Part 20

"Minne siis matka, mylord?" tiedusti nuori lakikoululainen, joka ei kenties ollut haluton teiskaroimaan edes osan katua loordin seurassa, vaikka vain skotlantilaisenkin.

"Minä -- minä --" sopersi Nigel, jonka teki mieli käyttää nuoren miehen paikallistuntemusta hyväkseen, vaikkei halunnut ja häpeili tunnustaa aikovansa noin huonomaineisen seudun suojaan tai kuvata asemaansa, -- "olen hiukan utelias näkemään Whitefriarsia".

"Vai niin! Teidän ylhäisyytenne tekee huviretken Alsatiaan?" sanoi Lowestoffe. "Tulenpa mukaan, mylord -- ette voi saada parempaa opasta siihen manalaan kuin minut. Siellä on tavattavana hienohelmoja, sen takaan -- hyvää viiniä myös, niin, ja hyviä juomakumppaneita, vaikka hiukan haittapuolella onnettaren oikuttelussa. Mutta suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi -- te olette tuttavapiirissämme viimeinen, jolle olisin esittänyt sellaista löytöretkeä."

"Kiitän teitä, master[43] Lowestoffe, hyvästä mielipiteestänne, jonka lausuitte minusta huomautuksessanne", vastasi loordi Glenvarloch. "Mutta nykyiset olosuhteeni saattavat tehdä minulle tarpeelliseksi päivän tai parin oleskelunkin pyhäkössä."

"Niinkö!" huudahti Lowestoffe ihmeissään. "Luulin teidän ylhäisyytenne aina varoneen uskaltamasta mitään tuntuvaa panosta -- pyydän anteeksi -- mutta jos luunappulat ovat osoittautuneet petollisiksi, tiedän toki juuri sen verran lakia, että ylimystöön kuuluva henkilö on koskematon; ja mitä pelkkään rahattomuuteen tulee, mylord, niin käy paremmin yrittäminen onneaan muualla kuin Whitefriarsissa, missä kaikki pyrkivät syömään toisensa puutteen pinnistyksestä."

"Vastoinkäymiselläni ei ole mitään tekemistä rahapulan kanssa", selitti Nigel.

"No sitte luullakseni", arveli Lowestoffe, "olettekin ollut miekkasilla, mylord, ja lävistänyt miehenne, jossa tapauksessa ja kohtuullisesti täytetyin kukkaroin voitte lymyillä Whitefriarsissa vaikka vuoden. Niin, hitossa, mutta teidän pitää tulla merkityksi ja vastaanotetuksi heidän arvoisan yhteiskuntansa jäseneksi, mylord, ja vapaaksi Alsatian kansalaiseksi -- siinä määrin on teidän alistuttava, muutoin ette saa rauhaa ja turvaa."

"Vikani ei ole niin raskasta laatua, master Lowestoffe", vastasi loordi Glenvarloch, "kuin nähtävästi otaksutte -- olen lyönyt erästä herrasmiestä puistossa, siinä kaikki".

"Turkanen, mylord, teidän olisi ollut parempi sohaista miekkanne hänen lävitseen Barns Elmsissä", vakuutti lakikoululainen. "Tappelu hovipiirissä! Siitä saatte tukalan urakan, varsinkin jos asianomainen on arvohenkilö ja suosiossa."

"Tahdon puhua teille suoraan, master Lowestoffe", ilmoitti Nigel, "mentyäni näinkin pitkälle. Riitakumppanini oli loordi Dalgarno, jonka olette nähnyt Beaujeulla."

