Part 19

Tosin tunsi Buckingham hyvin sekä Jaakon että Kaarlon erilaisen luonnonlaadun, joten hänen ei ollut vaikea hoidella korkeinta sijaa molempien suosiossa. On kyllä arveltu, kuten olemme edellä maininneet, että herttua saatuaan täydellisesti puolelleen Kaarlon kiintymyksen säilytti paikkansa isän ympäristössä ainoastaan tavan voimasta, ja että jos Jaakko olisi saanut tehdyksi lujan päätöksen, olisi hän ainakin elämänsä loppuvuosina luultavasti erottanut Buckinghamin neuvoskunnastaan ja suosiostaan. Mutta jos kuningas tosiaan koskaan aikoi sellaista muutosta, oli hän liian arkaluontoinen ja liiaksi tottunut siihen vaikutusvaltaan, joka herttualla oli kauvan ollut häneen, kootakseen kylliksi mielenlujuutta sellaisen tarkoituksen toteuttamiseen. Ainakin on varmaa, että vaikka Buckingham jäi eloon sen isännän jälkeen, joka oli hänet korottanut, oli hänen harvinaisena onnenaan kokea mitä loistavinta hovisuosiota vähentymättömänä kahden hallituksen aikana, kunnes sen äkillisesti sammutti hänen vereensä salamurhaaja Feltonin tikari.

Palataksemme tästä syrjähyppäyksestä: Prinssi käveli eteenpäin saattueineen ja läheni paikkaa, missä loordi Glenvarloch ja Sir Mungo olivat hovitapojen mukaan väistyneet syrjään, tehdäkseen tilaa prinssille ja osoittaakseen hänelle tavanmukaista kunnioitusta. Nigel havaitsi nyt, että loordi Dalgarno käveli Buckinghamin herttuan kintereillä ja näytti kuiskaavan jotakin hänen korvaansa heidän tullessaan likelle. Ainakin tuntui prinssin ja herttuan huomio kohdistuvan sellaisesta seikasta Nigeliin, sillä molemmat käänsivät päänsä sille suunnalle ja katselivat häntä tarkkaavasti. Prinssin vakavat kaihomieliset kasvot kuvastivat nyt ankaruutta, kun taasen Buckinghamin katseet jossain määrin ilmaisivat halveksivaa voitonriemua. Loordi Dalgarno ei näkynyt huomaavan ystäväänsä, kenties syystä että auringon säteet tulivat siltä puolen kävelytietä, missä Nigel seisoi, pakottaen Malcolmin kohottamaan hattuansa silmien varjostimeksi.

Prinssin astuessa ohi kumarsivat loordi Glenvarloch ja Sir Mungo kuten kunnioitus vaati. Vastatessaan heidän alamaiseen tervehdykseensä vakavalla muodollisuudella, joka antoi kullekin säätyluokalle osuutensa, vaan ei hiventäkään enempää, viittasi prinssi Sir Mungoa astumaan esille. Lähtiessään alottaen anteeksipyynnön liikkauksestaan ja päästen loppuun juuri kun sai onnutuksi prinssin eteen, kuunteli Sir Mungo tarkkaavasti ja näköjään ymmärtävästi kysymyksiä, joita tehtiin niin matalalla äänellä, että ritari olisi varmasti ollut niille kuuro, jos puhuttelijana olisi ollut kukaan Walesin prinssiä alempi henkilö. Hetkisen puheltuaan prinssi hämmennyttäväksi huomion osoitukseksi loi Nigeliin toisen tiukan katseen, kosketti hattuansa keveästi Sir Mungolle ja käveli edelleen.

"Niin on asia kuin uumoilinkin, mylord", ilmoitti Sir Mungo, ja hänen sävynsä oli aiottu surumieliseksi ja myötätuntoiseksi, vaikka se muistutti apinan irvistystä, kun tämä on siepannut tulikuuman kastanjan suuhunsa. "Teillä on takaystäviä, mylord, se on, karsastelijoita -- tai selkeästi sanoakseni vihamiehiä -- prinssin ympäristössä."

