Part 18

"Hävyttömyytesi ansaitsisi kuritusta, mutta se on ainakin toistaiseksi viimeinen, mikä joutuu siedettäväkseni -- ja minä annan sen anteeksi", lupasi loordi Glenvarloch. "Ja koska eroamme, Richie, en sano varokeinoistasi minun suhteeni muuta kuin että olisit luullakseni voinut jättää minut toimimaan oman harkintani mukaan."

"Paljoa parempi jättämättä", vastasi Richie, "paljoa parempi. Me olemme kaikki heikkoja olentoja ja voimme päättää paremmin toistemme puolesta kuin omastamme. Ja mitä minuun tulee, niin minäkin, paitsi siinä supliikkiasiassa, jollaista suittaa sattua kelle hyvänsä, olen aina havainnut olevani paljoa älykkäämpi toimiessani teidän ylhäisyytenne puolesta kuin siinä, mitä olen saanut tehdyksi omaksi hyödykseni -- minkä muuten olenkin aina jättänyt toiselle sijalle, niinkuin velvollisuuteni on vaatinut."

"Niin uskonkin tehneesi", myönsi loordi Nigel; "aina olen havainnut sinut vilpittömäksi ja uskolliseksi. Ja koska Lontoo miellyttää sinua niin vähän, lausun sinulle lyhyet jäähyväiset, ja voit matkustaa Edinburghiin kunnes minä tulen sinne itse, jolloin toivottavasti rupeat jälleen palvelukseeni."

"No, taivas teitä siunatkoon, mylord", kiitti Richie Moniplies kohotetuin katsein, "sillä tuo sana kuulostaa armollisemmalta kuin mikään kahteen viikkoon virkkamanne. Hyvästi jääkää, mylord."

Hän ojensi vankan luisevan kouransa, tarttui loordi Glenvarlochin käteen, nosti sen huulilleen, kiepahti sitte kannoillaan ja poistui huoneesta kiireesti, ikäänkuin peljäten ilmaisevansa suurempaa liikutusta kuin soveltui hänen käsityksiinsä arvokkaasta käyttäytymisestä. Loordi Nigel kummastui hiukan hänen äkillisestä lähdöstään ja huusi häntä takaisin kuullakseen, oliko hänellä riittävästi varoja, mutta Richie pudisti päätänsä sen enempää vastaamatta ja juoksi joutuin alas portaita, paukautti ulko-oven perässään kiinni ja näkyi piankin harppaamassa Strandilla.

Hänen isäntänsä piti lähtenyttä melkein tahtomattaankin silmällä ja näki ikkunastaan jonkun aikaa äskeisen saattolaisensa pitkän, laihan vartalon, kunnes tämä katosi ihmisvilinään. Nigelin mietteet eivät olleet pelkkää oman esiintymisensä hyväksymistä. Ei ollut mikään hyvä merkki hänen elämänsä laadusta -- tätä ei hän voinut olla tunnustamatta itselleen -- että noin uskollinen palvelija ei enää näyttänyt tuntevan samaa ylpeyttä hänen palveluksessaan tai kiintymystä häntä kohtaan kuin oli aikaisemmin osoittanut. Ja hän tunsi jonkun verran omantunnon vaivoja Richien syyttelystä, samalla kun häntä hävetti ja loukkasi se väritys, jonka muut antoivat hänen mielestään varovalle ja maltilliselle pelaamiselle. Hänellä oli vain se puolustus, että asia ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä siinä valossa.

Sitte johdatti ylpeys ja itserakkaus hänen ajatuksiinsa, että toiselta puolen ei Richie kaikkine hyvine aikeineenkaan ollut juuri muuta kuin itseluuloinen, mahtipontinen palkollinen, joka näytti taipuisammalta esiintymään holhoojana kuin lakeijana, muka pelkästä rakkaudesta herraansa kohtaan ottaen oikeudekseen sekaantua hänen toimiinsa ja valvoa niitä sekä lisäksi saattaen hänet naurunalaiseksi hienossa maailmassa käyttäytymisensä vanhanaikaisella muodollisuudella ja häiritsevällä tunkeilulla.