"Buckinghamin herttuan saattolainen ja suosikki! Se on peräti onneton tapaus, mylord; mutta sydämeni on englantilainen, enkä minä siedä nähdä nuorta aatelismiestä sorrettavan, kuten teille luultavasti käy. Me keskustelemme tässä aivan liian avonaisesti teidän olosuhteillenne. Lakikoululaiset eivät sallisi ainoankaan ulosottomiehen panna täytäntöön päätöstä tai herrasmiehen joutuvan vangituksi kaksintaistelusta heidän alueellaan; mutta sellaisessa asiassa kuin loordi Dalgarnon ja teidän ylhäisyytenne kiistassa saattaisi syntyä puolue kumpaisellekin. Teidän täytyy oitis rientää minun kanssani köyhään asuntooni, joka on tässä aivan likellä ja hiukan muuttaa asuanne ennen kuin lähdette pyhäkköön, sillä muutoin saatte munkkilan koko roistolauman niskaanne niinkuin varikset parveilevat haukan kimppuun, joka eksyy niiden pesäpaikalle. Meidän täytyy varustaa teidät hiukan enemmän Alsatian varsinaisten asukkaiden kaltaiseksi, jottei elämänne käy siellä sietämättömäksi."

Puhuessaan veti Lowestoffe loordi Glenvarlochin mukanaan huoneustoonsa, minne hän oli koonnut melkoiseksi kirjastoksi kaikki silloin muodissa olleet runokirjat ja näytelmät. Lakikoululainen lähetti sitte palveluspoikansa hankkimaan pari ruokalajia lähimmästä ateriapaikasta; "ja tämän" hän sanoi, "täytyy olla teidän ylhäisyytenne päivällisenä kostukkeenaan lasillinen vanhaa sektiä, jota isoäitini -- taivas häntä palkitkoon! -- lähetti minulle pullotusinan, neuvoen minua käyttämään sitä nestettä ainoastaan seljenneen heran kanssa, milloin tuntisin rinnassani pistoksia liiallisesta haeskelusta. Mepä juommekin sitä kelpo eukon terveydeksi, jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, ja te saatte nähdä, miten me köyhät ylioppilaat itseksemme parannamme ruokasuojamassa tarjottuja yhteisiä lampaanliha-aterioitamme."

Etukamarin ovi lukittiin heti kun poika oli tuonut ruuan. Pikku käskyläinen sai määräyksen vartioida tarkoin ja olla päästämättä ketään sisälle, ja Lowestoffe pyyteli jalosukuista vierastaan nauttimaan vieraanvaraisuuttansa, itse antaen esimerkkiä ja ohjausta. Vaikka hänen suoraluontoisuutensa ja häikäilemätön sävynsä suuresti poikkesi loordi Dalgarnon hovimaisesta huolettomuudesta, oli hänen esiintymisensä omiaan vaikuttamaan suotuisasti; ja niin varovaksi kuin loordi Glenvarloch oli Dalgarnon petollisuuden johdosta käynytkin ystävällisten vakuutusten uskomisessa, ei hän voinut olla lausumatta kiitollisuuttaan lakikoululaiselle, joka tuntui niin hartaasti huolehtivan hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.

"Kiitollisuuteenne ei teidän kannata liittää suurtakaan velkaannuksen tunnetta, mylord", esteli lakikoululainen. "Luonnollisesti olen halukas auttamaan ketä hyvänsä herrasmiestä, jolla on syytä laulaa _Onnetar viholliseni_, ja erityisesti ylpeilen saadessani hyödyttää teidän ylhäisyyttänne. Mutta suoran toden sanoakseni on minulla myös vanhaa kaunaa vastakumppanianne loordi Dalgarnoa kohtaan."

"Saanko kysyä minkä johdosta, master Lowestoffe?" tiedusti loordi Glenvarloch.

