyhjin hyppysin ja maksaa häviönsä kolmella tavulla, ja lopuksi varomaan herttua Hildebrodia, jonka hän sanoi olevan terävä kuin neula, vaikkei hänellä ollut enempää silmiä kuin tällä välttämättömällä naisten työkapineellakaan.

18. LUKU.

Sulkeutunutta elämää.

Meidän on nyt jätettävä Nigel-sankarimme joksikin aikaa, vaikka hänen asemansa ei ole turvallinen, mukava tai kunniallinenkaan, tehdäksemme selvää muutamista seikoista, jotka suoranaisesti kuuluvat hänen vaiheisiinsa.

Oli vasta kolmas päivä kulumassa hänen jouduttuaan etsimään suojaa Whitefriarsin kuuluisan koronkiskurin, vanhan Trapboisin luota, jota tavallisesti nimitettiin Kultaiseksi Trapboisiksi. Kelloseppä Ramsayn sievä tytär tarkkasi tunnollisesti, että hänen isänsä lopetti aamiaisensa, koska tämä olisi pulmallisissa ajatuksissaan istuen saattanut niellä leipäpalasen sijasta suolatölkin. Mutta niin pian kuin vanhus oli jälleen syventynyt laskelmiinsa läksi neitonen kiireimmiten liikkeelle talosta ainoastaan skotlantilaisen Janet-pesijättären saattamana, jolle uskolliselle uurastajalle hänen oikkunsa olivat lakeja. Siten riensi hän Lombard-kadulle ja häiritsi niin tavattomalla hetkellä kuin kello kahdeksalta aamulla täti Juditia, arvoisan kummi-isänsä sisarta.

Kunnioitettava vanha neiti ei ottanut nuorta vierastansa kovinkaan suopeasti vastaan, sillä hän ei tietenkään yhtä suuresti kuin mestari George Heriot ihaillut kaunottaren viehättäviä kasvonpiirteitä tai hellinyt hänen hulluttelevaa ja tyttömäistä maltittomuuttaan. Mutta olihan mistress Margaret hänen veljensä suosikki, ja tämän tahto oli täti Juditille pyhä, joten hän tyytyi kysymään epäaikaiselta kävijältä, mitä tämä hommasi näin varhain Lontoon kaduilla "kalpeine leuhkanankasvoineen".

"Tahtoisin puhutella lady Hermionea", vastasi hengästynyt tyttö, ja veri tulvi niin rajusti hänen kasvoihinsa, että täti Judit ei olisi enää ollenkaan voinut moittia hänen hipiäänsä valjuksi.

"Lady Hermioneako?" kummeksui täti Judit. "Lady Hermionea? Ja tähän aikaan aamusta, kun hän tuskin säällisinäkään hetkinä suostuu tapaamaan ketään perheen jäsentä? Sinä olet päästäsi sekaisin, hailakka, tai käytät väärin hemmottelua, jota veljeni ja lady ovat sinulle osoittaneet."

"En suinkaan, en millään muotoa", hoki Margaret, ponnistellen kutsumatonta kyyneltä vastaan, joka tuntui valmiilta puhkeamaan esille vähimmästäkin aiheesta. "Sano vain ladylle, että veljesi kummitytär haluaa hartaasti puhutella häntä, ja minä tiedän, että hän ei kiellä minulta pääsyä."

Täti Judit tähtäsi totisen, epäluuloisen ja tutkivan silmäyksen nuoreen anojaan. "Saattaisit tehdä minut salakirjuriksesi, tyttöseni", hän sanoi, "yhtä hyvin kuin lady Hermionen. Minä olen vanhempi, ja pätevämpi olen neuvomaan. Minä elän enemmän maailmassa kuin sellainen, joka sulkeutuu neljän seinän sisälle, ja minulla on parempia apukeinoja hyväksesi."

"Voi, ei -- ei -- ei", kiisti Margaret kiihkeästi ja osoittaen enemmän vakaata vilpittömyyttä kuin kohteliaisuutta; "on joitakuita asioita, joissa sinä et voi minua neuvoa, täti Judit. Tämä on tapaus -- suo minulle anteeksi, rakas täti -- tapaus, jolle sinä et voi mitään."

"Olen siitä hyvilläni, tyttö", sanoi täti Judit närkästyneesti, "sillä tämän sukupolven nuorison hupsutukset taitaisivat sekaannuttaa niin vanhat aivot kuin minun. Tässä tulet henki kurkussa juosten läpi koko Lontoon lörpöttämään jotakin hassutusta ladylle, joka tuskin näkee Jumalan aurinkoa muutoin kuin heijastuksena tiiliseinästä. Mutta sanon kyllä hänelle, että sinä olet täällä."

Hän läksi asialleen ja palasi pian kuivakiskoisesti huomauttaen: "Miss Marget, lady ottaa sinut mielellään puheilleen, ja se on enemmän, nuori neitiseni, kuin sinulla oli oikeus toivoa."

Mistress Margaret painoi päänsä alas vaiti, liiaksi kiusaantuneena omista hämmennyttävistä ajatuksistaan, yrittääkseen lepyttää täti Juditia ystävällisemmäksi tai vastatakseen hänen äreyteensä samalla mitalla, mikä olisi kyllä muutoin ollut yhtä mieluista hänen omalle mielenlaadulleen. Hän seurasi siis täti Juditia äänettömänä ja alakuloisena vankalle tammiovelle, joka eroitti lady Hermionen huoneuston George Heriotin tilavan talon muusta osasta.