Nigelin katseet olivat tuskin kääntyneet ikkunasta, kun hänen uusi isäntänsä astui huoneeseen ja ojensi hänelle kirjelmän, joka oli huolellisesti kiedottu silkkirihmalla ja sinetitty -- sen oli antanut, hän sanoi, muuan nainen, joka ei ollut pysähtynyt hetkeksikään. Sisältö värähdytteli samaa jännettä, jota Richie Moniplies oli jo täristellyt. Kirjelappu kuului seuraavasti:

Korkeasti kunnioitettavan loordi Glenvarlochin käsiin, tuntemattomalta ystävältä.

"Mylord!

Te luotatte epärehelliseen ystävään ja vahingoitatte kunniallista mainetta. Teidän ylhäisyytenne tuntematon, mutta todellinen ystävä tahtoo lausua yhdellä sanalla, mitä te ette kuulisi mielistelijöiltä niin pitkään aikaan kuin riittäisi täydelliseksi häviöksenne. Se jota pidätte mitä uskollisimpana -- ystävänne loordi Dalgarno -- on aivan petollinen teitä kohtaan ja pyrkii ystävyyttä teeskennellen turmelemaan menestyksenne ja häpäisemään hyvää nimeä, jolla voisitte edistää asiaanne. Hänen teille osoittamansa suosiollinen kannatus on vaarallisempi kuin prinssin ynseys, samoin kuin Beaujeun ravintolassa voittaminen on häpeällisempää kuin häviäminen. Varokaa kumpaistakin. Ja tämän vain tahtoo saada lausutuksi vilpitön, mutta, nimetön ystävänne

IGNOTO."

Loordi Glenvarloch pysähtyi toviksi miettimään ja rypisti paperin kokoon -- sitte hän taas avasi sen ja luki tarkkaavasti -- rypisti otsaansa -- harkitsi hetkisen ja huudahti sitte repien sen siekaleiksi: "Pois kehno parjaus! Mutta tahdonpa pitää silmällä -- tarkata --"

Ajatus toisensa jälkeen juolahti hänen mieleensä, mutta ylimalkaan oli Glenvarloch niin vähän tyytyväinen aprikoimisensa tulokseen, että päätti häivyttää mietteensä kävelyllä puistossa. Ottaen viittansa ja hattunsa hän siis läksi sinne.

15. LUKU.

Kolmas varoitus.

Vaikka Kaarlo II laajensi, kaunisti vehmailla lehtokujilla ja muutenkin paranteli Pyhän Jaakon puistoa, oli se jo hänen isoisänsä aikana yleisenä ja suosittuna kävelypaikkana, jossa säätyhenkilöt paljon liikkuivat jaloittelukseen ja aikansa kuluksi.

Loordi Glenvarloch suuntasi sinne askeleensa karkoittaakseen ikäviä aatoksia, kun näitä oli hänen mielessään herättänyt eroamisensa uskollisesta apuristaan Richie Monipliesista sellaiseen tapaan, joka ei ollut mieluisa hänen ylpeydelleen ja tunteilleen, sekä entisen palvelijansa viittauksien vahvistukseksi tullut nimetön kirje.

Puistossa oli melkoisesti yleisöä hänen sinne tullessaan, mutta nykyisessä mielentilassaan hän tahtoi karttaa seuraa, -- pysytellen syrjässä runsaammin käytetyiltä Westminsteriin ja Whitehalliin johtavilta teiltä. Hän samosi pohjoista kohti eli kuten nyt sanoisimme pitkin aituuksen Piccadillyn puoleista reunaa, luullen saavansa siellä häiriintymättömänä antautua ajatuksiinsa tai pikemmin taistella niitä vastaan.

Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi, sillä hänen verkalleen astellessaan käsivarret viittaan kiedottuina ja hattu silmille vedettynä hätyytti häntä äkkiä Sir Mungo Malagrowther. Joko kartellen tai karteltuna oli tämä nähnyt hyväksi tai pakolliseksi vetäytyä samalle hiljaisemmalle kulmalle puistoa.

Nigel hätkähti kuullessaan ritarin säröisen äänen kimakan, terävän ja vaikertavan soinnun, eikä hän vähempää säikähtynyt nähdessään pitkän ja laihan vanhuksen nilkuttavan luoksensa nukkavieruun viittaan verhoutuneena, jonka pinnalla kymmenentuhatta eriväristä tahraa peitti alkuperäistä tulipunaista pohjaa, ja päässä uutterasti kulutettu kastorihattu, jossa vitjojen asemesta oli musta samettinauha ja kameelikurjen sulkaa vastasi salvukukon höyhen.