"Kuulen sen mielipahakseni", sanoi Nigel; "mutta soisinpa tietäväni, mistä he minua syyttävät".

"Saatte kuulla, mylord", kertoi Sir Mungo, "prinssin omat sanat. 'Sir Mungo', hän sanoi, 'minua ilahuttaa nähdä teidät, ja on hauskaa, että luuvalonne sallii teidän tulla tänne nauttimaan puhdasta ilmaa'. Minä kumarsin velvollisuuteni mukaisesti -- saatoitte huomatakin, mylord, että minä tein sen, ja se oli keskustelumme ensimäisenä osana. Hänen korkeutensa tiedusti sitte minulta, oliko se henkilö, jonka seurassa seisoin, nuori loordi Glenvarloch. Minä vastasin, että te olitte se, hänen korkeutensa palvelukseksi -- mikä oli toinen osa. Kolmanneksi hänen korkeutensa virkkoi asiaan palaten, että hän oli tosiaan kuullutkin sen, (tarkoittaen tulleen mainituksi hänelle, että te olitte se henkilö), mutta että hän ei voinut uskoa tuon ylvään, vaikka rappeutuneen suvun perillisen viettävän joutilasta, häpeällistä ja keinottelevaa elämää Lontoon ruokaloissa ja kapakoissa, kun kuninkaan rummut pärisivät ja hänen lippunsa liehuivat Saksassa hänen vävypoikansa rajakreivin apuna. Minä en voinut, senhän teidän ylhäisyytenne käsittää, tehdä muuta kuin kumartaa, ja armollinen 'jääkää hyvästi, Sir Mungo Malagrowther' antoi minulle luvan palata teidän ylhäisyytenne luo. Ja nyt, mylord, jos asianne tai huvinne kutsuu teitä ravintolaan tai minne hyvänsä kaupungille, niin tehkää tahtonne mukaan, sillä kaiketi arvelette viipyneenne kyllin kauvan puistossa, koska he luultavasti kääntyvät käytävän päästä ja palaavat tätä kautta -- ja te arvatakseni olette saanut selvän viittauksen olla hevillä jouduttautumatta prinssin tielle."

"_Te_ voitte jäädä tai mennä miten mielitte, Sir Mungo", vastasi Nigel, jonka kasvot ilmaisivat tyyntä, mutta vakaata pahastumista; "minä puolestani olen tehnyt päätökseni. En poistu tältä yleiseltä kävelypaikalta yhdenkään ihmisen mieliksi -- vielä vähemmin lähden täältä niinkuin arvottomana esiintymään muun yleisön joukossa. Toivon prinssin ja hänen saattueensa palaavan tästä niinkuin arvelette, sillä minä tahdon odottaa, Sir Mungo, ja uhmata heitä."

"Uhmata heitä!" huudahti Sir Mungo tyrmistyneenä. "Uhmata Walesin prinssiä -- kuningaskuntien kruununperillistä! Kautta sieluni, saattekin sitten uhitella yksinänne."

Hän oli hätäisesti poistumaisillaan Nigelin luota, mutta jokin harvinainen suopean harrastuksen kosketus aatelismiehen nuoruuden ja kokemattomuuden johdosta näytti äkkiä lauhduttavan hänen piintynyttä ivallisuuttaan.