"Ka, mylord", selitti lakikoululainen, "sattuihan vain pikku tapaus eräänä iltana teidän lähdettyänne ravintolasta kolmisen viikkoa takaperin -- ainakaan en luule olleenne saapuvilla, koska teidän ylhäisyytenne aina jätti meidät ennen kuin päästiin korkeaan peliin -- en tarkoita mitään loukkausta, mutta sellainen oli teidän ylhäisyytenne tapa. Loordi Dalgarnolla ja minulla syntyi sanakiistaa muutamasta gleek-pelin erästä ja hänen ylhäisyytensä pitelemästä ässäkaronkasta, joka teki kahdeksan -- ja luiskusta, joka teki viisitoista -- kolmekolmatta kaikkiaan. No, minulla oli kunkku ja rouva, kolme -- rakinäpärä, viisitoista -- ja hemppu, yhdeksäntoista. Me veikkasimme kilvan ja lisäsimme pullaa, niinkuin teidän ylhäisyytenne saattaa arvata, kunnes pöydässä oli kasa, joka vastaa puolta vuosirahaani, viisikymmentä niin koreata keltasirkkua kuin on koskaan visertänyt vihreän silkkikukkaron pohjassa. No, mylord, minä sain tikit, ja katsokaas, nyt suvaitsi hänen ylhäisyytensä sanoa, että me pelasimme ilman hemppua; ja kun muut rupesivat hänen puolelleen, etenkin se ranskalainen veijari, oli minun pakko menettää enemmän kuin voitan koko lukukautena. Päättäkää siis, eikö minulla ole varis kynittävänä hänen ylhäisyytensä kanssa. Onko koskaan kuultu, että ravintolassa on ennen pelattu gleekiä, ottamatta lukuun hemppua? -- hiiteen mokoma loordi! Joka mies, joka tulee sinne kukkaro kädessä, on yhtä oikeutettu laatimaan uusia lakeja kuin hänkin, luulemma, koska kortit ja sarkat avaavat seuraan niille portit, joilla vain on markat."

Master Lowestoffen haastellessa pelipuheitaan oli loordi Glenvarloch sekä häpeissään että pahoillaan, ja hän tunsi ylimyksellistä ylpeyttään kipeästi vihlaisevan, kun ylioppilas lopetti sillä jyrkällä lauselmalla, että peluu haudan tavoin tasoitti kaikki ne yhteiskunnalliset eroavaisuudet, joihin Nigel oli varhaisesta nuoruudestaan melkein liiankin ennakkoluuloisesti kiintynyt. Oli kuitenkin mahdoton väittää mitään nuoren lakikoululaisen oppinutta järkeilyä vastaan, ja senvuoksi tyytyi Nigel vaihtamaan puheenainetta, tehden muutamia tiedustuksia Whitefriarsin nykyisestä tilasta. Silläkin alalla oli hänen isäntänsä kuin kotonaan.

"Te tiedätte, mylord", kertoi master Lowestoffe, "että me lakikoululaiset olemme voima ja valtakunta itseksemme, ja ylpeänä sanon, että minullakin on arvoasema tasavallassamme -- olin viime vuonna Vallattomuusherran rahastonhoitajana, ja juuri nykyään olen itse ehdokkaana tuolle sijalle. Näin ollen täytyy meidän pysytellä ystävällisissä väleissä Alsatiassa asuvain naapuriemme kanssa, aivan niinkuin kristityt valtiot näkevät usein pelkästään valtiollisista syistä pakolliseksi tehdä liiton Suur-Turkin tai Berberian kanssa."

"Minä olisin luullut teitä lakikoulun herrasmiehiä enemmän riippumattomiksi naapureistanne", huomautti loordi Glenvarloch.

"Te osoitatte meille hiukan liian suurta kunniaa, mylord", selitti lakikoululainen. "Alsatialaisilla ja meillä on joitakuita yhteisiä vihollisia, ja kaikessa hiljaisuudessa on meillä muutamia yhteisiä ystäviäkin. Meillä on tapana sulkea kaikki oikeudenpalvelijat rajojemme ulkopuolelle, ja saamme voimallista apua naapureiltamme, jotka eivät siedä alueellaan heihin kuuluvaa riepuakaan. Lisäksi on alsatialaisilla -- ymmärtäkää minua oikein -- valta suojella tai häiritä ystäviämme, mies- ja naispuolisia, joiden on tarvis pyrkiä pyhäkön suojaan. Sanalla sanoen, nämä kaksi yhteiskuntaa palvelevat toisiansa, vaikka liitto on solmiutunut eriarvoisten valtioiden kesken, ja saatan itse sanoa käsitelleeni erityisiä tärkeitä asioita ja olleeni molemmin puolin suosittuna välittäjänä. Mutta kuulkaa -- kuulkaa -- mitä tuo on?"