Loordi Glenvarloch olisi mielellään pelastautunut, mutta jäniksenpojalla oli yhtä vähän mahdollisuutta vapautua kokeneesta ajokoirasta. Sir Mungo oli, vertausta jatkaaksemme, aikaa sitten oppinut _juoksemaan taiten_ ja varmistautumaan saaliin sieppaamisesta suuhunsa. Nigel näki siis pakolliseksi seisahtua ja vastata kuluneeseen kysymykseen: "Mitä kuuluu?"

"Ei mitään erityistä luullakseni", vastasi nuori aatelismies yrittäen mennä edelleen.

"Kas, te tietenkin menette siihen ranskalaiseen ravintolaan", huomautti ritari. "Mutta nyt on vielä kovin varhaista -- teemmekin sillaikaa kierroksen puistossa -- se terästää ruokahaluanne."

Niin sanoen hän tyynesti pisti käsivartensa loordi Glenvarlochin kainaloon, vaikka hänen uhrinsa kaikkea mahdollista säädyllisyyteen soveltuvaa vastarintaa tehden painoi kyynäspäänsä tiukasti kylkeä vasten. Iskukoukulla kytkettyään saaliinsa alkoi ritari hinata sitä mukanaan. Nigel oli juro ja vaitelias, toivoen pääsevänsä eroon vastenmielisestä kumppanistaan, mutta Sir Mungo oli päättänyt, että joskaan loordi ei puhunut, piti hänen ainakin kuunnella.

"Te olette menossa ravintolaan, mylord?" haastoi ivailija. "No, parempaa ette voi tehdäkään -- siellä on hyvää seuraa ja erityisesti valittua, kuten olen kuullut. Epäilemättä on se sellaista kuin nuoren aatelismiehen tuleekin saada ympäristökseen -- ja ylväs isänne olisi ollut hyvillään, jos olisi nähnyt teidän pitävän niin arvokasta seuraa."

"Minä luulen", huomautti loordi Glenvarloch arvellen pakolliseksi virkkaa jotakin, "että seura on niin hyvää kuin yleensä voipi tavata tuollaisissa paikoissa, missä tuskin sopii sulkea ovea niiltä, jotka tulevat kuluttamaan rahojansa".

"Oikein, mylord -- aivan oikein", vahvisti hänen kiusaajansa, puhjeten hykähtelevään, mutta peräti epäsointuiseen nauruun. "Nuo porvaristomppelit ja maalaismoukat sulloutuvat meidän sekaamme, kun ovi on vain tuumankin raollaan. Ja mikä neuvoksi? Se vain, että kun heidän kassansa antaa heille itseluottamusta, me riistämme sen heiltä. Nylkekää heitä, mylord -- korventakaa niinkuin kyökkipiika rottia, ja silloin niiden ei tee mieli tulla uudestaan. Niin, niin -- kynikää niiltä höyhenet, nyppikää sulat -- ja silloin eivät lihotetut salvukukot pyri lentelemään niin korkealle, mylord, kyyhkyshaukkain ja varpushaukkain ja muiden sellaisten joukkoon."

Ja Sir Mungo tähtäsi Nigeliin nopean, terävän, harmaan silmänsä, tarkaten ivansa tehoa huolellisesti kuin haavuri arkaluontoisessa leikkauksessa seuraa veitsensä kulkua.

Niin halukas kuin Nigel olikin salaamaan tunteitaan, ei hän voinut olla tyydyttämättä kiduttajaansa luimistelulla tämän pistoista. Hän punehtui kiusaannuksesta ja suuttumuksesta, mutta riitaantuminen Sir Mungo Malagrowtherin kanssa olisi ollut sanomattoman naurettavaa, sen hän tunsi, joten hän vain jupisi itsekseen: "Hävytön rahjus!" Tällä kertaa ei Sir Mungon aistimien vajavuus estänyt häntä kuulemasta ja vastaamasta.

"Niin juuri -- aivan oikein", huudahti pisteliäs vanha hovilainen. "Hävyttömiä nahjuksia ne ovat, jotka siten tunkeutuvat parempiensa seuraan; mutta teidän ylhäisyytenne osaa käyttää niitä hyödyksi -- teillä on temppunne. Hovissa pidettiin hyvin hauskaa viime perjantaina siitä, miten te nujersitte jonkun nuoren puotilaisen, hevosen ja miehen, otitte häneltä _spolia opima_ ja kaikki rahat, mitä hänellä oli hallussaan, viitan hopeanappeihin asti, sekä lähetitte hänet syömään ruohoa Nebukadnesarin, Babylonin kuninkaan tavoin. Suurta kunniaa oli siitä teidän ylhäisyydellenne. Meille kerrottiin, että se tolvana toivottomuudessaan heittäysi Thamesiin. Niitä on yltäkyllin jäljellä -- enemmän tuhoutui Floddenin lakeudella."