"Perhanako minua vanhaa narria vaivaa!" päivitteli Sir Mungo; "mutta väkisinkin täytyy minun huolehtia -- niin vähän kuin olenkaan velkaa onnelle tai lähimäisilleni -- tästä hirvenvasasta, joka tietenkin on uppiniskainen kuin paholaisen riivaama porsas, sillä se on hänen sukupiirteitään. Tervettä neuvoa minun vain pitää haaskata häneen. -- Hentomielinen nuori loordiseni, ymmärtäkää minua selvästi, sillä tämä ei ole mitään lasten leikkiä. Kun prinssi lausui minulle sen mitä teille toistin, merkitsi se samaa kuin kielto ilmestymästä enää hänen näkyviinsä. Ottakaa sentähden varteen vanhan miehen neuvo, sillä hän tarkoittaa teille hyvää ja kenties pikkusen parempaa kuin hänellä on syytä toivottaa kellekään. Kyyristäytykää ja antakaa aallon mennä ohi niinkuin älykäs lapsonen -- menkää asuntonne rauhaan, pitäkää jalkanne poissa kapakasta ja hyppysenne noppalaatikosta; sopikaa asianne hiljaisesti jonkun kanssa, jolla on parempaa suosiota hovissa kuin teillä, niin saatte pyöreän summan rahaa matkustaaksenne Saksaan tai muuanne hakemaan menestystänne. Hyvällä onnella taistellut soturi se perusti sukunne neljä- tai viisisataa vuotta takaperin, ja jos olette urhea ja onnekas, voitte keksiä keinoja suvun varallisuuden parantamiseksi. Mutta uskokaa sanaani, että tässä hovissa ei teitä ikänä lykästä."

Sir Mungon lopetettua kehoituksensa, jossa ilmeni enemmän vilpitöntä myötätuntoa toisen ihmisen asemaa kohtaan kuin hänen oli tähän asti tiedetty ilmaisevan kenenkään suhteen, vastasi loordi Glenvarloch: "Olen kiitollinen teille, Sir Mungo -- olette luullakseni puhunut sydämestänne, ja minä kiitän teitä. Mutta hyvän neuvonne vastapalvelukseksi pyydän hartaasti, että jätätte minut; huomaan prinssin saattueineen palaavan tänne päin, ja seuraani jäämällä voitte vahingoittaa itseänne, vaan ette auttaa minua."

"Se on totta", sanoi Sir Mungo; "ja sentäänkin, jos olisin kymmentä vuotta nuorempi, tuntisin kiusausta pysymään puolellanne ja kohtaamaan heitä. Mutta kuudenkymmenen korvissa ja siitä ylöspäin käy ihmisen miehuus kylmäkiskoiseksi, ja niiden, jotka eivät kykene ansaitsemaan elantoansa, ei sovi vaarantaa vanhuutensa pikku varaa. Toivon teidän läpäisevän onnellisesti, mylord, mutta se on epätasainen taistelu." Niin sanoen hän kääntyi pois ja nilkutti tiehensä, usein kuitenkin katsoen taakseen, ikäänkuin olisi hänen luontainen sisunsa nykyisessä masennetussakin tilassaan vastustushalun ja kiistamielen kannustamana saattanut hänet vastahakoiseksi omaksumaan omalle turvallisuudelleen välttämätöntä menettelyä.

Kumppaninsa lähtiessä ajatteli Nigel hänestä ystävällisemmin kuin hänen ilmestyessään, jäädessänsä nyt yksikseen käsivarret rinnalla ristissä ja nojaten polkua siimestävän yksinäisen puun runkoon, samalla kun hän rohkaisihe kohtaamaan hetkeä, jonka odotti koituvan käänteeksi kohtalossaan. Mutta hän erehtyi olettaessaan, että Walesin prinssi joko puhuttelisi häntä tai sallisi hänen käydä puhdistautumaan sellaisessa julkisessa paikassa. Hän ei kuitenkaan jäänyt huomaamattomaksi, sillä kun hän teki kunnioittavan, mutta korskean hovikumarruksen, ilmaisten katseellaan ja sävyllään lannistumattomasti kuulleensa prinssin vastikään lausuman epäsuotuisan mielipiteen, vastasi Kaarlo sellaisella silmäkulmien rypistyksellä kuin voi odottaa ainoastaan niiltä, joiden katsanto on käskyvaltaa ja päättäväisyyttä. Kulkue asteli edelleen, Buckinghamin herttuan olematta näkevinänsäkään loordi Glenvarlochia, ja vaikka loordi Dalgarnoa ei päiväpaiste enää häirinnyt, piti tämä silmänsä luotuina maahan kenties äskeisestä vielä huikaistaneina.