Master Lowestoffen haastelun keskeytti etäinen torven toitotus, joka kiiri voimakkaana ja rämeänä kaikuna pitkin tienoota, ja sitä seurasi kaukaisen hurrauksen kohu.

"On jotakin tekeillä Whitefriarsissa tällä hetkellä", sanoi Lowestoffe. "Tuo on merkkinä, kun heidän etuoikeuksiaan häiritsee oikeudenpalvelija tai ulosottomies, ja torven törähtäessä he parveilevat kaikin avuksi niinkuin mehiläiset pesän joutuessa vaaraan. Juokse, Jim", huusi hän käskyläiselleen, "ja katso, mitä Alsatiassa puuhataan. Tuo pojan äpärä", jatkoi hän, kun vekara herransa päätäpahkaiseen kiireeseen tottuneena pikemmin kierähti kuin juoksi ulos huoneesta ja alas portaita, "on kullan arvoinen tässä kaupunginosassa -- hän palvelee kuutta herraa -- neljä niistä asuu eri numeroissa, ja voisi luulla hänen ilmestyvän kuin tonttuna sen pelkästä toivomuksesta, joka kulloinkin kipeimmin tarvitsee hänen apuaan. Yksikään Oxfordin vakooja, ainoakaan Cambridgen juoksupoika ei ole milloinkaan vetänyt hänelle vertoja joutuisuudessa ja älykkyydessä. Hän tuntee karhuajan astunnan neuvonkysyjän askelista, kun ne vasta lähenevät portaitten alipäätä, erottaa sievän naikkosen tepsutuksen tyhjäntoimittajan tepastuksesta jo pihan perältä ja on kaiken kaikkiaan -- mutta näenkin teidän ylhäisyytenne olevan huolissaan. Saanko tarjota toisen pikarillisen hyväsydämisen isoäitini vahviketta, vai sallitteko minun näyttää teille puku-varastoani ja toimia kamaripalvelijananne?"

Loordi Glenvarloch ei epäröinyt tunnustaa, että häntä tuskastutti nykyinen asemansa, joten hän kaikin mokomin tahtoi selviytyä siitä.

Hyväntahtoinen ja ajattelematon lakikoululainen myöntyi auliisti ja opasti vieraansa pieneen makuuhuoneeseensa, missä hän alkoi nauhalippaista, matkarepuista, kirstuista ja vanhasta pähkinäpuisesta vaatekaapista valikoida pukutarpeita, joiden arveli parhaiten soveltuvan vaateparreksi vieraalleen, hänen uskaltautuakseen Alsatian laittomaan ja rauhattomaan yhteiskuntaan.

17. LUKU.

Yhteiskunnan ulkopuolella.

"Teidän ylhäisyytenne", puheli Reginald Lowestoffe, "tulee mukautua vaihtamaan siisti ja hoviin kelpaava pistomiekkanne, jota minä säilytän varmassa tallessa, tähän lyömämiekkaan, jonka kahvassa on sentnerin verran ruosteista rautaa, ja käyttämään näitä isoruutuisia roimahousuja kuosikkaiden polvihousujenne sijasta. Viitasta emme huoli, sillä oikea rehentelijä kävelee aina takkisillaan, ja riuskan veitikan asuksi sopii parhaiten silinnyt ja haalistunut sametti-ihokas himmentyneine korukirjauksineen ja -- mainitsen sen pahoitellen -- muutamista rypäleverestä tulleine tahroineen. Minä jätän teidät tuokioksi muuttamaan pukuanne, kunnes voin auttaa sen viimeistelyssä."