"Teille on kerrottu tukku valheita, mikäli minusta on kysymys, Sir Mungo", väitti Nigel äänekkäästi ja ankarasti.

"Paljon mahdollista -- paljon mahdollista", myönsi häikäilemätön ja nolostumaton Sir Mungo; "siinä piirissä ei liiku muuta kuin valeita. Se miekkonen ei siis hukkunutkaan? -- sepä vahinko. Mutta minä en koskaan uskonut sitä osaa jutusta -- lontoolaisella rihkamakauppiaalla on enemmän älyä vihassaan. Varmaankin on mies-pahainen nyt ottanut kelpo varsiluudan käteensä ja lakaisee viemäreistä ruosteisia nauloja, päästäkseen uudestaan kokoamaan repullisen selkäänsä. Hänellä on kolme lasta, sanotaan; ne kyllä auttelevat häntä urheasti katujen haravoimisessa. Teidän ylhäisyytenne voi saada hänet uudestaan puhdistettavakseen, my lord, jos heillä on vähänkin onnea rantojen perkauksessa."

"Tämä on enemmän kuin sietämätöntä", ähkäisi Nigel epävarmana, ryhtyisikö suuttuneesti puoltamaan mainettansa vai viskaisiko vanhan kiusaajan käsivarrestaan. Mutta hetken mietintä sai hänet vakuutetuksi siitä, että kumpainenkin menettely vain antaisi pohjaa juoruille, joiden hän alkoi nyt nähdä vahingoittavan mainettansa sekä ylemmissä että alemmissa piireissä. Pikaisesti teki hän senvuoksi viisaamman päätöksen kärsiä Sir Mungon tahallista hävyttömyyttä, toivoen mahdollisesti saavansa selville, mistä lähteestä saivat alkunsa nämä jutut, jotka niin haitallisesti hälvensivät hänen kunniaansa.

Sir Mungo sillävälin tapansa mukaan tarttui Nigelin viimeiseen sanaan tai oikeastaan sen sointuun ja tulkitsi sitä mielensä mukaan. "Tietämätöntäkö!" hän kertasi; "eipä niinkään, mylord, sillä kuulemani mukaan on teillä erinomainen onni. Teidän sanotaan hyvin osaavan kohdella oikullista Onnetarta, nokkelana ja säyseänä nuorukaisena, halukkaasti lämmitellen hänen myhäilyissään, antamatta hänen rypistää teille silmäkulmiansa. Ja silloin on ihmisellä onni tosiaan kuin säkissä."

"Sir Mungo Malagrowther", pyysi loordi Glenvarloch, kääntyen häneen totisena, "suvaitkaahan kuunnella minua hetkinen".

"Niin hyvin kuin kykenen, mylord -- parhaani mukaan", vastasi Sir Mungo pudistaen päätänsä ja osoittaen vasemman käden sormella korvaansa.

"Koetan puhua hyvin selvästi", lupasi Nigel ponnistautuen kärsivälliseksi. "Te pidätte minua huomattuna pelurina; vakuutan kunniasanallani, että asiaa ei ole teille esitetty oikein -- minä en ole sellainen. Te olette minulle ainakin velvollinen hiukan selittämään, mistä olette voinut saada niin vääriä tietoja."

"En ole milloinkaan kuullut olevanne _suuri_ peluri, enkä ole koskaan ajatellut tai sanonut teistä sitä, mylord", selitti Sir Mungo, joka huomasi mahdottomaksi välttää kuulemasta, mitä Nigel oli lausunut erityisen harkitusti ja selvästi ääntäen. "Sanon vieläkin -- en ole koskaan kuullut, kertonut tai ajatellut teidän olevan rento peluri, -- sellainen, joita luetaan ensi luokkaan kuuluviksi. Katsokaas, mylord, minä sanon _sitä_ peluriksi, joka hakee tasapuolisia panoksia ja tasaväkistä taitoa sekä pysyy pelissä, olipa onni hyvä tai huono; ja minä sanon _sitä_ rennoksi tai ensiluokkaiseksi peluriksi, joka arvelematta antautuu sellaiseen veikkaan. Mutta sellaista miestä, mylord, jolla on malttia ja varovaisuutta pidättyä milloinkaan uskaltautumasta pikku peliä ylemmäksi, moista peliä, joka saattaa korkeintaan tyhjentää ruokakauppiaan apulaispojan säästölaatikon, -- miestä, joka pyrkii vähävaraisten vastakumppaniksi ja sen vuoksi kykenee runsaamman pohjasummansa avulla aina peijaamaan heidät odottamalla hyvää onneansa ja poistumalla pelistä, kun onni hänet jättää, en minä sano _suureksi_ peluriksi, mylord, miksi häntä sitte muuksi olisikaan nimitettävä."