Loordi Glenvarlochin oli vaikea hillitä suuttumusta, jonka purkaminen olisi noissa olosuhteissa ollut hulluutta. Hän kavahti nojailevasta asennostaan ja seurasi prinssin saattuetta, pitääkseen hovilaisia selvästi näkyvissään; se olikin hyvin helppoa, siellä he kävelivät hitaasti. Nigel huomasi heidän suuntaavan kulkunsa palatsia kohti, missä prinssi kääntyi portilla ja kumarsi saattueensa aatelismiehille, siten lähettäen heidät pois ennen kuin astui palatsiin, mukanaan ainoastaan Buckinghamin herttua ja pari tallimestaria. Muu seurue vastasi alamaisesti prinssin hyvästijättöön ja alkoi hajaantua pitkin puistoa.

Kaikkea tätä tarkkasi loordi Glenvarloch. Järjestäen viittansa ja kiertäen miekkavyötänsä siten, että kahva tuli lähemmäksi kättä, mutisi hän: "Dalgarnon pitää selittää minulle tämä kaikki, sillä ilmeisesti on hän mukana juonessa!"

16. LUKU.

Ystävykset riitaantuvat.

Ennen pitkää keksi Nigel loordi Dalgarnon lähestyvän, seuranaan toinen jalosukuinen nuori mies prinssin saattueesta; ja kun he suuntasivat askeleensa puiston kaakkoiskulmaa kohti, päätti hän heidän olevan menossa loordi Huntinglenille. Mutta he seisahtuivatkin ja kääntyivät toiselle polulle, joka vei pohjoiseen. Loordi Glenvarloch arveli suunnan muutoksen johtuneen siitä, että he olivat nähneet hänet ja halusivat karttaa häntä.

Epäröimättä seurasi Nigel heitä sivupolkua myöten, joka kiersi pensaisen puistikon ja vei hänet jälleen puiston hiljaisempaan osaan. Hän pani tähdelle, mitä puolta tiheikköä loordi Dalgarno kulki kumppaninsa kanssa, ja rientäen toista reunaa pitkin pääsi hän siten kohtaamaan heidät kasvoista kasvoihin.

"Hyvää huomenta, mylord Dalgarno", toivotti loordi Glenvarloch tuimasti.

"Kas, Nigel-ystäväni", vastasi loordi Dalgarno sävyltään huolettomana ja välinpitämättömänä; "ja otsasi kuvastaa asioita? Mutta sinun on odotettava, kunnes tapaamme Beaujeulla puoleltapäivin -- Sir Ewes Haldimund ja minä kuljemme parhaillaan prinssin toimissa."

"Jos kulkisitte kuninkaankin toimissa, mylord", vaati loordi Glenvarloch, "pitää teidän pysähtyä vastaamaan minulle".

"Ho-hoi!" kummeksui loordi Dalgarno; "mitä tämä rajuus merkitsee? Tämähän, Nigel, on Kuningas Kambyseen[42] sävyä! Sinä olet viime aikoina käynyt liian paljon teattereissa. Heitä tuo hullutus, mies; mene syömään päivälliseksi keittoa ja salaattia, juo sikurivettä veresi jäähdykkeeksi, käy levolle päivänlaskun aikana ja ponnista pahoja henkiäsi, Vimmaa ja Väärinymmärrystä vastaan."

"Olen saanut kylliksi väärinymmärrystä osakseni teidän joukossanne", sanoi Glenvarloch yhä yhtä jyrkän pahastuneesti, "ja etenkin teiltä, mylord Dalgarno, joka olette käyttänyt ystävyyden naamaria".