Lowestoffe siirtyi toiseen huoneeseen, Nigelin noudattaessa hänen ohjeitaan vitkallisesti ja empien. Hänessä herätti mielenkarvautta ja inhoa se retkumainen valepuku, johon hänen täytyi sonnustautua. Mutta hänen oli otettava lukuun ne veriset seuraukset, joita laki sääti hänen äkkipikaisesta väkivallanteostaan, Jaakon keveä ja veltto luonne, hänen poikansa ennakkoluuloisuus ja häneen varmasti kohdistuva Buckinghamin herttuan määräävä vaikutus. Ja ennen kaikkea oli hänen ajateltava toimeliasta, väsymätöntä ja viekasta loordi Dalgarnoa katkerana vihamiehenään; järki sanoi hänen olevan sellaisessa vaarassa, joka valtuutti käyttämään kaikkia rehellisiä keinoja, ulkonaisesti halvimpiakin, niin uhkaavasta pälkäästä suoriutumiseksi.

Hänen vaihtaessaan vaatetustansa ja miettiessään asemaansa, astui hänen ystävällinen isäntänsä takaisin makuuhuoneeseen. "Perhana!" hän sanoi; "hyvä oli, mylord, että te ette mennyt suoraa päätä tuohon samaiseen Alsatiaamme silloin kun aioitte, sillä haukat ovat iskeneet sinne. Jim tässä on tuonut viestin, että hän näki siellä valtakunnanneuvoston vangitsemiskäskyä näyttävän järjestysmiehen, mukanaan kymmenkunta huovia hampaita myöten aseistettuina, ja kuulemamme torvi hälytti liikkeelle munkkilan nostoväen. Mutta kun vanha herttua Hildebrod kuuli ajon koskevan jotakuta, josta hän ei tiennyt mitään, sallikin hän kohteliaisuudesta miehenpyytäjän nuuskia valtakuntansa, varmana siitä, että he eivät suuriakaan hyötyisi vaivastaan; herttua Hildebrod on nimittäin peräti ymmärtäväinen valtias. Mene takaisin, naskali, ja tuo meille tieto, kun kaikki on rauhallista."

"Ja kuka ollee herttua Hildebrod?" kysyi loordi Glenvarloch.

"Hitto, mylord", kummeksui lakikoululainen, "oletteko liikkunut niin kauvan kaupungilla milloinkaan kuulematta urheasta ja yhtä teräväjärkisestä ja valtioviisaasta herttua Hildebrodista, Alsatian vapauksien ylivalvojasta? En olisi luullut ainoankaan miehen kieräyttelevän noppia hänen mainettansa tuntematta."

"Kuitenkaan en ole koskaan kuullut hänestä, master Lowestoffe", vastasi loordi Glenvarloch, "tai ainakaan tarkannut mitään mahdollisesti keskustelussa hänestä lausuttua".

"No niin, -- mutta suokaa minulle ensin kunnia auttaa pukunne järjestämisessä", sanoi Lowestoffe. "Katsokaa nyt, olen jättänyt vasiten useita pauloja solmimatta, ja jos suvaitsette antaa pikku erän paitaa näkyä ihokkaanne ja kaulahuivin välistä, vaikuttaa se rennommalta ja tuottaa teille kunnioitusta Alsatiassa, missä liinavaatteet ovat jokseenkin vähissä. Nyt sidon muutamia nauhoja huolellisesti viistoon, sillä rehentelevä urho ei milloinkaan esiinny asultaan säännöllisenä -- noin."

"Järjestäkää miten haluatte, sir", taipui Nigel; "mutta antakaa minun kuulla edes jotakin sen onnettoman piirin olosuhteista, johon minun on muiden hylkiöiden tavoin pakko vetäytyä".