"Ja tuollaiseksi halpamaiseksi, ahneeksi heittiöksi te tahtoisitte päätellä minut", vastasi loordi Glenvarloch, "keinottelijaksi, joka arastelee taitavia ja vaanii tietämättömiä -- karttaa pelaamista vertaistensa kanssa, päästäkseen varmana rosvoamaan alempiansa? Tätäkö saan käsittää kerrotuksi minusta?"

"Ei, mylord, te ette voita mitään puhumalla minulle suurisuisesti", sanoi Sir Mungo, jonka ivailuhalua todella kannatti kelpo määrä miehuutta, siitä puhumattakaan, että hän myös täydellisesti luotti Sir Rullion Rattrayn lyömämiekan ja lady Cockpenin kätyrien patukan tuottamaan koskemattomuuteen. "Ja mitä asian todenperäisyyteen tulee", hän jatkoi, "niin teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, oletteko koskaan menettänyt viittä kultarahaa enempää kerrallaan siitä asti kun aloitte käydä Beaujeulla -- ettekö ole aivan enimmäkseen noussut pöydästä voittajana -- ja onko niillä reippailla nuorilla keikareilla, jotka käyvät ravintolassa -- tarkoitan jalosukuisia ja sitä myöten varoissaan olevia -- tapana pelata tuollaisin ehdoin?"

"Isäni oli oikeassa", tunnusti loordi Glenvarloch karvaalla mielellä, "ja täydellä syyllä seurasi minua hänen kirouksensa, kun ensi kertaa astuin siihen laitokseen. Sen ilmapiiri on saastuttavaa, ja mies, joka välttää häviötä, menettää kunniansa ja maineensa."

Sir Mungo tarkkaili uhriansa kokeneen onkimiehen ihastuneella, mutta varansapitävällä silmällä. Hän huomasi nyt että siiman liiallinen tiukentaminen hyvinkin todennäköisesti murtaisi otteen. Suodakseen saaliille senvuoksi sätkimistilaa pyysi hän, että loordi Glenvarloch ei ottaisi hänen vapaata puhettansa "_in malam partem_. Jos olettekin hiukan liian huolellinen huvittelussanne, mylord, niin se kieltämättömästi on turvallisinta estääksenne hiukan rappiolle joutuneen omaisuutenne vaarantamista pitemmälle; ja jos pelaatte alempienne kanssa, säästytte siten hankalasta kiusasta, korjaamasta puoleenne ystävienne ja vertaistenne rahoja, jotapaitsi rahvaan roikaleilla on ollut etunaan _tecum certasse_, kuten Ajax Telamonin poika lausuu _apud Metamorphoseos_. Heidänlaisilleen on se ajatus, että ovat saaneet pelata skotlantilaisen aatelismiehen kanssa, kunniallinen ja kunnioitettava korvaus panoksensa menetyksestä, jonka kai sitäpaitsi enimmät niistä hölmöistä hyvin voivatkin pudistaa pussistaan."

"Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, Sir Mungo", intti Nigel, "tahtoisin mielelläni tietää --"

"Niinpä niin", keskeytti Sir Mungo, "ja kuten sanotte, kuka siitä välittää, liikeneekö se Bashanin lihavilta mulleilta vai eikö? Herrasmiesten ei kannata supistaa hauskutteluaan mokomien tähden."

"Tahdon tietää, Sir Mungo", tiukkasi loordi Glenvarloch, "missä seurassa olette kuullut nämä parjaavat tiedot minusta?"