"Tämä se vasta on jotakin!" oudoksui Dalgarno kääntyen ikäänkuin vetoamaan Sir Ewes Haldimundiin. "Näettekö tätä vihastunutta öyhkäriä, Sir Ewes? Kuukausi takaperin ei hän olisi rohjennut katsoa silmiin jotakuta noista lampaista, ja nyt hän on mellastajain ruhtinas, kyyhkysten kynijä, pelurien ja runoilijain arvottaja -- ja kiitokseksi siitä, että olen osoittanut hänelle tien siihen etevään asemaan, jonka hän on saanut kaupungilla, tulee hän tänne haastamaan riitaa parhaan ystävänsä kanssa, jollei ainoankin, mitä hän on säädyllisistä piireistä tavannut."

"Minä kieltäydyn sellaisesta salakavalasta ystävyydestä, mylord", tulistui loordi Glenvarloch. "Epään sen mainelauseen, jota te päin silmiänikin yritätte kiinnittää minuun, ja ennen kuin eroamme vaadin teidät tilille siitä."

"Hyvät loordit", keskeytti Sir Ewes Haldimund, "sallikaa minun muistuttaa teille, että kuninkaallinen puisto ei ole mikään sovelias paikka kiistelyyn".

"Minä sovitan kiistani missä hyvänsä tapaan vihamieheni", huudahti Nigel, joka ei tiennyt tai kiivastuksissaan kenties muistanut paikan etuoikeuksia.

"Kiistaa saat kylliksesi", vastasi loordi Dalgarno, "niin pian kuin osoitat riittävää syytä siihen. Sir Ewes Haldimund, joka tuntee hovin, menee takuuseen siitä, että minä en epäröi sellaisissa tilanteissa. Mutta mistä nyt valitat, koettuasi pelkkää hyväntahtoisuutta minulta ja perheeltäni?"

"Perhettänne vastaan ei minulla ole mitään valittamista", vastasi loordi Glenvarloch; "he ovat tehneet hyväkseni minkä voivat -- enemmän, paljoa enemmän kuin olisin saattanut odottaa. Mutta te, mylord, olette ystäväkseni sanoutuessanne sallinut parjata minua missä sana teidän suustanne olisi asettanut maineeni oikeaan valoon -- ja tästä johtuu loukkaava sanoma, jonka vastikään sain Walesin prinssiltä. Se joka antaa panetella ystävää, mylord, ottaa osaa herjaukseen."

"Teille on kerrottu väärin, hyvä loordi Glenvarloch", huomautti Sir Ewes Haldimund; "olen itse usein kuullut loordi Dalgarnon puolustavan kunniaanne ja pahoittelevan, että yksinomaan kiintymyksenne Lontoon huvitteluelämään esti teitä säännöllisesti esiintymästä kuninkaan ja prinssin saattolaisena".

"Samalla kun hän itse", muistutti loordi Glenvarloch, "kielteli minua tulemasta hoviin".

"Teen tästä jutusta lyhyen", virkkoi loordi Dalgarno korskean kylmäkiskoisesti. "Te näytte saaneen päähänne, mylord, että te ja minä olimme Pylades ja Orestes -- toinen painos Damonia ja Pythiasta -- Theseus ja Peirithous kaikkein vähintään. Te erehdytte ja olette antanut ystävyyden nimen tunteelle, joka minun puoleltani oli pelkkää suopeutta ja sääliä hiomatonta ja tietämätöntä maanmiestä kohtaan, yhtyneenä rasittavaan tehtävään, jonka isäni antoi minulle teidän suhteenne. Maineenne, mylord, ei ole kenenkään sepittämää, vaan omaa tekoanne. Minä esitin teidät paikkaan, missä oli kuten kaikkialla hyvää ja huonompaa seuraa tavattavana -- teidän tapanne tai taipumuksenne saivat teidät mieluummin liittymään kehnompiin aineksiin. Pyhä kauhistuksenne noppien ja korttien näkemisestä rappeutui varovaksi päätökseksi pelata ainoastaan sellaisina aikoina ja sellaisten henkilöiden kanssa, että pääsisitte aina lähtemään voittajana -- yksikään mies ei voi kauvan tehdä siten ja säilyttää herrasmiehen nimeä. Sellaisen maineen olette itsellenne luonut, ja teillä ei ole mitään oikeutta suututella, että minä en seurapiireissä väitä sitä vastaan, minkä itse tiedätte todeksi. Antakaahan meidän mennä edelleen, mylord, ja jos tahdotte lisäselvitystä, valitkaa joku toinen aika ja soveliaampi paikka."