"No, mylord", selitti lakikoululainen, "naapurivaltiollamme Alsatialla, jota laki nimittää Whitefriarsin pyhäköksi, on ollut muutoksensa ja mullistuksensa niinkuin suuremmillakin kuningaskunnilla, ja hallitusmuodon ollessa tavallaan laiton ja mielivaltainen, on niitä luonnollisesti sattunut tiheämpään kuin ovat joutuneet kokemaan paremmin järjestetyt yhteiskunnat, lakikoulun, Gray's Innin ja muiden samanlaiset keskukset. Meidän perimätietomme ja aikakirjamme kertovat kahdestakymmenestä vallankumouksesta viimeksikuluneilta kahdeltatoista vuodelta, jolloin edellämainittu valtio on useaan kertaan vaihtunut rajattomasta itsevaltiudesta tasavaltaisuuteen, puhumattakaan väliasteina olleista harvainvallasta, rajoitetusta yksinvallasta ja akkavallastakin, sillä minä itse muistan, miten Alsatiaa lähes yhdeksän kuukautta hallitsi vanha kalamuija. Sitte sen sai johdettavakseen ränstynyt asianajaja, jonka syöksi valtaistuimelta muuan eronsaanut kapteeni; tämä osoittautui hirmuhallitsijaksi, jonka syrjäytti eräs nurkkasaarnaaja, ja tämän luovuttua vallasta siirtyi se herttua Jakob Hildebrodille, sukunsa ensimäiselle, jolle taivas suokoon pitkän iän."

"Ja onko tämän valtiaan hallitus", kysyi loordi Glenvarloch pakoittautuen osoittamaan jotakin harrastusta keskusteluun, "laadultaan itsevaltiutta?"

"Suokaa anteeksi, mylord", kertoi lakikoululainen, "sanottu hallitsija on liian viisas, monien edeltäjiensä tavoin antautuakseen vihoihin. Hän ei käyttele noin tärkeätä valtaa omasta yksinomaisesta tahdostaan, vaan on asettanut valtioneuvoston, joka kokoontuu säännöllisesti aamunaukuille kello seitsemältä, pitää toisen kokouksensa kello yksitoista ettonettansa varten ja saapuu juhlalliseen täysistuntoon kello kahdeksi ehtoopäivällä, neuvottelemaan yhteiskunnan hyväksi, uhraten niin ylenpalttisesti voimiansa valtion palvelukseen, että he harvoin eriävät ennen puoliyötä. Tämän arvoisan senaatin on herttua Hildebrod osittain valinnut korkeassa virassaan olleista edeltäjistään, ehkäistäkseen hallitsijan ja yksinvallan herättämää kateutta, ja sen eteen on minun piakkoin toimitettava teidän ylhäisyytenne, jotta he hyväksyvät teidät munkkilan etuoikeuksiin ja osoittavat teille asunnon."

"Ulottuuko heidän valtansa sellaiseen määräämiseen?" kysyi loordi Glenvarloch.

"Neuvosto pitää sitä oikeuksiensa pääkohtana, mylord", vastasi Lowestoffe, "ja se onkin heidän mahtinsa parhaita kannattamiskeinoja. Sillä kun herttua Hildebrod ja hänen senaattinsa huomaavat jonkun pönäkän talonomistajan käyvän munkkilassa tyytymättömäksi ja napisevaksi, tarvitsee vain määrätä hänen vuokralaisekseen joku lihava vararikkoinen tai uusi asukas, jonka olosuhteet kaipaavat suojaa ja jonka kukkaro kykenee maksamaan siitä, jotta napisijasta tulee lakea kuin lammas. Mitä köyhempiin pakolaisiin tulee, niin he antavat näiden tulla toimeen miten voivat; mutta milloinkaan ei luovuta heidän nimiensä merkitsemisestä herttuan matrikkeliin ja kunkin olojen mukaisen pääsyveron suorittamisesta. Ja munkkila olisi kovin turvaton asunto vieraalle, joka niskuroitsisi näitä pykäliä vastaan."