"Epäilemättä -- epäilemättä, mylord", puheli Sir Mungo; "olen aina kuullut ja aina kertonut, että teidän ylhäisyytenne pitää yksityisesti mitä parhainta seuraa. Mainitaanhan komeata Blackchesterin kreivitärtä, mutta hän ei luullakseni ole paljoakaan liikkeellä, kun sattui se hänen juttunsa Buckinghamin herttuan kanssa; ja vanhanaikainen kunnon skotlantilainen ylimys loordi Huntinglen on ehdottomasti ylhäinen henkilö -- on vahinko, ettei hän voi riittävästi pidättää pikaria ja sarkkaa huuliltaan, mikä tuolloin tällöin haittaa hänen mainettansa. Ja kuuluuhan siihen hieno nuori loordi Dalgarno, jolla on harmaitten hapsien ymmärrys käherrettyjen lemmenkutriensa alla -- loistava ryhmä se on, isä, tytär ja poika, kaikki samaa arvokasta perhettä. Tarpeetonta lienee puhua George Heriotista, kelpo miehestä, kun on kysymys ylhäisöstä. Sitä seuraa siis olen kuullut teidän pitävän, mylord, kun jätämme sikseen ravintolan."

"Seurani ei ole tosiaankaan ulottunut paljoa laajemmalle kuin mainitsitte", myönsi loordi Glenvarloch; "mutta kovin --"

"Hovinko?" tokaisi Sir Mungo; "siitä juuri aioinkin puhua. Dalgarno sanoo, että hän ei saa teitä taivutetuksi tulemaan hoviin, ja siitä on teille haittaa, mylord -- kuningas kuulee teistä muiden kautta, kun hänen tulisi nähdä teidät itsekohtaisesti -- puhun vakaasta ystävyydestä, mylord. Kun teitä vastikään mainittiin likeisimmässä hovipiirissä, kuultiin hänen majesteettinsa sanovan: '_Jacta est alea! -- Glenvarlochides_ on käynyt peluriksi ja juomariksi!', Loordi Dalgarno otti pitääkseen teidän puoltanne, mutta hänen vastaväitteensä hukkuivat hovilaisten yhteiseen morkkaukseen. Nämä kuvailivat teidän hullaantuneen leiskumaan kaupungilla ja panevan vaaraan parooniutenne käsityöläiskorttelien latuskalakkien parissa."

"Ja tätä puhuttiin minusta julkisesti", pahoitteli Nigel, "ja kuninkaan kuullen?"

"Julkisestiko?" toisti Sir Mungo Malagrowther; "niin puhuttiin -- eli kuiskittiin salassa -- mikä on niin avointa julistamista kuin asia salli, sillä saattekin uskoa, että hovi ei ole sellainen paikka, missä ihmiset ovat niin likeisiä kuin veljekset ja hälisevät mielipiteitään kuin ravintolassa ollen".

"Kirottuja olkoot sekä hovi että ravintola!" huudahti Nigel kärsimättömästi.

"Kaikesta sydämestäni", vahvisti ritari. "Vähän olen saanut ritaripalveluksesta hovissa, ja viime kerralla ravintolassa käydessäni menetin neljä enkelikolikkoa."

"Saanko pyytää teitä, Sir Mungo, antamaan minun tietää", sanoi Nigel, "kutka siten pitelevät vapaasti miehen mainetta, joka saattaa olla heille vain vähän tunnettu eikä ole milloinkaan tuottanut vahinkoa ainoallekaan heistä?"

"Enkö ole jo maininnut teille", vastasi Sir Mungo, "että kuningas lausui jotakin siihen suuntaan? Samaten teki prinssi, ja niin ollen voitte ottaa valallenne, että piirissä jokainen, joka ei ollut vaiti, veisasi samaa virttä kuin hekin."

"Sanoitte juuri äsken", huomautti Glenvarloch, "että loordi Dalgarno puuttui puheeseen minun puolestani".

"Niin tosiaan teki", kertoi Sir Mungo pilkallisesti, "mutta nuori aatelismies vaiennettiin helposti -- olletikin kun hänellä oli jotakin nuhaa, niin että hän puhui käheästi kuin kylmettynyt korppi. Jos mies-paralla olisi ollut äänensä täydellinen käyttö tallella, niin häntä olisi epäilemättä kuunneltu yhtä hyvin kuin jossain omassa asiassaan, jota kukaan ei osaa ajaa tehokkaammin. Ja sallikaakin minun sivumennen tiedustaa teiltä", pitkitti Sir Mungo, "onko loordi Dalgarno koskaan esitellyt teidän ylhäisyyttänne prinssille tai Buckinghamin herttualle, joista kumpainen hyvänsä väleen toimittaisi asianne kuntoon?"