"Mikään aika ei voi olla parempi kuin nykyinen", vastasi loordi Glenvarloch, jonka pahastuksen oli nyt ärsyttänyt äärimäisilleen Dalgarnon kylmäverinen ja loukkaava puhdistautuminen, "mikään paikka soveliaampi kuin se, missä nyt seisomme. Sukuni jäsenet ovat aina kostaneet herjauksen silloin ja siinä, kun se lausuttiin, vaikkapa valtaistuimen juurella. Loordi Dalgarno, te olette konna! Vetäkää miekkanne ja puolustautukaa." Samassa paljasti hän pistomiekkansa.

"Oletteko mieletön?" hämmästyi loordi Dalgarno astuen taaksepäin; "mehän olemme hovin piirissä".

"Sen parempi", vastasi loordi Glenvarloch; "puhdistanpa sen herjaajasta ja kehnosta raukasta". Hän tunkeusi sitte lähelle loordi Dalgarnoa ja läimäytti tätä miekkansa lappeella.

Kiista oli nyt herättänyt huomiota, ja eri tahoilta huudettiin: "Pysykää alallanne -- rauhassa -- miekat paljastettu puistossa! Hoi, tänne! -- kaitsijat -- vartijat -- huovit!" Väkeä ryntäsi paikalle joka suunnalta.

Loordi Dalgarno oli iskun saadessaan puolittain vetänyt miekkansa, mutta painalsi sen takaisin huotraan, kun huomasi ihmisparven tihenevän. Tarttuen Sir Ewes Haldimundia käsivarresta käveli hän joutuisasti pois ja uhkasi vain lähtiessään loordi Glenvarlochille: "Saatte kalliisti maksaa tämän häväistyksen -- me tapaamme vielä."

Siistin näköisen vanhanpuoleisen miehen, joka huomasi loordi Glenvarlochin pysyvän paikallaan, tuli surku hänen nuorekasta ulkomuotoaan, ja hän huomautti tälle: "Tiedättekö, nuori herra, että tämä on Tähtikamarin juttu ja että se saattaa maksaa oikean kätenne? Livistäkää ennen kuin vartijat tai konstaapelit saapuvat. Laittautukaa Whitefriarsiin taikka jonnekin saamaan turvaa ja lymypaikkaa, kunnes pääsette sopimaan asian tai lähtemään kaupungista."

Neuvoa ei sopinut lyödä laimin. Loordi Glenvarloch kiirehti lähtemään puistosta Pyhän Jaakon palatsin vieritse, joka oli silloin turvakotina. Häly yltyi hänen takanaan, ja näyttämölle ilmestyi useita kuninkaallisen huonekunnan järjestysmiehiä tavoittamaan rikollista. Nigelin onneksi oli yleisöön levinnyt kansanomainen toisinto nujakan syystä. Kerrottiin erään Buckinghamin herttuan seuralaisen loukanneen maalta tullutta vierasta herrasmiestä, joka oli kelpo lailla peitonnut häntä. Suosikki tai suosikin seuralainen on aina vihattu John Bullille, ja hän on altis pitämään niiden kiistaajien puolta, jotka toimivat lakikielellä puhuen _par voye du fait_. Molemmat ennakkoluulot olivat Nigelille suotuisia. Kun siis virkailijat tulivat häntä vangitsemaan, eivät he kyenneet katselijoilta saamaan mitään tietoja hänen ulkomuodostaan tai suunnastaan, joten hän vältti ensi hetkessä pidätyksen.