"No niin, master Lowestoffe", sanoi loordi Glenvarloch, "minun täytyy alistua asianhaaroihin, jotka määräävät minut tällaiseen lymyilyyn. Luonnollisesti en halua ilmaista nimeäni ja arvoani."

"Parasta onkin, mylord", arveli Lowestoffe; "ja sekin tapaus on otettu lukuun tasavallan tai ruhtinaskunnan tai miksi sitä sanoisikaan säännöissä. Se, joka haluaa, että häneltä ei kysellä nimeänsä, pakonsa syytä ja muuta sellaista, pääsee tavanmukaisista tiedustuksista maksamalla kaksin verroin sen pääsyveron, joka muuten kuuluu hänen asemaansa. Tätä tärkeätä ehtoa noudattamalla saa teidän ylhäisyytenne kirjoituttaa itsenne Bantamin kuninkaaksi, jos haluatte, sillä teiltä ei silloin urkita mitään. Mutta tässä tuleekin vakoojamme, tuoden rauhan sanoman. Minäpä lähden itse teidän ylhäisyytenne mukaan ja esittelen teidät Alsatian neuvostolle kaikella sillä vaikutusvallalla, mikä minulla on heihin lakikoulun virkailijana -- ja se ei olekaan vähäinen, sillä he ovat ontuen suoriutuneet kaikista tilanteista, jolloin me olemme esiintyneet heitä vastaan, ja sen he tietävät hyvin. Aika on suotuisa, sillä kun neuvosto on nyt koolla Alsatiassa, ovat lakikoulun käytävät hiljaisia. Nyt, mylord, heittäkää viittanne peittämään nykyistä ulkoasuanne. Voitte antaa sen pojalle niiden portaiden päässä, jotka laskeutuvat pyhäkköön, ja niinkuin laulelmassa sanotaan kuningatar Eleanorin vajonneen Charingin risteyksessä ja nousseen Queenhithessä, samoin te painutte aatelismiehenä lakikoulun puutarhaan ja kohoatte alsatialaisena Whitefriarsissa."

He läksivät siis pikku urkkijan saattamina, samosivat puutarhan poikki ja laskeusivat alas portaita. Näiden juurella huudahti lakikoululainen:

"Ja nyt laulakaamme Ovidiuksen tavoin:

"'In nova fert animus mutatas dicere formas --'

"Pois, pois, te lainamuodot!" pitkitti hän samaan tapaan. "Sivuun esirippu, joka verhosi Borgiaa! Mutta mitä nyt, mylord?" kysyi hän huomatessaan, että loordi Glenvarloch oli todella murheissaan asemansa alentavasta muutoksesta; "toivoakseni ette pahastu joutavasta leperryksestäni? Tahtoisin vain lepyttää teitä nykyisiin olosuhteisiinne ja antaa teille tämän oudon paikan sävyä. Reipastautukaa; arvattavasti pysyy se vain joitakuita päiviä asuntonanne."

Nigel kykeni vain puristamaan hänen kättänsä ja vastaamaan kuiskaten: "Käsitän ystävällisyytenne. Tiedän, että minun on tyhjennettävä se pikari, jonka on oma hupsuuteni täyttänyt minulle. Suokaa anteeksi, että se ensi maistamalla tuntuu karvaalta."

Reginald Lowestoffe oli touhuavan palvelias ja hyväntahtoinen, mutta itse tottuneena viettämään vaihtelevaa, ajattelematonta elämää ei hän voinut aavistaakaan loordi Glenvarlochin sielullisten kärsimysten suuruutta, vaan ajatteli hänen tilapäistä kätkeytymistänsä ikäänkuin pelkkänä vallattoman pojan kujeena, kun tämä leikkii piilosilla opettajansa kanssa. Paikka oli hänelle myös tuttu -- mutta hänen kumppaniinsa se teki syvän vaikutuksen.