"Minulla ei ole mitään vaatimusta prinssin tai herttuan suosioon", sanoi loordi Glenvarloch. "Koska näytätte ottaneen tutkiaksenne asioitani, Sir Mungo, vaikka kenties jokseenkin tarpeettomasti, niin lienette kuullut, että olen anonut hallitsijalta suvulleni tulevan saamisen suoritusta. En voi epäillä kuninkaan halua tehdä oikeutta enkä siis säädyllisesti käyttää hänen korkeutensa prinssin tai hänen armollisuutensa Buckinghamin herttuan puoltopuheita, saadakseni hänen majesteetiltaan, mitä joko pitäisi myöntää minulle oikeutenani tai evätä kerta kaikkiaan."

Sir Mungo väänsi kummalliset kasvonpiirteensä ihmeellisimpään irvistykseensä, vastatessaan:

"Se on peräti selvä ja helppotajuinen esitys asemasta, mylord, ja siihen luottaessanne osoitatte ehdotonta ja täydellistä tutustumista kuninkaaseen, hoviin ja ihmiskuntaan yleensä. Mutta keitä tuolta tulee? Suoristautukaa, mylord, ja väistykää -- kautta kunniani, siinä ovat juuri ne miehet, joista puhuimme -- siinä paha, missä -- hmh!"

Keskustelun aikana oli loordi Glenvarloch, kenties toivoen pääsevänsä eroon Sir Mungosta, suunnannut heidän kulkunsa puiston vilkasliikkeisempään osaan; mutta kelpo ritari oli juuttunut häneen kokonaan välinpitämättömänä siitä, minne oltiin menossa, kunhan kumppani pysyi hänen huostassaan. He olivat kuitenkin vielä jonkun matkan päässä väkirikkaammalta näyttämöltä, kun Sir Mungon tottunut katse huomasi merkit, joista hän nyt varoitti loordi Glenvarlochia.

Hiljaista kunnioittavaa sorinaa kuului lukuisista ryhmistä, joita liikkui puiston aliosassa. Ne keräysivät ensin koolle, kasvot kääntyneinä Whitehallia kohti, mutta peräytyivät sitte molemmin puolin, antaakseen tilaa loistavalle seurueelle, joka palatsista tullen käveli eteenpäin puiston halki; koko yleisö siirtyi syrjään kävelytieltä ja seisoi avopäin heidän kulkiessaan ohi.

Useimmat näistä hovikeikareista olivat pukeutuneita siihen asuun, jonka on Vandyken sivellin tehnyt tutuksi vielä lähes kahden vuosisadan takaa; tämä oli juuri siihen aikaan alkanut syrjäyttää sitä värikkäämpää ja koreampaa kuosia, joka oli omaksuttu Henri Quatren ranskalaisesta hovista.

Koko saattue oli avopäin, paitsi Walesin prinssi, jälkeenpäin onnettomin brittiläinen hallitsija, jonka pitkiä tummanruskeita suortuvia ja jo varhaisessa nuoruudessa ikäänkuin tulevaisuuden enteeksi kaihomielisiä kasvoja varjosti espanjalainen hattu ja siitä nuokkuva yksinäinen kameelikurjen sulka, hänen astellessaan pitkin kävelytietä. Hänen oikealla puolellaan käveli Buckingham, jonka käskevä ja samalla sorea ryhti melkein loi varjoon prinssin oman esiintymisen ja majesteettisuuden, vaikka hän oli vain tämän saattolaisena. Suuren hovilaisen silmät, liikkeet ja eleet olivat niin hillittyjä ja noudattivat niin tarkoin kaikkea hänen asemaansa kuuluvaa seurustelukaavaa, että ne pistivät silmään selvänä vastakohtana sille rohkealle hilpeydelle ja huolettomuudelle, jolla hän esittäytyi "rakkaan isäsensä ja kuomansa" Jaakko-kuninkaan suosioon. Tämän lahjakkaan hovilaisen omituisena osana oli pysytellä tavoiltaan niin vastakkaisten isän ja pojan pääsuosikkina, että hänen piti nuorekasta prinssiä miellytelläkseen supistaa mitä ankarimpiin kunnioittavan huomaavaisuuden rajoihin se vallaton ja avomielinen hyväntuulisuus, joka viehätti elähtänyttä isää.