Mitä loordi Glenvarloch pakonsa varrella kuuli väkijoukossa, se riitti osoittamaan hänelle, että hän oli maltittomassa kiihtymyksessään jouduttautunut jokseenkin vaaralliseen pälkääseen. Hän tiesi yhtä ja toista Tähtikamariksi nimitetyn oikeusistuimen ankarasta ja mielivaltaisesta menettelystä etenkin etuoikeuksien polkemista koskevissa asioissa. Siitä syystä kammottiin sitä yleiseen; vielä kuningattaren päivinä oli silpomisrangaistus tuomittu ja pantu täytäntöön jostakin samanlaisesta rikkomuksesta kuin hänen nyt tekemänsä. Hänellä oli myös se lohdullinen tieto, että hänen raju riitaantumisensa loordi Dalgarnon kanssa oli riistänyt häneltä tuon aatelismiehen isän ja sisaren ystävyyden ja avuliaisuuden -- melkein ainoiden huomattavien henkilöiden, jotka olivat osoittaneet häntä kohtaan erityistä harrastusta. Kaikki pahat puheet, joita oli pantu liikkeelle hänen maineestaan, joutuivat nyt raskaaksi todistukseksi häntä vastaan tapauksessa, jossa ehdottomasti täytyi syytetyn kunniallisuuden merkitä paljon. Nuorelle mielelle kuvastuu silpomisen kaltainen rangaistus kolkompana kuin itse kuolema, ja sitä julisti hänen rikkomuksensa sovitukseksi jokainen sana, mitä hän kuuli kohdatessaan eri ryhmiä, sekaantuessaan niihin tai saavuttaessaan ja sivuuttaessaan niitä. Häntä pelotti jouduttaa vauhtiansa, jottei herättäisi epäluuloa, ja useaankin kertaan näki hän järjestysmiehiä niin likellä, että hänen rannettaan jo kuumotti kuin silpomisveitsen koskettamana. Vihdoin ehti hän ulos puistosta ja sai parempaa aikaa harkitakseen, mitä oli lähinnä tehtävä.

Lakikoulun vieressä sijaitseva entinen Whitefriarsin (Valkeidenmunkkien) luostari oli siihen aikaan hyvin tunnettu katukielessä Alsatian (Elsassin) nimellä. Sillä oli silloin -- ja vielä lähes vuosisadan jälkeenpäin -- pyhäkön etuoikeus, jota vastaan piti paikkansa ainoastaan loordi ylituomarin tai valtakunnanneuvoston loordien määräys. Paikka olikin tyyssijana kaikenlaatuisille huimapäille, -- vararikkoisille porvareille, hävinneille pelureille, parantumattomille tuhlareille, hurjille kaksintaistelijoille, rosvoille, murhamiehille ja kaikille mahdollisille yhteiskunnan järjestyksen rikkojille, jotka olivat liittoutuneet yhteisesti puoltamaan turvapaikkansa koskemattomuutta. Senvuoksi oli oikeudenpalvelijain työläs ja vaarallinen panna toimeen korkeimmankaan vallan vahvistamia vangitsemiskäskyjä miesten keskuudessa, joiden turvallisuuteen ei minkäänlainen virkamahti soveltunut. Tämän tiesi loordi Glenvarloch hyvin, ja niin vastenmielinen kuin se pakopaikka olikin, näytti se ainoalta, missä hän voisi ainakin toistaiseksi turvallisesti lymyillä lain kouralta, kunnes saisi aikaa parempaan olojensa järjestämiseen tai tämän rettelön sopimiseen jollakin tavoin.