Whitefriarsin ikivanha pyhäkkö oli melkoista alempana kuin lakikoulun ylävät pengermät ja puutarhat, joten se oli yleensä verhoutunut Thamesilta nouseviin huuruihin ja sumuun. Alueen tiilirakennukset olivat tiukkaan sullottuja likekkäin, sillä noin harvinaisia etuoikeuksia saaneessa paikassa oli jokainen kyynäränala kallisarvoinen; mutta kun rakennuttajina oli useasti ollut henkilöitä, joiden varat olivat riittämättömiä heidän keinotteluihinsa, olivat talot yleensä puutteellisia ja osoittivat surkuteltavia rapistumisen merkkejä vielä uusinakin ollessaan. Lasten poru, heidän äitiensä toruminen, ikkunoista kuivamaan ripustettujen repaleisten liinavaatteiden kurja näyttely ilmaisi kurjaliston puutetta ja hätää, ja samalla pilkkasivat ja vaimensivat valituksen ääniä räyhäävät huudot, sadatukset, renkutukset ja naurun remahdukset, joita kajahteli oluviloista ja kapakoista. Kylteistä päättäen olikin näitä yhtä paljon kuin kaikkia muita rakennuksia, ja jotta paikan luonne ilmenisi täydellisesti, katselivat useat kuihtuneet, koreilevat ja maalatut naisolennot rohkeasti vieraita avoimista ristikkoikkunoistaan tai näyttivät kainompina puuhailevan rikkonaisten kukkaruukkujen ääressä, joita oli resedoilla ja rosmariinilla täytettyinä aseteltu ikkunalaudoille suureksi vaaraksi ohikulkijoille.

"_Semi-reducta Venus_", huomautti lakikoululainen viitaten erääseen tuollaiseen tenhottareen, joka näytti pelkäävän huomiota ja puolittain piiloutui ikkunanpuoliskon taa, sirkuttaessaan viheliäiselle mustallerastaalle, joka vitsavankilassaan riippui mustuneella tiiliseinustalla. "Tunnen kasvoista tuon alusliivisillään keikkujan", jatkoi opas, "ja voisin hänen seisoma-asentonsa perusteella lyödä vetoa ruusunoblesta, että hänellä on siisti hiuslaite ja likainen yönuttu. Mutta tuossa tulee kaksi miespuolista asujanta savuten kuin liikkuvat tulivuoret! Nuo ovat riuskeita pukareita, joilla varmastikin Nicotia ja Trinidado korvaavat paistin ja vanukkaan, sillä tietäkää, mylord, että kuninkaan kieltojulistus intialaista ruohoa vastaan ei ole Alsatiassa sen pätevämpi kuin hänen vangitsemiskäskynsäkään."

Hänen puhuessaan lähestyivät nuo kaksi tupakoitsijaa. He olivat pörröisiä, siistimättömiä retkuja, joiden suunnattomat viikset oli kierretty korvien taa ja sekaantuivat tukan vanukkeisiin suortuviin; näistä näkyi suuri osa vanhan kallelleen painetun kastorihatun alta, toisten törröttäessä tämän repeämistä. Haalistuneet nukkaverkaiset nutut, isot roimahousut, leveät rasvaiset olukset ja tahriutuneet huivit sekä ennen kaikkea se mahtaileva tapa, jolla toinen kantoi lyömämiekkaa ja toinen suhdattoman pitkää pistomiekkaa ja väkipuukkoa, olivat oikean alsatialaisen rehentelijän tuntomerkkejä, jollainen ilmiö oli siihen aikaan ja seuraavien sadan vuoden kuluessa hyvin tuttu.

"Tähyäs tota", sanoi toinen roikale toiselle; "katos kun luuska vilkuttelee vieraille vehnäspojille!"

"Pengon urkkijaa", vastasi toinen katsoen Nigeliin. "Sivalla sitä vähä pilkistimien päälle yheksäntuumaisellas."