Kiireesti kävellessään tätä pyhäkköä kohti soimasi Nigel itseään katkerasti siitä, että oli antanut loordi Dalgarnon johtaa hänet huvittelupaikkoihin. Ankarasti hän myös tuomitsi maltitonta kiihtymystänsä, joka oli nyt ajanut hänet tavoittamaan turvaa roskaväen alueelta, julkisesta paheen ja vallattomuuden pesästä.

"Dalgarno puhui siinä vain liiankin totta", mietti hän karvaasti. "Olen tärvellyt maineeni toimimalla hänen salakavalien neuvojensa mukaan ja hylkäämällä järkevät kehotukset, joita minun olisi pitänyt sokeasti totella, kun minua pyydettiin pidättymään vähimmästäkin pahan lähestymisestä. Mutta jos pelastun vaarallisesta sokkelosta, johon ajattelemattomuuteni ja kokemattomuuteni on kiivaan luonteen avulla minut toimittanut, löydän kyllä jonkun kunniakkaan keinon kirkastaakseni jälleen nimen, joka on ensi kertaa minun kantamanani tahraantunut."

Näitä viisaita päätöksiä tehdessään ehti loordi Glenvarloch lakikoulun käytäville, mistä siihen aikaan avautui portti Whitefriarsiin; tämä oli syrjäisempi kulkutie, joten hän pyrki sitä kautta pyhäkköön. Lähetessään tuota häpeän luolaa, jota hänen mielensä kammosi juuri kun oli kysymyksessä suojan etsiminen sieltä, hidastutti hän väkisinkin askeleitaan, kun jyrkistä ja rapistuneista portaista muistui hänen mieleensä _facilis descensus Averni_ ja sai hänet epätietoiseksi, eikö olisi parempi uhmata pahinta, mikä saattoi häntä kohdata kunniallisten miesten julkisissa paikoissa, kuin välttää rangaistusta sulkeutumalla paatuneiden pahantekijäin joukkoon.

Nigelin empiessä astui häntä kohti muuan lakikoululainen, jonka hän oli usein tavannut ravintolassa, toisinaan vaihtaen jonkun sanankin hänen kanssaan. Tämä nuori herrasmies oli siellä jokseenkin säännöllinen ja tervetullut vieras huimaluontoisena teikarina, jolla oli puolikuntaisestii rahaa, hänen käyttääkseen teattereissa ja muissa huvipaikoissa sen ajan, jonka hän isänsä luulon mukaan omisti lain opiskeluun. Mutta Reginald Lowestoffe -- se oli lakikoululainen nimeltään -- oli sitä mieltä, ettei tarvittu paljoakaan lainoppia hänen kyetäkseen kuluttamaan tulot sukutilasta, joka joutuisi hänen haltuunsa isän kuoltua. Sentähden ei hän huolinut hankkia siitä tieteestä sen enempiä tietoja kuin itsestään tarttui oppineen ilmapiirin asukkaaseen. Muissa suhteissa hän oli tienoon älyniekkoja, luki Ovidiusta ja Martialista, tavoitteli sukkelia vastauksia ja sanaleikkejä, useinkin hyvin kaukaa etsittyjä, tanssi, miekkaili, pelasi tennistä ja soitteli yhtä ja toista viululla ja ranskalaisella torvella suureksi kiusaksi vanhalle asianajaja Barratterille, joka asui ihan hänen kamarinsa kohdalla alikerrassa. Sellainen oli Reginald Lowestoffe, teräväjärkinen, vireä ja hyvin tutustunut kaupunkiin kaikkia sen kätköjä myöten, mutta jonkunlaisen huikentelijan kannalta. Lähestyessään nyt loordi Glenvarlochia tervehti tämä teikari häntä suku- ja arvonimeltään sekä kysyi, aikoiko hänen ylhäisyytensä pistäytyä tänään chevalierille, huomauttaen puolipäivän hetken tekevän tuloa, joten lehtokurppa olisi pöydässä ennen kuin he voivat ehtiä ravintolaan.

"En mene sinne tänään", vastasi loordi Glenvarloch.